lauantai 1. helmikuuta 2014

Kartoista ja niiden katselusta

Pala paperia - vai paljon enemmän? Kuvat kartoista palvelevat tämän kirjoituksen kuvituksena.

Jotkut tuijottavat tulta, jotkut järvenselkää, jotkut rakastetun silmiä tai taivaan äärtä.

Mistäpä muusta siinä on kyse kuin rauhaisasta lumoutumisesta, spontaanista meditaatiosta. Jopa hätkähtäen saattaa ihminen tällaisesta palata tavanomaisen pienen minän piiriin, elpyneisyyden kirkkautta vielä hetken kasvoillaan kantaen.

Saattaisiko sama autuuden ja laajuuden koitto sarastaa myös niiden keskuudessa, jotka uppoutuvat karttoihin? Voisivatko kartat palvella mielen ruokana ja balsamina? Voisiko joidenkin ihmisten aivoilla olla poikkeuksellinen yhteenkytkeytymistaipumus nimenomaan karttoihin?

Vastauksemme on myönteinen. Tunnemme niitä, jotka aidosti voivat menettää ajantajunsa kartografian äärellä ja ammentaa siitä jopa eräänlaisen uskonnollisen kokemuksen.

Eräs koulullemme tuttu maantieteilijä kiinnitti lapsena kaikki puhelinluettelon karttaosion sivut seinälle järjestykseen (tähän tarvittiin tietenkin kahden luettelon sivut) ja vietti illat astuneena karttojen sisäuniversumiin. Lopulta hän täytti koko seinänsä kartoilla - omalaatuinen valinta kaveripiirissä, jossa muut tapetoivat huoneensa pop-idolien posterein - ja kun seinätila loppui, jatkoi hän jopa katon valtaamista karttalehdin! Iän karttuessa taivalsi hän yhä varmemmin askelin kartoille piirrettyjen maisemien halki, mielessään samosi niiden metsiä ja kolusi niiden kaupunkeja. Kun hän sitten ensi kertaa fyysisesti kävi näissä paikoissa, huomasi hän osaavansa kulkea niissä. Oli kuin hän olisi käynyt paikalla aiemmin, kuin unessa tai edellisessä elämässä, vaikka toisaalta lukemattomat yksityiskohdat luonnollisesti ryöppysivät ensiavautumisensa tuoreutta. Joskus hänen ennalta koodattu paikallistuntemuksensa johti sellaisiin tilanteisiin, että hän päätyi opastamaan tiestä epävarmoja paikallisia heidän omassa kotikaupungissaan.

Pasila ja sen suo kutsuu tekemään tuttavuutta.

Rauniot ovat saaneet kartalta huomionosoituksen.

Itäistä Uusimaata tiheine liikenneväylineen. Keskellä tietön metsäalue, joka viimeiset parikymmentä vuotta on tunnettu nimellä Sipoonkorpi.

On myös sellaisia karttojen ystäviä, joita kiehtoo kirjavien pergamenttiensa esittämä ajallinen jatkumo, muutoksen ratas. Heidän keskittymisensä kohteena palvelevat usein paikkakunta- ja kaupunginosatason kartat, joissa yksityiskohtaisuus on riittoisaa. Nähdä saman alueen karttoja laajalta aikaskaalalta, vertailla niitä, astua nostalgian "kadotettuun paratiisiin"; löytää kehityskulkujen suuria linjoja ja hauskoja kuriositeetteja, oivaltaa niiden heijastamia suuremman yhteiskunnallisen tason tekijöitä - se voi avartaa enemmän kuin mikään historiankirja. Se on herkuttelevainen hengenteko.

Vähäistä ei ole sekään, että kotiseututuntemus ja sitä kautta -rakkaus terästyy karttojen kautta, ellei suorastaan vaadi niitä. Kartat ovat juuret. Jos juureton uppoutuu karttaan ja sitten vielä fyysisesti vierailee kartalta löytämässään kiinnostavassa paikassa, on kartta initioinut hänet yhteen juuririhmoistaan: sitä kautta tuntuu virtaavan hengelle ravintoa koko kartalla esitetystä seudusta.

Allekirjoittanut kuuluu niihin, jotka lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa piirsivät omia karttoja. Paikat olivat mielikuvitusta, mutta sisältömuodot olivat sinällään realistisia ja symbolit - vaikkapa suo, kuusimetsä ja rautatie - samoja kuin oikeissa kartoissa. Kartan piirtäminen kävi aikakoneesta: lähtökohdaksi jääkauden muovaama kamara havumetsineen ja vesistöineen, siihen sitten pienviljelystä, maanteitä, orastavaa teollistumista, asutuskeskittymiä, yleistä volyymien kasvua aina nykypäivään. Kaatopaikka sijoittui suolle, koska niin soita oikeastikin kohdeltiin ympäröivässä todellisuudessa. Toisaalta metsät olivat laajempia, kalliot jyrkänteisempiä ja joet mutkaisempia kuin ulkoisessa. Paikoissa oli salaisuutta, kaikkea ei tunnettu.

Soistuman symboli on voimakas merkki, sillä tiedämme sen osoittaman kohteen luonteeltaan epämääräiseksi.

Vain vähän tässä nähdystä on jäljellä. Valtavasti on muutettu jo kertaalleen rakennettuja kohteita.

Suunnistuskartta ei niin kaukaiselta ajalta, jolloin Rastilassa oli joukko torppia takaniittyineen ja kärrypolkuineen.

Oma ehkä jo harveneva seurakuntansa on karttapallon pyörittelijät, lämminsävyisten olohuoneiden kaukokaipuiset. Keskuuteemme mahtuu myös karttoja taideteoksina katselevia esteetikkoja, joiden huomio usein hakeutuu kallisarvoisiin vanhoihin karttoihin. Mutta onpa niitäkin, jotka piirtävät taiteen nimissä karttoja. Suomessa tällainen on ainakin kuvataiteilija Jussi Kivi.

Ehkä kartalla on aina taideteoksen ominaisuuksia. Kartta on kuva, jolla on mittaamaton pinnanalaisuutensa, se on ilmeinen portti. Eräällä tavalla kartta on kuin Platonin ideoiden maailma: se on esittää lian, melun ja kulumisen todellisuudessa sijaitsevia asioita täydellisinä ja virheettöminä, ylimaallisina. Kartassa on kuitenkin se nöyryys, että se tyypillisimmin seuraa – ei edellä – sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kärsivällisesti se toisintaa luonnon ja ihmisen teot, hyväksyväisenä, viisaan vanhuksen vakaudella.

Kuunelkaamme tässä kohtaa, mitä lausuu karttojen katselusta Akseli Gallen-Kallela "iltapuhde-jutelmia" sisältävässä Kallela-kirjassa:

"Maantieteellisiä karttoja olen pitänyt aina kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan... Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan... Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla - tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu. Silloin olen täynnä 'reppusällin' retkeilyintoa."

Kartta kohtaa meidät yksilöinä, vastaa kunkin tarpeeseen. Kartalla on silti aina tunnelmansa, jonka se saa kohdealueensa aluehengeltä. Levottomuus ja raskaus uhkuu kartasta, jonka täyttävät moottoritierampit ja vailla väljyyden vastanapaa levittäytynyt asutusmatto; virvoitus kulkee puron mutkittelevassa sinisessä rimpsussa; luontoon mukautumista henkii metsän ja pellon rajapintaan sijoitettu, etelään katsova maatila; rauha asuu isojen niemien umpiperissä ja poluttomissa laaksoissa; yksinäinen metsämökki kuiskii vetäytymistä; kumpuileva viljelysaava ylistää kulttuurin vuosisataista läsnäoloa; meressä on silta maailmaan ja mäkien huipuilla, korkeuskäyrästön pyramidin päällä, väikkyy lupaus vapaudesta.

Sukupolvien merkkejä: tähän merkitsi isoisä paikan tulevalle telakalle.

Kiinteistökartan selkeyttä.

Merikartta eli -kortti, johon Lohja-yhtiön työntekijä rajasi firman muinaiset kalastusalueet.

Jos kaikki kartoilla meditoivat tulisivat ulos kaapista, yllättyisimme luultavasti heidän lukuisuudestaan. Useimmat eivät kuitenkaan koskaan tule ajatelleeksi, kuinka paljon kartat heille merkitsevät. Karttoihin tukeutuminen on hyvin luontevaa ja nykyteknologia vain monipuolistaa tätä. Eikö ole sentään ihmisissä toivoa, kun olemme ryhtyneet tien näyttäjiksi ja sen löytäjiksi? Kartan laatiminen on omassa erityissarjassaan äärimmäisen ystävällinen teko. Kavaluus ja ihmisyyden alennus onkin vääristelty kartta. Vainoharhaisuuksissaan Neuvostoliitto tuotti alueistaan karttoja, joiden sijaintitiedoissa oli tarkoituksella virheitä: vakoojat, sabotöörit ja ulkovaltain sotajoukot joutuisivat eksyksiin. Niin joutui koko järjestelmä.

Kun katsoja antautuu kartalle ja antaa sen vietellä itsensä, vaihettuu ero hänen ja kartan välillä pienemmäksi, jopa suorastaan hälvenee. Ehkä hänelle silloin sarastaa myhäilyttävän kokonaisuudentunteen sävyttämänä "luonnon moninaiset, odottamattomat, iänkaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus", kuten Gallen-Kallela asian sanoiksi puki.

Jossain karttamerkityksellisyyden portaikon yläpäässä törmäämme eksoottiseen termiin mandala. Sillä tarkoitetaan hindulaisuuden ja buddhalaisuuden piirissä käytettävää pyhää symbolikarttateosta, meditaatioinstrumenttia. Sektoreilla, kehillä, väreillä, kuvilla ja perimyslinjan siunauksilla lastattu mandala ei ole enempää eikä vähempää kuin kartta kaikkeudesta; sekä mikro- että makrokosmoksesta. Mandala voidaan tehdä maalaten tai erivärisistä hiekoista sirotellen. Joka tapauksessa se tehdään äärimmäisen kärsivällisesti ja tarkasti. Mandalan katsoja terävöityy sen näkemisestä. Parhaimmillaan hän on uppoutuva kuvioon sillä intensiteetillä, että se muodostuu hänelle kirkkaaksi ja eläväksi; hän pääsee kaksiulotteisen ilmipinnan taa. Perinteelleen vihkiytyneenä hän lujasti luottaa mandalan olevan täydellistymistä merkitsevien puhtaiden maiden tyyssija. Kun kuva – tai pikemminkin sen ”maku” – sisäistyy kotiseutumaisen tutuksi, voi matkalainen olla lähellä päämäärää, joka sijaitsee hänessä itsessään eikä ole saavutuksena vähäinen.

Tässä pohdimme eräitä seikkoja kartoista ja niiden katselusta. Aihetta ei voi pitää tyhjennettynä, mutta muodostakaamme silti jokin kiteytys. Kenties se voisi olla, että olipa suhteemme karttoihin syvä tai ohut tai jotain siltä väliltä, sitä ei ole koskaan haitaksi arvostaa ja vaalia, avata sille tilaa ja suunnata siihen tietoisuutta. Kartta jota katsomme, katsoo myös meihin.

Paluu Steissille. Kartta voi niin sytyttää retkeilyinnon kuin antaa sille täyttymyksen.

21 kommenttia:

  1. Oi mitä aarteita! Juuri karttoja tutkimalla olen itseäni juurruttanut tähän toiseen kotiseutuuni, sitä kiihkeämmin, mitä pysyvämmältä olo täällä eteläreunalla alkaa vaikuttaa. Taitaapa tuo rauniolehden maasto olla hyvinkin tuttu!

    Vanhoja karttoja löytyy digitoituina kovin satunnaisesti, joten lienee väistämätöntä, että tulen viettämään karttalehtien parissa arkistoissa ja kirjastoissa moniaita pimeän vuodenajan tunteja.

    VastaaPoista
  2. Tämän MML:n palvelun olen huomannut kovin mukavaksi: http://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/

    VastaaPoista
  3. Hyvä luoja! Miten tämä on voinut mennä minulta ohi? Kiitän lujasti.

    VastaaPoista
  4. Tunnustaudun kartoista kiehtoutujaksi (kartofiiliksi?).

    Henkilökohtainen anekdootti: kun isäni meni edes vuonna 2010, perin häneltä muun muassa auton ja Käsivarren ulkoilukartan (painettu v. 1986). Lähdin vielä samana kesänä perintöautolla roadtripille, joka kulminoitui viiden päivän vaelteluun Käsivarren maisemissa perintökartta käyttäen.

    Retkeilyinfrastruktuurissa oli tapahtunut huomattavia muutoksia (autiotupien ja siltojen paikat muuttuvat, erämaapuhelimia ei enää ole), mutta tunturien muodot eivät neljännesvuosisadassa mihinkään muutu. Sen sijaan oli mielenkiintoista verrata vanhaa karttaa uuteen vastaavaan ja huomata, että nimistössä oli jonkin verran muutoksia. Oletan, että kyse oli vanhaan karttaan livahtaneiden virheiden korjauksista, kun mm. yhden tunturin nimi oli siirtynyt viereiselle tunturille.

    VastaaPoista
  5. Kiitoksia jokaiselle kommentoijalle yhdessä ja erikseen.

    Tuo vanhojen painettujen karttojen nettiarkisto on kullanarvoinen vinkki. Oh, taitaa jokunen tunti vierähtää noiden aarteiden parissa...

    Matille: se rauniolehden maasto on, kuten varmaan arvelitkin, Myllypurosta. Ja mitä taas rauniot ovat olleet, se on askarruttava kysymysmerkki, koska keskellä metsää olevat haamutalot eivät vaikuta olleen mitään ihan perustorppia.

    Juhalle: hieno tarina tuo, kuinka perintöauton ja -kartan avulla menit maisemiin, joissa ilmeisesti edesmennytkin oli samonnut. Erämaapuhelin on puolestaan hauska esimerkki siitä, kuinka kartoista voi oivaltaen havaita laajempia muutoksia, tässä tapauksessa teknologisen innovaation läpimurron eli julkisten puhelimien käymisen tarpeettomaksi. Ennen syrjämaiden julkiset puhelimet taisivat olla karttaan merkityt muuallakin kuin erämaissa.

    VastaaPoista
  6. Hieno kirjoitus, täytyy tuo Kallelan sitaatti kopioida ja kiinnittää työpaikan museokaappiin jossa meillä on vanhat takymetrit ja mustekynät.

    VastaaPoista
  7. Kallela-kirja on kokonaisuudessaankin suositeltava tuttavuus. Salakirjat-kustantamo uudelleenjulkaisi sen viime syksynä näköispainoksena. Kirja sisältää maalarin filosofishenkisiä pakinoita, joita hänen toverinsa kirjasi muistiin pitkinä talvi-iltoina tulen äärellä.

    VastaaPoista
  8. Kiitos hienosta kirjoituksesta. Näinhän se on. Luin jutun Helsingin kanta- ja kiinteistökartasta vastaavalle henkilölle, joka joutuu jatkuvasti taistelemaan kartan selkeyden puolesta. Kirjoitus lämmitti mieltä.

    Kaupunkimittaaja

    VastaaPoista
  9. Vanhat kartat ovat tavattoman kiehtovia. Niitä tutkiessa tosiaan ajantaju saattaa kadota.

    Onhan karttojen ystäville tuttu myös Timo Meriluodon sivusto http://koti.kapsi.fi/timomeriluoto/ josta löytyy monenlaisia vanhoja karttoja. Niitä itseäni kiinnostavia eli muutaman vuosikymmenen takaisia perus- ja tiekarttoja melkoinen määrä mutta paljon muutakin.

    VastaaPoista
  10. Kiitos ja kumarrus kommenteista.

    Kaupunkimittaaja, hyvin arvostettavaa että luit tekstin Helsingin kanta- ja kiinteistökartoittajalle - se on kunnia.

    Panu, mahtava vinkki tuo Timo Meriluodon sivusto. Se ja aiemmassa mainittu maanmittauslaitoksen palvelu täydentävät oivallisesti toisiaan.

    VastaaPoista
  11. Eipä kestä kiittää. Myös Suomen vanhimmassa (muistaakseni) karttapalvelussa on nykyään saatavilla vanhoja karttoja. http://kartta.vantaa.fi/

    VastaaPoista
  12. Onko olemassa mitään karttayhdistystä Ym. Kerhoa. Itsekin olen harrastanut erityisesti pääkaupunkiseudun karttoja 20 vuotta eli Ala-asteelta lähtien. Mittava kokoelma karttoja löytyy 1940-luvulta nykypäivään ja innolla odotan uusien puhelinluetteloiden ilmestymistä, että pääsisi arvioimaan karttoja.

    VastaaPoista
  13. Vaikka Suomi on yhdistysten luvattu maa, niin karttojen ystävien kerhosta en ole kuullut. Toisinaan yksittäisten harrastajien tiedetään kuitenkin kokoontuvan iltahetkeksi näiden merkityksillä ja estetiikalla lastattujen pergamenttien äärelle. Enimmäkseen kyse on kuitenkin yksinäisten susien onnellistuttavasta uppoutumisesta.

    Kokoelmasi kuulostaa hienolta. Raskaita katumuksen aiheitani on se, että vuonna 1990 Amerikan-matkaan rahaa kerätessäni myin eräitä vanhoja pääkaupunkiseudun karttoja antikvariaattiin. Pidin kuitenkin huolen, että kiintoisimmat jäivät.

    Puhelinluetteloiden kartoissa on ihan oma tunnelmansa jo näppituntumaa myöten. Tietty viehätyksensä siinä ohuessa ja liukkaassa paperissa, jolle ne on yleensä painettu.

    Aivan mahtavaa on, että nykyisin vanhoja karttoja voi jo katsella verkossa. Paperista versiota ei silti mikään korvaa.

    VastaaPoista
  14. Kiitos Marko aivan mahtavasta artikkelista. Esoteerinen maantiede ei petä koskaan, mutta kyllä tässä oli jotain erityistä tällaiselle karttafiilille. Mukavia reissuja!

    VastaaPoista
  15. Kiitos, Antti, mukava kuulla. Ja samoin: hyviä reissuja itsellesi!

    VastaaPoista
  16. Täten tulen kaapista ulos ja julistaudun kartofiiliksi. Monesti olenkin joutunut selittelemään taipumustani unohtua kartan äärelle. Taipumuksellani on siis nimi.
    Ihminen on tehnyt karttoja jo ennen kuin on opetellut lentämään. Asioiden hahmottaminen ilmasta, tai jonkinlaisesta kuvitteellisesta pisteestä käsin tuntuu siis olevan yleisinhimillinen ominaisuus, ei kulttuurisidonnainen ja opittu tapa. Karttojen kieli on siksi tavallaan universaali visuaalinen kieli, vaikka karttamerkinnät ovatkin erilaisia ajasta ja paikasta riippuen.
    Kiitos. Taas.

    VastaaPoista
  17. Tervetuloa joukkoon, Teratogenesis. Meitä kaapista ulos tulleita kartofiilejä on jo monia. Olomme on voimaantunut, vertaisverkoston kannattelema. Voimme olla ylpeitä niistä hetkistä, joina katoamme kartografian maailmaan niin kuin monet suuret henget ennen meitä. Aivan kuten toteat, kartoissa on universaali visuaalinen kieli. Se on maailman puhetta.

    VastaaPoista
  18. Tuo keskellä Myllypuron metsää kummitteleva raunioryhmä on vaivannut minua. Se on ollut nykyisen Myllypuron kirkon pohjoispuolella, siinä missä nyt on leikkikenttä männikössä.

    Luulenpa, että se liittyy vuoden 1915 linnoitustöihin. Siitähän johtaa tiet etelään Korkeakallion tykkipattereille ja koilliseen, missä nykyisen Karistimentien kohdalla on myös pattereita. Pätkä tätä tykkitietähän on entisöitynä Karistimentien päässä.

    Rauniot voisivat olla rakentajien asuinparakkeja, keskellä ehkä jonkinlainen yhteistila.

    VastaaPoista
  19. Kyllä vain, Matti, olen samoilla linjoilla raunion suhteen.

    Ollaan puitu asiaa linnoitushistorian asiantuntijoiden kanssa ja kaikki tuntuisi viittaavan siihen, että rakennukset liittyivät läheisiin linnoituksiin. Paitsi rakentajien asuinparakkeja, ovat talot voineet olla tarkoitukseltaan kasarmeja keittiön, pesulan, esikunnan, messin jne. kera. Läheiset mörssäripatterithan eivät olisi olleet puolustussuunnitelmissa mitään välitöntä etulinjaa, jossa olisi ollut aiheellista tukeutua vain korsumajoittumiseen.

    Kartan rauniomerkintä on erittäin kiinnostava, koska yleensähän ei Helsingin maalinnoituksen yhteydessä ole mitään viitettä tai puhetta rakennuksista, ainoastaan kantalinnoitteista. Tuo kummitteleva raunioryhmä muistuttaa siitä sinällään ilmeisestä seikasta, että puurakennuksiakin on linnoituksen yhteyteen noussut.

    Rauniot häämöttävät vielä 1957 virastokartassa. Kuriositeettina muuten siinä on raunioiden pohjoispuolella teksti "Botbyn hautausmaa", joka viittaa toteutumattomaan suunnitelmaan.

    Ah, siitä olisi valmis antamaan aika paljon, että pääsisi aikakoneella katsomaan nuo paikat erinäisten vuosikymmenten päähän...

    VastaaPoista
  20. Hei, mistä on peräisin toinen karttakuva "Pasila ja sen suo.." Tutkin Pasilan aluetta ja tämä on oikein mielenkiintoinen!

    VastaaPoista
  21. Se on topografisesta kartasta, jonka painovuosi on muistaakseni 1944. Vastaavan kartan (tosin vuodelta 1932) löytää helpoiten Mika Mäkelän kirjasta "Helsingin seutu kartoin" (2014).

    VastaaPoista