Tuli käytyä pitkästä aikaa Itä-Helsingin Kivikossa. Nyt puhutaan siis ainakin 20 vuoden tauosta. Aluetta ei ollut tehnyt mieli nähdä sen jälkeen, kun se siirtyi valtiolta Helsingin kaupungille ja joutui erinäisten toimenpiteuden kohteeksi. Milteipä freudilainen torjunta oli astunut kehiin, alueen välttely. Sitä tiesi, että siellä oli tapahtunut jotain peruuttamatonta ja omien vanhojen muistikuvien rikkumattomina pitäminen tuntui houkuttelevimmalta. Nyt oli viimein aika kohdata paikan nykytodellisuus.
Kivikossa toimi armeijan perustama Malmin ampumarata, joka lakkautettiin 1993. Laukausten katoaminen oli lähtölaukaus. Kaupungin rakennus- ja aluehygieniakoneisto syöksyi liikkeelle. Se oli vimmainen kuin olisi joutunut odottamaan tilaisuuttaan puuhun köytettynä. Sen edessä avautui jotain Helsingissä niin harvinaiseksi käynyttä: noin kolmen neliökilometrin villi, varjoisa, kastroimaton maa, jota joskus oli kutsuttu "Kontulan Lapiksi". Itse ampumarata kattoi toki siitä vain pienen osan.
Muutosvirtaan huuhtoutui lapsuusvuosien jumalainen seikkailuvaltakunta erämaisine kalliometsineen, vaskitsoineen, nastakehrääjineen, rämelaikkuineen, bunkkereineen ja tuppoisesta heinikosta kerättyine savikiekkoineen. Fyysisestä maailmasta kaikkosivat ne hiljaiset takatiet, joilla oli saanut treenata isoisän Fordilla ajoa 12-vuotiaana sunnuntaiaamun pehmeän valon siivilöityessä vehmaiden lehtimetsiköiden läpi ja myöhemmin rymisyttää kaverin Rakki-nimistä mustaa mopoa, jonka iskarit saivat pärjätä ensimmäisen maailmansodan aikana paikalleen kilkutetun mukulakiveyksen kanssa. Näyttämöltä poistuivat kosteat koiranputkiniityt, joilla armeijan hevoset viettivät kesälaiduntaan. Ja Paukkulanmajan muhkeat syreenipensaat ja niiden tuoksu juhannusajan valoisassa yössä ja itse tummahirsinen rakennus, jonka seinälle oli tyylitelty puuleikkauksin Suomen vaakuna.
Alueen muutos jatkuu edelleen kohoavien kerrostalojen muodossa. Toisaalta on Kivikossa yhä runsaasti metsää - laidoiltaan pahoin nakerrettua mutta kuitenkin - ja alueen pohjoisosassa Helsingin toisiksi korkeimmaksi paikaksi kohoava rakentamaton kallioylänkö. Entisen rauhan kokeneelle on erikoista nähdä ihmisten suurilukuisuus alueella. Kivikko - valtaväylien rajaama perukka, takavuosien epämääräinen unhon sumppu - on tullut viralliseksi ja kunnialliseksi paikaksi, jossa käy kuhina.
Eräs Malmin ampumaradan perämetsien omituisista asioista oli aina ollut venäjänkielisellä tekstillä varustettu muistokivi. Nimistä ja vuosiluvuista ymmärsi, että se oli toisen maailmansodan sotavankien joukkohauta. Tällaiseksi se myös vahvistui, kun asiasta sai tiedonmuruja. Haudassa lepää 34 punasotilaan ruumista. Lähes kaikki kuolivat talvella 1941-42, kun maassa vallitsi käytännössä nälänhätä. Menehtyneistä suurin osa oli työskennellyt Kontulan suolla turvetta kuokkien. Hautamuistomerkki sijaitsi hyvin syrjähenkisessä nurkassa aluetta, synkeässä metsässä, jonne poikettiin - jos poikettiin - vähäiseltä tientapaiselta.
Nyt Anno Domini 2013 oli suuri haaste löytää tuo paikka uudestaan, sillä metsä ja siellä kulkenut tie oli kadonnut. Alue oli muuttunut eräänlaiseksi postmoderniksi teemapuistoksi, jonka maasto kumpuili manipuloidun hallusinatorisesti ja jossa oli radat frisbeegolfille ja krossipyöräilylle ja jokin hiihtohallikin. Park-nimillä niitä kutsutaan, frisbeegolfpark. Hauta kuitenkin löytyi jokseenkin vaistonvaraisella suunnistuksella. Sen ympärille oli säästetty pieni laikku metsää. Alla lyhyt kuvaraportti paikasta. Etenemme yleisnäkymien ja eräiden jäännösten kautta varsinaiselle kohteelle.
Entiseen ampumarataan liittyen löytyy kuusikko, joka istutettiin vuoden 1937 ammunnan maailmanmestaruuskisojen kunniaksi.
Kuluvalla viikolla tulee 70 vuotta täyteen erikoislaatuisesta tapauksesta, jonka näyttämönä Malmin ampumarata sai palvella. Syyskuun 29. vuonna 1943 radalla ammuttiin viimeinen Suomessa teloitettu nainen, helsinkiläinen ompelija Martta Koskinen. Hän oli ilmeisen monella tapaa vehkeillyt kommunisti, joka sai tuomionsa maanpetoksesta. Viimeisinä sanoinaan hän tarinan mukaan huusi kuolemaa Rytille, Mannerheimille ja Tannerille (jälkimmäinen oli kylläkin yrittänyt muuttaa kuolemantuomion elinkautiseksi). Samalla kertaa teloitusryhmän eteen joutui sotilaskarkuri ja vakooja Olavi Heiman, Koskisen kavaltanut apuri. Teloitettujen käsittely jäi kurinpitorangaistuksiaan kuittaaville rikollisvangeille. Nämä hautasivat puhkiammutut kalmot Malmin hautausmaan irtolaisille tarkoitettuihin rivihautoihin.
****
Kivikon kenttäkäynnistä voisi summata seuraavaa. Vaikka suunnilleen tiesi mitä odottaa, oli silti erikoinen kokemus nähdä paikkoja, jotka vielä jostain yksityiskohdasta nippanappa tunnisti ja osasi sijoittaa muistin kartalle - ja paikkoja, jotka olivat uusiutuneet tunnistamattomiksi kuin oudon taian voimasta. Etenkin entisen ampumaradan tienoolta maisemat oli kaulittu, vaivattu ja letitetty kuin pullapitko, suurelta osin lyijysaastuneen maaperän massiivikäsittelyn kautta. Unessa tapahtuu sellaista, mutta valve panee paremmaksi.
Buddhalaisuuden opettaja Tara Brach on suositellut asiaa nimeltä "radikaali hyväksyminen". Sen pointti on, että mikä tahansa nouseva ajatus tai tunne kannattaa ottaa lähtökohtaisesti ok-juttuna. Mielensisältöjen kieltäminen ja tuomitseminen ei ole hyödyllistä eikä auta niiden käsittelyssä, mutta niiden täyssydäminen salliminen on paasikivimäistä tosiasioiden tunnustamista ja samalla vapautumisprosessin nalli. Radikaaliin hyväksymiseen pyrkien tuli Kivikkoa katseltua. Hyväksynnän saivat melankolian, kummastuksen ja tyrmistyksen tunteet. Ja myös se eräänlainen suloisenkatkera kamaran katoaminen, siiville heittäytyminen vapauden ja vaaran väreineen, joka ympäröi tilapäisyyden pyhää yksinkertaisuutta.
Oli erikoista huomata ikävöivänsä ampumaradan äänimaisemaa, mutta niin vain kävi. Siinä hypnoottisesti, merkillisen levollisesti toistui aina sama tuttu sointupari: lyhyt mölähdys - haulikkoampujan merkki savikiekon sinkoajalle - ja sitä seuraava muhkea tussaus.
Saksalaisten sotavainajien hautausmaalla kävimme kaksi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html
Venäläisvankien työmaana toimineen turvesuon kohdalla on nykyisin ei enempää eikä vähempää kuin rakkauden temppeli:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/02/rakkauden-temppeli-kontulan.html
Espoosta kotoisin olevalle tämä on valitettavan tuttua kokemusmaailmaa. Isovanhempieni tontti Nöykkiössä oli vielä 80-luvulla keskellä alkukantaista korpea. Nyt vielä pystyssä oleva rintamamiestalo liitereineen ja huusseineen näyttää lainarahalla pystytettyjen, naurettavan pienille tonteille ahdettujen ökylinnojen ja niiden pihoilla olevien pakollisten TRAMPOLIINIEN keskellä kuin vitsiltä. Ojat on kuivatettu, metsät sirpaloitu, tiet asfaltoitu. Aivan talon vierestä kulkee nykyään pyörätie, jonka sääntömääräinen leveys ja tasaisuus näyttäytyy totaalisessa absurdiudessaan rinnastuessaan vanhan rakennuksen inhimilliseen mittakaavaan. Eikä sillä pyörätiellä tietenkään edes kukaan kulje koskaan, muuten kuin kaavoittajien mielikuvissa. Kun käyn siellä, aivoni kirskuvat yrittäessään selvittää, kumpi vallitsevista todellisuuksista on totta, kumpi silmänlumetta.
VastaaPoistaSama pätee melkein koko Espooseen.
Kiitos! Osuva kuvaus prosessista, jota tapaa monin paikoin kasvukeskusten vaikutusalueilta. Kutsun ilmiötä "keskustamiseksi" tarkoittaen, että jokin perifeerinen alue muokataan keskusstandardien mukaiseksi ilman että sen perifeeristä ominaisluonnetta mitenkään pyritään huomioimaan ja kunnioittamaan. Orgaanisella tavalla muotoutuneeseen perifeeriseen alueeseen kohdistettu oikominen, avaaminen, tehostaminen, geometrisoiminen, valaiseminen, siistiminen, standardisoiminen ja niin edespäin ei kuitenkaan tyypillisesti riitä luomaan aidosti uutta keskusta, vaan tuloksena on aluehengen latistuminen, voiman ja lumon katoaminen. Sellainen paikka on valju ja lattea, herättää sekä traagisen että absurdin vaikutelman.
VastaaPoistaKiitos tästä. pitkään sun blogias seuranneena oli hauskaa törmätä mestoihin joissa on tullut oma lapsuus peuhattua.
VastaaPoistaOle hyvä. "Peuhata" onkin oivallinen termivalinta tässä yhteydessä, sillä olihan meininki omatoimista, spontaania ja järjestäytymätöntä.
VastaaPoistaKivikon ulkoilupistosta, niin kuin aluetta nyt kutsutaan löytyy myös toinen toisen maailmansotaan liittyvä ”muistolaatta”. Paikan korkeimmalla paikalla puiston pohjoisosassa on kalliopintaan hakattu teksti, joka suurin piirtein kuuluu: ”Suomen ensimmäinen ilmavalvontatutka Raija toimi täällä ja oli Helsingin ilmapuolustuksen tärkeänä osana pommitusten torjunnassa keväällä 1944. Ilmavalvonnan miehiä ja lottia kiittäen ilmapuolustuksen killat.”
VastaaPoistaRaija oli Sakasta saatu Freya-ilmavalvontatutka (2 kpl) ja suomalaiset nimesivät sen (ne) Raijaksi, Kivikon tutkan paikka valikoitu ilmeisesti läheisen Malmin lentokentän vuoksi.
Teksti on ilmestynyt Kallioon 1990-luvun lopulla, paikalle ei ole opasteita. Helpoin koordinaatti lienee, Linnoittajantien ja Patterikujan risteys ja siitä ulkoilutietä pohjoiseen ja eteen tulevasta risteyksestä lähdetään polkua pitkin nousemaan kallioalueen laelle Linnoittajantien ja Patterikujan risteyksestä paikalle matkaa rapiat puoli kilometriä. (Lähde: Antero Rautio: Löytöretki muistomerkeille)
Juhani Styrman
"Teksti on ilmestynyt Kallioon" he, selkäydin käskee kirjoittamaan minua kallio isolla , edellä olevassa tapuksessa teksti ilmestyi kallioon.
VastaaPoistajs
Heh, kuinka ollakaan kallio isolla alkukirjaimella ;)
VastaaPoistaOlin tänään ensimmäistä kertaa Hyrylän ilmatorjuntamuseossa ja siellä näin kuvan tuosta Raijasta. Niitä saapui Suomeen kaksi (30.3.1943), toinen meni Kuninkaansaareen ja toinen tosiaan tuonne Kivikkoon eli Malmin lentokentän itäpuolelle. Vehje oli iso ja korkea, sen alaosassa oli eräänlainen mökki. Raija alkoi vahdata ilmatilaa 1.5.1943 ja se pystyi havaitsemaan lentokoneen 70-120 kilometrin etäisyydeltä. Tutkan henkilökunta ilmoitti sitten havainnoista puhelimella tai radiolla eteenpäin.
Tuolla tuli pyörittyä nuoruudessa ja sitten vanhempana perehdyttyä tarkemmin. Muutos on aikamoinen. Elokuvaa Jäämarssi varten koetin muutama vuosi sitten tutkia arkistoja tämän seudun sotavankileireiltä, mutta ne lienevät systemaattisesti tuhottu, koska muuta ei löytynyt kuin joitain vankien lukumääräkaavakkeita.
VastaaPoistaKun tein researchia elokuvaa varten, kävin paikalla ja otin valokuvan, jossa viereisen logistiikkahallin parkkipaikalla hautamuistomerkin aidan toisella puolella seisoi sopivasti Kovasen pakkasrekka "Kylmää kyytiä". Elokuvaa varten emme saaneet autoa kuviin ja ehkä se olisi tuntunutkin liian järjestetyltä.
Absurdia että naapurissa on hulppea ympärivuotinen hiihtohalli. Kävimme siellä kuvaamassa juuri ennen kuin yrittäjä meni konkurssiin. Elokuvaan sekään ei lopulta oikein sopinut.
Niin kuin aikaisemmassa bloggauksessa olet kertonut, Mustikkasuon turvetta kaivoivat kymmenet venäläiset sotavangit (nykyisen Kontulan ja Kurkimäen alueella, "Kesoilin mäen" ja metroradan tasaista maastoa), nukkuivat yönsä Bygdehemmetin rakennuksessa Linnanneidonkujalla. Turve vietiin Vuosaareen Saseka Oy:n tehtaille, jonka omisti Mannerheimin hyvä veli Kalkki-Petteri, Petter Forsström, jolla oli muutama sata sotavankia omissa hommissaan myös Lohjalla ja Vihdissä.
Jos Suomen II maailmansodan aikaisista sotavankileirien arkistoista on valtaosa tuhottu, Helsingin alueen leireistä ei ole jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Tai sitten en ole vain löytänyt.
t. Ville Suhonen
PS. Martta Koskiseen liittyen: käsitykseni on, että hänet ja Heiman teloitettiin Malmin hautausmaalla, ei ampumaradalla. Entä mistä on tieto, että heidät olisi paalutettu teloitusta varten? Se on minulle uutta.
Kiitos kommentista ja tarkentavista tiedoista, Ville. Sinullahan on tosiaan sotavangeista dokkari tehtynä ja Martta Koskisesta ilmeisesti lähitulevaisuudessa tuloillaan.
VastaaPoistaKivikon muutos tosiaan hätkähdyttää jokaista, joka ehti kokea sen ennen suurta muutosta.
Erikoisen vähiin kuulostavat käyneen Helsingin sotavankileirien arkistodokumentit. Voi hyvinkin olettaa, että syksyllä 1944 eräänkin viraston takapihalla pidettiin tulta tynnyreissä...
Koskisen teloituspaikasta olen kuullut muun muassa tutulta ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan erikoistuneelta arkeologilta ja olen lukenut sen myös Koskisesta pitkähkön artikkelin sisaltävästä MurhaWikistä (mikä ei sinällään takaa tiedon totuudellisuutta). Jälkimmäinen lähde mainitsee paalutuksen - itsessään normaali käytäntö - ja rikollisvangit, jotka irrottivat teloitetut paaluistaan. Nähdäkseni on joka tapauksessa selvää, että teloituksia ei tehty hautausmaalla, jossa vallitsee hautarauha ja joka on muutenkin paikoista kunniallisin ja pyhin. Ampumarata on ollut "luonteva" valinta.
Vielä Martta Koskisesta vaikkei se tähän postaukseen nimenomaisesti kuulukaan. Sotaylioikeuden pöytäkirjassa (KA) mainitaan teloitus suoritetuksi "hautausmaan läheisyydessä". Parissa muussakin lähteessä mainitaan "hautausmaan muuria vasten". On tietysti selvää, ettei hautausmaan sisällä.
VastaaPoistaPaalutuksesta en ole löytänyt mainintoja ja tuon "muuria vasten" lausunnon lisäksi sitä vastaan kertoo lähde, jonka mukaan Heiman vajosi nyyhkyttäen polvilleen hetki ennen teloitusta.
Kaikista lisätiedoista olen erittäin kiinnostunut, joten laittakaa tänne vaan.
t. Ville
Ampumarata toki sijaitsi hautausmaan läheisyydessä (käytännössä vieressä) ja muuria vasten teloittaminen puolestaan kuulostaa melkoisen mielikuvitukselliselta, olihan hautausmaa kaikkinensa avointa siviilialuetta kuten nykyisinkin. Loogisinta on, että teloitus tapahtui mahdollisimman lähellä hautausmaata sijaitsevalla viranomaisalueella, josta ei ole sivullisia tarvinnut erikseen sulkea pois ja jossa laukaukset eivät ole herättäneet ylimääräistä huomiota.
VastaaPoistaHeiman on voinut vajota polvilleen myös paalulle vietäessä, mutta voihan tosiaan olla, että paalutusta ei ole tapahtunut ja poistin näin ollen maininnan siitä.
Toivottavasti tämän tapauksen suhteen löytyisi vielä lisäselvennystä. Olisi pitänyt toimia joskus 1980-luvulla, jolloin useat teloitukseen osallistuneista luultavasti olivat vielä hengissä.
Juuri näin, Marko. Olisi todella pitänyt toimia aiemmin. Jukka Rislakki onnistui tavoittamaan muutamia 80-luvulla ja kirjannut ne teokseensa Maan alla, mutta arkistoihin hän ei samaan aikaan vielä päässyt.
VastaaPoistaSuurin osahan näistä tiedoista on muuta kuin ensi käden tietoa, joten todennäköisesti jää ikuiseksi arvoitukseksi yksityiskohdat.
"Kuolemantuomio pantiin täytäntöön kello 6.00", joten pimeys silloin vallitsi. Jotkut tiistai-aamun malmilaiset duunarit tietysti ovat olleet jo liikkeellä...
Ville
Huh, rupesin jo miettimään, että miksi teloitus piti panna toimeen pimeydessä ja seisoivatko teloitettavat kenties heidät paikalle tuoneen auton valokeilassa. Mutta ilmeisesti teloitusaamuna aurinko nousi 6:19 (kesäaikaan kun ei kelloa väännetty). Teloitus tapahtui siis aamun sarastuksella vanhan tavan mukaisesti.
VastaaPoistaOdotan mielenkiinnolla dokkariasi Koskisesta. On tärkeää työtä setviä näitä historian kiemuroita.
Näin on. "Kokoontuminen tapahtui teloituspaikalla 5.45." ja sitten on näemmä odotettu sarastusta.
VastaaPoistaNuorempana kivikossa seikkailleena ja viime kesänä nykytilaa nähneenä voi vain sanoa että alueen lumo on kyllä vähän mennyttä. Sinnekin iski sama kliinistämisvimma kuin moneen muuhunkin paikkaan Helsingissä. Nykyisen liikuntahallin ja lahdenväylän välimaastossa oli pari suurta kallioon louhittua luolaa, nyt näyttävät muuttuneen soraksi nuo kalliot. Ihmettelen vain, kun ovat suojeltuja nuo ensimmäisen maailmansodan jäänteet.
VastaaPoistaEttä Kivikon alueen lumo olisi "vähän mennyttä", se on optimistinen ilmaus tilanteelle :) Paikkaa on vaikea tunnistaa samaksi ja aiemman autiuden korvannut ihmisrunsaus panee miettimään, että onko Helsinki asutettu vasta nyt vai missä ihmiset liikkuivat silloin 30 vuotta sitten. Mutta kuten todettua, radikaalia hyväksyntää täytyy harjoittaa...
VastaaPoistaJoo, kyllä ne I maailmansodan linnoitteet ovat muinaismuistolain suojaamia ja olen itsekin ihmetellyt, että niitä silti saa edelleen hävittää. Homma menee niin, että Museovirasto voi jostain kohteista todeta niiden historiallisen arvon olevan kohdetyypin yleisyyden tai kohteen huonokuntoisuuden vuoksi vähäinen ja kohteen hävittämiseen annetaan poikkeuslupa. Kivikon kohteet valokuvattiin huolellisesti vielä räjäytysvaiheessa eli niistä jäi museaalista aineistoa - tämä lohtuna mainittakoon.
Sääli uutta sukupolvea, kun Helsingistä katoavat kliiniyden ja tehokkuuden alle tätä menoa kaikki rouheat mestat. Näin juuri kuvamateriaalia kevään 1990 Sasekasta (Vuosaaresta) ja joutui vain huokaamaan: mitkä huikeat paikat olivat vielä silloin vapauden ja seikkailun sytyttiminä.