Apollojen lempeä noitavuorella

Suomalaisesta perhosmaailmasta kiinnostuneen ylin täyttymys on isoapollon (Parnassius apollo) kohtaaminen luonnossa. Voimme ehkä joskus hyvällä lykyllä tavata jonkin vaellusharvinaisuuden, näistä huikeimpana pääkallokiitäjän, mutta apollo on kotoisen lajistomme legendaarinen ruhtinas. Se on suurikokoisin päiväperhosemme, jonka juhlavan olemuksen vanhat ihmiset muistavat etenkin 1930-40 -lukujen kesiltä. Sittemmin apollon kanta romahti jostain edelleen tuntemattomasta syystä ja vuonna 1976 se rauhoitettiin pikkuapollon kera Suomen ensimmäisenä hyönteisenä.

Allekirjoittanut ehti haaveilla apollon kohtaamisesta kolmekymmentä vuotta. Viimein tämä merkittävä hetki tapahtui odottamatta 10. heinäkuuta kuluvaa vuotta. Eikä vain yhden apollon kohtaaminen, vaan parittelevien yksilöiden. Tapahtumapaikaksi valikoitui ilmiömaailman vivahteikkaasta moninaisuudesta Paraisten pohjoispuolella sijaitsevan Kirjalansaaren Häxbergsudden eli Noitavuorenniemi. Siitä lisää alempana.

Apollo on löytänyt toisen. Ritariperhosten heimoon kuuluva otus viihtyy runsaskukkaisissa kalliomaastoissa, jossa on sen toukan pääravintokasvia isomaksaruohoa.

Parittelun eri vaiheissa nähtiin erilaista akrobatiaa.

Apollot pysyivät tällä kertaa hiljaa, mutta apollolla on perhosmaailmassa harvinainen kyky äännellä. Häirittynä se saattaa sihahtaa kuin käärme ja sama kyky on jopa kotelovaiheella.

Pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) muistorikkaasta kohtaamisesta meillä on jo oma tarinansa, joka löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/07/jumalainen-perkele-nahty-hantalan.html

Apollot ovat saaneet nimensä valon ja auringon jumalan mukaan, mutta entä Häxberget? Perimätiedon mukaan siitä, että siellä suoritettiin noidaksi epäillyille niin sanottua vesikoetta. Heidät heitettiin mereen ja katsottiin miten he pärjäsivät. Jos kokelas vaipui pinnan alle, hän oli syytön - rauha hänen sielulleen - mutta jos hänen onnistui jotenkin räpiköiden pysytellä pinnalla (uimataito oli hyvin harvinainen), katsottiin tämän luonnottomuuden olevan merkki noitavoimista ja epäilty sai valmistautua kohtaamaan rangaistuksen katalasta rikoksestaan.

Noitavuoren vastarannalla oleva Ljusudda eli Valoniemi tuo salmelle oman polariteettinsa.

Oikeuslääketieteen edustaja tarkistaa jyrkänteen vaarallisuuden.

Apollon maisemissa voisi kadehtia lentotaitoa.

Joillekin onnettomille tämä oli viimeinen näky. Kaikkiaan vuosien 1500-1700 välillä syytettiin Suomessa noituudesta noin kahtatuhatta ihmistä. Viimeinen noita teloitettiin ilmeisesti nimenomaan Paraisilla eli Noitavuoren nurkilla.

Suomessa noitaoikeudenkäyntien kausi alkoi 1500-luvulla ja ne olivat kiihkeimmillään 1670-80 -luvuilla. Noitaoikeudenkäyntejä esiintyi eniten Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, ylipäätään niillä alueilla, joista oli tiiviimmät yhteydet Ruotsiin. Mitä kauemmaksi rannikolta mentiin, sitä harvinaisempia olivat noitaoikeudenkäynnit. Suomessa teloitettiin noituudesta alle sata ihmistä. Huomattavasti useampi sai kuolemantuomion, mutta tuomiot muutettiin tuntuviksi sakoiksi, ruoskinnaksi tai karkotukseksi. Suomen noitavainot olivat kaikkiaan pienen mittakaavan touhua verrattuna Keski-Eurooppaan, etenkin Saksaan, jossa noitien jahtaamista, tunnistamista ja kuulustelua evästi alan pahamaineinen ammattikirja Malleus Maleficarum (ja sen saksannos Der Hexenhammer eli Noitavasara).

Noitaepäiltyä saatettiin syyttää vahingoittavasta tai "valkoisesta" magiasta tai liittoutumisesta Saatanan kanssa. Jälkimmäinen syytös oli harvinaisempi Pohjolassa. Kansanusko ei ollut myöskään koskaan tuntenut ilmiötä noitasapattiin lentävistä noidista; teoria niistä oli eurooppalaisten oppineiden - aikansa tiedemiesten - luomus ja syntynyt vasta keskiajan jälkeen. Noitasapatista syytettyjen väitettiin lentävän yöllä savupiipun kautta ulos juhlimaan ja irstailemaan paholaisen kanssa. Se oli naisten hommaa, mutta eräs Suomen noitajahdin erikoisuuksia oli se, että syytetyistä suurin osa ja tuomituista vähintään puolet oli miehiä.

Välihuomio: taas yksi puuhuvila vähemmän

Tätä lauttasaarelaishuvilaa ei ole 4.7. alkaen enää ollut. Kuva toukokuun puolivälistä.

Tiedotusvälineet kertoivat jälleen tuttua viestiä autiotalon palosta (muun muassa HS 5.7.). Suhteellisen kuuluisa mutta surkeaan kuntoon päässyt puuhuvila poltettiin viikon alkajaisiksi Lauttasaaressa. Kauppias Emil Falckin 1933 rakennuttama villa oli ollut tyhjillään vuodesta 2007 ja sitä ennen ennätykselliset kuusi vuotta vallattuna. Aiemmin huvila oli vuokralla muun muassa Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiölle ja siellä asui opiskelijoita. Talon 1983 purkuaikeissa ostaneelle grynderille oli jäänyt nolosti luu käteen: tulva-alttiille tontille ei saanutkaan uutta rakennuslupaa.

Suomessa puutalot ovat niin tavallisia, ettemme oikein tajua millaisia ihastuneita huokauksia ne herättävät esimerkiksi keski-eurooppalaisissa, joiden elinpiiriä leimaavat pääasiassa kivirakennukset. Vanhoja puuhuviloita ei silti ole meilläkään liiaksi - niitä kohtaan kun suunnattiin takavuosina sellainen "saneerausaalto", että ihmisryhmään kohdistettuna vastaavaa kutsuttaisiin etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Ilmiöstä näkyy oma pieni mutta paljastava heijastuksensa Mikko Niskasen Naantalissa kuvatussa elokuvassa Asfalttilampaat (1968). Siinä sekoillaan upeassa mutta vandalisoidussa autiohuvilassa ja yksi komea puutalo myös poltetaan, jotta saataisiin leffaan tulipalokohtaus; se ei liity mitenkään juoneen, toive lienee keksitty kuvausten kuluessa (ja kunta on taatusti ollut vain tyytyväinen päästessään taas yhdestä puutalosta). Apu-lehti kyseli puolestaan 1960-luvun puolivälissä helsinkiläisiltä, mitä Eläintarhan huviloille pitäisi tehdä. Yleisimmät vastaukset olivat linjaa: "Ne röttelöt pitäisi purkaa, jotta kaupunkia kehtaisi esitellä ulkomaisille matkailijoille." Suurin osa Eläintarhan huviloista onkin purettu.

Jos tyhjillään olevat puuhuvilat eivät päädy pyromaanien sytyttämiksi, tarjoaa palokunta mielellään apuaan. Palokunta on muun muassa polttanut Vanhankaupunginlahden Kuusiluodolla sijainneen ns. posteljoonien huvilan ja muita puutaloja Helsingin saaristosta. Tämäkin tuo mieleen elokuvan (ja kirjan): Fahrenheit 451:n. Todellisuus on silti aina tarua ihmeellisempää.

Sammallahdenmäki: hiidenkiukauden hotspot

Kiveä kiven perää - siitä on kyse Sammallahdenmäessä.

Ala-Satakunnasta Rauman kuntaan kuuluvasta Kivikylästä löytyy muinaismysteerien ystävälle palkitseva retkikohde, Sammallahdenmäki. Se on ammoin täytynyt olla todellinen riittipaikkojen riittipaikka, sillä mäelle on kasattu noin 35 kiviröykkiöhautaa, kun yleensä hautamäillä näitä "hiidenkiukaita" on yksi tai joskus pari. Pari haudoista on malliltaan uniikkeja koko Fennoskandian alueella: laeltaan tasainen ja runoiltaan suorakulmainen "Kirkonlaattia" sekä mittava vallimainen "Huilun pitkä raunio".

Hautamäkeä käytettiin hyvin pitkä ajanjakso: radiohiiliajoituksissa on todettu noin tuhannen vuoden ero ensimmäisten ja viimeisten hautausten välillä. Sinä aikana pronssikausi ehti vaihtua rautakaudeksi. Moderni aika tunnusmerkkeineen ei ole vieläkään hiipinyt Saarnijärven (entisen merenlahden) kupeessa kohoavan Sammallahdenmäen helmoihin. Säästynyt maisemakokonaisuus ja poikkeuksellinen hautakeskittymä erityisine röykkiötyyppeineen ovat yhteiskeitos, jonka avulla kohteelle napsahti kaksitoista vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteen status. Tämä on tuonut paikalle ympäri maailmaa saapuvia maailmanperintökohdebongareita, joiden tavoitteena on käydä mahdollisimman monessa perintölistaan kuuluvassa kohteessa.

Tässä hautaa on niin tiuhasti, että käy jo epäselväksi mistä yksi alkaa ja toinen päättyy.

Eriskummallinen Kirkonlaattia. Arkeologi Volter Högman avasi tämän 1891 ja löysi kivipaasiarkun jäänteet ja hiiltä. Seudun ihmisiä kivirakennelma oli ymmärrettävästi askarruttanut pitkään. 1878 siitä oli kerätty tällainen kansantarina: "Kristityt ja hiidet rupesivat kilvan kirkkoa rakentamaan. Sovittiin, että ne, jotka ensin saivat kirkkonsa valmiiksi, soittavat kellolla. Ja niin ruvettiin työhön. Mutta kristityt nostivatkin kaksi pylvästä pystyyn, asettivat kellon niiden väliin ja rupesivat soittamaan. Ja kun hiidet kuulivat soiton, he vihastuivat ja jättivät työnsä kesken."

Mitä liikkui niiden ihmisten mielissä, jotka kasasivat nämä kivet?

Huilun pitkä raunio, 24-metrinen murikkamato.

Pieni kehähauta on sekin erikoinen malliltaan.

Keltainen jäkälä kivillä tuo mieleen Lapin rakkamaan. Sammallahdenmäki kuului ennen Raumaan liittämistään Lappi-nimiseen kuntaan.

Ikivanhat kivilatomukset tuntuvat huokuvan lohdullista vaikkakin lopulta harhauttavaa pysyvyyden tunnetta. Niiden äärellä kiire ja kotkotukset asettuvat ja rauhoittuvaan mieleen nousee halu ymmärtää muinaisten esi-isien elämää ja uskomuksia. Kirjallisten lähteiden puuttuessa ja korvasta korvaan kuiskatun suullisen perimyslinjan jo aikoja sitten katkettua vastaukset jäävät aavisteluiksi. Sammallahdenmäen sanotaan edustavan uutta skandinaavista uskontoa, johon liittyi muun muassa auringon palvomista. Tiedämme polttohautauksesta ja tuhkan kätkemisestä mahdollisten aarteiden kera paasiarkkuihin. Tiedämme pronssikauden leppeästä ilmastosta ja jalopuiden runsaudesta sekä meren lainehtimsesta pitkällä nykyisessä sisämaassa. Sitä pidemmälle tietomme ei juuri vie. Jos mysteerista mielii jonkin välähdyksen verran ymmärtää, tapahtuu se käsitteellisyyden raukeamisen kautta: olemalla hiljainen, antautuvaisesti ojentuva säie, itsekorostuksen hylännyt rae osana maisemaa.

Allekirjoita Vartiosaaren suojeluvetoomus!

Yhä uudet retkikunnat löytävät Vartiosaaren huipun.

Poikkeuksellisesti vinkkaamme lukijoita vetoomuksesta - linkki tekstin lopussa - jonka allekirjoittamalla voi ilmaista kantansa erään globaalistikin erityislaatuisen periferiahelmen säilymisen puolesta.

Puhe on Helsingin Vartiosaaresta, jonka kaavoitusprosessi on aktivoitumassa vuosien hiljaiselon jälkeen. Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta jätti juhannuksen alla eriävän lausunnon Uudenmaan liiton laatimasta maakuntakaavan luonnoksesta. Kyseisessä luonnoksessa Vartiosaarta ei ole merkitty "taajamatoimintojen" alueeksi, mikä käytännössä tarkoittaa, että saarta ei tultaisi käyttämään rakennusalueeksi. Tämä näkemys ei miellyttänyt kaupunkisuunnittelulautakuntaa, joka on ilmaissut halunsa selvittää sitä mahdollisuutta, että Vartiosaari kytkettäisiin sillalla mantereeseen ja rakennettaisiin uudeksi asuinalueeksi.

Sama pyrkimys on kummitellut jo 1940-luvulta - kaikonnut aina hetkeksi, mutta nostanut yhä uudestaan päätään. 1960-luvun lopulla Vartiosaaresta voitonvarmasti jo myytiin asuntosäästäjille kerrostaloasuntoja - toki vasta paperilla olleita. Kuin ihmeestä saari on säästynyt siltä kohtalolta, jonka Helsingin kookkaista saarista esimerkiksi Kulosaari ja Lauttasaari ovat kokeneet. Siitä ei ole tullut lähiötä lähiöiden joukkoon. Mantereen tultua taajasti rakennetuksi ja viimeisen päälle modernisoiduksi on Vartiosaaren arvo omana itsenään vain kasvanut. Tämän ymmärtää maakuntakaavan luonnos, joka siis esittää Vartiosaaren luonto- ja kulttuurimiljöökokonaisuuden säilyttämistä. Se on myös sopusoinnussa saaren aiemman, Valtioneuvoston 2009 hyväksymän RKY-merkinnän (valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö) kanssa.

Ainoastaan Vartiosaaren pääasiallinen omistaja, Stadi, ei ilmeisesti ymmärrä tai tahdo ymmärtää alueen arvoa. Miksi? Lyhytnäköisesti lihoiksi pistämällä saaresta saisi tietenkin mukavasti massia kaupungin pankkitilille. Silti vieläkin todennäköisempi selitys on psykologinen. Aasiasta tunnetaan tarina rutiköyhästä kerjäläisestä, joka haali vaivalla niukkaa elantoaan turuilta ja toreilta tietämättä että hänen kurjan majansa maalattian alla piili huikea aarre. Jos jokin arvokas on liian lähellä, se jää helposti huomaamatta. Näin ei silti tarvitse olla.

Maakuntakaavaluonnoksen säilyttävää linjausta tukemaan perustetun vetoomuksen voi allekirjoittaa tässä osoitteessa:

http://www.adressit.com/pelasta_vartiosaari

Allekirjoitus vie vain tuokion. Linkkiä sopii levittää kiinnostuneille!

Lisää Vartiosaaresta aiemmassa tekstissämme:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/10/helsingin-tuntematon-saaristolaiskyla.html

Saari tarjoaa spontaania periferiaterapiaa. Sen tasapainottavan vaikutuksen tietää muun muassa lastensuojeluyksikkö, joka kuntouttaa ympärivuotisesti eri tavalla haasteellisia skidejä tukikohtanaan Mäntyniemen huvila.