Melkein vetten päällä kävelyä - keväinen saaristokelirikko

Kelirikkoajan pelastautumisalusta voi myös vetää. Sama se on kummalta puolelta siihen kiipeää, jos kylpyyn joutuu.

Kun nykyään puhutaan kelirikosta, tarkoitetaan yleensä maanteiden rospuuttoa; sorateiden löystymistä, auton rengasta väijyvien reikien ja halkeaminen ilmestymistä tien pintaan. Mutta joillekin sanalla on vain yksi ja hyvin konkreettinen merkitys. Nämä jotkut ovat ne Suomen viimeiset ympärivuotiset saarelaiset, jotka asuvat saarissa ilman valtion yhteysaluksia ja losseja. Puhumme hyvin harvinaisesta lajista. Kaikista mahdollisista paikoista se löytyy ilmeisesti runsaslukuisimpana pääkaupungista, Itämeren tyttärestä, jonka Vartiosaaressa asuu parikymmentä ympärivuotista ihmistä.

Tässä kuvaraportissa piipahdamme todistamassa kelirikon kehittymistä ja sen kanssa pärjäämistä eräinä kuluneen huhtikuun päivinä.

Huhtikuun 8. vallitsee vielä täydet hiihtokelit ja edellispäivänä tuiskunnut tuore lumivaippa. Kelirikkoon valmistautuva saariyhteisö on jo tuhkannut aiotun väyläpaikan aiemmin, mutta tekee sen sitkeästi myös uuden lumen päälle. Paikka on Jatasalmi. Taustalla näkyy Marjaniemi ja etuoikella Vasikkaluoto, mutta lähin mantereen ranta on Tammisalossa noin 250 metrin päässä.

Viikkoa myöhemmin 15.4. runsas vesisade on syönyt lumen. Alta on paljastunut yhä vankka jääkansi ja kulkijan keksi on enemmän fiiliksen kuin pakon sanelema varuste. Tämä on Laajasaloon johtava Reposalmi, Vartiosaaren toinen ja tärkein ylityspaikka. Kuvassa kaartaa oikealle autolla ajettavan jäätien haipuva haamu.

Lauantaina 20.4.  Jatasalmen jää näyttää jo melko arveluttavalta ja sen pinta antaa monin paikoin periksi. Sitä ei kannata enää ylittää ilman että joku on tsekkaamassa. Tuhkauskanavassa välkehtii pohjoistuulen rypistämää aallonvirettä, mutta jää ei ole läpisyöpynyt. Jäällä työnnettävä tasapohjainen jolla on valmis palvelemaan rospuutto-Rolls-Roycena.

"Elämänlanka" on jäälle talvella tamppaantunut polanne, joka on jäiden katoamiseen asti ympäristöään vahvempi kohta. Tässä 21.4. se näkyy enää aavistuksenomaisena, mutta saaristolainen hakeutuu sille aina vaistomaisesti.

Reposalmeen on asetettu pitkän perinteen mukaisesti laverit. Iltapäivällä 24.4. nähdään yhdistelmä, jossa osan matkaa on tarjolla samana aamuna avattu kanava.

Kanava laajenee silmissä, kun päivä kunnolla paistaa. Elämänlanka on ohut ja vellovan hötön ympäröimä.

Tästä dallaaminen alkaa oikeasti olla melko hasardia. Yhteys ei voi kestää enää montaa tuntia. Laveripolusta käytetään myös nimitystä "juoksulaverit", minkä merkitys kyllä valkenee jokaiselle, jonka alla tie alkaa hitaasti vajota...

 Jotain hyvin huhtikuista kiteytyi iltapäivän hetkessä.

Jatasalmen saarroksen murtautumisyritys on tehty 24.4. liian varhain aamulla. Miehistö on hylännyt venäläisvalmisteisen metallisen kelirikkoaluksensa keskelle salmea ja ilmoittanut pelastuslaitokselle, ettei odotettavissa olevista hätäpuheluista pidä huolestua.

Lähes jokaisena kevään öistä jään pinta tilapäisesti kiinteytyy. Jäällä on oma mikroilmastonsa, jossa pakkasasteita on hyvin helppo saavuttaa, vaikka läheisillä maa-alueilla elohopea pysyisi selvästi plussalla.

Alkuillasta 24.4. jää on häijyn näköistä. Small talkissa aletaan vitsailla ihmeistä, vetten päällä kävelystä. Itse kelirikkoilmiötä ei kuitenkaan koskaan harmitella. Ihmisen osana on mukautua luontoon ja vuodenajan liikahdus ainoastaan innostaa.

Aamulla 25.4. on aika käydä pelastamassa vene. Lankku on mukana tuomassa uskoa ja tositarpeestakin. Kun veneelle on päästy (ja bensan välittömän loppumisen jälkeen haettu lisää), kanava aukeaa käytännössä laiturista laituriin.

Illalla 25.4. on vaikea uskoa, että mikään rusakkoa painavampi on voinut kävellä jäällä samana päivänä.

Purkautuva palapeli, särkynyt ruukku, hajaantuva armeija.

Tarpeeksi väsähtänyt jää ei edes helise, ainoastaan rohnottaa vaimeasti.

Jäiden häviäminen on nopeaa rantojen tutumassa, ellei turvana ole varjoinen paikka.

Puikkojään mallikappale. Tällä ei ole mitään muuta yhteistä alkutalven teräsjään kanssa kuin sama sukujuuri.

Talvi vielä silmästä silmään ennen kuin se loittonee, kätketyy.

Viime marraskuussa seurasimme Saaristomeren Öröllä kesän vetäytymistä talven edeltä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/11/kun-kesa-vetaytyy-mereen.html

Joulukuussa 2009 koimme Vartiosaaressa syyskelirikon ja mietimme kelirikkoa muutenkin ilmiönä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Raunioarvoa Nissaksella

Pylväs nostattaa huomion taivaisiin; se on sen todellinen tarkoitus.

Antiikin ajan Rooman ja Kreikan rauniot ovat edelleenkin täyttä vau-kamaa. Suomessakin voi joskus kokea jotain klassisten raunioiden apollonisen hohdokkaasta sädekehästä. Ja aina parempi on, kun tämä tapahtuu yllätyksenä - tullen kirjaimellisesti "täysin puskista".

Vantaan itäosissa lasketellessa Hakunilan betonikylästä kohden Sotungin viljelyslaaksoa täytyy pää yhdessä kohtaa kääntää tiukat 90 astetta vasemmalle. Tai joka tapauksessa nuppi kiepsahtaa automaattisesti, kun sivusilmä hoksaa jotain odottamattoman majesteetillista pöpelikkörinteen laella. Yksinäinen kreikkalaistyylinen pylväikkö on arvoituksellinen, unenomainen näky, harmoninen ja runollinen. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen tarina avautuu ja sen juurelle vaeltaa. Hieman aavemaisenkin rakennelman taustalla on tietenkin tragedia, jonka hamartia, kohtalokas erehdys, liittyy kyvyttömyyteen pitää punakukko kurissa.

Rakennelma näkyy pitkälle varsinkin keväällä puun ollessa lehdetön.

Vielä tässä vaiheessa luulisi, että kyseessä on vanha huvipaviljonki.

Ylhäällä kuitenkin selviää, että pylväikkökatos on ollut kiinteä osa isoa rakennusta, palatsimaisen huvilan veranta. Mikä talo tässä on seissyt, se selviää raportin lopulla.

Yhä ylväänä holvisto seisoo hallitsemallaan mäellä. Sen voi kokea joko tyylikkäänä tai kitschinä (tai molempina yhtä aikaa), mutta joka tapauksessa sen pystyttäjä on osoittanut kunnioitusta helleeniselle kulttuurille omamme kivijalkana. Länsimaiden perikadon edetessä olisi vaikea kuvitella, että tällaista nykyisin pystytettäisiin ellei sitten jonain postmodernisti tuunattuna hupailuversiona.

Ajan hammas on järsinyt rakennelmaa kuin hurtta luuta, mutta se ei anna helposti periksi.

Albert Speer olisi Nissaksen mäellä kai myhäillyt. Kolmannen valtakunnan hoviarkkitehti kehitti 1930-luvulla varhaisempaan romantiikan traditioon pohjautuvan "raunioarvoteorian" (Die Ruinenwerttheorie). Sen mukaan arvonsa tietävä rakentaja laati rakennuksensa sellaiseksi, että se olisi vaikuttava vielä raunionakin ja herättäisi jälkipolvissa ylevän tunnetta ja ihailua. Ruinenwert-meiningin mukaan siis jo rakennusvaiheessa piti tietoisesti ja suunnitelmallisesti ottaa huomioon rakennuksen tulevat raunio-ominaisuudet eikä jättää näitä sattumankaupaksi. Käytännössä Speerin rakennuksista vain hyvin harva ehti toteutua ennen kuin koko kolmas valtakunta oli pelkkää "raunioarvoa".

Ei vain ylöskurottamista, vaan myös laskeutumusta maan poveen. Nissaksen rauniolla on kellariosansa.

Aikoinaan täältä on katseltu maalaismaisemaa, mutta Helsingin pitäjä on muuttunut. Itse asiassa onko mikään kunta Suomessa muuttunut ihmisiässä yhtä paljon kuin se?

Poistumisperspektiivi.

Näkemämme kreikkalainen pylväikkö oli osa vuosina 1912-13 rakennetun Nissaksen kartanon uutta päärakennusta. Sen omisti maatalousneuvos William Ramsay (1867-1944). Joulukuu 1935 oli kartanon asukkaille unohtumattoman traumaattinen, sillä rakennus paloi poroksi. Kartanon oli suunnitellut Ruotsin Boråsissa ja Theodor Höijerin toimistossa oppinsa saanut arkkitehti Waldemar Aspelin. Hänen muista töistään dramaattisen tuhon koki myös Hangon vesitorni (jatkosodan aikana).

Kartanon vaiheista tiivistelmä (Biografiakeskuksen sivuilta):

Nissbackan ratsutila sijaitsi Sottungsbyn (Sotunki) kylässä, yhdessä Uudenmaan vanhimmista. Kartanon omistajat tiedetään 1540-luvulta asti. Se oli ollut rälssi- ja säteritila ja kauppakartano parillakymmenellä omistajasuvulla ennen Ramsayn suvun 1890-luvulla alkanutta kautta. Suvun hallussa Nissbacka kehittyi suureksi maataloustilaksi, jolla panostettiin uudenaikaisesti karjatalouteen. William Ramsayn aikana tilan puinen rakennuskanta 1700-luvulta uudistettiin. Uusi päärakennus kuitenkin paloi 1930-luvulla. Puisto 1700-luvulta sai olla entisellään, ja sen puusto onkin vanhinta säilynyttä Nissbackaa.

Tuhkana tuuleen kadonneen kartanon pohjoisfasadi eli päinvastainen puoli pylväikköön nähden. Kuva on Nissbackan kartanon sivuilta, joilta löytyy myös mielenkiintoista asiaa raunioiden lähistöllä sijaitsevan historiallisen kartanopuistoalueen vuosikymmeniä kestäneestä piinasta kaavoittajien piirityksessä. Jäljellä olevassa kartanopuistossa, jossa on muun muassa linnamaisen upea kivimakasiini, toimii kuvanveistäjä, professori Laila Pullisen veistospuisto.
http://www.kolumbus.fi/nissbacka-pullinen/

Toissakesänä Metro-lehti uutisoi otsikolla Mellastajien omima kartanoraunio kunnostetaan, että rauniokukkula halutaan kunnan puolesta siistiä. Operaatioon on varattu sata donaa. 1900-luvulta peräisin olevan raunion kunnostaminen on erikoista, sillä yleensä vain keskiaikaisten kivilinnojen raunioita on ylläpidetty. Se että raunioituneisuus tarvitsee ylläpitoa sisältää oman paradoksinsa, mutta eiköhän Nissaksessa ole lähinnä kyse perifeerisen elementin keskustamisesta, kaikkea hyvää ja kunniallista tietysti tarkoittaen.
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/mellastajien_omima_kartanoraunio_kunnostetaan/

Otetaan loppuun bonuksena Vuosaaren Mustalahden (nyk. Aurinkolahti) alueella sijaitseva "antiikin raunio", tässä kuvattuna joskus 1990-luvun lopulla. Tämä oli aikoinaan suuri kokemus löytää: se tuli täytenä yllärinä vastaan villin ryteikköisestä metsiköstä (ensimmäistä kertaa kesällä, jolloin paikka oli kuin viidakko). Nykyisin rakennelma on kunnostettu ja se sijaitsee keskellä sliipattua design-puistoa. Alkujaan joonialaispylväät olivat osa 1923 valmistuneen villa Lill Kallvikin puistoa.

Erikoisia "roomalaisraunioita" kohtasimme myös Tampereella neljä vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/03/epilan-kadonnut-muotopuutarha-lamalaake.html

Matkan varrelta: Menneen talven taloja

Luonnonmateriaaleista taidolla tehty talo huokuu kauneutta kalmonakin.

Huhtikuu - tuo kuukausiperheen julmimmaksikin tiedetty - on tänä vuonna merkinnyt talven sitkeää jatkumista. Kevät on joutunut taistelemaan lujasti jokaisen pälven ja vesistösulan eteen. Vaivoin se on pystynyt hallitsemaan päiviä, mutta auringon laskettua mikään ei ole kyseenalaistanut talven valtaa: tähtikirkkaissa öissä kaikki on ollut kuin tammi-helmikuussa. Ihan näinä päivinä tilanne vääjäämättä muuttuu. Sen haistaa ilmasta, kuulee lumesta, tuntee luissa, näkee linnuista. Kevät!

Ennen vihertyville kunnailla kirmaamista voimme uhrata ajatuksen menneen talven mittaan koetulle ja nähdylle. Tämän pienen kuvaraportin aiheena ovat muutamat hiljattain kohtaamamme rakennukset, joiden oma elämä on niin sanotusti menneen talven lumia. Kevään kiivas ja levoton tohina ei niitä kosketa paitsi siltä osin kun ne ovat eläinten pesäpaikkoja. Löydämme niistä ouodosti sykähdyttävän rauhan, yhä uudestaan ja erilaisin vivahtein. Kunnes niitä ei enää ole.

Eräs hämäläistölli

Etelä-Hämeen hiljaisissa osissa voi aivan maantien laidassakin olla näin nätti autiotalo. Kaikki siinä näyttäisi olevan originaalia.

Oven edessä kasvaa puu, joten sitä ei kannata edes koettaa.

Lasittomasta ikkunasta voi nuuhkaista tuvan ilmaa. Hyvä varaava tulisija ja tuhdit hirsiseinät - siinä asioita, jotka voivat palata vielä arvoon arvaamattomaan.

Röykän sairaalan alue

Nimi "Sanatoriumintie" kertoo paikan käyttötarkoituksen. Kohde on Nummelan parantola eli myöhemmältä nimeltään Röykän sairaala. Se on ollut vuosia tyhjillään.

Sanatorium perustettiin yksityisenä keuhotautiparantolana 1903. Helsinki osti jugend-linnan 1958 ja teki siitä psykiatrisen sairaalan. Aikamme epidemiana jylläävä säästö- ja ulkoistushuuma oli alkanut jo 1996, jolloin sairaala lakkautettiin ja potilaat hajoitettiin numero 3:n ratikkaan ja kuka minnekin. Sairaala elää enää asiakirjoissa, joita siitä on Helsingin kaupunginarkistossa tarkasti ilmaistuna 5,0 hyllymetriä (vuodet 1958-1993).

Helsingin kaupunki yritti kymmenisen vuotta myydä sairaalakokonaisuutta, mutta sopivaa ostajaa ei löytynyt. Valtava kiinteistö ja syrjäinen sijainti ei ole helpoin yhdistelmä. Uusin suunnitelma on valjastaa paikka kaupungin omaan kesäleirikäyttöön.

Kaarevat ikkunat ovat kuin keskiaikaisesta linnasta. Kaikissa potilashuoneissa oli varta vasten suunnitellut telineet tuoreille männyn- ja koivunoksille, joiden aromaattiset ainekset olivat osa hoitoa.

Monesti on tässä seissyt matkalaukkuineen kotiutettu potilas. Toisinaan lähtijä on kuplinut intoa, toisinaan ollut pelokas tulevan suhteen - usein näitä kumpaakin samaan aikaan.

Paikka ei ole kokonaan kuollut. Lämpökeskuksen piippu tupruaa ja tarjoaa peruslämmön päärakennukseen.

Huonoon happeen päässyt puutalo kaipaisi pelastajaa.

Talo muistuttaa hieman asemarakennusta.

Entinen ylilääkärin villa ja myöhempi potilasosasto 4.

Parantolassa riittää mittaa ja mutkaa. Emme yritä mahduttaa sitä kuviin, vaan linkkaamme paikasta taannoin kuvattuun hienoon videopätkään:
http://www.youtube.com/watch?v=ucU78Ffw-HM

Merkki ei viitannut koululaisiin, vaan muihin potentiaalisesti arvaamattomiin tienkäyttäjiin.

Motarin piparkakkutalo

Eräässä Helsingin moottoritiesolmussa on pieni omin luvin tehty mökki. Se on kuin satukirjasta. Talon ulkonäköön on selvästi satsattu, kun tummaksi petsatut seinät ovat saaneet rinnalleen kanarialinnunkeltaiset listoitukset.

Rakennus on sisältä palanut (tuli päässyt irti kamiinasta) ja siksi hylätty. Sisältä löytyvistä aikakausilehdistä selviää, että asuttu on vielä 2010.

Ostoskärryt on irtolaisvarusteiston nykyklassikko.

Pienen piparkakkutalon sijaintiin sopii periaate "niin keskeinen että perifeerinen". Se on niin vilkkaan aktiviteetin myrskynsilmässä, että saa olla täysin rauhassa. Ilmiöstä enemmän:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/08/valihuomio-niin-keskeinen-etta.html

Rahtarin tupa

Kun tien laidalla lymyää tällä lailla kuorma-auto, säpsähtää kulkija vaistomaisesti. Ehkä geenit muistavat elefantin savannin laidalta.

Autiotalon tontilla huilailee enemmänkin raskasta kalustoa.

Ruotsalaista osaamista.

Olisiko tämä Ford Sierra?

Taloon vie askelvana, jonka jätti todennäköisesti repolainen.

Ihan selvää ketunpesäosastoa on porstua.

Tuvassa on ihmismäisempi järjestys geometrisine muotoineen.

Pihan perällä näkyy yksi auto lisää.

Tällainen vesihuolto on todellista luksusta verrattuna kaivolla käyntiin.

Talo edestä.

Raju ilmestys jossain landella. Lautarakennuksessa on joskus ollut kolme kerrosta, mutta nyt vain seinät.

Simosenkylä

Talo Simosenkylässä. on vihreä kuin loppukesän metsä.

Vantaalla sijaitseva Simosenkylä syntyi takavuosikymmeninä Simonen-nimisen pioneerin pystyttämän talon ympärille. Erikoista oli, että pieni taajama nousi ilman rakennuslupia. Se muodostui yhden pitkän raitin laidoille, ollen kuin villistä lännestä. Asumukset - joissa bunkkasivat enimmäkseen siirtotyöläiset - vaihtelivat huterista kopperoista tavanomaisiin, vaatimattomiin pieniin taloihin. Simosenkylän luvattomuus oli kivi viranomaisten kengässä ja eräiden skandaaliotsikoiden aihe; nykyisin suurin osa rakennuksista onkin hävitetty. Rippeissä kytee kuitenkin vielä alueen henki.

Alueen tiettäväksemme tehnyt Romantic Geographic Societyn kenttätutkimusmestari J. Kivi esittelee simosenkyläläistä "tyyppitaloa".

Eihän tästä voi olla pitämättä. Vaatimattomuus kaunistaa ja käytännöllisyys aateloi.

Talo palanut? Ei se on vain kellahtanut tantereeseen kuin lopen uupunut heinämies.

Vähäisempi maja edustaa melko tyylipuhdasta funktionaalista arkkitehtuuria.

Vuodesohva on ollut tärkein huonekalu yksiössä, joka todellakin on tehty asunnoksi. Pienen keittonurkkauksen avulla se on ollut toimiva paketti.

Olisiko rouvakin ollut kuvioissa, kun ikkuna on saanut koristeverhon.

Ulkoa hyvännäköinen talo. Sisällä välikatto kuitenkin jo lähenteli olohuoneen huonekaluja.

Piharakennusten avoimet ovet kertovat, että täällä tykättiin väreistä.

Simosenkylän laitamilla on romulampi, jota eräs sukelluksen harrastaja kuvailee näin:

Tossa viimeviikolla pienen vedon seurauksena käytiin laitteiden kanssa sukeltamassa. Kymmeniä auton/moponromuja pohjassa, kodinkoneita, huonekaluja, teltta... En ihmettele jos ruumiitakin. Niitä ei onneksi tavattu. Keskeltä 16 metriä syvä. Pohjalla pieniä ahvenia ja autonromussa kitukasvuisia haukia. Iho kutisi tuon sukelluksen jälkeen aika paljon... Siinä on semmosia myrkkyjä siinä vedessä! Lammen koillispäässä on pieni betoni tasanne rannalla, rinteen alapuolella. Kun sukeltaa siitä tasanteelta niin siellä on jonkinlaisia kiinnikkeitä valettu betoniin. Jonkinlainen kampi ja rautavaijeria. Pelottava paikka. Siis siellä pohjassa oli vaikka mitä... Keskiosaa lähestyttäessä yhtäkkiä syveni, ikäänkuin pohjaton kuilu, kamalan kylmää vettä. En uskaltanut edes uida sen päälle, ajatella kuinka syvää... Vesi oli siinä kohdassa niin kylmää että kuilu tuo pohjavettä laajalta alueelta.

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9349836

Maantien mutkassa pieni on tölli

"Maantien mutkassa pieni on tölli", lauloi Tapio Rautavaara, lisäten toiveikkaasti: "Ja siellä kirsikkahuuli."

Ovi kutsuu valmiiksi avonaisena, mutta kirsikkahuuli on tuskin paikalla.

Tyylikäs sisustusyksityiskohta: vietä puutarhapäivää ympäri vuoden!

Katto on kuin täynnä valkoisia lepakoita päivälevolla.

Tyypillinen tölli: porstua, tupa ja kamari.

Lapio ja hella ovat ennakkoluuloton parivalinta.

Kun telkkari katsoo telkkaria, jää ihmiselle aikaa katsella muuta maailmaa.

Vielä monet lumet sulavat tältä katolta ennen kuin rakennus lyyhistyy polvilleen ja muuttuu maaksi.

Tässä autiotalokatsauksessa oltiin talven toisella laidalla, vasta astumassa siihen:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/12/hakkuuaukeataloja-ja-ramppeja.html