Jäille! Helsingin saariston kristalliaavat kutsuvat

On maailmanlaajuisesti erikoista, että pääkaupungissa voi olla keskellä kirkasta päivää paikassa, josta kilometrien säteellä ei ole muita ihmisiä.

Yhä ahtaammaksi pakkautuva ja - suoraan sanottuna - pahoinvoivempi Stadi saa pakkastalven myötä kuin taiottuna ihmeellisen henkireiän: merellisen edustansa jäälakeuden. Tunnelmaltaan suorastaan erämaisena se on vaikuttava ja parantava kontrasti mantereen realiteeteille. Alkuvoimaisen vahvana se kutsuu seikkailijoita, haaveilijoita ja luonnonystäviä merisavuihinsa, auringonnousuihinsa, kuutamoihinsa ja helottaviin kevättalven päiviinsä.

Avaruus ja hiljaisuus, raikkaus ja kirkkaus, saarten mosaiikki ja rannattoman meren "äärettömyyksiin" katoava horisontti vaikuttavat mieleen vielä pitkään retken päättymisen jälkeen. Ja jos ajatellaan sitä, että vain pienellä murto-osalla helsinkiläisistä on käytössään vene, on talvi jäineen "demokraattisempi" kuin avovesikausi: meri ja saaristo ovat silloin kaikkien kävely- ja hiihtokuntoisten ulottuvilla. Eksoottisempaa virkistyskohdetta ei ole juuri syytä haikailla.

Tarjoamme tässä tunnelmatuokion eräältä retkeltä itäiseen saaristoon. Helsingin itäpuolen laajahko sisä- ja välisaaristo on maisemaltaan kuin Saimaalta, mutta ulkomerelliset olosuhteet ovat nekin tarjolla kohtuullisen matkan päässä. Helsingin keskustan liepeillä ulkosaaristo alkaa heti Kaivopuiston rannoilta, sillä ulottuuhan itse Vironniemi pitkälle merelle.

Helsingin saariston tunnelma ja näkymät ovat pysyneet vuosisadan ja ennemmän jokseenkin ennallaan. Kuvassa Itäinen Iiluoto vanhoine huviloineen.

Jäästä nouseva kivi on osa Voirasian ja Prinsessan välistä karikkoa, taustalla vasemmalla Kalliosaarenluoto ja oikealla metsäinen Pihlajaluoto.

Kalliosaari on allekirjoittaneelle läheinen paikka, sillä hänellä oli 1998 mahdollisuus olla suuren osan vuodenkiertoa saaren kotitonttuna ja majailla siellä vielä tuolloin sijainneessa vanhassa mökissä. Manner kurkistaa taustalla Aurinkolahden lähiön ja Cirrus-tornitalon hahmossa.

Tauko Kalliosaaren etelälaidalla. Kesällä vilkas lintuluoto on vielä mykkä sokerikumpu.

Kallahdeniemen harjujakson länsipuolinen Uimaluoto ja kaksi hiihtäjää säihkyvässä kaukaisuudessa. Tällaisessa avaruudessa retkeilijällä on hyvät puitteet tunnistaa spontaanisti oman mielensä perusluonto, joka on yhtä lailla kirkas ja rajaton, ja levätä sen käsitteettömässä tietoisuudessa.

Jää on hetkellisyyden näyttämö. Lumen highwayssa kiehtoo sen ilmestymisen vaivattomuus ja sen katoavaisuus. Jäälle luotu infrastruktuuri on luonteeltaan kuin eri värisistä hiekoista rakennettu taidokas tiibetinbuddhalainen mandala, joka heti luotuaan ja tultuaan siunatuksi pyyhkäistään pois ja sirotellaan vesistöön.

Taivas osoittautuu usein mielenkiintoiseksi, kun se ei ole jemmassa puiden tai rakennusten takana.

Villingin eteläpuolen kalliorantaa. Jos läheisessä Santahaminassa on käynnissä ammunta, muuttuu tunnelma unenkaltaisesti Jäämeren rintamaksi.

Handua ja pykälää Itä-Villingin rannassa.

Villingin liepeillä oleva Viipurinkivi on muinaisen idänväylän navigointikiintopisteitä ja koko Suomen vanhimpia tunnettuja merimerkkejä. On mainittu, että kivi olisi merkinnyt Turun ja Viipurin välisen merimatkan puoliväliä. Jos historia ei herätä kaukokaipuuta, sen tekee Suomenlahden rannaton taivaanranta.

Avomeren äärellä, mantereen jäätyä jo kuulumattomiin, on helppo kuvitella olevansa naparetkeilijä jossain arktisella vyöhykkeellä. Jääkarhu voisi ilmaantua minä hetkenä hyvänsä.