Talven valoa

Ingmar Bergmanin suosikkeja hänen omista töistään oli Talven valoa (1963). Papin uskonkriisiä kuvaava toteavan minimalistinen teos ei ehkä olisi kuolematon raina, jollei sitä kruunaisi lumettoman eteläruotsalaisen sydäntalven yksinkertainen, voisi sanoa luterilainen, karuus, luonnon tabula rasa. Vielä oleellisempaa on, että riisutussa ja pelkistetyssä maisemassa näyttäytyy lyhyen aikaa valo, hetkellisesti häikäisevinkin sätein leimahtava. Jotain siitä jää ihmisen sisälle, kun ilta alkaa taas hämärtää ja yö kolkuttaa koettelemuksineen. Ilman auringon häivähdystä tarina olisi toivoton eikä sitä kannattaisi kertoa; siinä on taiteilijan vastuu, ehkä se ainut vapauksien lomassa, vaikka monesti laiminlyöty.

Kaamos on raskasta aikaa, se tylyttää. Kirkasvalolamppujen, joulutuikkujen, suklaan ja etelänmatkojen kauppa käy vilkkaana, ja kauppiasta myhäilyttää kummasti. Neljäkymmentä prosenttia suomalaisista kertoo oirehtivansa valonpuuttesta väsymyksen, unihäiriöiden, makean ja hiilihydraatin himon, yleisen syyllisyyden tunteen ja alakuloisuuden merkeissä. Joillekin diagnisoidaan varsinainen depressio hiemalis eli kaamosmasennus, pimeän vuodenajan triumfi yli ihmisen. Osin kyse on ihan siitä, että emme suostu olemaan sitä mitä biologisesti olemme: pohjoisia nisäkkäitä, joille kuuluisi tähän aikaan vuodesta, jos ei talviuni tai horros niin ainakin huomattavasti iisimmin ottaminen. Vähintäänkin talvisen työviikon tulisi olla nelipäiväinen ja duunipäivän kuusituntinen, jos konkretiaa ajatellaan.

Kun matalaa kaartaan kiertävä päivä ei hevin jakele suosionosoituksiaan, vaan sen kehrä kätkeytyy toistuvasti läpiharmaan viitan alle, tuntuu samalla unohtuvan se jokaisen empiirisesti todennettavissa oleva tosiseikka, että mielemme perusluonto alati myllertävien ajatusten, tunteiden ja aistimusten takana on kirkas ja tietoinen, avara ja rajaton, aluton ja loputon - kuin avaruus, taivaansini.

Niinä harvoina, liiankin säästeliäästi suotuina kertoina, kun talvisen päivän kasvot ovat paljastetut, valaisee se meille erityislaatuisesti esteettisen, milloin hyvin jyrkkiä kontrasteja, milloin pastellisävyjä ja pehmeitä häivytyksiä suosivan elävän taideteoksen. Silloin luksit iskevät kuin pommi ja niiden sirpaleille kannattaa altistua. Samalla mielelle tarjoutuu spontaani tilaisuus lakata samaistumasta pilvien ja sumun kaltaisiin tilapäisiin harsoihin; noihin juhlavissa, lannistavissa tai neutraaleissa muodoissa esiintyviin muutoksenalaisiin oikkuihin, höyryihin ja turbulenssiin. Hetken se saattaa nähdä olemuksensa taivaankaltaisuuden: äärimmäisen avosylisen, peilinkirkkaan tilan, jossa ilmiöt sään tavoin tapahtuvat, mutta jonka luontoon ne eivät voi mitenkään kajota tai jättää jälkeä - niin kuin kuvajainen ei jätä jälkeä peiliin.

Ja aurinko virkistää tietenkin - kuin puraisu appelsiinista.

Tällainen päivä oli tänään, ja sen muisto esittäytyy oheisessa pienessä valokuvasarjassa, joka kuljettaa meitä muutaman meripeninkulman sekä joukon askeleita Helsingin itäisessä saaristossa ja viimein, yllättävinä kaupunkisisseinä, urbaanissa teknomiljöössä.



Talven valoa Jatasalmessa, Tammisalon ja Vartiosaaren välissä.



Kanasaari Reposalmessa. Liekö nimistö huuliveikkojen perintöä.



Metsäinen rinne talvipäivän laella, Vartiosaari.



Palatsimainen huvila utuuntuu unenomaiseksi Kivisaaressa.



Pelkistetyttyä kauneutta, kesäisin pesimäpaikkoina rauhoitetut Kivisaarenluodot.


Tervaluodon profiilia merisavun takana.


Hellästi himmennettyä todellisuutta, Vasikkaluoto.


Ilta alkaa kesken päivää.


Tulitaiteilija Petri Saunio versus Itäväylän keinovalot.

Jälkikirjoitus.

Ehkäpä pitkä jakso vähäistä luonnonvaloa selittää senkin, kuinka riittämättömäksi me pohjolan asukit tuppaamme itsemme tuntemaan. Omatunnon ilmiötä tutkinut valtiotieteen dosentti Mika Ojakangas toteaa, että perisynnin eli ihmisen läpimädän olemuksen ideaa lobannut Martti Luther onnistui iskostamaan meihin niin sitkeän, niin kroonisen huonon omatunnon, että se elää edelleenkin 2000-luvulla, auttamattomasti mukaansa tempaisevana taustakohinana, äidinmaidosta saatuna perintönä, kaiken läpäisevänä ajanhenkenä. Nyt, irronneena alkuperäisestä yhteydestään, emme yhdistä huonoa omatuntoamme enää uskontoon, vaan se tuntuu yleisenä jäytävänä riittämättömyyden tunteena: vaikka minkä teet, se ei ole tarpeeksi. Perisynnin idea väläytti sentään jonkinlaista armon kautta avautuvaa pelastushorisonttia, kun taas sekulaari riittämättömyyden tykytys on kadottanut kaiken toivon pelastuksesta ja tarjoaa korkeintaan laihana lohtuna tavaroihin hukuttautumisen anestiaa.

Lutherin nekrofiilinen sepitelmä laiminlöi taiteilijan vastuun. Se kehottaa meitä samaistamaan periolemuksemme tuhruisiin tihku- ja räntäpilviin kristallinkirkkaan avaruuden sijasta. Fy fan!, sanoisi svedu.