Tänäänkin jengimme karttuu about 213 699 tyypillä

Vuosi on vaihtunut ja raketinjämät koristavat hankea. Nyt voisi olla sopiva hetki pohtia, mitä sellaista kuluneena vuonna tapahtui, jolla olisi oikeasti yleismaailmallista merkitystä?

Jollei muuta tule heti mieleen, niin yksi asia on ainakin se, että maapallon ihmismäärä kasvoi jälleen 78 miljoonalla. Lähteenä on Yliopisto-lehti 11/2009, ja arvio sivumennen sanottuna aika varovainen, mutta olkoon se hypoteesimme.

Tähtitieteelliset luvut ovat hämääviä, abstrakteina kun ne eivät tunnu miltään. Mutta otetaanpa taskulaskin ja avataan annettua lukemaa.

78 miljoonaa per vuosi tekee, kun se jaetaan…

• 6,5 miljoonaa per kuukausi
• 1,5 miljoonaa per viikko
• 213 699 per päivä
• 8904 per tunti
• 148 per minuutti
• 2,5 per sekunti.

Huomattakoon, että ihmisiä siis syntyy enemmän kuin yllä ilmoitetaan. Luvut osoittavat, kuolleet vähennettyinä, maapallon väkimäärän todellisen kasvun kulloisenkin aikayksikön puitteissa.

Yritetään edelleen hahmottaa lisääntymistahtiamme.

Jos yhden vuoden eli tässä tapauksessa 2009:n väestönkasvu asettuisi siistiin ja melko tiuhaan jonoon, jossa ihmisiä seisoisi, sanotaan, kaksi kutakin metriä kohden, olisi heidän ketjunsa 39 miljoonan kilometrin mittainen ja yltäisi näin 975 kertaa maapallon ympäri (40 000 km). Viikossa kertynyt sakki kiertyisi 18,75 kertaa pallukkamme ympäri. Yhdessä päivässä kertyvä lisäporukka kiertäisi runsaat kaksi ja puoli kierrosta planeettaa tai täyttäisi maantiet 45 kertaa Hangosta Utsjoelle (1200 km) ja takaisin. Yhdessä tunnissa syntyvä populaation lisä voisi seistä ketjuna, joka jatkuisi Helsingistä Mongoliaan (4500 kilometriä). Siis tunnissa ja Helsingistä Mongoliaan – jono eläviä ihmisiä haluineen, vaivoineen, ulosteineen, vaatemyttyineen, eväineen, puheineen, kinasteluineen, ystävyyksineen, haaveineen.

Jos lupaisit piffata lounaan niille uusille ihmisille, jotka ilmaantuvat maan kamaralle sen ajan kuluessa minä luet tämän tekstin (sanotaan, että käytät lukemiseen kymmenen minuuttia), saisit kokata noin 1500 ateriaa. Tarvitsisit käytännössä valtavan festariteltan ja rutinoituneen kymmenpäisen catering-henkilökunnan suurkeittiövehkeineen ja tukkuun suhaavine pakettiautoineen. Viiden tunnin päästä ruokittavillasi olisi taas nälkä, paitsi että heitä olisi ilmaantunut jo 45 000 lisää. Mielikuvituksellista, mutta totta.

Ruoka ei tipu avaruudesta. Voimme olla kiitollisia että meillä on murkinaa, eikä meillä ole oikeutta ajatella, ettei muilla saisi olla sitä. Kaikilla on oikeus ruokaan ja tilaan. Mutta ei tarvitse kuin vilkaista yllä esitettyjä lukuja ja uhrata niille edes ohikiitävä ajatus, kun käy selväksi, että joka sekunti kiristymistään kiristyvä silmukka tarjoaa vain ja ainoastaan mahdotonta yhtälöä. Tämä siitäkin huolimatta, että monissa ennusteissa väestönkasvun nopeuden arvellaan (taloudellisiss-sosiaalisista syistä) pikkuhiljalleen rauhoittuvan.

Väestönkasvu tapahtuu lähes yksinomaan kehitysmaissa. Kaikkein kiivaimmin lisääntyy Afrikka, Lähi-itä ja muutamat Aasian maat. Afrikassa väestö tuplaantuu tällä vauhdilla 25 vuodessa. Esimerkkeinä keskimääräisistä lapsiluvuista mainittakoon Niger (7,4), Uganda (6,7), Angola (6,6), Congo (6,5) - ja toisesta päästä Singapore (1,3), Saksa (1,3), Korea (1,2) ja Suomi (1,9). Väestön määrä pysyy vakiona, kun keskimääräinen lapsiluku on 2,1.

Elinkelpoisesta maasta, puhtaasta vedestä, polttopuusta ja muista elämisen perusehdoista on jo nykyisin monin paikoin kova pula, mikä osaltaan johtaa konflikteihin, sotiin ja muihin tragedioihin. Mutta perustarpeiden tyydytys ei riitä. Jokseenkin jokainen kehitysmaan ihminen haluaa, totta kai, elintasoltaan kivikautista enemmän; saada samat tekniset laitteet, lentomatkat ja herkkuvadit kuin millä me lännessä hemmottelemme itseämme. Malli tavoiteltavissa olevista kulutustuotteista leviää tehokkaasti massamedian, ei vähiten hektisesti välkehtivien musiikkivideoiden, mukana kaukaisimpiinkin viidakko- ja aavikkokyliin. Euroopan väestönvaihto on jo käynnissä maapallon liikaväestön - käytännössä rutiköyhien, luku- ja kirjoitustaidottomien paimentolaisten - puskiessa vaikka väkisin vauraaksi tiedettyyn ja oman syntyvyytensä osalta hiljaiseloa elävään maankolkkaan, jossa kulutusparatiisin himottava diskopallo vielä toistaiseksi pyörii. Sekin tie on umpikuja, joka ei loppupeleissä ole hyväksi kellekään.

Pessimistiseksi katsottu Pentti Linkola kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien yleisönosastolla, että omaa vielä pienenpienen toivon ihmiskunnan tulevan suhteen. Hän esitti, että pikainen siirtyminen maailmanlaajuiseen yhden lapsen politiikkaan voisi kenties vielä pelastaa maapallon täydellisen katastrofaaliselta joukkotuholta, joka on nykyisen kehityskulun looginen määränpää. Väestönkasvun suitsiminen on kuitenkin tabu. YK:n kuuluisat kahdeksan ”vuosituhattavoitetta” niin hyviä kuin muuten ovatkin eivät sisällä teesiä syntyvyyden hillitsemiseksi. YK:n puolustukseksi mainittakoon silti, että YK:n väestörahasto UNFPA antoi viime syksynä (meillä uutiskynnyksen alle jääneen) julkilausuman, jonka mukaan väestönkasvua täytyy rajoittaa ympäristö- ja sosiaaliongelmien vuoksi.

Tabun logiikkaa on se, että kansakuntiin suhtaudutaan kuin lapsiin, joiden mieltä ei saa pahoittaa puuttumalla näiden vastuuttomiin tekemisiin. Nurinkurinen sääntö tuntuu olevan se, että mitä sekaisempi, pimeämpi ja alikehittyneempi valtio on, sitä kohteliaammin varjellaan sen kuviteltua tai todellista herkkähipiäisyyttä, mikä käytännössä tarkoittaa kaikenlaisen tietämättömyyden, fundamentalismin, ihmisoikeudettomuuksien ja taikauskon suojelua. Pakan pohjimmaisimpina kärsijöinä (ja jatkuvasti raskaana) ovat naiset.

On selvää, että maa loppuu jossain vaiheessa joka viikko 1,5 miljoonalla lisääntyvän ihmismaton alta. Olisi lohdullista olla vaikkapa vuoden 1960 tilanteessa, jolloin ihmiskunnan pääluku oli kolme miljardia. Mutta meitä on pian jo seitsemän miljardia ja ennusteiden mukaan 2040-luvulla yhdeksän miljardia. On täysin epävarmaa ja jokseenkin painajaismaista ajatellakin, miten sellainen kuorma ja tungos tullaan kestämään ekologisine, psykologisine, sosiaalisine ja poliittisine jättiläishaasteineen. Jos jokin on varmaa, niin se että väestönkasvun ongelma on pakko ratkaista pian. Voimme odottaa ehkä yhden sukupolven, toivottavasti, mutta emme enempää.

Ekologi, akatemiaprofessori Ilkka Hanski totesi hiljattain, että väestönkasvu on valtava uhka luonnon monimuotoisuudelle, koska se johtaa viimeistenkin luonnontilaisten elinympäristöjen häviämiseen. Kuvatakseen ihmisen yliasemaa biologisesta perspektiivistä hän huomautti, että ihmispopulaation massa on jo suurempi kuin kaiken muun "megafaunan" yhteensä, mukaan lukien kotieläimet. Mitä tulee lajiston häviämiseen, on sen luonnollinen vauhti 0,001 % / 100 vuotta, nykyvauhti samassa aikayksikössä 1% ja ennuste vuodelle 2050 10%, eli kymmentuhatkertainen luonnolliseen. Liikapopulaatio on ulkoisella tasolla maapallon ehdottomasti suurin ongelma; juuri, josta muut ongelmat johtuvat. Sisäisellä tasolla suurin ongelmamme on tietämättömyys, jonka yksi aspekti on kyvyttömyys hahmottaa samassa veneessä oloa. Onko viisaampaa ja myötätuntoisempaa odottaa ja katsoa, kuinka biosfäärin väestötukehtuminen tapahtuu, millainen globaali Götterdämmerung sen yhteydessä koetaan – vai pyrkiä maailmanlaajuisiin ja tosissaan tehtyihin ponnisteluihin, että niin ei kävisi?

Kaikki kehitysapu tulisi sitoa vaatimukseen yhden lapsen politiikasta (nyt afrikkalaisnaisista alle 10% käyttää ehkäisyä, kun luku lännessä on 75-90%). Muutoin sen jakaminen vain kiihdyttää maapallon kantokyvyn romahdusta, elinympäristöjen tuhoutumista, eliölajien sukupuuttoaaltoa, väestönryhmien törmäyskursseja ja ilmastonmuutosta (jokaista miljardia uutta lasta kohden pitäisi rakentaa kaksi miljoonaa tuulivoimalaa, jos heidän energiantarpeensa haluttaisiin tyydyttää nykyistä hiilineutraalimmin). Ratkaisun aikaan saaminen on kansainvälisen tason välttämättömyys, jonka kuka tahansa alakoululainenkin osaa päätellä, mutta joka tuntuu edellä mainitusta tabu-syystä olevan mahdoton poliittinen agenda.

Liikakansoituksen käsittely on valtava haaste myös yksilötasolla, sikäli kun sitä edes rohkenee mielenrauhan ja kerettiläisenä tuomituksi tulemisen uhalla pohdiskella. Historiassa on tarpeeksi usein nähty, ettei ainakaan viha ja tiukka rintamalinjojen vetäminen itsen ja muiden välille tarjoa kantavia ratkaisuja, vaan pikemminkin näiden vastakohta; välittäminen ja yhteisvastuu - mikä ei merkitse missään tapauksessa sinisilmäisyyttä. Ihmisiä on selvästi liikaa, heitä tulvii, heitä ryöppyää, pursuu ja vyöryy kohdut revähdyttävänä ihmispaisumuksena kaiken tallaava ylijäämä, joka yltää yhden työpäivän tunteina jonona maapallon ympäri. Silti jokaista uutta lasta olisi yhä yritettävä arvostaa juhlistettavana ihmeenä – jollainen hän onkin, kuten myös samalla viaton ”ajopuu” oman maailmaantuontinsa suhteen. Arvostamalla ja vaalimalla uusia ihmisiä, satsaamalla heihin, etenkin edelleen niin oikeudettomasti sorsittuihin tyttöihin – siinä määrin kuin se on realistista – voimme ehkä vaikuttaa siihen, että he kasvavat kukoistukseensa jotensakin tasapainoisina ja ovat näin puolestaan kykeneviä arvostamaan ja vaalimaan planeettaa, satsaamaan siihen ja olemaan tätä kautta oman lisääntymisensä suhteen tietoisen maltillisia, ehkä pakottavan välttämättömyyden tiedostaen suorastaan kieltäymyksellisiä.

Evolutiivisessa mielessä on vaikea uskoa, että ihmislaji tuhoaisi tarkoituksella mahdollisuuden jatkuvuudelleen, vaikka tällä hetkellä siltä kieltämättä näyttääkin. Yksi on kuitenkin varmaa: oman ajattelunsa suhteen ihmisyksilön ei tarvitse eikä kannata odottaa evoluution usein niin hidasliikkeistä, erehdyksien ja kolhujen kautta eteenpäin vievää kehitysautomaattia. Jos sinun on mahdollisuus tavalla tai toisella hioa mieltäsi olemaan selkeämpi, vakaampi, syväkatseisempi ja puolueettomampi, sanalla sanoen toimintakykyisempi, niin tee se - sinua tarvitaan pian.