Tässä helsinkiläinen agentti on ottanut strategisen tiedustelukuvan kaupungista, jota aiempien helsinkiläispolvien väsymättömästi teroittaman toimintamallin mukaan ei pitäisi olla olemassakaan.
Sipoo ei suoranaisesti ilahtunut, kun Helsinki nappasi nokareen sen vehmasta lounaisnurkkaa kasvuhinkuunsa. Kaappauksen mahdollistajana toimi luonnollisesti valtiovalta, tuo isoveli kuntien yläpuolella. Mutta kovin helläkätistä on meno aiempiin vuosisatoihin verrattuna, sen kertovat meille historian rahisevat sivut.
Kuten tunnettua, Helsinkiä perustettaessa saivat porvarit Ulvilassa, Raumalla, Tammisaaressa ja Porvoossa yksinkertaisesti käskyn muuttaa Vantaanjoen suulle. Nuo mainitut neljä kaupunkia haluttiin lakkauttaa kokonaan Helsingin hyväksi, näin oli säätyjen kokous Turussa 1547 lausunut. Käskyä vastaan ei ollut mukiseminen, sitä valvoivat silmä kovana ja uhkakeinoja soveltaen viranomaiset.
Kustaa Vaasan jyrähti 1550 seuraavasti:
Tiedotettakoon pikku länteille, jotka ovat Rauma, Porvoo ja Tammisaari, että heidän ja heidän kanssaan rikkaiden talonpoikien tulee lähteä Santahaminaan (muuallekin missä paras paikka löytyy) ja asua siellä, siten saataisi silloin Santahamina rakennettua ja aloitettua.
Ensimmäisenä kotinsa jättivät lähimpänä asuneet porvoolaiset 1551, muut seurasivat pian perässä muuttokuormineen. Uusi kaupunki todettiin kuitenkin puolessa vuosikymmenessä epäonnistuneeksi. Tästä syystä Rauman, Ulvilan ja Tammisaaren porvarit saivat jo 1556 luvan halutessaan (ja he totisesti halusivat) muuttaa takaisin entiselle kotipaikalleen. Porvoolaisia lupa ei jostain syystä koskenut. Jopa Porvoon nimi katosi vuosikymmeniksi asiakirjoista. Se mitä entisestä kaupungista oli jäljellä, oli jonkinlainen sekalaisen väen leiripaikka. Ikävä kaihersi kuitenkin karkotettujen porvoolaisten rinnoissa ja viimein 1579 Juhana III taipui myöntämään heille luvan viritellä kaupunkielämää uudestaan. Juuri oman identiteettinsä löytäneet helsinkiläiset kuitenkin valittivat 1594 Porvoon uudelleen syntymisestä hallitukselle. Valitukseen reagoitiin riistämällä Porvoolta suurin osa sen kaupunkioikeuksista. Kahdeksan vuotta myöhemmin ne vähin äänin palautettiin.
Porvoon helpotus oli vain väliaikainen, sillä Helsinki teki myyräntyötä sen pään menoksi. Vuonna 1639 Porvoolta kiellettiin kaikki ulkomaankauppa ja porvoolaisia kehotettiin - joskaan ei tällä kertaa yksiselitteisesti käsketty - siirtymään Helsinkiin, joka oli nyt muuttamassa sijaintiaan Vironniemelle. Mutta uusi porvoolaispolvi olikin aiempaa pystypäisempi eikä suostunut siirtymään kotisijoiltaan. Tajutessaan, että Helsingin kasvuhaaveet voisivat johtaa heidän pakkosiirtoonsa, yrittivät he käytöissään olevin keinoin hidastaa Helsingin rakennustöitä. Tästä helsinkiläiset julmistuivat ja vuonna 1642 he pyysivät hallitusta hävittämään koko Porvoon, kertakaikkisesti ja lopullisesti. Valtiojohto oli kuitenkin aiempaa vähemmän helsinkiläisten vietävissä ja niin kävi, että Porvoon sallittiin jatkaa olemassaoloaan. Ajatus Porvoon pyyhkäisemisestä pois kartalta jäi kaihertamaan helsinkiläismieliin. Se siirtyi sukupolvilta toisille ja nosti aika ajoin päätään, milloin toreilla, milloin salongeissa. Se että Porvoo oli kaupunkina melkein kaksisataa vuotta Helsinkiä vanhempi, ei arvonantoa tai edes sääliä herättänyt.
Vuonna 1719 Helsingin pormestari Henrik Tammelin ja raatimies Lars Forsteen toimittivat Tukholmaan kuningattarelle valituskirjelmän, jossa jälleen kerran paheksuttiin Porvoon olemassaoloa ja ehdotettiin, että majesteetti pakottaisi sen asukkaat osaksi Helsingin väestöä. Perusteena oli isovihan tuhojen paikkaaminen ja muun muassa se, ettei koko Suomen suurruhtinaskunnassa löytynyt Helsinkiä "sopivampaa paikkaa ja miellyttävämpää seutua meri- ja tapulikaupungiksi". Ulriika Eleonoora oli torjuvainen ja antoi asian niin ikään empiväisen kauppakolleegion pohdittavaksi. Ehdotuksen pidättyväinen vastaanotto ei tyydyttänyt helsinkiläisiä, vaan Porvoon yhdistämistä Helsinkiin vaadittiin jälleen 1723 pormestari Abraham Wetterin johdolla. Harmistus oli suuri, kun tähänkään ei valtiovallan taholta suostuttu ja Porvoo vieläpä sai piispanistuimen ja lukion. Edellä mainittu tapaus jäi Helsingin viimeiseksi vakavaksi yritykseksi poistaa Porvoo maamme kaupunkien joukosta; taisteluväsymys iski, Viaporin perustaminen varasti huomion ja tokkopa Helsinki viimein pääkaupunkiaseman saatuaan enää edes koki itäistä pikkuserkkuaan arvoiseksi vastustajakseen.
Kieltämättä olisi mielenkiintoista, jos joku kunnanvaltuutetuksi pyrkivä lämmittäisi uudelleen Helsingin vuosisataisen Porvoo-projektin väestönsiirtoineen päivineen. Kenttäkokemus kuitenkin sanoo, ettei ähkyyntyneeseen Helsinkiin tarvita enää yhtään lisäpäätä, ei edes porvoolaista.
Kirjoitelman historiaosuus on vapaa referaatti Leo A. Pesosen kirjasta Retkeilyllä Helsingin historiassa (Otava, 1946).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti