Kansanhiihto: Kun suksittiin suurin aatoksin

Olikohan aikuisilla erilaiset kansanhiihtomerkit, kun nalle ja ilves näyttävät aika satukirjamaisilta? Vuoden 1979 pelkistetty kansanhiihtäjä näyttäisi olevan jo after ski -moodissa - tai sitten lasku on menossa pahasti tahattoman spagaatin puolelle.

Sitä on tullut taas sivakoitua muutama kilometri kuluvana talvena, ja eteläiselle taivaanpuoliskolle vaivihkaa ilmaantunut outo valoilmiö innoittaa vielä rundille tai parille ennen kevään voittoa ja tämän muinaisen liikkumismuodon edellytysten kirjaimellista haihtumista.

Nousipa suksiessa mieleen muistikuva kaukaiselta 1970-luvulta, jonka menneisyyden laatikoiden penkominen pian vahvisti validiksi. Ei ollut hiihto tuolloin vain individualistis-endorfiinihakuista itsensä toteuttamista, vaan se oli valjastettu juhlavain kollektiivisten päämääräin alle. Kun Vartiokylän ala-asteen nappulat, joukossaan allekirjoittanut, komennettiin hiihtämään Rastilan erämaahan tai joskus Länsimäen erämaahan urheiluseura Puotinkylän Valtin majalla nautittujen mustikkakeittojen kautta - siirtymiset tehtiin tietysti hiihtäen - oli lapsukaisille teroitettu näiden hiihtoretkien olevan osa kansanhiihtoa. Koko maa oli kuulemma suksilla, ponnisti hangille suurella yhteishengellä. Osallistuja sai tuntea epämääräisen tunnemöykyn, jossa velvollisuus ja uhrautuminen sekoittuivat metsässä hiihtämisen välistä villiin seikkailuun. Kansanhiihtoa ei esitelty vapaaehtoisuuteen perustuvana asiana, ehkä se ei sellainen koululaisille ollutkaan, mutta vinhana houkuttimena punaposkiseen ja räkänokkaiseen toimintaan oli talven loppupuolella jaettava värikäs kangasmerkki. Se todisti kantajansa tehneen osuutensa kansanruumiin suuressa yhteiskoitoksessa. Allekirjoittanut sai kansanhiihtomerkit kevättalvina 1977, 1978 ja 1979. Sitten kai jo kapinoitiin vastaan.

Kansanhiihtojen isäksi tiedetään kuntoliikunta-ajatuksen uranuurtaja Frans Saastamoinen. Kansanhiihdot käynnistettiin hänen aloitteestaan talvella 1945-46. Käytännössä sitä oli potkaisemassa liikkeelle 37 kansalaisjärjestöä ja valtio. Sota oli juuri käyty ja kampanjan eräänä kantavana ideana oli varmistaa, ettei kansalaisten kunto rapistuisi rauhanajan houkutellessa chillailuun. Vuodesta 1923 oli kylläkin pidetty kansallista hiihtopäivää laskiaisen tienoolla, mutta huomattiin yhden päivän olevan liian lyhyt ja keliriippuvainen todelliseksi massojen liikuttajaksi.

Kansanhiihdon oli alkuun tarkoitus koskea yhtä viikkoa, mutta jo ensimmäisenä talvena se venyi kolmeviikkoiseksi ja myöhemmin sen ymmärrettiin tarkoittavan koko talvea. Aina kun kansalainen nousi suksille, saattoi hän tuntea ottavansa osaa kansanhiihtoon. Etenkin koulut, kunnat ja puolustusvoimat liputtivat kansanhiihdon ilosanomaa. Vuonna 1951 osaksi kansanhiihtoa esiteltiin läänien ja kuntien välinen kilpailu. Hiihtomäärät ruvettiin kirjaamaan ylös, ja kas, miljoonan kilpailijan myötä oli syntynyt maailman suurin hiihtokilpailu. Kansanhiihtäjien huuto "Latua!" kajahti joka niemessä ja notkelmassa. Kilvoittelu oli kuitenkin näennäistä, sillä jokainen tiesi keräävänsä suorituksia yhteissaldoon niin kuin muurahaiset neulasia samaan kekoon.

Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun viimeksi on kuullut koko kansanhiihdoista. Milloin ja mihin lie lopahtaneet? Kuka parsi viimeisen kansanhiihtomerkin hiihtoanorakkinsa hihaan? Vai jatkuvatko ne sittenkin, puoliunohdettuina ja periferioihin vetäytyneinä? Ainakin jotkut paikalliset liikuntajärjestöt käyttävät edelleen kansanhiihto-termiä, vaikka ilmaisut "jo 16. kerran" antavat ymmärtää, ettei kyse olisi samasta valtakunnallisesta kampanjasta, johon Vartsikan skidit kerran patistettiin, vaan enemmänkin retroilusta.

Kansanhiihto elää myös Kansallisteatterin näytelmän nimessä. "Millainen on sankaruus nykymaailmassa, kun kilpailussa ei keinoja kaihdeta eikä latua anneta. Jos ihminen putoaa pois yhteiskunnan kilpahiihdoista, onko hänellä enää mitään arvoa?", pohdiskelee Kansanhiihto 2012 -näytelmän tiedote.

Entinen kansanhiihtäjä on laittanut sukset taukoasentoon Villingin Kristallilahdella helmikuussa 2013.