Sipoonkorven hangilla hakkuuaikaan

Nuoren kansallispuiston uutuutta, miltei puhdasotsaista kainoutta säihkyvä kyltti vastaanottaa metsän syliin astuvaa.

Sipoonkorvessa on paikoitellen hienoa metsää. Se on saanut varttua siitä lähin, kun suunnilleen koko nykyinen Sipoonkorven alue avohakattiin Helsingin seudun linnoitustöihin liittyvissä "ryssänhakkuissa" 1910-luvulla. Etelä-Suomen oloissa ainakin rehevillä paikoilla metsästä kehittyy oikein vakuuttava sadassa vuodessa. Kaikkialla Sipoonkorvessa metsällä ei ole kuitenkaan näin pitkää elinkaarta. Sitä on monin paikoin käsitelty tehometsätalouden koko keinovalikoimalla, ja tavanomainen Sipoonkorpi-kokemus onkin kuin mistä tahansa Suomesta: törmätä lähes läpipääsemättömään taimikkoseinään tai horsman ja vadelman hoivaamaan raiskiorinteeseen. Varmimmin vanhoja puita tapaa kalliomäiltä, joita on alueella suorastaan eksyttävän paljon.

Aiemmin suuren yleisön hyvin vähäisesti tuntemasta Sipoonkorvesta leivottiin 2011 Suomen 36. kansallispuisto. Sen tämänhetkinen pinta-ala on noin 1900 hehtaaria. Viimeisin lisäys on kuluvan vuoden helmikuulta, jolloin sovittiin Pakilan Putki Oy:n noin 40-hehtaarin metsätilan liittämisestä puistoon. Uudenmaan Ely-keskus on kuuluttanut Sipoonkorven metsänomistajille haluaan hankkia heidän maansa puistoon vapaaehtoisten maanostojen ja -vaihtojen kautta. Toiveena on koota puistoa palapelin tavoin; nykyisellään sen malli on pirstaleinen kuin rikottu maljakko. Aie puiston yhtenäistämisestä ja kasvattamisesta on valoisa ja jalo, ajatellen myös tulevia retkeilijäpolvia.

Sipoonkorvessa on vielä noin kaksituhatta hehtaaria suojelematonta metsää, joten periaatteessa kansallispuiston koon voisi tuplata. Karua todellisuutta kuitenkin on, että osa metsänomistajista panee mieluummin metsänsä poikki ja pinoon kuin myy sen kehittyvän kansallispuiston lisäpalaksi. Huomasimme tämän tehdessämme pienen metsähiihtokierroksen kevään jo hupenevilla hangilla. Kohdealueena oli Sipoonkorven etelä-pohjoissuunnassa halkaisevan tien itäpuoli, reitin polveillessa Bakunkärriltä Riängsbackenille ja Genaträskin kautta Storlidenille.

Retki on alkanut ja "korpi" vaeltaa tajuun. Metsä vaikuttaa menettäneen tupoittain turkkiaan. Armelias lumivaippa kuitenkin kätkee maan, sen viillot ja vaikerrukset.

Seisahdus. Synnyinoikeutemme on haltioitua kaiken edessä ja jokaisena hetkenä.

Retkeläiset ottamassa aromaterapeuttista käsittelyä havupuun tuoksussa. Erinäisiä mietteitä kuitenkin herää massiivisten tukkipinojen jatkuessa ja jatkuessa...

.. eikä sitä tuoksuakaan oikein irtoa täysilahoina kaadetuista rungoista, joilla on oleva arvoa vain ö-luokan energiapuuna. Metsässä niillä olisi kuitenkin ollut suurta merkitystä lukemattomien elämänedustajien kotina ja ravintona sekä kansallispuiston maisemana, syttyvinä tähtinä kulkijain silmissä.

Tähän saumaan sopii pieni tietoisku lahopuusta (HS 3.4.2013):

La­ho­puun mää­rä on yk­si mo­ni­muo­toi­suu­den kan­nal­ta kes­kei­sim­mis­tä met­sän omi­nais­piir­teis­tä. Luon­non­ti­lai­sis­sa met­sis­sä la­ho­puu­ta on met­sä­tyy­pis­tä riip­puen 20–120 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la, mut­ta Ete­lä-Suo­men ta­lous­met­sis­sä vain kol­me kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. Uhan­alais­ten la­jien esiin­ty­mi­sen kyn­nys­ar­vo­na tut­ki­jat ovat pi­tä­neet vä­hin­tään 20 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. La­ho­puus­ta riip­pu­vai­sia la­je­ja Suo­men met­sis­sä elää noin 5 000, nel­jän­nes kai­kis­ta met­sä­la­jeis­tam­me.

Lahopuulle ystävällisempää ilmapiiriä muokataan uudessa Suonen luonnonsuojeluliiton, Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston hankkeessa:

http://www.sll.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2013/lahopuun-sailyttamisesta-kaupungeissa-pian-kilpaillaan

Hakkuutie polveilee välillä metsässä, välillä aukoissa.

Jossain kauempana tien päässä jyrisee ja kolisee metsäkone. Puista kuuluu kirkaiseva ääni, kun rungot syöksyvät koneen nyrkin läpi oksansa menettäen.

Emme olleet tulleet seuraamaan metsäkoneen työnäytöstä, jolle epäilemättä voisi suoda täydet pisteet tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Sen sijaan käännyimme ajouralta pois, tihenevään havuverhoon, alas laaksoa, jonka pohjalla jääkantinen noro osoitti parhaaksi katsomaansa tietä.

Kartta piti useasti ottaa esiin eikä siltikään mikään ollut varmaa paitsi epävarmuuden hienoinen viehätys ja puhdas luonnollisuus.

Talvisen metsän estetiikka ei ammu ilotulitusta eikä sambaile, mutta vetoaa riisutulla tarkoituksenmukaisuudellaan.

Ihminen on vuosisatoja hakenut sijaansa Sipoonkorvesta. Sähkötön rintamamieskauden uudisraivaajatila horrostaa syvällä metsän keskellä pienen viljelysaukon äärellä. Mikä nykymaailmassa harvinaista, talolle ei johda autolla ajettavaksi soveltuvaa tietä.

 Fillareillakin on tultu, mutta ei lähdetty.

Luonnon keskellä elävän ihmisen tärkeimpiä päivittäisiä kiinnostuksia on sää. Vieraantunut on se, joka säästä keskustelemista pitää tarpeettomana small talkina.

Korven keskellä ei kaikkia rakennuksia ole tarpeen maalata niin kuin jossain tien laidalla, "maalikylissä".

Metsämantereen itäosa halkaistiin 1990-luvulla monen kilometrin matkalla voimalinjalla. Immersbyn kyläläiset pitivät huolen, ettei se tullut heidän peltomaisemiinsa - ja kukapa olisi puhunut tuolloin useimmille täysin never-heardin Sipoonkorven puolesta?

Pajunkissojen aika.

Pienet suoaukeat ovat Sipoonkorven suola.

Hirvi on kahlannut hangessa ja pissaillut mennessään.

Hirven makuupaikka.

Genaträskin ranta saavutettu.

Samaisen järven tuntumassa, nykyisellä kansallispuiston alueella on tyylikäs piilopirtti. Iältään se voi hyvinkin olla 80-vuotias eikä tännekään tule ajettavaa tietä. Mitähän käyttöä Metsähallitus rakennukselle meinaa?

Retki jatkuu korven uumeniin, jossa rauha kuin huomaamatta kietoo mielen.

Sipoonkorvesta varttunutta metsää hakevan kannattaa suunnata esimerkiksi Hyppjaskäriltä pohjoiseen kohden Grytbergetia. Sillä suunnalla, Hattmossenin koillispuolella kahden kallion välissä, on myös kansallispuiston vanhimmaksi sanottu metsikköpläntti, jonka männyt ovat yli 150-vuotiaita. Gillerbergetillä on niin ikään kerrassaan hienoa metsää.

Silmäyksen Sipoonkorpeen loimme myös syksyllä 2008:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/10/silmys-sipoonkorpeen.html