Lukunurkka: eläinfysiologi Seppo Turunen ruotii lemmikkibisnestä ja eläinsuhdettamme

Nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan lemmikkien pitämistä on syytä arvioida uudelleen, toteaa Lemmikkielämää-kirjan kirjoittanut Seppo Turunen. ”Voisimme opettaa lapsemme ja lastenlapsemme nauttimaan lemmikkien sijasta luonnosta sekä sen eläin- ja kasvilajeista.”

Lemmikkieläimet ja niiden pito kuulostavat äkkiseltään symppikseltä, kaikin puolin myönteiseltä asialta, jota harrastavat mukavat ihmiset. Näin osittain tietenkin onkin. Mutta kuten moni muukin asia nykymaailmassa, on lemmikkienpito kasvanut volyymiltaan sellaisiin mittasuhteisiin, että sillä on globaalisti ekosysteemiin jo merkittävää eikä suinkaan myönteistä vaikutusta.

Eläinfysiologian dosentti, Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen kertoo uutuuskirjassaan Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus), että ison koiran vuosittain syömän ruoan ekologinen jalanjälki yltää ympäristökuormitukseltaan käytännössä samoihin lukemiin kuin ajettaisiin 4,6 litran moottorilla varustetulla Toyota Land Cruiserilla 10 000 kilometriä - viisi reissua Helsingistä Lappiin ja takaisin - minkä lisäksi koiran vuotuisjälkeen sisältyy auton valmistuksen ympäristökuormitus (jaettuna se tuotteen oletetun elinkaaren mukaiselle vuosikeskiarvolle). Kissan ekologinen jalanjälki yltää samalla kaavalla laskettuna Volkswagen Golfin tasolle.

Entä koirien ja kissojen ylläpitoon tarvittu maa-ala? Maapallon kymmenen kissarikkaimman maan kissojen ylläpito vaatii 400 000 neliökilometriä maatalousmaata, mikäli laskelma tehdään niukkalihaisen kuivamuonan mukaan. Laadukkaalla kissanruoalla ruokittuina naukumaijojen vaatima maa-ala kasvaa 1,7 miljoonaan neliökilometriin. Tämä vastaan Espanjan, Italian, Ranskan ja Saksan pinta-alaa. On huomattava, että laskelmassa ovat mukana vain ihmisen lemmikkinä olevat kissat, eivät villiintyneet. Ne ovat oma ongelmavyyhtensä. Turusen mukaan kissat ovat rotan ohella luonnolle kaikkein tuhoisin ihmisen levittämä vieraslaji. Kanadassa on arvioitu, että sikäläiset viisi miljoonaa kissaa tappavat vuosittain 140 miljoonaa pieneläintä luonnossa. Kissan saalistusvietti on tutkimuksen mukaan niin vahva, ettei se lopeta tappamista edes kylläiseksi ruokittuna. Luonnoneläimet ovat kissoista kovilla, sillä maailman kissojen lukumäärä yltää todennäköisesti lähelle miljardia.

Suomen suhteellisen viattomassa lintukotolassa on ehkä vaikea ymmärtää tai muistaa, kuinka syvästi kansainvälinen lemmikkibisnes on kytköksissä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Laiton eläinkauppa on maailman suurin laittoman kaupan muoto huume- ja asekaupan jälkeen. Monilla lajeilla, näihin kuuluvat esimekiksi etelä-amerikkaiset pikkuapinat, on keräily elinympäristöjen tuhoutumisen ohella ratkaiseva uhanalaistumisen syy. Ja kun jokin laji käy uhanalaiseksi, keräilijöiden mielenkiinto sitä kohtaan vain kiihtyy ja maksettavat hinnat kohoavat. Näin noidankehä on valmis ja pahimmillaan se johtaa tietyn lajin sukupuuttoon luonnonvaraisena eläimenä, kuten on käynyt esimerkiksi indonesialaiselle käärmeenkaulakilpikonnalle. Tavallista on, että keräily keskittyy johonkin lajiin niin kauan kunnes sen kanta romahtaa, minkä jälkeen valitaan jokin uusi laji keruun kohteeksi. Näin on tehty muun muassa Välimeren alueen kilpikonnalajien suhteen.

Kapparatsujen kyydissä olevien eläinten lukumääriä on vaikea tietää, mutta esimerkiksi Yhdysvaltoihin tuotiin 2000-2006 laillisesti yli 1,5 miljardia elävää eläintä, joista noin neljä viidesosaa oli peräisin luonnosta. 92 prosenttia näistä meni lemmikkimarkkinoille. Lukumääräisesti suurin ryhmä on odotettavasti kalat, mutta vuosittain kaupataan myös miljoonia lintuja, liskoja, kilpikonnia, sammakkoeläimiä ja nisäkkäitä. Meillä ei olla totuttu siihen, että esimerkiksi isoa kissapetoa voi pitää kotonaan lemmikkinä (vaikka unissasaarnaaja Maria Åkerblomilla olikin kaksi leijonaa 1950-luvulla Meilahden huvilallaan), mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa voi pitää lemmikkinä käytännössä mitä otusta lystää kirahvista apinaan ja karhusta jaguaariin. Kuvaavaa tilanteelle on, että tiikereitä elää ihmisten hallussa 15 000 ja luonnossa kolme tuhatta.

Kuolleisuus on suurta laillisissakin kuljetuksissa, puhumattakaan laittomista, jossa se on usein 90 prosentin tuntumassa. Yhteen tullin avaamaan matkalaukkuun on todistettavasti mahdutettu seitsemän boakäärmettä, kaksikymmentä liskoa ja yli kaksistaa kilpikonnan poikasta. Eläinten kärsimyksistä tällaisessa bisneksessä voisi kirjoittaa sinfonian, sillä ainakaan sanoin sitä ei tavoita. Ennenaikaiset kuolemat ja turha kärsimys jatkuvat lukemattomissa kodeissa, joissa eksoottisia ja outoja lemmikkejä pidetään, vaikka jotkut asiaan kunnolla perehtyneet harrastajat tokikin osaavat taata niille kelvolliset olosuhteet.

Palataksemme kissoihin ja koiriin, palveluskoirat ja maatiloilla jyvävarkaita verottavat kissat ovat pienevä siivu verrattuna huvi- ja seurakäyttöön varatuista lemmikeistä, joita toisinaan puetaan ja kammataan kuin nukkeja. ”Mitä enemmän ihmisen ja eläimen yhteiseloon perehtyy, sitä paremmin joutuu huomaamaan, että eläin on kuitenkin vain välikappale jonkin meille tärkeän tavoitteen toteuttamiseksi. Siihen voi purkaa tunteita, se ei väitä vastaan ja se on komennuksessamme aivan toisella tapaa kuin toinen ihminen. Jonkinlainen vallan tunne tässä kaikessa on mukana”, Turunen miettii - ja puhuu "lemmikkiriippuvuudesta", jonka hän näkee pitkälti markkinavoimien lietsomaksi ilmiöksi. "Eräässä mielessä se on samanlainen markkinoinnin muoti-ihanteiden tuote kuin vaikkapa anoreksia."

Suomelle eläinfysilogi ehdottaa peräti maabrändiksi ohjelmaa "lemmikkiriippuvuudesta" vapautumiseksi. Valistuksen ohjaama vierotus tapahtuisi siirtymällä pienempiin tai yhteisön jakamiin lemmikkeihin, mutta ennen kaikkea kyse olisi uuden kulttuurisen tavan oppimisesta: käännettäisiin huomio usein jalostuksen kantaisiinsä verrattuna sairaalloisiksi kummajaisiksi muokkaamista roduista ja eksoottisista kuriositeeteista ympärillämme asuviin luonnoneläimiin, niiden havainnointiin ja niiden elinympäristöjen suojeluun ja kohentamiseen. Tällaisen Turunen näkisi tervehdyttävänä koko eläinsuhteemme kannalta:

”Siinä missä lemmikkieläimet ovat omistajiensa yksityisomaisuutta makumieltymyksiä ja aikatauluja myöten, luonnonvaraisia eläimiä ei omisteta. Tällainen ero vaikuttaa kohentavasti eläinsuhteeseen. Vastuu luonnonvaraisten eläinten menestymisestä kuuluu jokaiselle, ja silloin joudumme ottamaan vastuuta myös naapureistamme ja ympäristön tilasta.”

Lemmikkikysymyksen erilainen ratkaisu: yhdistetty lemmikki ja maitoa antava tuotantoeläin, sellaisia ovat kyytöt Espoon ainoita lehmiä pitävälle Ilmari Majurille. Tässä vasikka on päässyt rapsutukseen huhtikuussa 2009.