Karkupesän taistelu

Eräänä kesän lämpimänä iltayönä havaitsimme, että pihan vanha haapa humisi oudosti. Matala tasainen jyly kuului puun tyviosasta ja kantoi muutaman metrin päähän. Epätodellinen ääni oli uhkaava, se kavahdutti. Hiivimme varovaisesti lähemmäksi puuta. Kuulosti kuin siinä olisi ollut ilmastointikone.

Ja niin siinä olikin, tavallaan. Haavan onton rungon sisällä kuhisi mehiläisiä, sen saatoimme aukosta nähdä. Päättelimme niiden kierrättävän onkalossa ilmaa, jotta lämpötila ei kohoaisi liian korkeaksi.

Puussa pesi kokonainen mehiläisyhdyskunta, tiiviisti kylki kyljessä. Kesti tajuta mistä on kysymys. Mehiläiset olivat karkuteillä.

 

Yhdyskunta oli ottanut hatkat joltain lähimaaseudun mehiläistilalta. Matkaan mehiläiset olivat varustautuneet evästämällä kuvut täyteen hunajaa. Kuningatar oli poikkeus, se oli laihduttanut pitkää lentoa varten. Hermostuneena se oli seurannut tiedustelijamehiläisten raportteja ja suotuisan lentosään koittamista. Sen tuntosarvet olivat haroneet ilmaa, jossa sinkoili enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mehiläispaljous oli pakkautunut pesän etuseinälle, lentoaukon tuntumaan. Matala surina oli soinut odotusta, odotusta...

Ja sitten, jonkun kauniin aamupäivän hellässä suvannossa, se oli tapahtunut – lähtö kotoa, suureen tuntemattomaan.

Itsetarkoituksellinen liike, horisontintakaiset lupaukset – elämän ikuinen vaellus, kosminen pakotus.

Parven matka oli käynyt halki Sipoonkorven laajojen metsien. Huriseva, vellova tihentymä oli ylittänyt rämejuotteja pysähtymättä suopursujen väkevähuuruisiin kukkiin. Kuumien kallioiden männynkäkkärät olivat haroneet pienen harmaan raepilven alla, synkät kuusikot uhkuneet kosteaa happamuuttaan, jossain välkehtinyt puron hopeanauha. Välillä parvi oli levännyt vankan koivutaaton uurteisella rungolla. Jos joku olisi nähnyt sen, olisi näky kenties muistuttanut repaleista jalkapalloa tai valuvaa lehmänläjää.

Oli tullut yö. Kehrääjä oli surissut mäntykankaalla, ja niin oli surruuttellut parvikin, hyristen vapauden kamalaa riemua. Oli sarastanut aamu ja auringon säteet iskeneet vaativina jaettuun tajuntaan. Tiedustelijat olivat taas tehneet työtään ja osoittaneet lupaavaa suuntaa, tanssien kuin visioiden valtaamat shamaanit. Vaellus oli jatkunut yli peltojen ja vehmaiden lehtimetsiköiden. Vastatuuleen oli parvi käynyt, koska vaisto käski niin.

Lopulta se oli löytänyt sijansa maailmassa.

Karu oli se kodiksi. Ehkä siinä onnistaisi.

 

Vadelman kesäkuussa aukeava pieni vihertävänvalkoinen kukka on niin huomaamaton, että sitä tuskin panee merkille vaikka kulkisi aivan vattupensaikon vierestä. Mutta niinä kesäpäivinä, ensimmäistä kertaa elämässämme, huomasimme vadelman kukinnan. Tämä tapahtui kuulon avulla. Vadelmapensaat hyrisivät voimakkaasti. Ääni oli jo tuttu, ja kammoksumisen sijasta siitä ilahtui. Pensaat olivat täynnä keruumehiläsiä. Yhdyskunta oli aloittanut toimensa.

Mehiläistarhaajaa arvokkaan omaisuuden häipyminen tietysti harmittaa. Karannut yhdyskunta pitäisi ohjeiden mukaan ilmiantaa. Tarhureiden piirissä on karkureiden kiinniottoon erikoistuneita ammattilaisia, jotka saapuvat soitosta paikalle haaveineen ja suojavarusteineen. Ihmisiä neuvotaan suihkuttamaan mehiläispallo märäksi, jotta se pysyisi aloillaan. Ilmojen uitetut koirat palautetaan palvelukseen, jossa ne ovat turvassa ja hyödyksi. Mutta ne onnettomat, jotka yrittävät hyökätä mehiläisparvea vastaan Raid-pullo kourassa, voivat jäädä hengenvaarallisella tavalla alakynteen.

Emme ilmiantaneet karkureita. Emme hennoneet. Ne rakensivat jo täyttä päätä kennostoa onkaloonsa. Sitä tarvittaisiin munintaa varten sekä siitepöly- ja mesivarastoksi. Haapa hyrisi elämää. Ulos ja sisään lensi jatkuvasti pörriäistä. Ampiaisiin verrattuna ne olivat säyseämielisiä, ne eivät piitanneet uteliaasta kurkkimisesta, jollei ei mennyt aivan kolon suulle. Tällöin vartijamehiläinen teki tungettelijan suuntaan kaarroksen, jolla tehtiin selväksi että tämä on havaittu ja tarkkailussa.

Opimme nopeasti, että mehiläisten seurassa pärjää kun välttää äkkiliikkeitä, kovia ääniä ja tummia vaatteita. Niiden katselu rauhoitti, kun samalla tietty vaaran elementti piti valppaana.

 

Hunajamehiläiset eivät selviydy omin päin Suomen talvesta, sanotaan. Niiden luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin. Usein parveilemaan lähteneet yhdyskunnat sitä paitsi päätyvät kehnoon paikkaan, kuten savupiippuun tai seinärakenteeseen, jossa ne eivät ole tervetulleita. Kesymehiläiset eivät osaa ampiaisten tavoin tehdä pesälleen seiniä, joten ne ovat riippuvaisia valmiista suojapaikoista. Maamme luonnonvaraiset mehiläiset ovat erakkomehiläisiä, jotka nimensä mukaisesti elävät yksin tai korkeintaan pienissä yhdyskunnissa. Ne pesivät yleensä lahopuun pieniin koloihin. Nykyisin niitä on alettu auttaa hyönteishotellein.

Kolohaapa on tehokkaan metsätalouden aikakaudella harvinainen ilmestys, sen löytäessään mehiläiset olivat siis onnekkaita. Ehkä mekin olimme, sillä perinteisen näkemyksen mukaan pihaan ilmaantunut mehiläisparvi tietää talolle onnea. Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti elämän säteet palaavat Tuonelanjoen rannassa hengettömänä makaavan Lemminkäisen luo mehiläisen viitoittamana. Länsimaisessa symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, Eleusiissa pappeja ja papittaria kutsuttiin ”mehiläisiksi” ja vanhoille germaaneille kuolleiden sielujen täyttämä ilma oli ”mehiläistie”. Antiikissa mehiläisillä katsottiin olevan inhimillisiä hyveitä: urhoollisuus, siveys, ahkeruus, puhtaus, valtioelämä ja taiteellinen lahjakkuus. 300-luvulla elänyt Kirkkoisä Ambrosius vertasi kirkkoa mehiläispesään ja maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli.

Ihmeeltä ja siunaukselta mehiläisparven asettuminen pihapuuhun tuntuikin. Olimme elämän tihentymän äärellä, ja siinä vahvasti elossa itsekin. Mutta muuton taustalla oli yhdyskuntaan aiemmassa paikassa hiipinyt tyytymättömyys, jopa kapinahenki.

Kuningatar, kaikkien alaistensa emo, ei voi olla huomaamatta työttömiä työläisiä, turhautumisen hiljaisen levotonta ilmapiiriä. Se tajuaa että yksilöitä on liikaa resursseihin tai puitteisiin nähden. On ahdasta, syntyy kitkaa. Yhteisö on repeämässä kahteen osaan. Tällöin kuningatar kantaa henkilökohtaisen vastuun: se päättää lähteä. Ja sille uskollinen osa – usein ”puoli valtakuntaa”, satoja tai jopa tuhansia yksilöitä – päättää lähteä sen mukaan, sitä seuraten ja suojellen.

Jäljelle jäänyt yhdyskunnan puolikas hankkii itselleen uuden kuningattaren ruokkimalla työläiskennoja kuningatarmehulla. Kun uusi kuningatar syntyy, surmaa se ensitöikseen kilpasisarensa kennoihinsa myrkkypistimellään. Kuolleiden päällä tanssahdellen, puhdasta itsevarmuutta huokuen, se suitsuttaa ympärilleen emoferomoneja. Sitä aletaan palvella, se komentaa. Samaan aikaan vanha emo on jo kaukana. Jos se palaisi, olisi sille kuulunut valtaistuin kaksintaistelun takana.

 

Kesä kääntyi lopuilleen ja haapa jatkoi soimistaan. Siipien havistelulla mehiläiset kuivasivat hunajaa, talviajan ravintoaan, joka on myös antibakteerinen ja antioksidanttinen yleislääke. Sitä ne pian lipoisivat pitkillä punaisilla kielillään. Ilmojen kylmettyä syksyllä humina muuttui vaimeaksi ja uneliaaksi, eikä sitä kohta enää kuullut. Mehiläiset pitivät itseään lämpiminä lentolihaksiaan värisyttäen, vaikka niiden siivet eivät enää liikkuneet. Ne olivat nyt muodostaneet niin sanotun talvipallon. Sen ytimen lämpö pysyisi talvellakin ihmishuoneiden veroisena. Pallon keskellä oleili yhdyskunnan arvokkain osa, kuningatar sekä sen tuorein jälkipolvi, vielä munien ja koteloiden vaiheessa.

Talven aikana kesän ahkeruus mitattaisiin ankaralla vaa’alla. Riittäisikö hunaja kevääseen asti? Jos ei, mehiläiset jäätyisivät hengiltä.

Läpi talven hereillä pysyttely on kotoisiin hyönteislajeihimme verrattuna aivan poikkeuksellista. Pienen välähdyksen kesää koimme, kun hipsimme joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa kurkistamaan haavan pitkulaiseen onkaloon. Usein näimme verkkaalleen liikehtiviä mehiläisiä. Leutoina talvipäivinä virkaintoiset vartijat pyrähtivät ulos, edelleen kehottaen kunnioittamaan kotirauhaansa.

Laitoimme lopputalvesta vaneripaloja aukon edustalle. Ajattelimme niiden suojelevan pesää purevilta viimoilta. Toisaalta ne estivät auringon lämmön, joten pian keräsimme levyt pois. Eräänä iltana luimme, että tiaiset voivat pistellä poskiinsa mehiläispesän. Paniikki iski, onkohan näin käynyt, uteliaita tiaisia – montaa lajia – keikkui pihassa paljon! Pimeällä taskulampun kanssa tehty pikatarkistus tuotti helpottavan tuloksen: kennostot olivat kunnossa. Aukko oli luultavasti tiaisille liian pieni, vaikka hämmästyttävän ahtaista koloista ne voivat itsensä sujauttaa.

 

Tuli kevät. Se ei ollut tavallinen kellekään.

Pandemia piinasi maailmaa. Yhteiskunta suljettiin, kadut hiljenivät. Oma rakas äiti sairastui kuolettavasti, vaikka ei uutisten toitottamaan kulkutautivirukseen. Hänellä ei ollut paljon aikaa, ei ehkä edes lehtien puhkeamiseen.

Myös mehiläiset olivat toden edessä. Hunaja oli riittänyt talven yli, mutta onkalon suuaukko ei ollut kaikille liian ahdas.

Heränneet kekomuurahaiset olivat keksineet pesän. Eräänä päivänä huomasimme, että niitä taivalsi jonossa haavan runkoa pitkin – suoraan kolosta sisään. Uurteisella rungolla näytti kuin armeija marssisi kanjonimaastossa ja vuoristosolaan. Siinä ei ollut kyse mistään rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Mehiläispesän portilla käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Vartijamehiläiset puolustautuivat urheasti, mutta muurahaiset vyöryttivät niitä joukolla. Yksi toisensa jälkeen vartijamehiläinen jäi muurahaiskihinän alle. Muurahaiset retuuttivat niiden irtirevittyjä kappaleita alas runkoa.

Päitä kannettiin voitonriemuisissa kulkueissa, joissa ne keikkuivat irvokkaasti. Muurahaisten päämäärä oli selvä: ne aikoivat syödä mehiläisten toukat ja juhlia kultaisella nektarilla.

Äiti seurasi taistelua sairaalapediltä, jonne hän sai uutisia luonnosta. Joka päivä.

Kaksi yhteiskuntahyönteislajia otti mittaa toisistaan, juuri niin totaalisesti ja uhrautuvasti kuin aitososiaaliset yhteiskuntalajit, superorganismit, saattoivat tehdä. Mehiläisen pistin ei hyönteistä pistettäessä irtoa. Mutta muurahaiset ovat pieni kohde pistää ja niillä oli monikymmenkertainen ylivoima kapoisen onkalon vähäväkiseen mehiläisyhdyskuntaan. Taistelua ei enää käyty portilla. Se keskittyi jo pesän uumeniin; paikkoihin, joita emme nähneet. Muurahaiset hyötyivät Pohjolan karaistuneina asukkeina siitä, että keväinen koleus piti mehiläiset puolikankeina. Yhä uusia päitä ja raidallisia takaruumiita kieppui runkoa alas. Ruumiinkappaleita satoi haavan tyvelle.

Elimme globaalin kriisin keskellä kansallista kriisiä ja sen keskellä yksityistä kriisiä. Ja sitten vielä tämä, kriisi pihapuussa, silmiemme alla.

Halusimme auttaa mehiläisiä.

 

Joku voi olla sitä mieltä, että luonto on luontoa eikä eliömaailman mittelöihin pidä ihmisen puuttua. Mutta ei sitä voinut katsoa toimettomana. Olimme kiintyneet mehiläisiin. Ne olivat lemmikkejämme. Sydämemme olivat murtua.

Muurahaiset suunnistavat resurssien luo ensisijaisesti hajuaistin avulla. Mitä enemmän ne kulkevat tiettyyn paikkaan, sitä voimakkaammaksi ja kutsuvammaksi käy niiden muodostama hajupolku. Siispä päätimme yrittää sotkea niiden hajupolun.

Haavan tyvelle roiskittiin vanhaa hammastahnaa. Se ei auttanut. Seuraavaksi siihen levitettiin kanelia. Sitten etikkaa, jossa oli kanelia ja sidosaineeksi biohajoavaa moottorisahan teräketjuöljyä. Muurahaisten väitetään inhoavan sekä etikkaa että kanelia.

Muurahaiset hämmentyivät. Hetkeksi. Kohta marssiosastot vyöryivät hajuesteen yli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Sudimme tervaa haavan tyviosan ympärille. Tuoksu uhosi metrien päähän. Toki mietitytti mitä mehiläiset siitä pitivät, ne kun merkitsevät pesänsä lentoaukon feromoneilla, hajuaineilla. Hätä ei kuitenkaan lue lakia.

Terva tepsi, tietenkin.

Mutta kun se hieman kuivahti, muurahaiset kävivät uuteen rynnäkköön, epäilemättä pyörryttävän huurun läpi. Sudimme lisää tervaa. Ja lisää. Aloimme myös harjata puunrunkoa pehmeällä harjalla, joka poisti muurahaiset tehokkaasti ja hellävaraisesti. Mutta olisimme saaneet heilua harjan kanssa 24/7. Muurahaisten fanaattinen päättäväisyys vaikutti mistään piittaamattomalta.

Päätimme antaa muurahaisille lahjuksia, eräänlaista suojelurahaa, siirapin muodossa. Männynkaarnan palasille perustettuja tarjottimia laitettiin haavalle johtavalle polulle. Ideana oli tarjota helppo ja energiatiheä saalis, jotta muurahaiset jättäisivät vastusten takana olevan mehiläispesän rauhaan. Siirappitarjottimet alkoivatkin tyhjetä. Sekunneissa muurahaiset syöksyivät yhä uusien annosten ympärille. Välkehtivää meripihkaa ympäröi kiehuva musta, eliömaailman loputon jano resursseihin.

Mutta muurahaiset eivät unohtaneet hyökkäystään. Keko heitti reserveistään lisää joukkoja kentälle. Armeija oli täysin mobilisoitu, entistä kiivaampi ja nyt hyvin muonitettu. Se oli varma voitostaan kuin kone käymisestään.

 

Kylässä kävi pöllöjen poikueita laskeva mies. Alumiinitikkaineen hän tarkisti lehtopöllön pöntön tontillamme. Siellä oli hyvä kevät, neljä pörrökäistä poikasta, kuten hänen puhelimeltaan näytti. Hän pohti kanssamme muurahaisten torjuntaa. Pöllön pesimäpuita suojattiin joskus näädältä rungon kiertävällä metallilevyllä. Mutta mikäpä vanne tekisi uurteisesta haavanrungosta muurahaisenpitävän. Runkoon pitäisi sahata vanteelle ura, mikä johtaisi puun kuolemaan. Juuri haapojahan on tapana kaulata pari vuotta ennen kaatamista, koska muuten ne vesovat vimmatusti. Emme halunneet surmata puuvanhusta ja viritelmä olisi joka tapauksessa ollut erittäin haasteellinen toteuttaa.

Tilanne oli epätoivoinen, mitä sitä kieltämään.

Niinä päivinä äiti kuoli sairaalassa. Loppuun asti rauhallisena, hyväntuulisena, kärsivällisenä ja rohkeana. Sinut eletyn elämän kanssa.

Juuri ennen tästä elämästä poistumista kysyimme häneltä: ”kuinka täällä voidaan?”

”Täällä kukoistetaan”, hän vastasi – väsyneesti mutta epäröimättä.

Siinä soi totuus, kirkkaana.

Samana päivänä kevät teki läpimurron. Koleus oli poissa, tilalla lämpö.

 

Kun seuraavan kerran, murheen murtamina, kuljimme katsomaan mehiläispesän kuolinkamppailua, olimme saaneet uuden kumppanin. Emme tajunneet sitä heti. Mutta sinnikkäästi läheisestä koivupökkelöstä kuului kvik-kvik, hieman samanlainen ääni kuin puristettaessa lasten kylpyammeleikkien kumiankkaa. Eloisa valko-musta-punainen olento oli käpytikka.

Suomalaisen muinaisuskon ja karjalanuskon mukaan lintu saattaa viedä sielun ihmisen kuollessa ja tuoda sen syntyessä. Lintu on ollut sielueläin ja vertauskuva, sielulintu. Niin kuin Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Varpunen jouluaamuna, jossa pieni veli saapuu taivaasta pikkulinnun hahmossa. Se oli äidin lempilaulu hänen menetettyään teininä viisivuotiaan pikkuveljensä.

Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji. Toisin kuin muut tikat se nimensä mukaan syö myös havupuiden siemeniä, eli ei ole pelkkä peto, ja tämä tuo sille edun ravinnon saannissa. Tämä kyseinen yksilö oli ihmeellisen tuttavallinen ja peloton. Tuon tuosta se lennähti parin metrin päähän ja selvästi oli kiinnostunut meistä. Se tuntui odottavan, että tulemme pihalle. Lähtipä se seuraamaan autoammekin kuin saattaakseen meidät matkaan. Puusta puuhun sen notkuva lentorata rinnallamme vei. Ja alati se huusi jostain läheltä kvik-kvik. Aloimme kutsua sitä Pihatikaksi. Emme olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista yhteyttä tikkaan. Tuntui kuin sen kautta käpytikka lajinakin olisi tullut uudella tavalla läheiseksi.

Pihatikka seurasi pää kallellaan, kun harjasimme muurahaisia haavan kupeilta. Ikään kuin tajuten missä apua tarvittiin, se kohta lennähti rungolle. Tyynesti tilanteen todeten se alkoi napsia muurahaisia nokkaansa. Se teki tätä monet kerrat, eri päivinä, nopeina ja tarkkoina täsmäiskuina. Mehiläiset olivat saaneet ilmatukea! Niin kuin hätää kärsivät suomalaisjoukot Kannaksella 1944, joiden avuksi lennähti Suomenlahden eteläpuolelta ihmeisiin yltänyt lento-osasto Kuhlmey.

Lintujen, ihmisten ja mehiläisten eriskummallista kolmiodraamaa esitetään myös Afrikassa. Siellä elää tikkalintuihin kuuluva hunajaopas. Myös sen tieteellinen nimi on paljon puhuva, Indicator indicator. Hunajaopas kutsuu huudollaan ihmisiä seuraamaan itseään. Se osoittaa tien villimehiläisten pesälle. Makeaa janoavat ihmiset savustavat mehiläiset ulos pesästä ja ryöstävät hunajan. Mutta ne jättävät aina osan hunajaoppaalle. Jos he eivät näin tekisi, hunajaopas johdattaisi heidät seuraavalla kerralla, näin uskotaan, leijonan luo. Hunajaopas on harvoja lintulajeja, jotka pystyvät sulattamaan mehiläisvahaa, egyptiläisten ruumiiden balsamoimiseen käyttämää ainetta. Yhteistyö sen ja ihmisen välillä on ikivanha evoluution sopeuma. Kun metsästäjä-keräilijäheimot ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet maanviljelijöiksi ja alkaneet ostaa karamelleja makean himoonsa, on hunajaopas lakannut kutsumasta ihmisiä. Viimeisten alkukantaisten heimojen kanssa se kuitenkin jatkaa yhteistyötään, joka on myös ikuistettu 20 000 vuotta vanhaan kalliomaalaukseen.

 

Pian koitti päivä, jona haavan rungolla hortoili enää yksittäisiä muurahaisia. Ne eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä. Ne eivät enää pyrkineet mehiläispesään, ne kiertelivät aikansa sinne tänne ja poistuivat. Pihatikan väliintulo oli ollut ratkaiseva. Muurahaisyhteiskunta oli havainnut sodan mehiläisiä vastaan kannattamattomaksi tappioihin nähden ja luopunut siitä. Kuningatar oli niilläkin ylipäällikkönä, jopa kolmekymmentä vuotta elävä matriarkka.

Pihatikka katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmaantunutkin. Kuulimme kyllä edelleen käpytikan ääntelyä sieltä täältä, se on alueemme tavallisia ääniä, mutta läheiseen tuttavuuteen ei mikään tikka enää pyrkinyt. Pihatikka oli suorittanut tehtävänsä, päättelimme.

Aurinko lämmitti, kurjet kailottivat peltojen äärillä. Mehiläiset alkoivat surista voimakkaammin. Niitä lenteli jo pesän ulkopuolella, maailmaa katselemassa ja muistuttamassa mieleensä tärkeitä maamerkkejä. Onnellisuus läikähti rinta-alassa mehiläiset nähtyämme. Tuossa menee taas yksi ja tuossa toinen, nyt niitä on ulkona kymmenkunta!

Mutta yhä kalvoi epävarmuus. Olivatko muurahaiset onnistuneet tappamaan mehiläisten kuningattaren vai oliko uhrautuvasti kamppaillut henkivartiokaarti saanut pelastetuksi hallitsijan? Jos majesteetti olisi mennyttä, yrittäisikö horjutettu yhdyskunta enää luoda uutta vai olisiko pesän tarina lopussa?

Taistelun jäätyä taakse yhdyskunta aloitti kuitenkin pian normaalin arkensa. Työläisiä surahteli suuaukolta lentoon ja niitä palasi erivärisiä siitepölyjä sekä mettä ja kirvojen mesikastetta mukanaan. Jos seisoimme niiden tiellä, ne vain tyynesti kiersivät meidät. Niillä oli selvästi tilanne järjestyksessä.

Pesän uumenissa hovin ruokkijamehiläiset syöttivät kuningatarta suoraan suuhun ja kuningatar muni sankarivainajien tilalle uusia mehiläisiä. Hyvän mesi- tai siitepölyapajan löytäneet yksilöt tanssivat kennoston päällä. Tanssin kieli kertoo muille sekä ravinnonlähteen etäisyyden että suunnan suhteessa aurinkoon, kuten nobelisti Karl von Frisch 1940-luvulla selvitti.

Näsiä helotti edelleen vaaleanpunaisena oljensävyisessä maisemassa, mutta myös pajut olivat kukassa, leskenlehdet ja ensimmäiset voikukat. Todellisuus täyttyi annista.

 

Tätä kirjoitettaessa on tullut vuosi täyteen karkupesän elämää. Kaarna onkalon suulla on kulunut kiiltävän sileäksi toimeliaista jaloista. Mitä seuraavat vuodenkierrot tuovat tullessaan, sen näyttää aika. Kenties ontossa haavanrungossa jonain päivänä herää taas tarve yhdyskunnan hajaantua kahdeksi ja toisen puoliskon lähteä etsimään uutta elinpiiriä ja pesän paikkaa. Ehkä vanha kuningatar jaksaa yhä vaeltaa.

Ainakin ilmaston lämpeneminen tukee mahdollisuutta, että kesymehiläinen, jonka luontainen levinneisyys on siis tähän asti ulottunut Ruotsiin eteläisiin osiin, onnistuisi vakiintumaan Suomen luonnon harvalukuiseksi uudisasukkaaksi. Hyödyllisen ja kiehtovan pölyttäjän liittyminen lajistoomme ei olisi mitenkään huono asia.

Kukapa tietää, jos tämä ratkaiseva tapahtumaketju saisi alkunsa sipoolaisesta kolohaavasta ja käpytikan oikealla hetkellä antamasta tehokkaasta avusta.

Täällä kukoistetaan. Sellainen on elämän luonne.