Kun esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian oppeja parikymmentä vuotta sitten muodostettiin, oli tilanne se, että periferian yhtäläistä merkitystä keskuksen rinnalla saattoi kyllä perustella teoreettisesti, mutta ei juuri numeroin. Periferian arvoa omana itsenään ei voitu osoittaa mittauksin eikä varsinkaan talouden kielellä, kassakoneiden kilinällä ja kohoavilla käyrillä. Tämän vuoksi periferia oli alistettu henkipaton asemaan. Sen itseisarvon näkeminen oli jäänyt korkeintaan haaveilijoille ja sivullisille, mutta ei järkivetoisille ja tulosvastuullisille ihmisille, jollaiset tuppaavat olemaan vallan kahvassa. Tämä koski rakennettua periferiaa, uneliaita syrjänurkkia, mutta ennen kaikkea periferian arkkimuotoa, luonnonympäristöä. Sillä oli tunnustettua taloudellista arvoa raaka-aine- ja rakennusmaareservinä, mutta ei omana koskemattomana itsenään muutoin kuin kenties paikallisesti turistibisneksen muodossa.
Kaikessa hiljaisuudessa maailmalla kuitenkin tapahtui. Muutamat pioneeritutkijat olivat 1980-luvulla alkaneet selvittää luonnossa oleilun terveysvaikutuksia. Tulokset olivat vakuuttavia ja niitä virtasi lisää. Luonnossa oleilu - jopa pelkkä luontokuvan katselu - paljastui tehokkaaksi kokonaisvaltaiseksi tervehtymisen keinoksi, jonka vaikutus pystyttiin osoittamaan niin psykologisin kuin fysiologisin mittauksin. Jylhistä salomaista lumoutuneiden runoilijoiden ja Henry David Thoreaun kaltaisten luonnon tulkkien todeksi tietämä periferian itseisarvo siis vihdoin löysi lähestymistavan, jota keskuskin ymmärsi ja kuunteli. Miltei pakkohan oli, kun huomattiin, että ne leikkauspotilaiden joukot, jotka saivat nähdä luontoa ikkunastaan tarvitsivat vähemmän kipulääkitystä ja kotiutuivat nopeammin kuin ne, jotka joutuivat katsomaan tiilipihaa. Sairaalassa makuuttaminen on kallista, sen keskuksen kvestori tilikirjojensa äärellä hyvin tiesi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Kärsivällisyyttä vaatii kuitenkin se siirtymä, että tutkimustuloksia aletaan laaja-alaisesti hyödyntää käytännössä. Olisiko aika jo kypsä? Jokainen voi aloittaa ainakin itsestään - menemällä metsään ja hengähtämällä.
Luonnon tutkituille terveysvaikutuksille altistamiselle on Suomessa erikoistunut pienyritys Luonnontie. Erinäisiä allekirjoittaneen tekstejä voi jatkossa, aika ajoin, lukea myös Luonnontien ylläpitämästä uudesta Terveysmetsä-blogista. Tänään Aleksis Kiven päivänä meitä inspiroi maisema, joka sai kansalliskirjailijamme kynän juoksemaan; luonnon ja luovuuden suhde siis.
http://www.luonnontie.fi/maisema-josta-aleksis-kivi-inspiroitui/
"Luonnossa oleilu - jopa pelkkä luontokuvan katselu - paljastui tehokkaaksi kokonaisvaltaiseksi tervehtymisen keinoksi - - - "
VastaaPoistaVeikkaanpa, että kaupunkisuunnittelijat tulkitsevat tämän niin, että mitään luontoa ei enää tarvita - riittää, että meillä on tervehdyttäviä luontokuvia.
Jo vain, täysin kyynisesti voisi järkeillä noin. Mutta tuollaisen tulkinnan esittäjä ei voisi olla tajuamatta sisimmässään, että jos jo tallenne futaa, on aidon asian voima ihan omassa luokassaan. Luontoa ei voi poppakonstein korvata, vaikka vastikkeilla ja korvikkeilla on oma arvonsa ja paikkansa.
VastaaPoista