Huipulla-oloa: Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori

Tiedät tunteen. Olet kiivennyt korkealle mäelle. Ylemmäksi ei pääse, huippu on nyt tässä. Pysähtymisen paikka. Täyteyden kokemus. Yleensä elämässä tällaiset hetket ovat harvinaisia.

Huiput ovat muistutuksen paikkoja. Ne muistuttavat ihmistä mahdollisuudesta elää suuremassa sisäisessä tilassa. Siinä on anteliaisuutta, viisautta, luovuutta, halua olla hyödyksi.

Akseli Gallen-Kallelan itselleen piirtämä Ex Libris kuvaa metsän keskellä kohoavaa mäenhuippua ja sille pystytettyä hirsirakennusta, jonka edustalla istuu piippua poltteleva mies. Horisontti on kaukainen, taivaalla liitelee kotka tai haukka. Mies mietiskelee rentona, hän on kuin hallitsija joka kevyesti silmäilee hyvässä jamassa olevaa valtakuntaansa. Hän ilmetää sitä mitä Alppi-retkien romantikot ovat kutsuneet käsitteellä Gipfelerlebnis. Suoraan suomennettuna se tarkoittaa huipulla-olon kokemusta.

Huipulla-olon kokemusta ei tule ymmärtää vain näköalojen aiheuttamana huikaistumisena. Pitkälle näkemisellä ja maisemien kauneudella on suuri arvonsa, mutta pitkälle voi nähdä myös topografialtaan vaatimattomilla rannoilla, lakeuksilla ja aavikoilla. Huippu on eri asia, sillä se on luonteeltaan puhdas kulminaatiopiste. Huipulla vapaus ja kaikki-mahdollisuus ovat kotonaan. Harva asia maailmassa rohkaisee samalla suoruudella tavanomaisen ylitykseen kuin mäen tai vuoren laki.

Eräänlaisena modernin kiipeilijäretkeilijän esi-isänä voidaan pitää filosofi, runoilija Francesco Petrarcaa. Hän kiipesi huhtikuussa 1336 Mont Ventouxin (1912 m) huipulle Ranskan Provencessa vain nähdäkseen "mitä sellaisella korkeudella on tarjottavana". Huipulle pääsy oli hänelle vuosien haaveiden täyttymys eikä esteettisesti tuottanut pettymystä. Suuren hetken kunniaksi hän kaivoi esiin Augustinuksen Tunnustukset lukeakseen siitä mukana olleelle veljelleen. Petracra, joka myöhemmin dokumentoi kokemuksensa munkkiystävälleen kirjeessä, vannoi ensimmäisen silmäänsä osuneen lauseen käsitelleen sitä kuinka ihminen hämmästelee vuorten korkeutta ja muuta luonnon suuruutta, vaan ei huomioi sisimpäänsä. Runoilija reagoi muistutukseen välittömästi. Hän vaikeni koko loppuretkeksi, käänsi katseensa sisäänsä voidakseen huomata huipulla-olon itsessään.

Pelkän esteettisen kokemuksen ylittävää kontemplatiivisuutta tavoitteli myös kirjailija Jack Kerouac, joka pestautui kesällä 1956 metsäpalonvartijaksi, jotta saisi mahdollisuuden viettää kaksi kuukautta Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Desolation Peakin (1860 m) palotornissa. Huipulla-olo -kokemuksen määritelmiä pakeneva luonne ilmenee hänen sanoissaan: "Kun saavutat vuorenhuipun, jatka kiipeämistä."

Korkealle, korkealle pääsivät amerikkalaisten Skylab- ja neuvostoliittolaisten Salyut-avaruusasemat 1970-1980 -luvuilla. Ne olivat miehitettyjä jopa usean kuukauden jaksoja kerrallaan. Ihminen ei ollut koskaan oleillut niin pitkään niin keinotekoisessa ympäristössä. Mistä astronautit ja kosmonautit näkivät unia? Enimmäkseen maisemista, vuorista ja pilvistä.

On ikuinen kesä, näyttämönä Suomen luonto, paikkoina Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori. Jatkamme kiipeämistä.

KAMMIOVUORI, SYSMÄ

Itä-Hämeen korkein paikka on Sysmän Kammiovuori (221 metriä merenpinnasta).

Nämä huipulla-olon puitteet eivät käytännössä sisällä mitään sivilisaatiosta muistuttavaa.

Siniautereisuus on maiseman siniverisyyttä.

PÄIJÄTSALO, SYSMÄ

Päijätsalolla on vuonna 1899 valmistunut näköalatorni, jonka huipulta kuva on otettu. Tornin rakensivat paikkakuntalaiset ja huvilaväki. Venäläinen virkavalta protestoi tornin pystytystä, vaikka sen tarkoitukseksi oli selitetty Päijänteen kauneuden ihailu. Huipulla-olo on vaarallisen avaavaa.

Kesäyö jota moottoriveneet kunnioittavat täydellä puuttumisellaan.

Selkävesiä.

NEITVUORI, ANTTOLA

Neitvuoren korkeus on merenpinnasta 184 metriä ja Luonterista, Saimaan läntisimmästä osasta, 110 metriä.

Alkujaan paikan nimen kerrotaan olleen Hiidenvuori, mutta nimi vaihtui kun nuori nainen sydänsuruineen hyppäsi vuorelta.

Tässä(kin) tapauksessa huipulla-oloa tukee hiljaisuus. Aamuun mennessä on kuulunut vain kuikan, kehrääjän ja palokärjen ääniä.

Vaeltaja katsoo maisemaan - vaiko sittenkin sisäänsä?

Aiemmin mainittu Ex Libris kuvattuna Salakirjojen uudelleenjulkaiseman Kallela-kirjan kannesta.

Samaa teemaa nostatti kaksi pohjoisen mahtimäkeä vuonna 2012:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/08/yha-ylos-yrittaa-kaksi-mahtimakea.html

Suon syrjällä

Neva siintää oivallisen kauniille mäelle.

"Tarkastellessaan asumapaikkoja vanhoilla viljelyseuduilla, joutuu usein ihmeekseen toteamaan, etteivät vanhimpiin asumaryhmiin luettavat asumat ole hakeutuneet vesien varsille ja viljaville maapaloille, vaan että soilla on ollut merkillinen vetovoima asumain sijoittumiseen. Itäisen Euroopan suoperäisten osien muinaisten asukkaiden tiedetään valinneen asuinpaikkojaan mieluummin soiden keskeltä, missä heidän henkensä ja omaisuutensa oli parhaiten turvassa viholliselta ja metsänpedoilta."

Yllä oleva sitaatti on historianprofessori Väinö Voionmaan (1869-1947). Hän esitti näkemyksen, jonka mukaan suomenkielen sanat "suoja" ja "turva" ovat alkujaan suoelämään liittyviä; muistumia muinaisista ajoista, jolloin suoasumukset ovat olleet "ihmisen varmimpia ja turvallisimpia kotipaikkoja".

Ehkä sanapareilla suo/suoja ja turve/turva on tosiaan yhteys. Suosaareen perustettu asumatukikohta on epäilemättä ollut hyvin suojassa, jos suo sen ympärillä on ollut erittäin märkä ja upottava. Aukean maiseman tuoma näkyvyys on sekin auttanut uhan havaitsemista ja arviointia. Kulkemista varten on saatettu laatia sammalin peitetty pitkospuu, jonka reitti on ollut vain asukkaiden tiedossa. Vartiokylän pojillakin oli vuoden 1980 tienoilla märän rämeikön keskellä leirisaareke, jonne päästäkseen piti osata mutkitteleva reitti mättäältä toiselle. Leirisaarekkeessa säilytettiin aarteena litran pulloa Coca-Colaa. Siitä vihkiytynyt saattoi saada lämpimän ja väljähtyneen, mutta silti sävähdyttävän suoehtoollisen.

Suota on sorsittu pitkään. Tunnetusti Topelius aikalaisineen inhosi suota, mutta jopa I.K. Inhan 1920-luvun klassikkoteos Suomen maisemia on esittämättä suota yhdessäkään kuvassa. Suomen alkujaan 10,4 miljoonasta suohehtaarista on ojittamatonta 4,0 miljoonaa hehtaaria. Se on edelleen iso määrä, mutta tosiasiassa ehjät suot ovat pohjoisessa. Etelässä ja lännessä miltei jokainen suo on ojitettu tai kärsinyt ympäristönsä totaalisesta ojituksesta. Kunnon suo hätkähdyttää, aina.

Ehkä suoluonnon niukkuus lisäsi allekirjoittaneen jo lapsena tuntemaa soiden ihailua ja kunnioitusta. Salaperäisen luontotyypin tapasi vain harvoin, lähimmin Kontulan edesmenneellä Kurkisuolla. Rämeiden ja nevojen korvikkeeksi kävivät kaikenlaiset muut lutakot, esimerkiksi matalien merenlahtien maatumisluhdat (oikeassa suossa pitää määritelmän mukaan olla turvekerros). Ja mitä runoutta vanhat peruskartat sisältivätkään kuvatessaan erilaisia soistuma-asteita. Soistuva maa, metsäinen ja aukea suo, helppokulkuinen, vaikeakulkuinen ja ylipääsemätön suo. Maaston syvänteitä hamuava vaakaviivoitus ja maaginen sinetti, kolmipiikkinen hetteikön symboli. Kulju, allikko suonsilmä - yhtä puhdasta juhlaa.

Suo ei ole kunnon maaperää mutta ei vesistökään; määrittelemättömyys tekee siitä sivullisen - tai ainakin sivullisten maiseman. Sivullisuutta ilmentää esimerkiksi se, että soille tai edes niiden laidoille eli "rannoille" ei rakennetta kesämökkejä. Tässä suhteessa suota voi pitää viimeisenä kesyttömänä luontotyyppinämme. Suot ovat helposti kaivettavia ja siksi niissä piilee varmasti lukemattomia kätköjä ja hautoja, joita ei ole tarkoitettu koskaan löydettäviksi. Kirpeä, sumuinen, armeliaan pysähtynyt ja vahvasti aistittavan alisen sisältävä on suo. Se on myös päivänpaisteinen, ison taivasosan suojatti, siunattu eräillä jaloimmilla marjoista ja vahvimmista kasveista.

Seuraavassa kuvasarjassa kuljemme keväällä etelä-sipoolaisen suon syrjää. Erittäin märälle suolle ei ollut asiaa. Jos olisi ollut, olisi kokemus ollut vähäisempi ja ehkä tungettelevakin hengeltään. Suoja suotakoon suon takaisille.

Polveilevaa on suota etsivän retkikunnan kulku. Maastossa on vain niin sanottu riistapolku ja sillä pysytään jäkälikköjen säästämiseksi.

Maasto käy karummaksi ja nousee.

Pysähdys. Edessä pudotus - ja suo.

Maisema on kuin jostain tarujen Vienasta.

Laskeudumme perimmäiseen suolahdelmaan kiertääksemme suon ja päästäksemme suon keskelle kurottuvalle metsäniemelle.

Metsässä on huomiota herättävän vanhoja puuyksilöitä.

Pohjoinen louhikkorinne.

Tästä alkaa Kyrkudden eli kirkkoniemi. Mitään rakennusta ei ole eikä ole koskaan ollut. Täkäläinen kirkko on metsä.

Graafisena piirtyy suovuori suunnattomassa kevätvalossa.

On tultu lähelle suota.

Muutama tapaileva askel ulos niemeltä...

... kunnes tie katkeaa.

Takaisin kovalle maalle.

Silmäkkeet siniset jäävät.

Kalliomänty on nähnyt tsaarivallan ajan, ehkä Ruotsi-Suomenkin.

Pääsemättömyys, juuri se antoi voiman.

Isokesä

Romaniasta juuri palannut vuoristoseikkailija sanoi ensimmäisenä Suomen-iltanaan, että ilmahan on täällä samanlainen kuin muutama tuhat kilometriä etelämpänä. Suunnilleen yhtä lämmin ja kostea. Sirkatkin virittelevät samanlaista laulua.

Moinen vertaus on mahdollinen, koska vallitsee isokesä.

Termi on peräisin vanhalta kansalta, joka jakoi kesän ennen juhannusta vallinneeseen "pikkukesään" ja sitä seuranneeseen "isokesään". Jako on yleisesti unohtunut, mutta ilmiö on (ilmaston lämpenemisestä huolimatta) tunnistettavissa ja psykologiselta kantilta hyvin oleellinen.

Isokesä on pohjoisen elinpiirimme ohikiitävä jakso, jolloin viimeinkin vallitsee ihmiselimistön lämmönsäätelyn kannalta optimaalinen lämpötila. Aloillaan olevan ihmisen ei tarvitse sen enempää hikoilla kuin hytistä, kun ympäristön lämpötila on 20-25 celsius-asteen haarukassa. Ulkoinen todellisuus tuntuu tällöin tukevan olemassaoloamme, ei haastavan ja uhkaavan sitä.

Toisin on pikkukesällä. Ajanjakso toukokuun lopulta juhannukseen täyttää termisen kesän määritelmän (vuorokauden keskilämpötila on yli 10 astetta), mutta kyse on silti eräänlaisesta myöhäiskeväästä. Helle on harvinaisuus. Tavallista on sen sijaan koleus, aamutuimaan jopa hyytävyys. Luonto on raikas kuin tuore salaatti jääkaapissa.

Viimeisin Etelä-Suomessa koettu isokesän vaihe sai alkunsa - paradoksaalista kyllä - arktisen maailman porteilta, Vienasta. Siellä yhdistyy mantereinen ilmasto merelliseen niin, että alue voi sydänsuvella tuottaa kuumaa ja kosteaa ilmaa. Virtaus idän ja pohjoisen väliltä ei ole minään vuodenaikana tavanomaisin - eikä juurikaan toivottu - ja nyt sen tuominen oli odottamaton.

Lämpöä ympäröi siksikin outo tunnelma, että taivas muhi päiväkausia aukottomassa pilviverhossa. Tuuli jaksoi soittaa metsän instrumenteista ainoastaan haapaa ja kovin uneliasta oli se kohina. Pääskyt eivät kirkuneet tyypilliseen tapaansa, vaikka viuhtoivat pitkin poikin ilmamerta. Miljoonat muurahaiset nousivat häälennolleen. Jostain tuntemattomasta syystä lukemattomien yhteiskuntien kuningattaret ja kuhnurit tiesivät hetken oikeaksi ja kokoontuivat tyynellä iltataivaalla vain kerran vuodessa tapahtuvaan seremoniaansa.

Ihmisen kognitiiviset kyvyt alkavat lineaarisesti heiketä ympäristön lämpötilan ylittäessä 23 astetta. Visaiset tehtävät ja lämpö eivät kuulu yhteen. Lisääntynyt sosiaalisuus ja kohonnut mieliala ovat kuitenkin lämmön ilmeisiä seuralaisia. Puljut ovat kiinni, rantsut auki. Metsiin ja vesille vaeltaneet kaupunkilaiset löytävät keräilijä-metsästäjän itsestään. Ahoilla tuikkivat isokesän makeuden tiivistymät, metsämansikat, sekametsissä loimuaa kanttarellien kulta.

Isonkesän levollisuuden alla tuntuu muhivan jotain kiivasta. Lämpö merkitsee voimaa. Paikoin purkaus tapahtuu rankkasateena. "Punaisen" vaaratason rankkasateella vettä tulee vähintään 45 millimetriä tunnissa. Ukkonen jylisee. Kun myräkkä on ohi, märät kunnaat kietoutuvat samettista leppeyttä uhkuvaan, kylpylämäiseen höyryyn. Mutta vaikka sadetta ei olisi tullut pisaraakaan, on ilma niin kosteaa että kartonkinen ilmakiväärin maalitaulu vettyy muutamassa tunnissa säämiskämäisen nahkeaksi ja taipuisaksi. Toisinaan ilmassa voi aistia etäistä savunhajua. Usein se on merkki laajoista metsäpaloista itärajan takana. "Savunhajuisten itätuulten mukana saapui yön mustalainen", uutisoitiin 1930-luvulla harvinaisesta vaeltajaperhosesta, kiertokiitäjästä.

Vienon nokinen aromi on osa tunnelmaa että on "kuin ulkomailla". Ykkösluokan isokesään kuuluvat myös meteorologislangin "trooppiset yöt", joina elohopea pysyy aamunkoittoa edeltävällä sudenhetkelläkin yli 20 celsiuksessa. Silloin lämpöön tottumattomalla nukkujalla voi olla tukalaa. Mutta unenkin lävitse lajimuisti tietää: tällaista sen olla pitää.

Isonkesä haipuu elonkorjuun jaksoon, syksyn ensituulahduksiin. Jos isokesä on jäänyt suhteellisen viileäksi ja vähäaurinkoiseksi, on pohjoisen ihmisellä ankea ja petetty olo: kokonainen vuosi odotusta ja tässäkö tämä nyt oli? Kun isokesä näyttää parhaimpansa, on luonnon suuri suosiollisuus syytä kokea tietoisesti.

Sydäntalven olemukseen pureuduimme kolme ja puoli vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/01/kirkas-on-talvi-popperoisenakin.html

Ainutlaatuisesti tavallisen metsikön muistopuhe

Kun metsikkö vielä humisi ja kahisi.

Metsikkö hävitettiin kuluneena talvena. Se joutui ylläkön kohteeksi unessa ollessaan. Ihmiset kiirehtivät myllerrettyjen mättäiden ohitse, kummastellen esiin räjähtänyttä tilaa.

Kuusikko oli poissa, samoin sen lehtipuiset liepeet. Hakkuutähtäisiin oli hautautunut keto, telaketjut särkeneet kallion pinnan. Oranssi juna vinkui solassa, toi asemalle uusia ihmisiä. Jälleen moni kummasteli odottamatonta avaruutta. Hetken aikaa se tuntui energisoivalta; yllättävä muutos virkistää. Sitten jossain häilähti kaipuu, ikävä. Tapahtuneessa oli petoksen makua. Metsä oli ollut siinä aina: yksikään elossa oleva ihminen ei todistaisi muuta. Kuka oli antanut luvan sen kaatamiseen?

Suomen pääkaupunki etsii systemaattisesti paikkoja, jotka ovat määrittämättömiä, omilleen jääneitä ja hiljaisia, toisin sanoen kasvumanian näkökulmasta hyödyttömiä. Myllypuron metroaseman kupeessa sijainnut metsikkö oli tällainen.

Todellisuudessa, tietenkin, metsikössä eli suunnattomasti enemmän aistivia olentoja kuin koko Helsingissä on ihmisiä. Havumetsässä 44-numeroisen saappaanjäljen kokoisella alalla elää isompien selkärangattomien lisäksi keskimäärin neljä sataa änkyrimatoa, 1500 hyppyhäntäistä, 19 000 punkkia ja sata tuhatta sukkulamatoa.

Metsikön lävitse juoksi ehtymätön virta kirkasta vettä. Myllypuron ostoskeskuksen alle 1960-luvulla jäänyt suolähde oli vuolas ja hyvälaatuinen vielä putkiinkin johdettuna. Vesi tuli metsikköön betoniputkesta ja juoksi avouomaansa perattuna purona, kunnes taas metsikön toisella laidalla sukelsi putkeen Myllypurontien alle. Allekirjoittaneen mummo tarinoi 1970-luvulla, että jokin piika olisi yrittänyt aikoinaan tehdä pahansuopia taikoja kaatamalla lähteeseen maitoa. Siitä olisi lähteen pitänyt ehtyä. Ei, se on voittamaton. Piilossakin.

Myllypuron nimetön metsikkö sai väistyä työmaan tieltä. Työn alla on ammattikorkeakoulu Metropolian kampus, jonka pitäisi valmistua 2019. Rakennus- ja sisustusarkkitehtuurin opiskelijat merkitsivät päätehakkuun kynnyksellä 21 isoa ja vanhaa puuta, jotka metsäkone otti heille syrjään. Puita käytetään raaka-aineena opiskelijoiden muovaamille esineille, jotka ovat aikanaan näytillä kampuksella. Hyvitys vai ylimielisyyttä, ehkä kumpaakin.

Ajasta ikuisuuteen siirtynyt metsikkö oli ulkomitoiltaan pieni, noin 80 kertaa 130 metriä. Maasto oli erittäin vähän kuljettua, käytännössä polutonta. Metsikkö rajautui kolmelta suunnalta läpäisemättömiin liikenne-esteisiin: isoihin teihin ja metrorataan. Neljäs suunta oli vähän käytetyn Myllypuro-Vartiokylä -pyörätien (Myllyruuhenpolun) varressa. Kuitenkin metsikön jylhyys, sulkeutuneisuus ja poluttomuus toivat sen aluehenkeen suuruutta ja salaperäisyyttä. Se oli saanut kehittyä pitkään omillaan. Sen peitteisissä uumenissa lahosi jokunen järeä tuulenkaato. Sinne saattoi kadota, vajota, siellä oli mahdollista joutua hakoteille - tunnelman puolesta ainakin.

Näin uskontotieteilijä Veikko Anttonen kirjassa Metsä ja metsänviljaa (SKS 1994):

”Filosofi Martin Heidegger käyttää metsässä vaeltamisesta ilman päämäärää vanhaa kansanomaista ilmaisua ’auf dem Holzwege zu sein’. Suomen kielessä tämän voi kääntää vastaavalla kansanomaisella ilmauksella ’olla hakoteillä’. Ilmauksella tarkoitetaan, että ihminen on eksyksissä. Mutta Heidegger löytää vanhasta sanonnasta uuden filosofisen ulottuvuuden. Metsä voi muodostua uskonnollisen kokemuksen lähteeksi silloin kun ihminen antautuu ’hakoteille’ eli kulkee metsässä ilman määränpäätä.”

Myllypuro oli ennen pelkkää metsää. Sitten tuli lähiö, jonka laidoilla ja lomassa oli runsaasti metsää. Nyt metsää on enää vähän. Kaikki siitä on kallisarvoista ja käy kallisarvoisemmaksi kansainvaelluksen edelleen pakkautuessa Helsinkiin.

Tämän kirjoitelman kuvisssa näemme edesmenneen metsikön heinäkuun 2014 asussa.

Saapuminen Myllypuron ostoskeskuksen suunnasta. Metsikkö näkyy taustalla.

Metsikkö rajautuu metroradan kallioleikkaukseen ja sen aitaan.

Kallioketo on varsin laaja.

Rappioarkea mutta myös aitoa luksusta: deekujengin nuotiopaikka.

Kurkistus parin miljardin vuoden taakse.

Metsikkö on topografialtaan rinne. Mennään alaspäin.

Metsätyyppi on tuore tai jopa lehtomainen kangas. Pensaskerros on urbaanista typpilaskeumasta rehevöitynyt, viidakkomainen.

Nykypäivään asti säästynyt osa puroa, joka näkyy esimerkiksi vuoden 1950 kiinteistökartalla. Silloin Myllypuron alue tunnettiin nimellä Botby skog eli Vartiokylän metsä. Alue oli erämainen, naapurissaan vain pari pientä maatilaa.

Vesi on kirkasta ja kylmää pohjavettä. Virtaama on reipas loppukesästäkin.

Virta on kuin koru, virvoittava jo nähtynä.

Satavuotisia kuusia on merkkailtu. Opiskelijoiden varauksia?

Mennä hakoteille, latvuksiin.

Kadonneen metsän naapurissa sijaitsee salaperäinen, ei-mistään ei-minnekään johtava silta numero 7, johon tutustuimme syksyllä 2010:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/09/silta-no-7n-arvoitus-metroradan-hylatty.html

Ylevä kattila: Paraisten kalkkikaivoksen pohjalla

Laskeutuminen. Spiraalina kiersi tie valkeaa kraateria.

Suomalainen maisema ei ole tyypillisesti "suuri" tai ainakaan "valtava". Hyvin avaraa on lähinnä ulkomerellä ja Käsivarren suurtuntureilla. Jotkut mäkemme ja rotkomme vaikuttavat näköaloillaan, massiivisuudellaan ja jyrkkyydellään, mutta ympäri maata tavattava leimallinen maisemapiirre ei jylhyys ole. Suurten maisemien äärelle kannattaa kuitenkin hakeutua, sillä ne ovat yksi portti ylevän eli subliimin kokemukseen.

Ylevän kokemuksessa ihminen peilaa itseään maisemaan, joka voisi koollaan nielaista tai murskata hänet. Tapahtuu nöyrtyminen, luonnollinen ja tervehdyttävä hyväksyminen. Ihminen on pieni ja tilapäinen, mutta myös osa suurempaa kokonaisuutta. Antautuminen ja avartuminen ovat saman kolikon kaksi puolta.

Ylevän kokemus kipinöi suurien tai uhkaavien maisemien lisäksi siellä missä luonnonvoimat jylläävät. Muistamme ikämme miltä tuntuu öisen ukonilman myrskynsilmän mahti tai äärimmäinen merenkäynti. Ylevän kokemuksella on kosketuspintaa vaaran tuntemuksiin ja sitä on luonnehdittu ihanaksi kauhuksi. Toisaalta kokemus voi olla täysin rauhanomainen. Kesy tai pikkunätisti kaunis se ei kuitenkaan koskaan ole; "ihan kiva" -kaliperin ilmiöissä ei ole kyse ylevästä.

Teollistumisen aikakaudella myös ihminen on pystynyt muokkaamaan maisemaa niin voimallisesti, että on syntynyt ylevää tuottavia keinotekoisia paikkoja.

Suuntaamme sellaiseen seuraavassa. Palaamme suven 2015 harvoihin todella kuumiin päiviin, heinäkuun alkuun.

Avolouhos sijaitsee Paraisten taajaman kupeessa.

Tuotantoalueella. Kulun yleinen sallittavuusaste pienenee vyöhyke vyöhykkeeltä.

Olemme lounaisrannikolla, aivan Itämeren äärellä. Aiomme laskeutua merenpintaa alemmaksi, uhmata kaikkien valtamerien painetta. Syöksymme vaihde vapaalla sataviisikymmentä metriä syvään kattilaan, valkean kalkkikiven hohteeseen, kuunmaisemaan.

Paraisten avolouhos on kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Se on vaatinut syntyäkseen vuodesta 1898 jatkuneen keskeytymättömän kaivuun. Yritys tuon työmäärän (ja siinä palaneen fossiilisen energian) hahmottamiseksi käy sekin mahdolliseksi tieksi ylevään.

Immanuel Kant kutsui matemaattiseksi subliimiksi (erotuksena dynaamisesta subliimista) ylevän kokemusta, joka on syntyy mielikuvituksemme edellytykset ylittävien mittojen mietiskelystä.

Alaspäin, kattilaan. Pohja ei vielä pilkistä.

Pohjataso saavutettiin 1950-luvun alussa. Silloin uutisissa olleen Korean sodan vuoksi tasanko sai nimen Korea.

Louhittava kivi on marmorimaista kalsiittia. Iältään se on käsittämättömät kaksi miljardia vuotta vanhaa (vertailuksi: Puolasta louhittava kalkkikivi on 180 miljoonaa vuotta vanhaa). Aines saa uuden elämän lähinnä sementtiteollisuudessa. Ikuisuuden ikäinen kivi piiloutuu lähiöiden seiniin.

Mittakaavaa: hädintuskin erottuva piste seinämän juurella, se on raavas mies.

Varjon voi löytää pohjoisseinämän vierestä, jossa on säilynyt jopa vettä.

Samassa sarjassa Saanatunturin jyrkänteen kanssa.

Pohjalla. Auringon teho on moninkertaistunut, ilma seisoo, helle tirisee.

Lumisokeus ja lämpöhalvaus olisivat välittömiä uhkia ilman suojavarusteita. Paikassa ei ole käytännössä ollenkaan kasvillisuutta eikä ylipäätänsä mitään ihmiselämää tukevaa paitsi vähäinen viiru epäilyttävän väristä vettä. Se on lumoava anomalia, jossa tuttuus ja outous yhdistyvät.

Jyrkänteet ovat mahdottomia, suunnattomia. On niiltä silkkaa hyväntahtoisuutta, jos ne ovat romahtamatta vielä tänään. Sen ne päättävät itse.

Vastarinta on turhaa, naurettava ajatuksenakin.