Välihuomio: Millaisella seudulla selviää myyjätön kauppa?

Itsepalvelupuodit voivat olla aina auki.

Mitähän tapahtuisi, jos Stadissa joku Helsinginkadun Alepa tai Jakomäen S-Market poistaisi - ajoittaisia hyllyntäyttäjiä lukuunottamatta - henkilökuntansa ja kassalla olisi vain kyltti, jossa asiakkaita pyydettäisiin maksamaan ostoksensa kassalippaaseen? Alkaisiko täysi sekoilu viidessä minuutissa vai aiemmin?

Tällä tavoin kuitenkin menetellään tai on menetelty eräissä liikkeissä. Allekirjoittanut muistelee mielellään originaalia vuosikymmeniä vanhaa saaristokauppaa, joka oli vielä toiminnassa 1990-2000 -lukujen taitteessa Sipoon Simsalossa. Se toimi rintamamiestalon tyyppisessä vanhassa talossa. Muut tuotteet olivat normaalisti "katutasossa", mutta juomaosasto oli kivijalkakellarissa, jonne oli oma ovensa takapihalta. Kaupasta ei voinut nähdä, kuka kantoi kellarista juomaa ja kuinka paljon. Asiakas vain kertoi kassalla, että meinaa ostaa x kappaletta olutta tai virvoitusjuomia, maksoi ne ja haki ne sitten lähtiessään kellarista. Systeemi perustui luottamukseen ja mitä ilmeisimmin toimi, koska oli käytössä.

Pilaako suuri laumakoko ihmisen moraalin, tekee hänestä häikäilemättömän, omatunnosta riisutun? Kanakaan ei pysty tunnistamaan kuin maksimissaan noin kahdeksankymmentä lajitoveriaan; rajan ylittyessä se muuttuu välinpitämättömäksi, ehkä jopa häiriintyneeksi. Kun kanssakulkijoita ei enää tunneta eikä noteerata heidän suuren määränsä vuoksi, astutaan ei-kenenkään-maan mentaliteettiin, jossa yhteisvastuu muuttuu harvinaiseksi poikkeusilmiöksi. Kun tilan jakajia on paljon, biologisesti ajateltuna liian paljon, tilaa on vaikea tuntea sen enempää omaksi kuin "meille" kuuluvaksi. Sellaisessa ympäristössä luottamukseen perustuva itsepalvelukauppa olisi kuin lapsosen käsi ampiaispesässä.

Keskellä kymenlaaksolaista maaseutua, Haminan kuntaan kuuluvassa Metsäkylässä, on Jokiniemen leipä Oy:n ympärivuorokautisesti auki oleva leipä- ja pullapuoti, joka toimii ihmisen perushyvyyteen - tai pitäisikö sanoa perustervemielisyyteen - luotttavaisesti suhtautuvalla tavalla. Meininki on: astu sisään, valitse leipä ja pudota raha lippaaseen. Seutu, jolla tällainen voi toimia, ei voi olla luonteeltaan ei-kenenkään-maata, vaan yhteiseksi kodiksi tunnettu. Tai sitten yksinkertaisesti tyhjä ihmisistä.

Kun syysilta pimenee, on lämpimästi valaistu puotikoppi epätodellinen näky maaseudun autiudessa. Jotain sympaattisen kaurismäkeläistä on koko pytingissä.

Valitettavasti leipää oli paljon omastakin takaa ja tätä hienoa kauppaa ei tullut testattua käytännössä.

Kannattavuus kyllä ihmetytti, sillä Metsäkylä on ehtaa syrjäkylää.

Itsepalveluperiaatteella toimii myös ainakin Labbyn kartanon monipuolinen tilapuoti Pernajassa ja, jos otetaan vieläkin rootsimpi esimerkki, Helsingin itäsaaristossa sijaitsevan Villingin kesäinen polunvarsimyyntipöytä kasvimaatuotteille. Ja kyllä Helsingin keskustastakin muistuu mieleen hieman vastaavanlainen, vaikkakin tahaton ja kyseenalaisesti päättynyt eksperimentti 1990-luvulta:

Olipa pieni keskiolutbaari, joka sijaitsi Unioninkadulla kasvitieteellisen puutarhan pääporttia vastapäätä. Baariin palkattiin afrikkalainen myyjä. Eräänä iltana kesken asiakkaiden palvelun hän päätti yllättäen lähteä, ehkä erilaisen aika- tai työkäsityksen vuoksi, käymään suihkussa kämpällään. Asiakkaat jäivät omin päin kuppilaan. Myyjän kämppä sijaitsi jossain tyyliin Järvenpäässä, jonne hän suuntasi junalla. Reissuun meni ainakin pari tuntia. Sillä aikaa baarissa alkoi pieni vallankumous asiakkaiden laskiessa itselleen mielin määrin kuohuvaa. Sivullisia kutsuttiin bileisiin. Lopulta baarin edessä oli ryysis ja yleinen kaaos sekä siniset vilkut. Tapaus päätyi lehtiin.