Ikimetsää etsimässä

Käsillä oleva tekstini julkaistiin alkujaan Helsingin yliopiston lehdessä Yliopisto (12/2011), mutta sopii aiheensa puolesta myös tähän blogiin. Haastateltavana on metsänhoitotieteen yliopistolehtori Timo Kuuluvainen. Hänen ja kollegansa Petri Koto-Tokoin yhteisteos Suomalainen aarniometsä sai tänä vuonna Valtion tiedonjulkistamispalkinnon sekä tuli valituksi Vuoden luontokirjaksi 2011. Puheenaiheena on siis aarniometsät - ja niiden puuttuminen.

Luonnontilaisessa metsässä voi olla näinkin siivottoman näköistä. Mutta eipä hätiä, 95 prosenttia metsäalastamme on jo hoidettu.

Savannit ja sademetsät ovat meille tuttuja televisiodokumenteista, mutta aika harva suomalainen on nähnyt oman maansa luonnonmetsää. Sitä on metsäalastamme väljästikin arvioituna alle viisi prosenttia, Etelä-Suomessa korkeintaan prosentti. Rakkaimmat marja- ja sienitantereemme ovat lähes aina käsiteltyjä talousmetsiä.

Jyrkkää kahtiajakoa luonnonmetsän ja ei-luonnollisen välillä ei silti todellisuudessa ole, muistuttaa metsänhoitotieteen yliopistolehtori Timo Kuuluvainen.

”Luonto on väkisinkin jatkumo. Vaikka ihmisen toiminnan jälkiä on metsässä, luonnon omat kehityskulut etenevät jatkuvasti omalla tahollaan.”

Helsinkiläistutkija rohkaisee avaamaan silmät vanhoille metsille omassa lähiympäristössämme. Aarniometsälaikkuja on kallioilla, jyrkänteillä ja rannoilla: pienialaisissa ja vaikeakulkuisissa paikoissa, joilla ei ole ollut arvoa ihmisen käytössä.

Ekologisesti näitä sirpaleita ei voi kuitenkaan verrata tuhansien hehtaarien aarniometsiin, jollaisia humisee vielä esimerkiksi Vienan Karjalassa.

”Laikuista puuttuu lajistoa ja tärkeitä prosesseja, kuten metsäpalot. Ne eivät voi olla metsäalueiden kaltaisia dynaamisia ekosysteemejä”, Kuuluvainen luonnehtii.

Luonnontilaisuutta ilmentää myös metsän rakenne: luonnonmetsän puusto on moni-ikäistä ja lahopuuta piisaa niin pystyssä kuin maassa. Leijonanosa uhanalaisista ja taantuneista metsälajeista on riippuvaisia lahopuista.

Itsemurhakuusikon myytti

Helsingin yliopiston 2008 tekemän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista vastustaa avohakkuita ja metsänomistajistakin yli puolet. Silti avohakkuu on yhä tiettyjä erikoislupatapauksia lukuun ottamatta ainoa sallittu tapa puunkorjuulle. Metsälakia uudistettaessa sallittaneen myös jatkuvan kasvatuksen menetelmä, jossa metsää ei kaadeta kerralla. Uusien tutkimusten mukaan se on myös taloudellisesti kilpailukykyistä.

Toisaalta nykytrendi on repiä maasta kannotkin – ainoa avohakkuualalle jäävä järeämpi lahopuu – bioenergiaksi.

”Metsäalalle on ollut aina tyypillistä, että talous ja tekniikka menevät edellä ja tutkimus yrittää seurata perässä – että hetkinen, mitä tämä merkitsee pitkällä tähtäimellä puun kasvulle ja lajistolle”, Kuuluvainen hymähtää.

Metsätalouspiireissä vaikutti aiemmin myytti, jonka mukaan metsä ei oikeastaan pärjäisikään ilman hoitoa ja suojelulla vaalittaisiin rappiota ja kuolemaa. Näillä linjoilla oli esimerkiksi metsätutkija Gustav Sirén, joka lanseerasi 1950-luvulla termin ”itsemurhakuusikko” vanhoille paksusammalkuusikoille.

”Termiä käytettiin verukkeena sille, että paksusammalkuusikot piti ’palauttaa elämään’ rajuin keinoin: avohakaten sekä kulottaen tai auraten. Kuitenkin tiedämme, että kuusikoita on ollut pohjoisessa tuhansia vuosia ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin.”

Valtaosa luonnonmetsiä koskevasta tieteellisestä tiedosta on kertynyt vasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ei siis ihme, jos alan oppikirjojenkin tieto laahaa perässä.

Vanhan metsän rippeet kätkevät myös syliinsä lajistoa, joista emme tiedä vielä mitään. Tästä antaa viitettä 2003–2007 toteutettu puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma PUTTE. Sen tiimoilta Suomen metsistä löydettiin 185 tieteelle ja 1495 maalle uutta lajia.

”Kokonaan oma asiansa on sitten näiden lajien välinen vuorovaikutusverkosto. Olemme tekemisissä hyvin monimutkaisen systeemin kanssa”, tutkija tähdentää.

Sukupuuttovelka perintään

Ilmaston lämpiämisen tuomien haasteiden edessä luonnonmetsät ovat vahvoilla runsaan lajistopohjansa vuoksi. Aina joku laji sopeutuu, jos joku toinen ei pysty, ja metsä pysyy hengissä.

”Luonnonmetsämme ovat selviytyjän malliesimerkkejä. Ne ovat selviytyneet monista ilmastonmuutoksista, kuten 4000–8000 vuoden takaisesta atlanttisesta lämpökaudesta, jolloin meillä oli käytännössä Keski-Euroopan ilmasto”, sanoo Kuuluvainen, joka pitää suojelualueita geneettisenä turvana tulevaisuuden vielä tuntemattomiin ekologisiin uhkiin.

Hajanaiset sirpaleet vanhaa metsää eivät silti pysty turvaamaan kaikkien niistä riippuvaisten lajien säilymistä. Toistaiseksi itärajan tuntumassa olevat luonnonmetsämme ovat lajistollisesti hyötyneet Venäjän puolen aarniometsien runsaudesta. Tekohengitys kuitenkin heikkenee, sillä rajan takana hakataan koko ajan ja 20–30 vuoden päästä sielläkin lienee aarniometsää vain suojelualueilla.

”Ennen tätä meidän on tärkeää saada oma suojelualueverkostomme ja metsäympäristömme laatu niin vahvaksi, että se pystyy itse ylläpitämään lajistoaan”, Kuuluvainen hälyttää.

Viimeisiä suojelemattomia luonnonmetsiämme ei ole kartoitettu systemaattisesti metsä- ja ympäristöhallinnon taholta. Näin nekin voivat päätyä milloin vain hakkuisiin. Mutta vaikka aarnioita ei enää lainkaan kaadettaisi, on maksettavanamme ”sukupuuttovelka” eli viiveellä tapahtuva lajien häviäminen jo menetettyjen elinympäristöjen vuoksi. Professori Ilkka Hanski on arvioinut, että Suomessa tämä velka on noin tuhat metsälajia.

Avohakkuun lyhyt historia

Hakkuissa oli 1940-luvulle saakka vallalla poimintamenetelmä, jossa korjattiin vain järeimmät rungot ja metsä jäi metsän näköiseksi. Sota-ajan oloissa poltto- ja hiiltopuuta alettiin korjata laajamittaisesti avohakkuina – ja myöhemmin sotakorvausten painaessa päälle alkoivat ”jyräävät hakkuut”. Tehtiin tuhansien, äärimmillään jopa yli 20 000 hehtaarin avohakkuita. Painopiste oli pohjoisessa.

Huipputehokkaaksi työn teki metsäautoteiden rakentaminen. Keksittiin myös aurata hakkuualat ja lentomyrkyttää vesakoita. Kun rämeillä ja korvissa vielä aloitettiin jättiläismäinen ojitusurakka, oli metsäluonnon joutsenlaulu käsillä. Puolessa vuosisadassa luonnonmetsien osuus metsäpinta-alastamme laski yli 25 prosentista nykyisiin rippeisiin.

Myös talousmetsien ekologinen laatu voi edelleen näivettyä, Kuuluvainen huomauttaa.

”Jos avohakkuutalous jatkuu useampia puusukupolvia, on vaarana, että metsän ekologinen laatu heikkenee joka kierroksella. Tämä johtuu hakkuiden kumulatiivisista vaikutuksista maaperään ja lahopuun määrään. Nyt pitää valita suunta, mihin päin lähdetään.”

Hän ei sinällään julista pannaan avohakkuita – vaihtelu metsän rakenteessa on ekologisestikin hyväksi – mutta metsäluonnon turvaamiseksi avohakkuun pitäisi olla vain yksi menetelmä erilaisten poiminta-, pienaukko- ja laikkuhakkuiden muodostamassa menetelmäpaletissa.

Myös ennallistamistoimilla, kuten myrskytuhoja jäljittelevällä lahopuun tuottamisella ja ojien tukkimiselle, voidaan lisätä nopeasti ja oleellisesti metsän luontoarvoa.

Ekologisten seikkojen ohella ei ole syytä unohtaa, että kansallisromantikkojen suomalaisuuden symboliksi nostamalla luonnonmetsällä on lisääntyvä arvo matkailun ja virkistyksen kannalta sekä maaseutukuntien vetovoimaisuustekijänä.

Amerikan mallia

Jos Kuuluvainen saisi päättää, hän rauhoittaisi ja ennallistaisi Etelä-Suomen sisäosiin laajan metsämantereen, josta kehitettäisiin pitkäjänteisellä työllä vetovoimainen luontokohde. Mallina väikkyy Yhdysvaltain Minnesotassa sijaitseva Boundary Waters Canoe Area, ennallistamalla luotu erämaa ja huippusuosittu retkeilykohde.

”Suomessakin pitäisi uskaltaa ajatella näitä asioita joskus isosti”, hän kannustaa.

Metsäekologi tähdentää, että aarniometsät eivät ole vain jotain menneisyyteen kuuluvaa.

”Meillä on täydet mahdollisuudet ja nyt myös tiedolliset valmiudet lähteä luomaan monipuolisempaa metsäympäristöä. Suomalaiset ansaitsevat ja tulevat vaatimaankin parempia metsiä.”

Jälkisanat (28.12.2011):

Petri Keto-Tokoi kysyy kirjassa Suomalainen aarniometsä (s. 201), minkälainen oli tukkipuu vuonna 1850. Arkistot kertovat, että tuolloin sahojen sahausoikeuksiin kuuluivat vain "täysikasvuiset puut". Sellaisten kasvuajaksi määriteltiin 140-200 vuotta. Muutamin laskutoimituksin saadaan selville, että 1850-luvun minimikokoinen tukkipuu on ollut tilavuudeltaan nelinkertainen nykyiseen minimikoon tukkipuuhun verrattuna. Kunnon rakentamispuuna pidettiin vain honkaa. Näiden vuosirenkaat olivat tiuhassa ja punainen sydänpuuosuus leveä ja pihkalla kyllästetty.

Osa tehometsätalouden perintöä on, ettei kelvollista puusepänpuuta tahdo enää saada mistään markkinoiden ollessa täynnä lannoittamalla ja harvennuksin kasvultaan joudutettua, syiltään höttöistä "broileripuuta". Näin väittävät ainakin asiaan perehtyneet. Yksi heistä on innovatiivinen puurakentaja Sampo Salonen, joka ajatuksia puun laadusta löytää täältä:

http://puusampo.wordpress.com/2008/11/22/kuka-suomessa-tuntee-laatupuun-arvon/

Väinö Auerin hahmottelema Suur-Suomi kartalla 1941

Harvinainen näky: kaihoten haviteltu Suur-Suomi karttaesityksenä tieteellisessä artikkelissa Tuleva Suomi talousmaantieteellisenä kokonaisuutena (Terra, 1941).

Miltei päivälleen seitsemänkymmentä vuotta sitten, joulukuussa 1941, Saksan Wehrmachtin kärkijoukot olivat edenneet Moskovan alueelle 16 kilometrin päähän Kremlistä. Sotilaat saattoivat katsella kiikareilla Pyhän Vasilin katedraalin värikkäitä sipulitorneja, jotka loistivat epätodellisina, lähes karnevalistisina, hohtavan valkoisessa ja hyytävän kylmässä avaruudessa. Sitten ihmeellinen kuvastus katosi lumituiskuihin ja kurjasti vaatetettu germaani muisti jäytävän vilunsa. Akselivaltojen menestyksen heiluri oli heilahtanut ääriasentoonsa, pysähtynyt sijoilleen, ja alkanut natisten kääntyä toiseen, tappiolliseen ja entistä kärsimyksentäytteisempään suuntaan. Napoleonin saama oppiläksy toisti itseään.

Utuinen vilkahdus Kremlin torneista oli samalla lähin piste, mihin Suomessa enemmän tai vähemmän elätelty Suur-Suomi -haave todellistumistaan pääsi. Pitkin kesää ja syksyä Suur-Suomen toteutuminen oli näyttänyt mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ja sitä toivovien tunnelma oli ollut juhlavan innostunut; suuria näytti oleva tekeillä ja historian siipien havinaa ilmassa. Lokakuussa Neuvostoliiton julistettiin jo käytännössä lakanneen olemasta, kun Moskovaa puolustavat 55 divisioonaa joutuivat saksalaisten panssarikiilojen motittamaksi ja 663 000 punasotilasta antautui.

Tässä emme kuitenkaan kertaa enempää sotahistoriaa liejuineen, pakkasineen ja siperialaistäydennyksineen, vaan luomme katseemme yhteen niistä hyvin harvoista aktuaalisista karttaesityksistä, joissa Suur-Suomelle toivottu hahmo todella esitettiin. Yleensä se helkkyi vain sanoissa, uhopuheissa, jossa rajaa oltiin kiidättämässä jopa Uraliin. Karttaesityksen takana oli maantieteilijä Väinö Auer (1895-1981) Suomen maantieteellisen seuran aikakausikirja Terran Suur-Suomi-juhlanumerossa 4/1941. Auerin artikkeli oli otsikoitu Tuleva Suomi talousmaantieteellisenä kokonaisuutena. Tiedemiehenä Auer oli maltillinen eikä lähtenyt Ural-hössötyksiin, vaan pitäytyi alla olevan mukaiseen "kompaktiin" pakettiin.

Hotkaisemalla kokonaan Kuola ja Viena piti saavuttaman niin sanottu kolmen kannaksen raja, jossa maayhteys itänaapuriin olisi mahdollisimman lyhyt ja näin myös helpoin puolustaa. Kartta kuvaa "tulevan Suomen" metsätyyppejä erilaisin rasterimerkinnöin.

Aikakausikirjan muut artikkelit todistelevat Suomen kallioperän, kasvimaailman, eläimistön jatkuvan kauas itään, joka siis näin ollen tulkittiin kuuluvan luonnontieteellisesti samaan kokonaisuuteen Suomen kanssa. Auer itsekin kertaa näitä teemoja avausriviensä loppupuolella, käsiteltyään aluksi rajanvetoa, puolustusseikkoja ja Muurmannin rataa.

Ennen kuin voidaan tarkastella tulevaa Suomea talousmaantieteellisenä kokonaisuutena, on tiedettävä, missä sen raja ainakin osapuilleen tulee kulkemaan. Jos oletamme sen piirtyvän jonnekin sinne, missä Suomea voidaan paraiten puolustaa ja missä Suomen luontokin päättyy Vienanmeren ja Suomenlahden välimaille, olemme todennäköisesti oikeilla jäljillä. Toivokaamme, että se paalutetaan jonnekin sinne, missä rannattomat suot, synkät metsät ja asumattomat erämaat vallitsevat ja jossa venäläisten tavanmukaiset rajaloukkaukset eivät häiritse.

Kun raja siirtyy kaakkoon ja lyhenee kolmanneksen entisestään, tapahtuu myös voimakas mullistus Itä-Karjalan suhteessa Suomeen ja Skandinaviaan. Siitä tulee samalla hetkellä koko Pohjolan etuvarustus oltuaan sitä ennen alituisena vaarana läntisille naapureille.

Muurmannin rata, joka on ollut kuin lyöntiin valmis ruoska Suomen selkään, on sen jälkeen koko Pohjolan tärkein puolustusrata, ja muukin liikenneverkko muodostuu puolustuksen voimakkaaksi ketjuksi. Mutta ei siinä kyllin. Koko tiestöstä tulee myös talouselämän todellisia verisuonia.

Itä-Karjalan liityttyä Suomeen tulevan Suomen luonnon maisemiin ei tule lisää vieraita määrääviä piirteitä, vaan maisemamme jatkuvat sellaisina, ominaisuuksiltaan ehkä hieman tehostuneempinakin, itään. Suomen tunturimaisemat ulottuvat sinne jonkin verran jylhempinä ja isoina rykelminä, vaarat samoina siintävinä metsämeren aaltoina, kallioperän laskeumat samoina särkyneinä halkeamina ja siirroksina ja niissä päilyvät järvet samanlaisina hopeavöinä ja reitteinä keskusjärvineen ja kohisevine koskineen, samat mäntykankaat ja korvet koskemattomampina, Suomen nevat aavempina ja letot vielä rehevämpinä kuin meillä. Metsämeren keskellä karjalaisten asumussaarekkeet ovat kaukana toisistaan ja niiden peltotilkut hohtavat kalpeampina kuin meidän. Tällaista luonnon yhtenäisyyttä ei ole missään samoilla leveyspiireillä. Näin ollen voidaan täydellä syyllä olettaa, että samat lait jotka sanelevat meidän edistyneemmän talouselämämme, myös määräävät tulevassa Suomi-kokonaisuudessa talouselämän muodot.

Kartta "Tulevan Suomen savet" ei vedä rajoja edes Norjan ja Ruotsin suuntaan.

"Itä-Karjala on tähän asti ollut kuin saman organismin toinen puristuksissa ollut ja lamaantunut puolikas, joka nyt vapauduttuaan paranee aikaansaaden siten tervehtymisprosessin koko yhdenmukaisessa valtioruumiissa", Auer uskoi.

Aikakausikirjan esilehti varattiin tietenkin Mannerheimin kuvalle. Allekirjoittaneen haltuun julkaisu päätyi, kun Helsingin yliopiston maantieteen laitos takavuosina jakoi liikoja Terrojaan pois. Tästä numerosta Suomen maantieteellinen seura lienee ollut pitkään joissain määrin vaivaantunut.

Terran artikkelin ohella Väinö Auer kirjoitti vuonna 1941 Eino Jutikkalan ja Kustaa Vilkunan kanssa, Suomen korkeimman valtiojohdon toimeksiannosta, kirjan Finnlands Lebensraum. Teos kertaa jo tuttuja asioita ja nimensä mukaisesti se kirjoitettiin suoraan saksaksi, saksalaisille, jotta siellä ei olisi jäänyt epäselvyyksiä Suomen elintilatarpeista idässä.

Pyhän Vasilin katedraalin sipulikupoleiden kadotessa kangastuksen lailla huurteiseen horisonttiin, katosi myös 1910-luvulta asti itänyt toiviohanke Suur-Suomesta. Sen arkkitehdit kävivät hiljaisiksi. Sodan jälkeiset vuodet Auerkin viihtyi Suomea paremmin Argentiinassa, jossa hän toimi kenraali Perónin hallituksen neuvonantajana aavikkopaholaisen vastaisessa kamppailussa.

Vartiokylän linnavuori - Helsingin juuripaakku

Linnavuoren laella voi kuvitella itsensä 1200-luvun ukkelin töppösiin.

Stadin slangi ry:n puheenjohtaja Lasse Liemola sanoi muutama vuosi sitten allekirjoittaneelle, että vanha Vartsika (Vartiokylä) voidaan lukea kuuluvaksi "oikeaan Stadiin". Se oli ystävällisesti mutta kuitenkin hieman alentuvasti todettu. Sillä jos veivaamme kelaa kunnolla taaksepäin, huomaamme Vartsikan olevan koko Stadin juuri. Se ei ole vain yksi etelärannikon 1200-luvulla syntyneistä "alkukylistä", vaan siellä sijaitsee myös pääkaupunkiseudun ainoa tunnettu linnavuori ja osana sitä Helsingin vanhimmat merkit rakentamisesta. Juuri tälle vuorelle käy nyt reipas askeleemme. Kun maa makaa martaana, on loistava aika tutkailla kamaraa arkeologin katsein. Kaikki muodot ovat esillä vailla peittävää kasvillisuutta, karu selkeys vallalla.

Linnavuoren lännepuolista alarinnettä. Täällä on kulkenut uloin valleista.

Tyylikäs kyltti haastelee: "Muinaislinna esihistoriallisen ajan lopulta tai keskiajan alusta. Kivivallit hirsistä tehtyjen puuvarustusten perustana. Rauhoitettu."

Sana "linnavuori" on kieltämättä täynnä yliampumaa romantiikkaa, koska tässä yhteydessä "linnat" tarkoittavat vähäistä hirsivarustusta ja "vuoria" Suomessa ei tunnetusti ole, ellei Käsivarren Lapin Kölivuoristoon kuuluvaa pohjoisnipukkaa oteta lukuun. Linnavuorissa on kuitenkin fiilistä - niissä voi yrittää nähdä maailmaa niin kuin kaukaiset esi-isämme sen kerran näkivät - ja ne ovat yleensä paikkoina luonnonkauniita. Varmoja eli selviä varustusjäänteitä sisältäviä linnavuoria tiedetään nyky-Suomesta noin 70. Tiuhimmin niitä on Hämeessä.

Vartiokylän linnavuoren syntyyn liittyy legenda, jonka mukaan rannikolle saapui aikoinaan kolme viikinkiveljestä nimiltään Helsing, Sibb ja Borg. Nämä sitten perustivat Helsingin (eli Vartiokylän), Sipoon ja Porvoon linnavuoret. Sääli hyvää legendaa, sillä Helsingin kaupunginmuseon arkeologinen tutkimus vuodelta 2002 päätyi pitämään linnaa keskiaikaisena. Hiiliajoitukset ja kaivauslöydöt ehdottavat linnan perustamisajankohdaksi 1200-luvun jälkipuoliskoa tai 1300-lukua. Linnaa ei ole asuttu vakinaisesti, vaan se on ollut tyypillinen pakolinna kylän lähellä, johon on vetäydytty vasta vaaran uhatessa.

Muurien jäänteet eivät ole hääppöiset, mutta ovatpahan joka tapauksessa Helsingin vanhinta yhä nähtävissä olevaa rakentamista (tässä emme laske pronssikautisia hautoja "rakentamiseksi"). Muurin tyyppi on "kylmämuurattu" eli toisin sanoen vain latomalla tehty. Valli on nykyisin 2-4 metriä leveä ja 25-50 senttiä korkea. Jäänteen vähäisyyttä selittää osin se, että kiviä vietiin aikoinaan pois, kun vuoren juurelle rakennettiin tiilitehdasta.

Museovirasto kaivoi kesällä 1973 linnavuoren muurinpohjaa esiin osana arkeologista tutkimusta (kuva: Museovirasto).

Mäen laki on noin 30-metrissä merenpinnasta, mutta merinäköala on lähes täysin umpeenkasvanut.

Nykyisin linnavuori lymyilee Vartiokylänlahden rämettyneessä pohjukassa, mutta aikoinaan sen strategista merkitystä lisäsi sijainti tärkeän purjehdusreitin varrella. Vuosaari oli nimensä mukaisesti vielä saari ja sen pohjoispuolitse kulki suojaisa sisäreitti idänkävijöiden seilata. Neljä kilometriä linnavuorelta länteen, entisaikaan näköyhteyden päässä, on Vartiosaari, jonka nimensä ja topografiansa puolesta voi olettaa toimineen linnavuoren ulompana tähystysasemana. Mereltä ei ilmaantunut aina kivoja kavereita, vaikka sellaisiakin - kauppiaita hyödyllisine vaihtanaisineen - on tietysti ollut liikenteessä.

Kuka linnan rakensi? Hyvinkin mahdollista, että ruotsalaiset osana Suomen alueen valloitusta. Haparoiva ruotsalainen uudisasutus asettui rannikolle noin 15-20 kilometrin levyisenä vyönä. Sen takana mulkoilivat epäluuloisina hämäläiset, jotka olivat tottuneet erästelemään ja asumaan pitkin rannikkoa ilman moisia kilpailijoita. Meren takaa tulleet eivät olleet sitä paitsi pelkästään erikielisiä, vaan toivat mukanaan uutta uskontoa, johon Ukko Ylijumalan palvojia oli alettu jo lännemmässä väkisin käännyttää. Ei ihme, jos hämäläinen jo tapaili miekkansa kahvaa ja antoi rantaruotsalaiselle aihetta koota vilkkaan muuria mäelle. Uhkaa pukkasi siis sisämaasta että mereltä. Ei ollut helppoa ihmiselo silloinkaan.

Itään päin on mukavasti metsähorisonttia. Vasemmalla näkyy Tankomäki, pikkulinnavuoreksikin kutsuttu upea mutta rakennuskaavassa tuhoon tuomittu aarnimainen metsäalue.

Rintamamiestalot päästettiin lähelle arvokasta muinaismuistoa. Kiveä olisi satanut niskaan, jos rakentamista olisi yritetty silloin muinoin.

Linnavuorta linnoittivat myös venäläiset ensimmäisen maailmansodan aikaan (Tukikohta V, asema 8). Tässä ollaan vuoren loivalla pohjoisrinteellä ja edustalla näkyy pätkä betonivahvisteista juoksuhautaa.

Puolustussuuntana on itä ja pohjoinen.

Taisteluhaudan kerroksellisuutta. Alimmalta tasolta on voinut loikata ampuma-asemiin, missä on tasot ammuksille ja muille tarvikkeille. Kolo lienee säilytyskomero.

Suojahuone, jonka katto myöhemmin räjäytetty (ettei puliukoilla olisi paikkaa) tai joka on jäänyt alkujaankin keskeneräiseksi.

Rusinana pullassa on linnavuoren luola n:o 7. Se on halpamaisesti suljettu terästanko-ovella. Näin ei aina ollut; allekirjoittanut on itsekin siellä seikkaillut ja varsinkin heikkotehoisella taskulampulla varustetulle pikkukoululaiselle luola oli tietysti järjettömän jännittävä. Siellä oli vanha, linnavuoren henkeä kiteyttävä seinämaalaus muinaispurjealuksesta. Museovirasto piti kuvaa mahdollisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisena. Myöhemmät urpot sprayasivat sen peittoon.

Kansallisaarteita etsimässä

Vahtiiko tämä Tenholan kirkon lasimaalauksen ritari kansallisaarretta? Siltä hieman näyttäisi, mutta siinä tapauksessa hänen oikea paikkansa olisi maantien mutkassa Orimattilassa. Syyn kerromme seuraavassa.

Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä ja mielemme täyttyessä juhlavin aatoksin, voimme pysähtyä miettimään, mitkä ovat Suomen "kansallisaarteita". Esimerkiksi Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä suoluonto on kansallisaarre, toisten mielestä taas ilmavoimiemme ensimmäinen kuljetuskone Hanssin-Jukka, suomenhevonen, pesäpallo, Muumit, Kolin maisema tai Suomen Joutsen -laiva.

Jos lista ei kaikin osin ihan vakuuta, niin voidaan ehkä ajatella, että kansallisaarteita ovat suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluviksi katsotut ja hyväksi havaitut piirteet, kuten rehellisyys, uutteruus ja merkityksettömän puhumisen välttäminen - missä määrin nämä nyt sitten itse kullakin esiintyvätkään. Japanissa tunnetaan ilmiö nimeltä 人間国宝 eli "elävä kansallisaarre". Sellaiseksi voidaan julistaa ihminen, jolla on tärkeitä aineettomia ominaisuuksia ja taitoja. Kyse on siis mestarista. Mitenköhän tämä perinne sopisi meille?

Jos kansallisaarteita on vaikea määrittää, niin on yksi paikka, jossa niitä on varmuudella materiaalisessa muodossa. Kyse on puoli miljoonaa esinettä hallitsevasta Kansallismuseosta ja ennen kaikkea sen keskusvarastosta, jossa valtaosa kivikaudelta nykypäivään ulottuvan taipaleemme niin koruttomista kuin prameista pyhäinjäännöksistä sijaitsee. Tässä kohtaan peliin astuu pieni agenttivire. Kansallismuseon keskusvarasto on nimittäin varjeltu salaisuus, jonka koko olemassaolosta saati sijainnista museon henkilökuntaa on ohjeistettu pitämään suunsa supulla. Sen verran on silti jouduttu julkisuudelle sanomaan, että varasto on Itä-Uusimaalla Orimattilan kunnan alueella. Päätimme selvittää aarrevaraston sijainnin ja käydä vilkaisemassa sen ulkonäköä.

Itä-Uusimaan soratiet ovat pitkiä ja martaiset pellot autioita. Syrjäseudun tuntu on vahva. Eipä uskoisi, että valtaosaa rahassa mittaamattoman arvokkaista kansallisaarteista säilytetään edessä näkyvässä metsikössä.

Metsässä näkyy kummallinen ikkunaton kompleksi. Hyötypinta-alaa on 7638 neliötä. Varasto on suunnilleen saman kokoinen kuin Kansallismuseon rakennus Mannerheimintiellä, mutta tavaralla täytetty kuin sardiinipurkki. Lisää ei mahdu.

1970-80 -lukujen taitteessa valmistuneen laitoksen sisälle on luotu täydellinen ilmasto vanhojen esineiden uinua. Oli kesän helle tai paukkupakkanen, se ei muutu.

Kuljetukset aarrevarastolle ja sieltä pois ovat oma salailun maailmansa - ja toki aiheesta.

Kadonneita: yö

Missä vaiheessa keinovalaisu ylittää järjen ja kohtuuden rajan?

EU-kansalaisista 99 prosenttia asuu alueilla, jossa yötaivaan valoisuus ylittää valosaasteelle määritellyn raja-arvon. Jos et satu kuulumaan yhteen onnekkaaseen prosenttiin, saatat olla motivoitunut kertomaan, millaisia tuntemuksia ulkotilojen keinovalaistus sinussa herättää. Näkemyksiä kerää Suomen ympäristökeskus 29.2.2012 saakka. Vastauksia käsitellään nimettöminä ja niitä hyödynnetään tekeillä olevassa valosaastetta käsittelevässä kirjassa. Kysely löytyy tästä linkistä:

http://www.valosaastekysely.blogspot.com/

Sanotaan, että jos sammakon heittää kiehuvaan kattilaan, se loikkaa salamannopeasti sieltä pois ja pelastuu - mutta jos sen laittaa hiljalleen lämpiävään kattilaan, uiskentelee se huoleti vedessä eikä huomaa kuumuuden asteittaista lisääntymistä kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jo lamaantunut. Samalla tavalla voidaan ajatella, että jos 1800-luvun ihmiselle olisi voitu räväyttää kerrasta päälle nykytaajamien yöllinen keinovalaisu, todellinen sähköpäivä, olisi tuo ihminen kauhuissaan kavahtanut häikäistymistä, pilvien punertumista ja Linnunradan katoamista. Mutta koska yön lamputus on edennyt vaiheittain - esimerkiksi Helsingissä kunnallisten valopisteiden määrä on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa noin 74 000:sta 83 000:een - ilmiön kehkeytymistä on ollut vaikea tiedostaa.

Sillä asteella se kuitenkin on, ettei kyse ole enää pelkästä makuasiasta, vaan biologisesta hätätilanteesta, joka liittyy melatoniinin ja muiden hormonien erityksen häiriintymiseen. Pienikin yöllinen valoaltistus voi tehdä sen, ja seuraukset vaihtelevat sisäisen kellon sekoittumisesta syöpiin ja, kuten nyt on alettu olettaa, liikalihavuuteen. Lisäksi meillä varttuu polvi, joka ei ole tottunut tähtitaivaaseen tai edes sitä koskaan nähnyt. Tähtitaivaan alla ihminen kuitenkin kokee ehkä vahvimmin pienuutensa ja samalla osallisuutensa käsittämättömän suuressa kokonaisuudessa. Mitä tällaisen maailmankuvallisen reality checkin katoaminen tulee psykologisesti ja yhteiskunnallisesti aiheuttamaan, sen saamme todistaa. Ei ainakaan yllätä, jos seuraus on lisääntynyt välittömän aineellisen tyydytyksen ja "minä ensin" -mentaliteetin lisääntyminen.

Miksi hallitsematon valotulva vain jatkuu? Ensimmäisenä voi kääntää sormensa sen ammattikunnan suuntaan, jonka elinkeinona on yhä uusien valopisteiden tuottaminen. Nämä insinöörit, suunnittelijat ja tehtailijat luonnollisesti ylläpitävät käsitystä työnsä ehdottomasta tarpeellisuudesta täältä hamaan ikuisuuteen. Päävastuullinen on kuitenkin lystin sallija ja maksaja eli me. Mutta valon kritisoijaa ei helposti ymmärretä, sillä valo ei ole mitä tahansa. Se on hyvän symboli ja tietämisen vertauskuva - "Enemmän valoa!", sanoi kuulemma Goethekin viimeisinä sanoinaan. Koska valo on "hyvää", ei esimerkiksi Suomessa mikään säätele katuvalaistuksen määrää. Jos vaikkapa Helsingin Energia saisi jostain uudet valoteholtaan kymmenen kertaa nykyistä voimakkaammat poltinmallit, saisi se kenenkään estämättä asentaa ne kaduille.

Uusin näkyvä ilmiö ainakin Suomessa on se, että myös maanteiden asumattomia korpitaipaleita on alettu valaista kiihtyvällä vauhdilla. Mistään ei näytä löytyvän riittävän yhtenäistä tahoa panemaan itseään ruokkivaa valaistuskoneistoa aisoihin. Tähän asti valosaasteesta ovat rutisseet vain yksittäiset tähtiharrastajat, mutta nyt tilanne on sentään muuttumassa ympäristö- ja terveystutkijoiden havahduttua ilmiöön. Keinovalo on hyvä palvelija vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeassa määrin. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa, sillä tuskin lausetta saa loppuun, kun vastaväittäjä on jo päästänyt suustaan sanan "turvallisuus". Tätä pidetään voimasanana, jota Väinämöinenkin kadehtisi, vaikka valaisun ja turvallisuuden korrelaatiosta ei ole edes yksiselitteistä tutkimusnäyttöä. Pelko on helppoakin helpompi projisoida pimeään, mitä jo lapsetkin kauhistuvat. Pimeässä kolkuttaa tuntematon - mikä? Yleensä oma mielemme ja sen kanssa toimeen tuleminen.

Nykykaupunkiin on muodostettu standardi, että ihmisen täytyy voida mennä täydessä valossa mihin vain ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teknisesti ei olisi vaikea esimerkiksi napsaista puolelta öin puolet lampuista sammuksiin ja aamuyöksi vaikka kolme neljästä. Vaan ei, maksimitehon oranssihohkauksessa kylpevät aamuneljän autiot kujat ja yksinäiset pururadat. Jos se Baabelin touhulta näyttää, niin sitä tukevat energialaskelmatkin: kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan valaistuksen hiilidioksidipäästöt vastaavat yli kahta kolmasosaa henkilöautojen päästömäärästä, ja vuonna 2030 valaistukseen käytetyn energiamäärän arvellaan olevan jo 80 prosenttia nykyistä suurempi. Rahassa puhuen kyse on miljardien ampumisesta taivaalle. Siinä missä asutun Euroopan puuttuvaa yötä voisi nyt peräänkuuluttaa sanomalehden "kadonneita"-osiossa, voi sille tulevaisuudessa - jos emme ala sitä vähän äkkiä puolustaa - suosiolla laatia kuolinilmoituksen.

Kirjoituksen alussa mainitun valosaastekyselyn taustalla vaikuttaa muun muassa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki, joka kirjoitti valosaasteesta artikkelin tänä syksynä ilmestyneeseen opukseen Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus). Kyseisessä poikkeuksellisen kunnianhimoisessa kirjassa yli 90 suomalaista eri alojen asiantuntijaa lyö päänsä yhteen tuodakseen jonkinlaista kokonaiskuvaa ympäristöasioista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Valosaasteartikkeli päättyy sanoin, joita sopii miettiä.

"Viime kädessä kyse on arvoista ja asenteista. Koetaanko pimeys ja hämäryys uhkana, joka tulee hävittää, vai luonnonrikkautena, jota tulee vaalia ja jonka vivahteista voi nauttia?"