Kartoista ja niiden katselusta

Pala paperia - vai paljon enemmän? Kuvat kartoista palvelevat tämän kirjoituksen kuvituksena.

Jotkut tuijottavat tulta, jotkut järvenselkää, jotkut rakastetun silmiä tai taivaan äärtä.

Mistäpä muusta siinä on kyse kuin rauhaisasta lumoutumisesta, spontaanista meditaatiosta. Jopa hätkähtäen saattaa ihminen tällaisesta palata tavanomaisen pienen minän piiriin, elpyneisyyden kirkkautta vielä hetken kasvoillaan kantaen.

Saattaisiko sama autuuden ja laajuuden koitto sarastaa myös niiden keskuudessa, jotka uppoutuvat karttoihin? Voisivatko kartat palvella mielen ruokana ja balsamina? Voisiko joidenkin ihmisten aivoilla olla poikkeuksellinen yhteenkytkeytymistaipumus nimenomaan karttoihin?

Vastauksemme on myönteinen. Tunnemme niitä, jotka aidosti voivat menettää ajantajunsa kartografian äärellä ja ammentaa siitä jopa eräänlaisen uskonnollisen kokemuksen.

Eräs koulullemme tuttu maantieteilijä kiinnitti lapsena kaikki puhelinluettelon karttaosion sivut seinälle järjestykseen (tähän tarvittiin tietenkin kahden luettelon sivut) ja vietti illat astuneena karttojen sisäuniversumiin. Lopulta hän täytti koko seinänsä kartoilla - omalaatuinen valinta kaveripiirissä, jossa muut tapetoivat huoneensa pop-idolien posterein - ja kun seinätila loppui, jatkoi hän jopa katon valtaamista karttalehdin! Iän karttuessa taivalsi hän yhä varmemmin askelin kartoille piirrettyjen maisemien halki, mielessään samosi niiden metsiä ja kolusi niiden kaupunkeja. Kun hän sitten ensi kertaa fyysisesti kävi näissä paikoissa, huomasi hän osaavansa kulkea niissä. Oli kuin hän olisi käynyt paikalla aiemmin, kuin unessa tai edellisessä elämässä, vaikka toisaalta lukemattomat yksityiskohdat luonnollisesti ryöppysivät ensiavautumisensa tuoreutta. Joskus hänen ennalta koodattu paikallistuntemuksensa johti sellaisiin tilanteisiin, että hän päätyi opastamaan tiestä epävarmoja paikallisia heidän omassa kotikaupungissaan.

Pasila ja sen suo kutsuu tekemään tuttavuutta.

Rauniot ovat saaneet kartalta huomionosoituksen.

Itäistä Uusimaata tiheine liikenneväylineen. Keskellä tietön metsäalue, joka viimeiset parikymmentä vuotta on tunnettu nimellä Sipoonkorpi.

On myös sellaisia karttojen ystäviä, joita kiehtoo kirjavien pergamenttiensa esittämä ajallinen jatkumo, muutoksen ratas. Heidän keskittymisensä kohteena palvelevat usein paikkakunta- ja kaupunginosatason kartat, joissa yksityiskohtaisuus on riittoisaa. Nähdä saman alueen karttoja laajalta aikaskaalalta, vertailla niitä, astua nostalgian "kadotettuun paratiisiin"; löytää kehityskulkujen suuria linjoja ja hauskoja kuriositeetteja, oivaltaa niiden heijastamia suuremman yhteiskunnallisen tason tekijöitä - se voi avartaa enemmän kuin mikään historiankirja. Se on herkuttelevainen hengenteko.

Vähäistä ei ole sekään, että kotiseututuntemus ja sitä kautta -rakkaus terästyy karttojen kautta, ellei suorastaan vaadi niitä. Kartat ovat juuret. Jos juureton uppoutuu karttaan ja sitten vielä fyysisesti vierailee kartalta löytämässään kiinnostavassa paikassa, on kartta initioinut hänet yhteen juuririhmoistaan: sitä kautta tuntuu virtaavan hengelle ravintoa koko kartalla esitetystä seudusta.

Allekirjoittanut kuuluu niihin, jotka lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa piirsivät omia karttoja. Paikat olivat mielikuvitusta, mutta sisältömuodot olivat sinällään realistisia ja symbolit - vaikkapa suo, kuusimetsä ja rautatie - samoja kuin oikeissa kartoissa. Kartan piirtäminen kävi aikakoneesta: lähtökohdaksi jääkauden muovaama kamara havumetsineen ja vesistöineen, siihen sitten pienviljelystä, maanteitä, orastavaa teollistumista, asutuskeskittymiä, yleistä volyymien kasvua aina nykypäivään. Kaatopaikka sijoittui suolle, koska niin soita oikeastikin kohdeltiin ympäröivässä todellisuudessa. Toisaalta metsät olivat laajempia, kalliot jyrkänteisempiä ja joet mutkaisempia kuin ulkoisessa. Paikoissa oli salaisuutta, kaikkea ei tunnettu.

Soistuman symboli on voimakas merkki, sillä tiedämme sen osoittaman kohteen luonteeltaan epämääräiseksi.

Vain vähän tässä nähdystä on jäljellä. Valtavasti on muutettu jo kertaalleen rakennettuja kohteita.

Suunnistuskartta ei niin kaukaiselta ajalta, jolloin Rastilassa oli joukko torppia takaniittyineen ja kärrypolkuineen.

Oma ehkä jo harveneva seurakuntansa on karttapallon pyörittelijät, lämminsävyisten olohuoneiden kaukokaipuiset. Keskuuteemme mahtuu myös karttoja taideteoksina katselevia esteetikkoja, joiden huomio usein hakeutuu kallisarvoisiin vanhoihin karttoihin. Mutta onpa niitäkin, jotka piirtävät taiteen nimissä karttoja. Suomessa tällainen on ainakin kuvataiteilija Jussi Kivi.

Ehkä kartalla on aina taideteoksen ominaisuuksia. Kartta on kuva, jolla on mittaamaton pinnanalaisuutensa, se on ilmeinen portti. Eräällä tavalla kartta on kuin Platonin ideoiden maailma: se on esittää lian, melun ja kulumisen todellisuudessa sijaitsevia asioita täydellisinä ja virheettöminä, ylimaallisina. Kartassa on kuitenkin se nöyryys, että se tyypillisimmin seuraa – ei edellä – sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kärsivällisesti se toisintaa luonnon ja ihmisen teot, hyväksyväisenä, viisaan vanhuksen vakaudella.

Kuunelkaamme tässä kohtaa, mitä lausuu karttojen katselusta Akseli Gallen-Kallela "iltapuhde-jutelmia" sisältävässä Kallela-kirjassa:

"Maantieteellisiä karttoja olen pitänyt aina kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan... Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan... Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla - tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu. Silloin olen täynnä 'reppusällin' retkeilyintoa."

Kartta kohtaa meidät yksilöinä, vastaa kunkin tarpeeseen. Kartalla on silti aina tunnelmansa, jonka se saa kohdealueensa aluehengeltä. Levottomuus ja raskaus uhkuu kartasta, jonka täyttävät moottoritierampit ja vailla väljyyden vastanapaa levittäytynyt asutusmatto; virvoitus kulkee puron mutkittelevassa sinisessä rimpsussa; luontoon mukautumista henkii metsän ja pellon rajapintaan sijoitettu, etelään katsova maatila; rauha asuu isojen niemien umpiperissä ja poluttomissa laaksoissa; yksinäinen metsämökki kuiskii vetäytymistä; kumpuileva viljelysaava ylistää kulttuurin vuosisataista läsnäoloa; meressä on silta maailmaan ja mäkien huipuilla, korkeuskäyrästön pyramidin päällä, väikkyy lupaus vapaudesta.

Sukupolvien merkkejä: tähän merkitsi isoisä paikan tulevalle telakalle.

Kiinteistökartan selkeyttä.

Merikartta eli -kortti, johon Lohja-yhtiön työntekijä rajasi firman muinaiset kalastusalueet.

Jos kaikki kartoilla meditoivat tulisivat ulos kaapista, yllättyisimme luultavasti heidän lukuisuudestaan. Useimmat eivät kuitenkaan koskaan tule ajatelleeksi, kuinka paljon kartat heille merkitsevät. Karttoihin tukeutuminen on hyvin luontevaa ja nykyteknologia vain monipuolistaa tätä. Eikö ole sentään ihmisissä toivoa, kun olemme ryhtyneet tien näyttäjiksi ja sen löytäjiksi? Kartan laatiminen on omassa erityissarjassaan äärimmäisen ystävällinen teko. Kavaluus ja ihmisyyden alennus onkin vääristelty kartta. Vainoharhaisuuksissaan Neuvostoliitto tuotti alueistaan karttoja, joiden sijaintitiedoissa oli tarkoituksella virheitä: vakoojat, sabotöörit ja ulkovaltain sotajoukot joutuisivat eksyksiin. Niin joutui koko järjestelmä.

Kun katsoja antautuu kartalle ja antaa sen vietellä itsensä, vaihettuu ero hänen ja kartan välillä pienemmäksi, jopa suorastaan hälvenee. Ehkä hänelle silloin sarastaa myhäilyttävän kokonaisuudentunteen sävyttämänä "luonnon moninaiset, odottamattomat, iänkaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus", kuten Gallen-Kallela asian sanoiksi puki.

Jossain karttamerkityksellisyyden portaikon yläpäässä törmäämme eksoottiseen termiin mandala. Sillä tarkoitetaan hindulaisuuden ja buddhalaisuuden piirissä käytettävää pyhää symbolikarttateosta, meditaatioinstrumenttia. Sektoreilla, kehillä, väreillä, kuvilla ja perimyslinjan siunauksilla lastattu mandala ei ole enempää eikä vähempää kuin kartta kaikkeudesta; sekä mikro- että makrokosmoksesta. Mandala voidaan tehdä maalaten tai erivärisistä hiekoista sirotellen. Joka tapauksessa se tehdään äärimmäisen kärsivällisesti ja tarkasti. Mandalan katsoja terävöityy sen näkemisestä. Parhaimmillaan hän on uppoutuva kuvioon sillä intensiteetillä, että se muodostuu hänelle kirkkaaksi ja eläväksi; hän pääsee kaksiulotteisen ilmipinnan taa. Perinteelleen vihkiytyneenä hän lujasti luottaa mandalan olevan täydellistymistä merkitsevien puhtaiden maiden tyyssija. Kun kuva – tai pikemminkin sen ”maku” – sisäistyy kotiseutumaisen tutuksi, voi matkalainen olla lähellä päämäärää, joka sijaitsee hänessä itsessään eikä ole saavutuksena vähäinen.

Tässä pohdimme eräitä seikkoja kartoista ja niiden katselusta. Aihetta ei voi pitää tyhjennettynä, mutta muodostakaamme silti jokin kiteytys. Kenties se voisi olla, että olipa suhteemme karttoihin syvä tai ohut tai jotain siltä väliltä, sitä ei ole koskaan haitaksi arvostaa ja vaalia, avata sille tilaa ja suunnata siihen tietoisuutta. Kartta jota katsomme, katsoo myös meihin.

Paluu Steissille. Kartta voi niin sytyttää retkeilyinnon kuin antaa sille täyttymyksen.