Alinen moottoritien malliin

Moottoriton auto näkee kiitämisestä unta moottoritien alisessa.

Tiet leikkaavat kaikkialla elinpiiriämme. Viimeiset viisikymmentä vuotta näin ollut mitä rajuimmalla tavailla. Jalka- ja polkupyörämies ovat käyneet paarialuokaksi, jonka on paras pitää kieli keskellä suuta jatkuvasti ohi suihkivien autojen vuoksi. On esitelty totaalinen suoritustie: moottoritie. On todistettu valtavia maa-aloja täyttävien ramppien ja liittymien voitonmarssi. On annettu periksi sille, että tien pauhun täytyy liki väistämättä olla osa jokapäiväistä elämäämme. Asfaltin on annettu virrata kuin Vesiviuksen laavan. Kaikkialla, hehkuen, peittäen. Nyt piisaa näytössä. Triumfi on mahtava. Sitä ei voi kiistää, vaikka katsojin silmissä häivähtäisi epävarmuus.

Kaksiulotteisena luomuksena tie tarjoaa vain pinnan, ei koskaan sisuskaluja, kammioita, ikkunaluukkuja. Vai onko näin? Lahdenväylän alkupäässä sen linjaus kulkee vanhan, jo näkymättömiin ahdistetun suon ylitse. Kun moottoritietä joskus 1970-luvun alussa tehtiin, aiheutti räme löllöine maaperineen sellaisen haasteen, että tie pantiin 300-400 -metrin matkalta kulkemaan betonisella kannella. Sen tukipilarit tunkeutuvat syvälle turpeeseen, mutta katto on metrejä siitä irti. Holviston pohjalla on suo, jonka pinnalta kasvit ovat vähitellen kadonneet kokonaan. Valo ei enää riitä yhteyttävälle elämälle, mutta tunnelma on tihentynyt. Se on täynnä kysymyksiä - ja myös vastauksia.

Rakennelma on jättimäinen. Se heijastaa ihmisen uutta, ennen näkemätöntä herruuden astetta luontoon nähden. Sen synnytti aika, jossa suuntaa ja sijaintia esti jo näkemästä vavisutava vauhti, suoniin injektoitu kiidon keveys. Se on monumentti, temppeli ja mainepatsas. Se kutsuu katsomaan sydämeensä - jos sellaista on. Tila on sellainen, että siellä retkue hajaantuu nopeasti eikä kukaan tiedä käyneensä kaikkialla, vaikka myöhemmin kaikissa näkyy tietävää myhäilyä. "Tässä malja oli jo täysi", nousee kävijän mieleen.

Auringonlaskuun oli kaksi tuntia, kun astuimme kiireen alle helsinkiläisen teollisuusalueen sunnuntaisyrjällä. Nopeiden kappaleiden alla odottaisi oivallus ja erityinen rauhakin, niin olimme kuulleet.

Kohde on näköpiirissä ja eräillä kepeillä hankikanto.

Loikka vie salaisuuden piiriin.

Metsä hivelee ja syvät lumidyynit kaulustavat toista ulottuvuutta.

Autojen kulku yllä kuuluu outoina vaimeina sihaisuina, päivän kirkkaus ja maiseman avaruus on vaihtunut holviston vakavaan umpimielisyyteen.

Maan alla on salainen kulkijakuntansa. Kettu, supikoira ja mäyrä - ehkä jopa kaikki niistä.

Kattokruunu tuo häivähdyksensä palatsista; maanpaossa olevan kuningashuoneen vaatimattomasta mutta arvonsa tietävästä loisteesta.

Kumpaankin suuntaan päät ovat näkymättömissä, mutta laidoilta kuultaa päivä. Pimeällä paikan sanotaan olevan villi.

Monista sadoista betonikehyksistä kaksi on saanut jonkun syväklaanin toimesta urbaani-kubistisen somistuksen. Tämä on niistä toinen.

Ja tämä on toinen. Tien alla on neuvostoliittolainen auto 1960-luvulta, Moskvitsh.

Unhoitetun hautakammion rauha on suojellut ikävaunua joutumasta Helsingin kaupungin siivouspartioden pois lakaisemaksi.

Unelmasta haavepölyksi ja luopumisen kauneudeksi.

Laajat alat pohjasta ovat veden vallassa, mutta pakkasella mukavan käveltäviä. Suosta aikoinaan törröttäneet rämemännyt ovat vielä näkyvissä keloontuneina nysinä.

Salamavalon silmänräpäyksellinen kaikkitietävyys. Tolpista näkee, että vesi käy välillä paljon korkeammalla. Muinoin avohakatun rämeen kantoja nukkaa raudansävy.

Lumivallia kavunnut retkeilijä on äkisti uudessa todellisuudessa. Silmiään räpytellen hän tuntee: ei koskaan unohda juuri kokemaansa. Kaikki voi oppia antaa, ei tämä tiensyrjä vähiten.

Moottoriteiden olemusta luotsasimme myös täällä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/06/moottoritieuskonto.html