"Tarkastellessaan asumapaikkoja vanhoilla viljelyseuduilla, joutuu usein ihmeekseen toteamaan, etteivät vanhimpiin asumaryhmiin luettavat asumat ole hakeutuneet vesien varsille ja viljaville maapaloille, vaan että soilla on ollut merkillinen vetovoima asumain sijoittumiseen. Itäisen Euroopan suoperäisten osien muinaisten asukkaiden tiedetään valinneen asuinpaikkojaan mieluummin soiden keskeltä, missä heidän henkensä ja omaisuutensa oli parhaiten turvassa viholliselta ja metsänpedoilta."
Yllä oleva sitaatti on historianprofessori Väinö Voionmaan (1869-1947). Hän esitti näkemyksen, jonka mukaan suomenkielen sanat "suoja" ja "turva" ovat alkujaan suoelämään liittyviä; muistumia muinaisista ajoista, jolloin suoasumukset ovat olleet "ihmisen varmimpia ja turvallisimpia kotipaikkoja".
Ehkä sanapareilla suo/suoja ja turve/turva on tosiaan yhteys. Suosaareen perustettu asumatukikohta on epäilemättä ollut hyvin suojassa, jos suo sen ympärillä on ollut erittäin märkä ja upottava. Aukean maiseman tuoma näkyvyys on sekin auttanut uhan havaitsemista ja arviointia. Kulkemista varten on saatettu laatia sammalin peitetty pitkospuu, jonka reitti on ollut vain asukkaiden tiedossa. Vartiokylän pojillakin oli vuoden 1980 tienoilla märän rämeikön keskellä leirisaareke, jonne päästäkseen piti osata mutkitteleva reitti mättäältä toiselle. Leirisaarekkeessa säilytettiin aarteena litran pulloa Coca-Colaa. Siitä vihkiytynyt saattoi saada lämpimän ja väljähtyneen, mutta silti sävähdyttävän suoehtoollisen.
Suota on sorsittu pitkään. Tunnetusti Topelius aikalaisineen inhosi suota, mutta jopa I.K. Inhan 1920-luvun klassikkoteos Suomen maisemia on esittämättä suota yhdessäkään kuvassa. Suomen alkujaan 10,4 miljoonasta suohehtaarista on ojittamatonta 4,0 miljoonaa hehtaaria. Se on edelleen iso määrä, mutta tosiasiassa ehjät suot ovat pohjoisessa. Etelässä ja lännessä miltei jokainen suo on ojitettu tai kärsinyt ympäristönsä totaalisesta ojituksesta. Kunnon suo hätkähdyttää, aina.
Ehkä suoluonnon niukkuus lisäsi allekirjoittaneen jo lapsena tuntemaa soiden ihailua ja kunnioitusta. Salaperäisen luontotyypin tapasi vain harvoin, lähimmin Kontulan edesmenneellä Kurkisuolla. Rämeiden ja nevojen korvikkeeksi kävivät kaikenlaiset muut lutakot, esimerkiksi matalien merenlahtien maatumisluhdat (oikeassa suossa pitää määritelmän mukaan olla turvekerros). Ja mitä runoutta vanhat peruskartat sisältivätkään kuvatessaan erilaisia soistuma-asteita. Soistuva maa, metsäinen ja aukea suo, helppokulkuinen, vaikeakulkuinen ja ylipääsemätön suo. Maaston syvänteitä hamuava vaakaviivoitus ja maaginen sinetti, kolmipiikkinen hetteikön symboli. Kulju, allikko suonsilmä - yhtä puhdasta juhlaa.
Suo ei ole kunnon maaperää mutta ei vesistökään; määrittelemättömyys tekee siitä sivullisen - tai ainakin sivullisten maiseman. Sivullisuutta ilmentää esimerkiksi se, että soille tai edes niiden laidoille eli "rannoille" ei rakennetta kesämökkejä. Tässä suhteessa suota voi pitää viimeisenä kesyttömänä luontotyyppinämme. Suot ovat helposti kaivettavia ja siksi niissä piilee varmasti lukemattomia kätköjä ja hautoja, joita ei ole tarkoitettu koskaan löydettäviksi. Kirpeä, sumuinen, armeliaan pysähtynyt ja vahvasti aistittavan alisen sisältävä on suo. Se on myös päivänpaisteinen, ison taivasosan suojatti, siunattu eräillä jaloimmilla marjoista ja vahvimmista kasveista.
Seuraavassa kuvasarjassa kuljemme keväällä etelä-sipoolaisen suon syrjää. Erittäin märälle suolle ei ollut asiaa. Jos olisi ollut, olisi kokemus ollut vähäisempi ja ehkä tungettelevakin hengeltään. Suoja suotakoon suon takaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti