Laasti rasahtelee kengän alla, vähähappinen ilma uhoaa maanalaisia tuoksuja, varovaiset askeleet vievät syvemmälle labyrinttiin. Taskulampun valokeila leikkaa urheasti pimeää, mutta jokaisen mutkan takana piilee tuntematon. Kuka täällä teki ja mitä? Miksi paikka on hylätty? Voiko täällä väijyä jotain kauheaa – vai omat sisäiset peikkoniko ne kuiskivat?
Kuvattu tunnelma on tuttu jokaiselle urbaania tutkimusmatkailua harrastavalle. Ihmisen rakentamaan, mutta tyypillisesti hylättyyn ympäristöön suuntautuva epävirallinen löytöretkeily on nopeasti kasvava harrastus ja elämäntapa. Englanninkielisen termin urban exploration mukaan UE:ksi ristitylle toiminnalle on omistettu kotomaisiakin nettisivustoja jo kymmeniä. Niillä esitellään autioita taloja ja teollisuuskiinteistöjä, tunneleita, bunkkereita sekä erilaisia jättömaita.
Tässä kirjoituksessa pyritään vastaamaan siihen, mikä on UE:n pointti, mitä se voi harjoittajalleen parhaimmillaan antaa ja mitä se kertoo ajastamme. Kirjoittajan näkemyksen mukaan UE:n viehätys perustuu ainakin viiteen osatekijään, jotka esitellään seuraavassa. Välissä koetaan pari tunnelmointihetkeä.
Historioitsijan Eldorado
Juuri tällainen Ford Cortina oli isoisällä. Kaikki tässä on tuttua. Tämä ei mene enää mihinkään, on maatunut akseleistaan osaksi autiotalon pihaa. Mutta liikettä ei tarvita, muistoni tekevät sen.
UE tarjoaa vahvan ja elämänmakuisen tuntuman lähihistoriaan. Liittyivätpä UE-kohteet sitten elinkeinojen, vapaa-ajan, uskonnon, puolustuksen tai asumisen piiriin, niistä jokainen kertoo ajastaan. Menneet muodit, teknologiat, tavat, esineet ja jopa yhteiskuntajärjestelmät avautuvat lähihistorian arkeologin silmille.
Kentällä saatu oppiminen perustuu suoraan, kokonaisvaltaiseen kokemukseen; se on oivaltavaa. Täydennykseksi moni UE:n harjoittaja etsii kirjallista tietoa kohteensa historiasta. Toisinaan tämä on miltei agentin hommaa. Moni salamyhkäisesti hiipunut paikka oli salamyhkäinen jo toimiessaan. On esimerkiksi aiemmin sotasalaisuuksiksi luokiteltuja ja sittemmin hylättyjä kohteita. Näiden suhteen varsinainen runsaudensarvi löytyy heti Suomenlahden takaa Virosta.
Etenkin haja-asutusseuduilla yleisiä UE-kohteita ovat autiotalot. Hyvin säilyneet ja esineistöä sisältävät talot ovat arvokas lähde tavallisen ihmisen arkeen keskittyvään mikrohistorialliseen tarkasteluun. Itse saman aikakauden eläneille ne ovat myös nostalgian ja juurtumiskokemusten paikkoja. Niin ikään yleisiä kohteita ovat hylätyt tuotanto- ja muut laitokset, jotka avaavat empiirisen portin talous- ja sosiaalihistoriaan. Tutkimusretkeily vanhoissa linnoituslaitteissa tuo kuvaan jopa maailmanhistoriallisen tason.
Erilaiset valtakunnat, ideologiat ja uskomukset ovat nousseet ja kaatuneet. Niin tulee jonain päivänä käymään nykyisillekin. UE:n koulima pohdiskelija voi hyödyntää perspektiiviään älyllisesti rehelliseen aikalaiskriittisyyteen ja yrittää nähdä vallan kulissien taakse: mikä virhe toistaa itseään, mikä nyt ok-jutuksi luokiteltava asia ei tule kestämään jälkipolvien tarkastelua, kuka meitä vedättää ja miten.
Omakohtaiset ekskursiot rakennettuun historiaan ovat myös omiaan herättämään arvostusta menneiden polvien uurastusta kohtaan. Jos niin suomme, ne kasvattavat ymmärrystämme siitä, kuinka lukuisten jo kuolleiden ja yhä elävien ihmisten myötämielinen toiminta jokapäiväistä elämäämme kannatteleekaan.
Määrittelemätön avaa mielen
Olo on leijuva, hykerryttävä. Tämä jättömaa on aava kuin Lapin kaira. Kartalla nämä kummut, uomat ja onkalot ovat vain valkoinen läiskä. Ei määritelty, Terra Incognita. Tämän maan voi valloittaa ja julistaa kuningaskunnaksi – ja silti se säilyy avoimena seuraaville.
UE tarjoaa seikkailua. Sanotaan mitä sanotaan, ainakin miespuolisille tallaajille seikkailun kaipuu on syvällä geeneissä – vaikka toki UE:n piirissä on myös naisharrastajia, etenkin nuorempia. Liekö kaihon takana se kuuluisa ”sisäinen lapsi” vai jokin josephcampbellimäinen sankarivietti, sen määritteleminen on makuasia. Mutta seikkailusta ei käy kaupallinen ja valmiiksi pureskeltu puuhalandia, ei ikinä.
Sivumennen huomattakoon, että luontaisesti ”jänniin” paikkoihin hakeutuvien tenavien asema on nykyisin surullinen, ainakin jos on uskominen tutkija Marketta Kyttää. Hän on todennut, että verrattuna aiempiin vuosikymmeniin aikuiset rajoittavat rajusti lasten liikkumisvapautta. Syynä ovat pelot kidnappaajista, murhaajista ja pedofiileistä – ja kuitenkin tilastojen valossa nämä ovat ääriharvinaisia ilmiöitä eivätkä mitenkään yleistyneet.
”Epäpaikassa”, jonka aiempi funktio tai luonne on väistynyt mutta uusi ei vielä hahmottunut, voi kokea kutkuttavaa kaikki-sallivuutta, joka on sukua unille ja suurille tarinoille. Nyky-Suomesta on tullut bulkkistandardi, pikkusievän steriili ja yllätyksetön kuin ABC-huoltamo. Sen kuiva rationaalisuus rikkoutuu vain harvoin. Jopa metsät on kesytetty puupelloiksi, joita autotiet halkovat muutaman sadan metrin välein. Tällaisessa tilanteessa irrationaalisen, määrittämättömän ympäristöön kaipuu on mitä luonnollisinta.
UE:n retkiraportit kertovat vapauden tuntemuksista, mielikuvituksen ja luovuuden heräämisestä sekä vavistusta ja mielihyvää yhdistävistä ylevän kokemuksista à la mysterium fascinosum et tremendum. UE-kohteet koetaan usein myös uhkaaviksi ja sille on tietty perusteensa. Niissä voi olla riskinä sortumat, putoavat ja terävät kappaleet, vaaralliset aineet, aggressiiviset omistajat tai hiipparit. Useammin on kuitenkin kyse jostain tutkimusmatkailijan omasta alitajuisesta pelosta, minkä kohtaamiseen ja voittamiseen UE suo avokätisen mahdollisuuden. (Joskus tosin urheinta voi olla se, että jättää menemättä tyhmänrohkeutta vaativaan loukkoon – varsinkin jos taustalla on joukon paine, Aldous Huxleyn termein laumamyrkytys).
Huomattakoon sekin, että vaikka UE ei ehkä vastaa Lauri ”Tahko” Pihkalan käsitystä tervehdyttävästä liikunnasta, vie se kuitenkin ulos viilettämään, loitommalle bigbrothereiden ja facebookien virittämistä virtuaalisammaloitumisen ansakuopista.
Raunioiden estetiikka
Bunkkeri oli neuvostoaikoina väestönsuojelutoimen koulutuspaikka. Nyt massiiviset teräsovet retkottavat auki. Pimeillä seinillä roikkuu unohdettu julistenäyttely. Sen värit ja näyt kirkuisivat, jos voisivat: niissä esitellään ydinasehyökkäyksen tuho kaikkine hornan ja perikadon detaljeineen.
UE tarjoaa voimakkaita esteettisiä kokemuksia. Arkkitehtuurin professori Panu Kaila on osuvasti huomauttanut, että luonnollisista materiaaleista tehdyt rakennukset ovat kauniita raunioinakin. Karuimmat UE-kohteet eivät hivele silmää konventionaalisessa mielessä, mutta rokonarpisimmankaan betonin visuaalista tehoa ei voi kiistää. Toisinaan harrastajat vangitsevat kohteensa harkittuihin ja onnistuneisiin kuviin, joita voi syyllä kutsua taiteeksi.
Englannin yläluokan keskuudessa syntyi 1700-luvulla ”pittoreskin matkailun” harrastus. Siinä kuljettiin ja tutkittiin Britannian maaseutua yksinomaan näkymistä saatavien mielihyvän vuoksi. Katseluun oli jopa väline, ”Clauden lasi”, tummennettu peili, joka rajasi näkymän, teki siitä hämyisän ja utureunaisen (pittoreskituristit siis katsoivat maisemia selin niihin!). Rauniot olivat hyvin suosittuja aiheita. Aina siihen pisteeseen, että niitä alettiin varta vasten rakentaa maisemapuutarhoihin. Raunioita oli tarkoitus katsella ajatellen samalla omaa elämää ja ajan virtaa.
Myös romantiikan taiteessa rauniot ovat keskeisiä. Niitä tutkaili esimerkiksi englantilais-amerikkalainen Thomas Cole (1801-1848), joka maalasi tauluparin (The Past, The Present 1838) kuvitteellisesta linnasta: toisessa kuvassa kukoistuksessaan, toisessa sammaloituneena rauniona. Hänen aikalaisensa, maalari Frederick Catherwood (1799–1854) puolestaan kunnostautui ehkä ensimmäisenä eurooppalaisena, joka ikuisti Etelä-Amerikan viidakoiden köynnösten peittämiä eksoottisia raunioita.
Populaarikulttuurissa uinuvat viidakkotemppelit ovat peruskauraa, mutta sitäkin enemmän urbaani rosoisen estetiikka, johon moni rock-video ja elokuvakohtaus nojaa. Eräs UE-leffojen ikoni on Andrei Tarkovskin Stalker (1979), kuvaus vaelluksesta kielletylle ja salaperäiselle Vyöhykkeelle.
Kokemusperäisesti väitettynä: moni mieleen piirtynyt UE-näkymä läikähtää muistoissa yhä paljon vaikuttavampana kuin jokin kesy paraatikohde. Allekirjoittanut voi itä-helsinkiläisenä mainita Vartiokylän Kontionmäen ränsistyneen ja sittemmin puretun hyppyrimäen 1970-luvulta. Maalaamattomasta laudasta tehty perifeerinen artefakti, jota saattoi vain katsoa mutta jonka arvaamattomaan lahouteen ei ollut kapuamista, iski täysillä lapsen mieleen ja kutsui juurelleen yhä uudestaan ja uudestaan.
Todistavat silmät, yhteinen muisti
Toisinaan purkutöihin havahtuu vasta, kun rakennus on kadonnut. Tällä kertaa olen nopeampi. Sataa räntää, mutta jo huomenna puutalot ovat puolikkaita. Ikuistan ne kokonaisina, ne ovat osa tätä katua ja kulmakuntaa.
UE tarjoaa jälkimaailmalle dokumentaarista aineistoa, joka voi osoittautua aikanaan arvokkaaksi. UE:n harrastajat valokuvaavat ahkerasti kohteitaan. Jotkut laativat niistä jopa yksityiskohtaisia pohjapiirustuksia; näin esimerkiksi tuore Ars Fennica –voittaja Jussi Kivi, jonka töissä esiintyy niin Helsingin tsaarinaikuisia ammusluolia kuin Salpalinjan bunkkereita.
Eräänlaisia varhaisia UE-retkeilijöitä olivat nekin taiteilijat, jotka ottivat asiakseen ikuistaa turvekattoisten puuhökkeleiden Katajanokkaa ennen asuinalueen 1870-luvulla tapahtunutta purkamista. Sitä kuvasivat muun muassa Magnus von Wright ja Hjalmar Munsterhjelm öljyväritöissään sekä Rudolf Åkerblom grafiikoissaan. Jälkipolvet ovat olleet kiitollisia. Vähäpätöisenä ja hävettävänä pidetystä kohteesta ei virallisia kuvituksia laadittu.
Sama pätee digikameroiden aikakaudella. Katoavien ja muuttuvien maisemien taltiointi on pitkälti vapaaehtoisten harteilla. Toki palkatutkin kuvaajat, pääkaupungin ikuistajista esimerkiksi Signe Brander ja Kari Hakli, ovat tehneet rouheissa paikoissa legendaarista jälkeä.
Katoavaisuuden kentät
Valvomon pöytäallakka on pysähtynyt aikaan ennen eurovaluuttaa. Tässä on istuttu tärkeänä. On tehty raportteja ja vikailmoituksia, pidetty pyörät pyörimässä. Jatkumo tuntui pysyvältä ja varmalta, oikeastaan ikuiselta. Mutta kyseessä olikin hiekkalinna.
UE tarjoaa, suorastaan tyrkyttää, autenttista henkistä kokemusta. Tämä siksi, että harrastus luo ja vahvistaa tilapäisyyden tajua. Hylätyissä paikoissa, joiden alkuperäinen käyttötarkoitus on päättynyt, huokuu jokainen yksityiskohta pysymättömyyden sanomaa. On melkein liikuttavaa ajatella, kuinka huolellisen pikkutarkasti jotain – nyt tomuista ja pulujen asuttamaa – tehdassalia on aikoinaan puunattu ja vaalittu.
Pysymättömyyden mietiskely on useissa henkisissä traditioissa keskeisellä sijalla. Buddhalaisessa sutrassa kiteytetään, että niin kuin elefantin jalanjälki on jalanjäljistä suurin, on pysymättömyyden mietiskely mietiskelyn aiheista ylittämätön. Tällä ei tavoitella nekrofiliaa, elämänkielteistä tuhon ja väistymisen hekumaa, vaan kiihkottoman realistista näkemystä ilmiömaailman luonteesta.
Hajoavien rakenteiden tutkailu – tukiraudan irvistys rapautuneessa betonissa ja romahtaneen hirsikehikon salvos – voi muistuttaa analyyttisesti teräväkatseista mieltä siitä, että ne ovat – kuten kaikki rakenteet viime kädessä jokaista atomia ja omaa mentaalista ”itseämme” myöten – koosteisia, monen keskinäisriippuvaisen osan summa. Mistään ei löydä solidia, jakamatonta, muista riippumatonta entiteettiä. Tämä on eräs tapa lähestyä väliaikaisuuden luonnonlakia ja on UE:n sydänantia.
Pysymättömyyden hyväksyminen auttaa olemaan avoinna muutokselle, jota joka tapauksessa koko ajan tapahtuu. Tilapäisyyden tajulla on voimaa keventää yksilön mieltä. Se tuo hänen pyrintöihinsä tietyn ilmavuuden, leikin ja huumorin vireen. Parhaimmillaan urbaani tutkimusretkeily ravisuttaa ihmisen tiedostamaan oman kuolevaisuutensa. Tätä kautta se voi lisätä jokaisen elinpäivän arvostusta ja tähdellisten aktiviteettien priorisoimista.
Retken päättyessä
Voimme yhä kysyä, miksi juuri meidän aikamme on synnyttänyt eloisan UE-skenen. Miksi ihmisen ikiaikainen vietti tutkia ympäristöään, halu nähdä aina vain uuden harjanteen ja niemen taakse, manifestoituu retkinä sivilisaation betonikatveisiin, rakennettuun erämaahan?
Nykyteknologia mahdollistaa, että voimme katsoa televisiosta tai netistä saalistavaa tiikeriä, Etelämantereen jäälakeuksia, Atlantin raivoa tai Kongon viidakoita – ja samalla syödä aamiaismuroja keskuslämmitetyssä huoneessa. Maailma on käynyt pieneksi, kuten sanotaan.
Samanaikaisesti kun luonto kapenee neliökilometreinä ja eliölukuina, se on myös meille vähenevissä määrin villi, mysteeri ja pyhä. Kunnioituksen palauttaminen luonnolle on yksi ylivalotetun aikamme haaste, ehkä se kaikkien suurin. Tähän pyrittäessä UE auttaa pitämään hengissä ihmetyksen, arvostuksen ja löytämisen riemun tunteita, joiden näivettymistä ihmismielestä ei tohdi toivoa.
Post Scriptum: kaikki syvällinen rakastaa naamioita
UE:n nousu systemaattiseksi harrastukseksi on pitkälti kytköksissä internettiin, joka mahdollistaa retkikohteista otettujen valokuvien asettamisen muiden nähtäville. Siihen jakaminen toisaalta usein jääkin. Kohteiden tarkkoja sijainteja pihdataan, samoin omaa henkilöllisyyttä. Tälle on syynsä: harrastajista on kutkuttavampaa tietää kohde, jota ihan jokainen ei tunne ja lisäksi he haluavat pitää vandaalit loitolla. Usein kohteisiin, kuten autiorakennuksiin, sisälle meneminen liikkuu myös laillisuuden rajamailla.
Yleensä poliisi ja vartijat eivät UE-väkeä pahemmin jahtaa. Alalla laajalti kunnioitettu etiketti on se, että paikoista otetaan vain kuvia ja niihin jätetään vain jalanjälkiä. Niissä ei varastella, sprayailla eikä monotella. Toisaalta piittaamattomat tai yli-innokkaat harrastajat voivat aiheuttaa häiriötä ja hälytyksiä tunkeutumalla toiminnassa oleviin paikkoihin tai kotien läheisyyteen, mikä koettelee harrastuksen moraalin rajoja ja vie ääritapauksissa raastupaan.
Jokainen edes jotenkuten laillinen harrastus on ajan mittaan saanut ympärilleen yhdistyksensä ja järjestönsä, mutta UE on vielä ollut tässä suhteessa villivarsa. Järjestäytymisideasta on käyty jo debattia alan suomalaisella foorumilla, mutta ainakaan vielä se ei ole ottanut tuulta siipiensä alle.
Kaiken institutionalisoitumisen keskellä suitsimaton ilmiö on virkistävä poikkeus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti