Tuulen tuomaa: ennen ja jälkeen Kiira-rajuilman

Taivas tummeni Helsingin Mannerheimintiellä. Oli 12. elokuuta ja seitsemän illalla, mutta näytti kuin kelloa olisi käännetty parilla tunnilla eteenpäin. Läntiselle taivaalle oli ilmaantunut uhkalla kyllästetty, vuorenkorkuinen alaisin. Jalkakäytävillä vilisi lauantaiväki. Luultavasti harva oli seurannut sääennustetta. Muuan nainen pohdiskeli ystävilleen, että oliko lähistöllä kenties alkanut suuri joukkorummutusesitys. Vaan ei, alasin se kumisi. Tuossa vaiheessa luonnonilmiöllä ei ollut vielä nimeä. Seuraavana päivänä kaikki tiesivät puhua Kiira-rajuilmasta.

Rintama kävi päälle noin sadan kilometrin tuntinopeudella – vain moottoritienopeutta paahtava auto olisi voinut paeta sitä. Parvittain kännykkäkäsiä kohosi kuvaamaan outoa mustuutta, jonka etureunassa jyräsi rullamainen vyörypilvi ja uumenissa välkkyivät salamat. Samassa iski tuuli. Joku tuijotti epäuskoisena kädessään olevaa tyhjää lautasta; siinä oli juuri ollut iso pala kakkua, mutta se oli lentänyt maahan. Kaatosade ei alkanut ripottelun kautta vaan suoraan kuin hanan avauksesta. Yleinen kohahdus kävi tuhansista suista. Ooh! Mitä ihmiset olivat muutamaa hetkeä aiemmin miettineetkään, se oli pyyhkiytynyt pois.

Kaikki juoksivat etsien mitä tahansa suojaa. Joidenkin onnistui rynnäköidä kohdalle pysähtyneeseen raitiovaunuun. Siellä jokin uitettu koira ravisti turkkinsa, omistajansa estoyrityksistä huolimatta. Ei väliä, naurahtivat kanssamatkustajat, märkiä ollaan muutenkin. Ulkona oli tavattoman synkkää, katulamppuja syttyi. Alas Simonkatua virtasi puro, joka olisi riittänyt meritaimenen nousuun. Katupuut niiasivat puhureissa. Kaisaniemen puiston tuulimittari kirjasi 29,6 sekuntimetrin puuskan.

Sitten – vain vartissa – kaikki oli ohitse. Kaupungissa vallitsi epäuskoinen hiljaisuus, pysähdys, avarruttava häkellys. Kello kääntyi taaksepäin, valoisuus lisääntyi. Mutta valo oli omituista, kellansävyisen himmeää. Mielessä kävi, että näyttäisikö atomisodan jälkeisen ydintalven kajo tällaiselta. Sydänalassa velloi kolkkous.

Täytyi soittaa maalle. Miten metsätila ja talo olivat selvinneet?

Naapuri saatiin langan päähän. Hän selosti surrealistista näkyä pihaltaan. Isoja puita oli jysähtänyt puutarhaan puolen tusinaa. Kuin ihmeen kautta talo, pihamökki, liiteri ja talli (missä parhaillaan vapisi kaksi hevosta) olivat säilyneet osumitta. Hyvä kuulla. Mutta entä meidän puolella? Naapuri sanoi lähtevänsä katsomaan, soittavansa takaisin.

Pitkissä minuuteissa asui pinnanalainen hermostuneisuus. Sitten puhelin soi. ”Myös teillä on suojelusenkeleitä”, kuului avauslause. Tuo tieto oli tarpeen, sillä sitä seurasi raportti kaaoksesta. Useita puita oli tullut alas, jotkut aivan taloa viistäen. Yhden männyn latvus oli osunut kattoon, mutta katkennut aiheuttamatta muuta vahinkoa kuin lommon peltiin. Jopa puutarhakalusteet – monta vuosikymmentä elämää jo nähneet – olivat ehjinä männyn oksiston lomassa. Myös piharakennukset olivat säästyneet. Metsässä häämötti epämääräinen joukko rytöjä ja konkeloita. ”Tiedäthän sen vanhan männyn mietiskelypenkin vieressä? Tuolla se on nyt 45 asteen kulmassa.”

Ilmatieteen laitoksen verkkosivut olivat kaatuneet siinä missä puut. Palvelin ei ollut kestänyt kävijätulvaa. Laitoksen antama varoitus kiiri kuitenkin mediassa: kehotettiin välttämään ulkona oloa. Ennuste lupaili pian saapuvaksi rajuilman seuraavaa ukkosrintamaa. Se olisi kuitenkin ensimmäistä heikompi.

Lähdettiin liikkeelle.

Sade oli loppunut. Töölöläisen kerrostalon sisäpihalla bilettäjät ottivat muina miehinä drinkkejä. Syvällä kaupungin kuiluissa ja kennostoissa saattoi poikkeusilmiö jäädä huomiotta. Vallilan Paavalinkirkon tienoilla välkkyivät vilkut. Palokunta sahaili ison vaahteran revennyttä haaraa, joka oli langennut ajoradalle ruhjoen pysäköityjä autoja. Valtatiellä piti väistää kaistalle kaatunutta puuta, soratiellä sama juttu. Tien laidoilla näkyi jopa aivan nuoria puita, jotka olivat vääntyneet ilmeisen pysyvästi mutkalle. Syöksyvirtaukset olivat iskeneet yläviistosta. Ystävä Harakan saaresta raportoi kuinka myrskyn sormet olivat näkyneet vaahtopäisessä meressä: syöksyvirtausten kohdalla vedenpinta oli juossut joka suuntaan, se oli kuin kiehunut. Helsingin majakalla mitatut puuskat ylsivät nopeudeltaan 32,5 metriin sekunnissa. Sellainen antoi hieman maistiaisia hirmumyrskystä (kymmenen minuutin keskituuli vähintään 33 m/s). Suomessa on esiintynyt hirmumyrskyjä ainoastaan tunturihuipuilla, ja ilmeisesti vuonna 1890 – silloinkin elokuussa – sellainen koettiin Pohjois-Itämerellä.

Kotimäellä ajo katkesi. Tien sulkivat iso kuusi ja haapa, jotka molemmat makasivat pitkin pituuttaan juurakot pystyssä. Samassa sakenevasta hämärästä ilmaantui naapuri – toinen kuin kelle oli soitettu. Vähäpuheisena ja kuin intiaaniopas viittoi hän metsään, kiertämään kaatuneet puut. Pihamaa oli odotetusti raju näky. Sähkölinjakin kyyhötti maassa kaatuneen puun alla. Mitä metsässä olikaan, pimeys sai pitää sen. Nyt oli aika kaivaa esiin kynttilöitä – sähköt olivat poikki – ja ryhtyä iltapuuhiin. Huomisen menot oli todettava automaattisesti perutuiksi. Tuskin lähiviikkoinakaan tulisi tekemisen pulaa. Unen rajamailla ja vailla selkeää tilannekuvaa ei voinut kuin päästää irti koko asiasta. Sade jatkoi ropinaansa peltikattoa vasten. Miten rentouttava ääni se onkaan, kun tietää olevansa suojassa. Mitenköhän metsän eläimet olivat kokeneet rajuilman?

Ylevän kokemus, eli syvä pelonsekaisen kunnioituksen tila minkä suunnaton luonnonmahti herättää, vähentää itsekeskeisyyttä ihmisissä ja lisää yhteisöllisyyttä. Tällä on juurensa lajihistoriassa, sillä erilaisista kriiseistä ja katastrofeista selviytymiseen on tarvittu yhteen hiileen puhaltamista. Niin tapahtui nytkin. Yhdistyttiin. Heti aamusta kierrettiin talossa jos toisessa: sahaamassa runkoja, raahaamassa oksia, kuskaamassa pöllejä, murjomassa vitsejä. Ujo kaksitoistavuotias tyttö toi myrskytuhoista eniten kärsineelle talolle lohdutukseksi aarteensa, suklaalevyn. Keittoon ja lämpimiin voileipiin oli pantu sitä mitä kaapista sattui löytymään, mutta ne olivat unohtumattoman maukkaita. Yhteisateriointi on ihmiskunnan merkittävimpiä ja historialtaan pisimpiä traditioita. Yhdessä syödessä aivoissa pulppuaa kiintymystä ja luottamusta lisäävä oksitosiinihormoni.

Stihl 231 oli paljon äänessä niinä viikkoina. Sahaaminen alkoi ajotielle kaatuneista puista, jatkuen sitten kävelyreittien aukaisuun ja keskeisten piha-alueiden ensiraivaukseen. Moni juurakoinensa kaatunut puu esitti taianomaisen tempun: kun puu oli sahattu poikki, nousi tyviosa sekunneissa takaisin pystyyn. Tämä johtui juuriston jännityksistä ja maakakun painosta. Toisinaan pystyyn noussut runko oli useita metrejä pitkä. Niistä tuli arvokkaita pökkelöitä. Pohjoisella metsäluonnolla on valtava jano lahopuuhun. Talousmetsien todellisuudessa eliölajisto joutuu elämään vähintään 90 prosenttia pienemmällä lahomäärällä kuin mihin se on evoluutiossaan sopeutunut. Voimme vertailuksi ajatella, millainen tilanne ihmiskunnalla olisi, jos elämällemme välttämättömät resurssit äkisti leikattaisiin kymmenykseen.

Tuho on yhtä luonnollista kuin syntykin, se on selvää. Silti järkytys ja suru alkoivat nostaa päätään, kun mieli viimein taipui tajuamaan tapahtuneen. Rakkaudella, ponnistuksilla ja yksityiskohtiin menevällä pieteetillä vaalittu metsä – terveysmetsänä hoidettu parihehtaarinen – oli menettänyt kolmisenkymmentä puuta, joista moni oli ollut hieno ja järeä. Alueen isoimmasta männystä oli naapurikoivu piessyt pois koko latvan, kaikki vihreät osat. Pieniäkin puita oli taipunut piloille. Metsä näytti jääneen Stuka-hyökkäyksen alle. Sen näkeminen vastasi kodin näkemistä murron jälkeen. Perusturvallisuus ja -järjestys olivat järkkyneet. Vanhojen puiden menetys on yksilön näkökulmasta armottoman lopullinen. Metsä on erilainen kuin tavalliset maalliset aarteet: sitä ei saa takaisin rahalla, vaan ainoastaan ajalla – valuutalla, jota yksi ihmiselo tarjoaa hyvin rajallisesti. Ei ole vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kokevat itselleen läheisen metsän avohakkuun traumaattisena.

Suurin tuhokeskittymä oli usean ison puun sekasortoinen rytö, jossa runkoja kulki sekä rinnakkain että eri kerroksissa. Jättimäisten kuusien oksat olivat raskaita viittoja, joista jokainen saattoi peittää neliömetreittäin maata. Isojen koivujen latvustot jakautuivat lukemattomiin haaroihin biomassan painaessa henkilöauton luokkaa. Oksistojen esirippu oli umpiviidakkoa, josta ei ilman asetta läpi käynyt. Irvistävien juurakkokakkujen liepeillä maa oli pettävää ja jalka saattoi solahtaa tuntemattomiin onkaloihin.

Johtopäätös nousi kirkkaana. Mylläkän siivoamiseen tarvittaisiin talkoot. Tuumasta toimeen, kutsut matkaan. Ajankohdaksi päätettiin seuraava lauantai, jolloin myrskystä olisi viikko aikaa.

Tusina myötätuntoista sankaria saapui. Neljä moottorisahaa lauloi samanaikaisesti, kolmilla kottikärryillä kuskattiin pöllejä, yksi työpari hoiteli traktorikäyttöistä halkomiskonetta ja jotkut raahasivat tunnista toiseen oksia polttopaikoille, joissa milloin mikä nokinenä paiskoi apinanraivolla purtavaa liekeille. Yhteisruokailu kruunasi päivän. Edistys eri työmailla oli huikea. Tietysti hommia jäi edelleen tehtäväksi, mutta enää urakka ei tuntunut musertavalta. Oltiin voiton puolella.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin vanhankansan tekijämies, Härmälä nimeltään. Hänellä oli kokemusta ison kartanon tilanhoidosta mukaan lukien kaikenlaisista metsätöistä. Nyt hän keskittyisi laukaisemaan konkeloita. Muita puita vasten nojaavat jötikät olivat hengenvaarallisia kaadettavia, jollei tiennyt tarkkaan mitä teki. Mukanaan Härmälällä oli erikokoisten moottorisahojen ohella tehokas ritsa. Sen ammuksena toimineeseen lyijypainoon solmittiin pitkä naru, joka ammuttiin valitun oksanhaaran ylitse. Narun avulla korkeallekin konkeloon saatiin vedetyksi köysi. Seuraavaksi konkelo kutsuttiin alas käyttäen kanadalaista moottorivinssiä. Täydelliseen kaatoon pyrittäessä ei suora vetolinja ollut aina käyttökelpoisin; hämähäkin tavoin vedettiin köyttä rungosta runkoon, varustaen sivutukipisteet väkipyörin. Erityistä onnistumisen iloa tuottaa, kun iso puu rysähtää metsään musertamatta alleen edes pienintä taimea. Maisemasyistä vinssattiin myös vinoja pökkelöitä pystyyn. Törröttävät juurakot asettuivat takaisin maahan. Työn lomassa seitsemänkymppinen mies antoi opetuksia metsätöiden turvallisesta suorittamisesta. Tämä tapahtui kunnioittavasti mutta mestarin roolista tietoisena. ”Laita moottorisahan ketjulukko aina päälle kun vaihdat käyvän sahan kanssa muutamankin askeleen paikkaa. Se voi tuntua lisävaivalta, mutta tee se silti.” Selkeät ohjeistukset tuntuivat jonkinlaiselta siunaukselta. Päälle tulivat tarinat, joiden käänteet ylsivät 1800-luvulle. Selvisi, että Härmälän isä ja allekirjoittaneen isosetä – lääkintämies ja rynnäkkötykkimies – olivat molemmat taistelleet Tienhaarassa juhannuksena 1944. Siellä Kannaksen läpi vyöryneestä puna-armeijasta saatiin ensimmäinen ratkaiseva torjuntavoitto, eeppisellä alivoimalla. Kaukaiset tapahtumat yhdistivät samaksi heimoksi.

Päivänä jonain ilmaantui sähkölaitoksen leivissä toimiva raivausporukka. Sen tehtävänä oli vapauttaa kaatuneiden puiden hautaamat sähkölinjat. Takana oli jo toista viikkoa täysiä päiviä ympäri maakuntaa, mutta metsurit tuntuivat uivan kuin kalat tehtävässään. ”Myrskyistä on aina selvitty”, totesi porukan sydämellinen vetäjä. Hän kertoi elämästään pienellä metsätilalla, jossa oli hyvä lähde ja valtavat marjasaaliit. Porukka päätyi hoitelemaan vaarallisen konkelokuusen, joka ei olisi sille edes kuulunut, sillä se ei olisi kaatuessaan yltänyt sähkölinjalle.

Jos rajuilma tuottaa kokemuksen ylevästä, niin saman tekee se, että todistaa ison puun kaatumisen. Pitkään jatkunut kurkotus korkeuteen ja syvä liittyminen maan kanssa, kaikki lukemattomat tunnit yhteyttämistä ja aineenvaihduntaa, ympäristön valoisuuden ja kosteuden säätely, maiseman hallinta ja paikan hengen luominen – kaikki se on poissa yhdessä rysäyksessä, joksikin aivan muuksi muuttuneena. Vanhan puun kaatuminen on kuin leijonan karjaisu: sen kuullessaan muu luonto hiljenee – niin tekee myös ihmisluonto, mieli.

Raivauksen keskelle tuli soitto Ullanlinnassa asuvalta ystävältä. Hän selosti närkästyneenä vastoinkäymistään Kiiran kourissa. Rajuilman iskiessä hän oli ollut Flow-festivaalilla ja surkealaatuinen kertakäyttösadetakki oli revennyt päälle vedettäessä. Kokemus oli varmasti ollut aidosti inhottava, mutta – kaikella kunnioituksella – olihan se aika huvittavan epätodellista kuunneltavaa päiväkausia jatkuneen raivaustyön perään, väsymyksen hiipiessä luihin ja ytimiin. Ihmiset elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa ja myös kollektiivisesti todellisuudet – kutsuttakoon niitä tasavertaisesti ”kupliksi” – voivat valtavasti (ja jo lyhyilläkin etäisyyksillä) vaihdella asuinalueen ympäristöominaisuuksien mukaan.

Koska metsään ei ollut aikomusta päästää mättäitä ruhjovaa traktoria eikä metsätyöhevosia ollut saatavilla, jäi puiden korjuu tukkimuodossa pois laskuista. Rungot pätkittiin pölleiksi. Omat polttopuuvarastot olivat valmiiksi piripinnassa, mutta naapurien parissa puulle oli suurempi tarve. Eräille heistä annettiin vastuualueet, joilta sopi sahata ja kärrätä sovitut puut. Varsin hämmästyttävää oli, kun pitkänhuiskea tarzanmainen hahmo lampsi metsään vain lannevaatteessa. Metsävoimailua ja avojaloin maastossa juoksemista harrastava parikymppinen kantoi pöllejä päänsä päällä. Hän vei niitä tällä tavoin kotiinsa saakka, vaikka puu olisi voinut kulkea kottikärryissä ja suurimman osan matkasta auton peräkärryssä. Tuskin yksikään maalaisisäntä koskaan on vapaaehtoisesti tehnyt raskaimman kautta sellaista minkä saattaa tehdä kevyemminkin, mutta nuoruudella on omat lakinsa. Mukava vastapalvelus saadusta puusta oli, kun naapuriston ainoan traktorin omistaja tuli kierittämään loitommalle tietä kaventaneen kiven. Samalla lähenivät välit, jotka tähän asti olivat olleet etäiset. Riehuttiin yhteinen raivaussessiokin.

Kiira havahdutti tarkastelemaan puita, jotka voisivat tulevissa myräköissä kaatua rakennusten päälle. Puut pitäisi kaataa mieluiten tulevana talvena. Jotta polttopuuhun ei hukuttaisi, tehtiin osalle nyt saaduista pölleistä metsävarasto ja jätettiin joitakin irti maasta olevia ”ilmavarastoituja” runkoja kakkosluokan reserviin. Valittiin lopullisesti ne rungot, jotka saisivat jäädä lahoamaan luonnon hyväksi. Puumateriaalia ajatellen ehkä suurin uhraus oli järeä honka, joka jäi kokonaisuudessaan luonnon hoideltavaksi. Puoli vuosisataa ei riittäisi sen katoamiseen. Myös iso upea haapa jätettiin maatumaan sekä erään järeän koivun runko, joka oli hieman irti maasta. Rungosta muodostui tasapainorata osaksi ”salapolkua”, joka paikalla jo kulki. Nousemista varten sahattiin portaat. Luovuuden herääminen oli varma merkki siitä, että pahin oli takana.

Aina oli ollut haave saada kuorma- eli trukkilavoja. Ne ovat erinomaisia alustoja kaikenlaisen polttopuun säilyttämiseen ennen kuin aines on tarpeeksi kuivaa liiteriin. Muuan kaveri oli vuosia aiemmin maininnut voivansa järjestää lavoja. Koskaan ei ollut tarjoukseen tullut tartuttua – ei ollut kehdannut vaivata. Mutta nyt oli hyvä syy aktivoida asia. Ja niin niitä lavoja tuli, unenkaltaisesti kuin manna taivaalta. Ei tarvitsisi enää tehdä klapeja keväisin mutaan. Pitkän tauon jälkeen näki kaverin – ja hänen apumiehekseen mukaan lähteneen yhteisen ystävän, jonka tapaamisesta oli vielä pidempi aika. Rajuilman odottamatonta satoa oli tämäkin jälleennäkeminen.

Samoihin aikoihin media raportoi Karibiaa ja Floridaa rusikoivasta Irma-hurrikaanista. Se oli voimakkain koskaan Atlantilla mitattu, peittoalueeltaan noin Ranskan luokkaa. Koettelemukset Kiiran kanssa tuntuivat mitättömiltä, kun katsoi uutiskuvien tulvivia katuja, hajonneita taloja ja röykkiöiksi kertyneitä veneitä. Sadattuhannet olivat lähteneet kotiseudultaan evakkoon yksin Floridassa. Kärsineitä kohtaan heräsi melko spontaanisti myötätunto. Sitä oli valmiiksi ”samalla kanavalla” itsekin. Ihminen ja hänen luomuksensa ovat hyvin hauraita, vaikka seikka arjessa unohtuukin.

Jälkityöt jatkuivat pari kuukautta. Pulssi takoi ja paita liimautui märkänä ihoon. Selkä oli koetuksella ja kipeytyi, sitä täytyi kuntouttaa taivutuksin ja kävelyin. Mielessä kävi: kuinka monta selkää onkaan rikottu tätä maata rakennettaessa. Polttoroviopaikkojen tuntumassa odottivat muhkeat oksakasat. Tyynellä ja märällä säällä ne hupenivat tuleen. Lokakuussa märkää riittikin. Jo kuun alkupäivinä satoi tuplasti koko kuukauden normaalin sademäärän edestä. Polttajan piti kytätä sadealueiden aukkoja. Työhön ryhtyminen alkoi tuntua puuduttavalta ja hiipivästi epätoivoiselta. Kuitenkin pauhaava tuli – jonka voimassa on sukulaisuutta myrskyn kanssa – elähdytti aina uudestaan. Roviossa ei ole mitään uutta ja yllättävää, ja silti se lumoaa. Halonhakkuutantereella tunnelma oli apeampi. Myöhäissyksy on polttopuiden teolle luonnottomin mahdollinen vuodenaika. Ennätyssateissa viruneet pöllit lipsuivat saippuanliukkaina, kun niitä tarttui liejuisiksi tiskiräteiksi virttyneillä hanskoilla. Lehtipuupöllit oli kuitenkin syytä hoidella ennen talvea. Myös talkooruokien kokkauksiin alettiin kypsyä kuudennen talkookerran jälkeen (vaikka talkoolaisvieraita olisi vain yksi, on tarjoilun luonnollisesti syytä olla kunnossa).

Vaikka kiroilutti, ei kokemusta olisi vaihtanut poiskaan. Maagisen parantavalta tuntui tehdä loppusilaus tuhopaikkojen korjaamisessa. Sahata viimeiset pienet vääntyneet ja katkenneet puut, laastaroida maan repeämät eloperäisellä sälällä. Tässä vaiheessa silmät olivat jo auenneet sille, että paikoista oli tulossa vielä elvyttävämpiä kuin ne olivat olleet. Uusiin pienaukkoihin levittäytyisi liiasta varjosta kärsinyt mustikka, uusia taimia oli odotettavissa ja uudet näköalat häämöttivät aiemmin suljetulta mäeltä, paljastaen etäisiä peltoja ja metsiä. Lisäksi metsän tarinaan oli kirjoitettu monia uusia ihmisiä. He eläisivät näissä paikoissa niin kauan kuin eläisivät muistikuvat tai eteenpäin välitetyt kertomukset. Viimeisellä roviolla kohtasivat kolmen talon asukkaat. Tulen äärellä vaikeneminen on kaunista, kun savu nousee pystysuoraan ja iltataivas on kirkas. Yhteisöllisyys virtaa luontaisesti esiin, kun olosuhteet sitä kutsuvat.

Martaan pimeys vallitsi, kun syksyn viimeiset pöllit pinottiin, halot hakattiin ja pressut levitettiin. Tuuli viuhui talon nurkissa ja natisutti niitä. Navakka puhuri kävi harvinaisesta suunnasta, kaakosta. Ilmatieteen laitos oli antanut varoituksen erittäin huonosta ajokelistä. Kohta pyryttäisi, lunta odotettaisiin 15-20 senttiä. Työ tapahtui otsalampun valossa. Kun puut olivat kaatuneet 66 vuorokautta aiemmin, oli ollut kesä. Se oli niin lähellä ja niin kaukana. Ensimmäiset lumihiutaleet pilkahtelivat valokeilaan. Kaikki oli tullut mallilleen, valkoinen esirippu saisi sulkea näyttämön.

Se oli nyt siinä – ainakin hetkeksi.

Mäellä oli eletty harhakuvassa, jossa maisema on staattinen. Sitä ei metsä koskaan ole, kuten ei muukaan elämä. Jonain päivänä tulee uusi myrsky. Sen kokemiseen on nyt hyvä pohja.