Korvia hivelevä ja särkevä ääniympäristö

(Kirjoitus on suomenkielinen versio Finnish Music Quarterly -lehden numerossa 3/2009 julkaistusta artikkelistani).


Veekasin höpöttely ja jyrähdykset ovat mannaa joidenkin korville. Toisille ääni on riivausta.

Suomen kansa rakastaa alkuperäisen pääkaupunkinsa Turun keskiaikaisen tuomiokirkon kellojen ääntä. Niitä soitetaan joka päivä keskipäivän hetkellä radiossa. Pari vuotta sitten 1960-luvulla äänitetty nauhoite päätettiin uusia. Mutta se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Kaupungin taustamelu oli kasvanut niin suureksi, että onnistunut nauhoitus edellytti keskellä yötä toimimista ja usean korttelin sulkemista liikenteeltä.

Kun palkittu luontovalokuvaaja Sami Karjalainen teki tänä vuonna julkaistua Suomen heinäsirkat ja hepokatit -kuvateostaan, päätti hän myös äänittää jokaisesta lajista ääninäytteet. Osoittautui, että lajien löytäminen ja mikrofonietäisyydelle saaminen oli pienempi haaste kuin saada liikenteen melusta vapaa nauhoitus.

Nämä kaksi esimerkkiä ovat jäävuoren huippu, mutta havainnollistavat osaltaan, että hiljaisuus on kortilla niin kaupungissa kuin luonnonympäristössä. Koneistetun elämän taustajymyä on vaikea paeta Suomessa, vaikka maa on yksi läntisen maailman harvimpaan asutuista. Esimerkiksi Uudenmaan maakunnasta löydettiin 2007 julkistetun selvityksen mukaan vain kaksi hiljaiseksi luokiteltavaa paikkaa.

Melu tekee hiljaisuudesta kallista luksusta

Hiljaisuuden vastakohta on kova ääni, melu. Se koetaan epämiellyttäväksi ja se aiheuttaa psyykkisiä ja fyysisiä terveyshaittoja, kun vuorokautinen keskiäänitaso ylittää 55 desibeliä. Melu muun muassa nostaa verenpainetta sekä aiheuttaa unettomuutta, aggressiivisuutta ja keskittymisvaikeuksia. Sillä on havaittu suoraa yhteyttä jopa sydäninfarktikuolemiin.

”EU:n alueella arviolta 120 miljoonaa ihmistä eli 30 prosenttia väestöstä altistuu haitalliselle määrälle melua. Suurin yksittäinen melun aiheuttaja on liikenne, ja sen kasvun myötä myös melusta kärsivien määrän ennakoidaan jatkuvasti lisääntyvän”, toteaa ympäristömeluun perehtynyt Helsingin yliopiston historioitsija Outi Ampuja.

Hän painottaa aluesuunnittelun vastuuta siitä, että meluympäristöjen vastapainona olisi riittävästi myös hiljaisempia elvyttäviä ympäristöjä, kuten puistoja ja metsiä. Omassa tutkimuksessaan hän on havainnut, että kaupunkilaiset ovat jo vuosikymmeniä toivoneet arkiympäristöönsä rauhallisia paikkoja, joissa pystyisi kuuntelemaan luonnon ääniä. Hiljaisista urbaanialueista uhkaa kuitenkin muodostua etuoikeutettua luksusta, johon vain rikkaimmilla on varaa.


Maansiirtotöiden äänillä ei ole fanclubeja. (Kuva Myllypuron myrkkytalojen kohdalle valmistuvasta keinomäestä).

”Kiinteistövälittäjät ovat jo vuosia tienneet, että pihan puolen asunnot ovat vilkkaiden katujen varsilla sijaitsevissa taloissa kalliimpia kuin kadun puolen. Samoin Helsinki-Vantaan lentokentän melualueesta tehdyn häiritsevyystutkimuksen otannassa selvisi, että kaikkein vähävaraisimmat asuivat meluisimmalla vyöhykkeellä.”

Ampuja teki väitöskirjansa Helsingissä 1930-luvulta nykypäivään käydystä melukeskustelusta, lähteinään muun muassa sanomalehtien yleisönosastonpalstat. Laajemmin ympäristömeluongelmaan havahduttiin autoliikenteen kasvun myötä 1960-1970 –lukujen taitteessa.

”Sinällään melusta puhutaan jo Vanhassa Testamentissa: Jerikon muurit murtuivat pasuunoilla. Ja muinaisessa sumerilaisessa myytissä kerrotaan ihmisten kaupungista, joka meluisuus suututti jumalat.”

Viime vuonna Ampujalta ilmestyi pamfletti, joka oli otsikoitu paljon puhuvasti Oikeus hiljaisuuteen. Hän uskoo, että ihmisten tietoisuus ääniympäristöstä on kasvamassa ja samalla vaatimukset laadukkaammasta ja terveellisemmästä ympäristöstä.

”Toistaiseksi melun vastustaminen ei ole ollut kulttuurillisesti kovin sallittua”, hän huomauttaa. ”Se on helposti leimattu turhasta nipottamiseksi.”

Pitäisikö tiettyjä äänimaisemia suojella?

Vuosina 2004-2006 Suomessa toteutettiin kolmivuotinen äänimaisemien tallennus-, suojelu- ja tutkimushanke, jonka yhteydessä kansalaisilta kerättiin havaintoja ja kuvauksia äänimaisemista ympäri maata. Vastauksia kertyi liki 800. Projektin toteutti Suomen Akustisen Ekologian Seura yhdessä lukuisten yhteistyötahojen kanssa. Seuran puheenjohtaja, Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksen tutkija Heikki Uimonen kertoo hankkeen saaneen mallia Japanista, jossa professori Keiko Torigoe oli toteuttanut vastaavan keruun 1990-luvun puolivälissä.

”Kyse on akustisesta kommunikaatiosta ja äänten merkityksistä”, Uimonen määrittelee. ”Tarkoitus ei ole ainoastaan tutkia ääniympäristöä vaan herätellä ihmisiä myös kuuntelemaan sitä. Tavanomaisestakin äänestä voi nauttia niin kuin musiikista tai muusta järjestetystä äänestä. Niin kuin säveltäjä John Cage on sanonut: kaikki äänet ovat mielenkiintoisia, kyse on vain siitä kuinka niihin suhtaudutaan.”

Projektilla on myös kulttuurinen näkökulmansa. Millaisia ääniä on olemassa, millaiset ovat kadonneet. Mistä erilaiset äänet syntyvät, millaisia ovat eri paikkojen äänelliset identiteetit ja mitä ne merkitsevät ihmisille. Sata valittua kuvausta julkaistiin 2006 kirjassa Sata suomalaista äänimaisemaa. Osa äänimaisemista myös äänitettiin ja julkaistiin kirjan mukana cd:llä.

Tallenteessa kuullaan muun muassa mattojen pesua laiturilla aaltojen loiskuessa ja harjojen hangatessa, sateen pehmeää ropinaa pärekatolle, skeittilautojen pauketta Helsingin sydämessä, painokoneen jylinää tehdassalissa, kivien heittelyä ohuelle jäälle, lumiauran kolahduksia makuuhuoneesta kuultuna, koulun välitunnin moniäänistä leikkiä, panssarivaunujen telaketjujen kalketta, mäkihyppykilpailun suksien suihketta sekä kisakatsomon karjuntaa.

Toisinaan hiljaisuus voidaan kokea eksistentialistisesti painostavana tapahtumattomuutena. Sisäisenä kuiluna, jonka pohjalla odottaa jotain tuntematonta – ehkä pakko kohdata itsensä. Tämä tulee ilmi tapauskertomuksessa, jossa mies ahdistuu talonsa nurkalla vuosikymmeniä kulkeneen valtatien siirtoa muualle.

Lounais-Suomen Taalintehtaalla paikallisen kylän asukkaat puolestaan harmistuivat, kun perinteinen tehtaanpilli hiljennettiin: pala paikallisidentiteettiä oli riistetty. Pillinsointi saatiin vaatimalla takaisin.

”On pohtimisen arvoinen asia, voisivatko tietyt ääniympäristöt olla suojeltuja samalla tavoin kuin rakennettu ympäristö, jollaisia on esimerkiksi Unescon maailmanperintökohteena”, Uimonen haastaa.

Äänimaisemahanke jatkuu 2009 Pirkanmaan maakunnan keruulla.


Bää! Olenko sinulle mieluisaa äänimaisemaa?

Kapinamusiikki kesytettiin shoppailuareenoilla

Eräs ääniympäristötutkimuksen pioneeri on Simon Fraser University Kanadan Vancouverissa. Kanadassa julkaistiin jo 1977 tutkimus Five village soundscapes, jossa tutkittiin viiden eurooppalaisen kylän ääniä. Vuonna 2000 suomalaistutkijat kävivät uudestaan läpi samat Italiassa, Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa ja Skotlannissa sijaitsevat kylät, minkä lisäksi Suomesta otettiin mukaan Nauvon saaristokylä. Kulttuurintutkimuksen professori Helmi Järviluoman johdolla tehty äänimaiseman seurantatutkimus julkaistaan kuluvana vuonna yhdessä klassisen kanadalaistyön kanssa nimellä Acoustic Environments in Change.

Vuonna 2010 ainakin osa kylistä käydään jälleen läpi. Tällä kertaa tarkoitus on osallistaa paikalliset asukkaat pohtimaan äänimaisemaansa ja sen muutoksia. Uimonen on mukana hankkeessa, kuten myös Brysseliin sijoittuneen monitieteisen verkostoitumisfoorumin ”European Co-operation Of Science And Techology” (COST) äänimaisemaryhmässä.

”Toivon saavani huomiota myös äänen laadulliselle arvioinnille. Se kun tuppaa olemaan lähinnä määrällistä tässä yhteiskunnassa.”

Käytännössä mitä tahansa ympäristön ääntä voidaan hyödyntää esteettiseen työhön, etenkin musiikkiin. The Art of Noises –manifestin kirjoittaja italialainen futuristimuusikko Luigi Russolo käytti urbaanihälyä sävelteoksiin jo 1910-luvulla. 1940-50–luvuilla läpimurtonsa tehnyt ranskalainen Pierre Schaeffer puolestaan käytti ympäristön ääniä (kuten kiskoilla kolkuttelevaa junaa) musique concrète –tyylissään ja 1960-luvun tyttöbändi Shangri-Las liitti äänimaisemaelementtejä elävöittämään melodramaattisesti sanoitettuja laulujaan. Myös suomalainen säveltäjä ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta on yhdistänyt töissään hyvinkin erikoisia luonnonääniä keinotekoisiin: luonnontieteilijöiden avustuksella hän on saanut raakamateriaalikseen niin valaiden laulua kuin jopa revontulien äänistä.

Sibelius-Akatemian populaarimusiikin tutkimusprofessori Vesa Kurkela on puolestaan kirjoittanut ”rokittumisesta”: siitä kuinka rockista, aiemmasta marginaalimusiikista, on tullut kauppakeskusten taustapumputusta. Sama ilmiö on tuttu Uimoselle, joka tutkii parhaillaan radiomusiikin muutosta. Hän vahvistaa, että julkisten tilojen äänimaisema on muuttunut radikaalisti sen neljännesvuosisadan aikana, kun Suomessa on ollut kaupallisia radiokanavia.


Joskus desibelit ovat elämän ja kuoleman kysymys.

Erään äänimaisemamuutoksen anatomia

Toimittaja Sampsa Oinaala ja valokuvaaja Tommi Taipale julkaisivat huhtikuussa 2009 radiodokumentin Alussa oli maa Yleisradiossa. Se käsittelee Euroopan suurimman nikkelikaivoksen louhostyömaata, Talvivaaran kaivosta Kainuussa.

Dokumentissaan Oinaala ja Taipale todistavat erämaan äänimaiseman muuttumista teollisuusmeluksi, joka kehystää ihmismielen ristiriitaa toimeentulon ja menetetyn luonnon välillä. Alussa laulavat linnut, helmeilee puro ja tuuli sormeilee lehviä. Sitten jyrisevät kaivoskuormurit, jotka piipittävät varoitussignaalia peruuttaessaan ja kaatavat jylisevän kivilastinsa. Kuusimetriä korkean jättiläiskuormurin moottori, joka kuluttaa 300 litraa sadalla, soundaa Iggy & The Stoogesin laulun otsikon mukaisesti, Raw Power. Porat kilisevät metallisesti ja räjähdykset ovat sotaisia.

”Ääni on radiodokumentille ominainen ja luonteva tarkastelukohde. Dokumentissamme ääni oli kaikkein dogmaattisin ja rehellisin – mutta kuitenkin ehkä myös provokatiivisin – elementti”, Taipale miettii. Hänestä juuri melu oli kaivoksen ahdistavin elementti, ja samaa hän kuuli asukkailta.

”Jatkuva melu tuntuu musertavalta. Äänen voima konkretisoitui uudella tavalla, kun kuulimme kaivoksen jylinän vaaran rinteellä kesäyössä parinkymmenen kilometrin päähän.”

Taipale huomauttaa jokseenkin tragikoomisesti, että kun hän oli alkuvuodesta 2009 mukana tekemässä videodokumenttia vaihtoehtoisesta pehmeämmästä metsänhoidosta eri puolilla Etelä-Suomea, kantautui lähistöltä joka kerta jonkin polttomoottorilla toimivan härvelin ääni taustaääneksi filmiin.

”Olisiko mahdotonta vaatia yhden lepopäivän myös korville?”


Moni paikka näyttää hiljaiselta...