Meneekö loionta kirkonmäellä jo sopimattoman puolelle? Taitaa mennä, mutta monessa muussa paikassa luonnollisen lataavaa horisontaalisijoittumista kainostellaan turhaan (kuvassa Suomen pienin kivikirkko Teijossa).
Jos katsoo historiallisia valokuvia heinänteosta, niin jossain vaiheessa autereista kesäpäivää - varmaan ruokailun jälkeen - koko heinäväki pötköttää pitkällään niityn pientareella. Täysin antaumuksella ja ilmeisen hyvällä omatunnolla, kädet vatsan päällä, kangasnenäliina kasvoilla pitämässä pois kärpäsiä. Heinänteko on ollut säiden armoilla tehtävää sesonkityötä, jossa on täytynyt hyödyntää suotuisia olosuhteita ja nopeasti antaa kaikkensa, "heilua kuin heinämies". Silti silkkaa makoilua kesken työnteon? Kyllä, tuon aikaiset ihmiset, vaikka tiedämme heidän edustaneen ankaria "raatajasukupolvia", eivät olleet vielä niin pihalla elämän perusrealiteeteista, että olisivat erehtyneet ylenkatsomaan tauon ja levon merkitystä. Lepohetki ja nimenomaan makuulla oli lajimuistin sanelema, tarpeelliseksi ymmärretty asia.
Nykyihminen vaikuttaa useinmiten urbaaneilla kentillä ja vaeltaa lukuisten askareiden työllistämänä läpi aistimia pommittavan signaalitiheikön. Paino jalkoihin kertyen ja ristiselkä jäykistyen hän haluaisi riisua jossain raskaat kenkänsä, heittäytyä pitkin pituuttaan ja sulkea silmänsä... mutta ei, parasta mitä on tarjolla, on puoliröhnöttävä istuminen kahvilan suhteellisen mukavassa sohvassa. Hän saattaa myös istua tuntikausia lysähtäneenä lämpimässä sisätyöpaikassaan, ja vaikka ei käytäkään kehoa heinämiehen tavoin, tuntea itsensä voipuneeksi, kuluneeksi. Hänen on kyllä sallittu käydä kahvi-, tupakka- ja juorutaolla, mutta jotenkin ne eivät virvoita, vaikka vievätkin leijonanosan päivästä. Lyhytkin makuuhetki voisi tehdä ihmeitä, mutta jo ajatus siitä on niin radikaali, ettei se edes käy tietoisessa mielessä. Eihän hän ole nähnyt sellaista sitten vuoden 1991, jolloin joku oli saanut duunissa sydäninfarktin. Makuuasento on hälyttävä näky. Jos sillä leikittelee, se on hyvinkin potentiaalinen syy potkuille.
Harvoja valistuneita poikkeustapauksia lukuunottamatta makuuasento on sitkeä tabu niin työpaikoilla ja oppilaitoksissa kuin julkisissa tiloissa (jopa toisten kotona kyläillessä pitää olla aika hyvä tuttu, jos kehtaa oikaista pitkäkseen); paikoissa, joissa ihmiset viettävät keskimäärin yli kolmanneksen ajastaan. Eräs kuriositeettitilanne, jossa julkinen makuuasento suvaitaan, on auringonotto kesäisen puiston nurmella. Muutoin se on suora kutsu hätyyttävälle henkilökunnalle, sairaanhoitohenkilöstölle, vartijalle tai poliisille (nykymaailmassa makaavan ihmisen suoranainen arkkityyppi, kuvaavaa kyllä, on niin sanotusti katuojan suistunut). Miten niin luonnollisesta ja harmittomasta asiasta kuin "lööbailusta" on kehkeytynyt häiriökäytös? Vastauksen täytyy liittyä yksikärkistä tehokkuutta korostavaan aikaan, tehotalouteen. Huilaava on tyytyväinen eikä osallistu kuluttamiseen - mutta se ei riitä vielä selitykseksi.
Esoteerisen maantieteen taholla saarnataan usein siitä, kuinka rationaalisuus on vääristyneellä tavalla ylivallalla nykyihmisen psyykeessä ja hänen luomassaan ympäristössä. Levon katsominen pahalla tuntuu loksahtavan siihen kuvaan kuin palapelin pala. Ylirationaalisuus näkee pötkötyksen kesken "tehokasta aikaa" vaarantavan koko olemassaoloaan, kaikkea tuloksellista ja hallittua. Kiusallinen luovuus voi herätä kaikkine outoine uusine ajatuksineen ja kyseenalaistuksineen. Sisäinen riittämättömyyden syyttäjä saa hepulin: jos ihminen ei ole tarpeeksi tehokas edes ravatessaan pää höyryävänä, niin mitä muuta julkeasti otettu lepohetki on kuin täyttä dekadenssia ja turmiota? Antautuminen horisontaaliseen asentoon on ekstensiivistä, se on kuin spontaani vaellus tiukoista koodeista vapaalle joutomaalle tai kätkeytyminen suojaavaan pensaikkoon. Huvittavaa on se, että vaikka keskellä päivää huilaaminen näyttää olevan märkä rätti vasten tehokkuuden kasvoja, tosiasiassa sopivasti ajoitetut ja mitoitetut tauot vain lisäävät toimintakykyä ja ovat käytettyyn aikayksikköön nähden erinomainen "sijoitus". Tämän tiesi heinäväkikin, joka ei makoillut laiskuuttaan.
"Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee sisäänkirjoitettu ajatus, että nukkuminen on toisarvoista valveen rinnalla. Sitä ei lasketa edes vapaa-ajaksi", pohti nukkmista ajankäyttötapana tutkinut Lapin yliopiston professori, kauppatieteiden tohtori Anu Valtonen Helsingin Sanomissa 12.6.2005. Maailmalla hän tiesi levon keitaiden kuitenkin olevan jo bisnes. "Esimerkiksi New Yorkin ydinkeskustassa toimii urbaanien kiireisten päiväunihotelli. Siellä on lentokoneen tuoleja muistuttavat lepotuolit, joihin voi ostaa vartin ajan ja vetäistä cafe latten sijaan voimatorkut."
Tuore signaali levon sallimiselle tuli yllättävältä taholta, kun eduskunnalle taannoin hankittiin paljon kohutut torkkupeitot. Esimerkkiä olisi voinut odottaa jostain muualta, mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yhtä kaikki, on korkea aika saada levon paikkoja kaikkialle sinne kodin ulkopuolelle, missä vietämme päiviämme. Helsingissä on kulttuuritehdas Korjaamon yläkerrassa muutamia levähdykseen kutsuvia ja siihen ilmeisesti tarkoitettuja laakeita avosohvia, mutta muita ei tule mieleen. Ehkäpä jonain päivänä - piankin - nähdään kansanliike, jossa ihmiset valloittavat lepotilan kaikista mahdollisista paikoista ja osoittavat näin oikeutetun tarpeensa hengähtää kesken oravanpyörää. Se olisi kaikista kapinoista rauhanomaisin, mutta ei vähiten tärkein.
Feminististä tilantutkimusta (muistakaamme, että taolaisittain lepo on puhtaasti feminiinista "jin"-voimaa) edustavassa blogissa "Maanmittauslaitos" toimeen on jo ryhdytty. Peloton lepokommandojen ryhmä kartoitti ja valloitti horisontaaliseen oleskeluun soveltuvia neliömetrejä tämänkin kirjoittajan alma materin eli Helsingin yliopiston huomasta sekä pohdiskeli aihetta monelta kantilta:
http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/02/lepopaikkojen-kartoitusta/
http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/03/opiskelija-tarvitsee-unta-missa-ovat-prekariaatin-lepopaikat/
Mainittakoon lopuksi, että arjen katkaisevalla lepohetkellä emme välttämättä tarkoita torkkuja eli käytännössä utuisia haavekuvia, katkonaisia kuorsahduksia ja koiranunta. Monille ne maittavat eikä niissä mitään vikaa, mutta tietoinen itsensä syvärentouttaminen, mikä tapahtuu käymässä keho läpi mielessään kohta kohdalta ja päästämällä samalla irti jännitteistä, on pääsääntöisesti vielä ravitsevampaa. Niin tuskin tehtiin heinäpellon laidassa, mutta urbaanin vaeltajan varusteet voivat olla monipuolisemmat kuin entisellä maalaisserkulla.
Olen joskus pohtinut hyvin samansuuntaisia asioita. Makuuasennon lisäksi olen kiinnättynyt huomiota siihen, miten lattialla istuminen tuntuu olevan syvästi paheksuttuvaa länsimaissa, vaikka se esim. japanilaisessa kulttuurissa on perinteikäs tapa vaikkapa ruokailla.
VastaaPoistaSiinäkin kyse on varmaan jonkinlaisesta rationaalisesta hygienia ajattelusta, mutta entä jos lattia on puhdas? Ei sillä istumista julkisissa tiloissa silti katsota hyvällä.
Niin, hyvä kysymys: miksi lattian pitäisi olla vain kävelyyn ja seisoskeluun.
VastaaPoistaLattialla ja maassa istuminen lienee perinteisesti hyväksyttävää aika laajalti Aasiassa. Ainakin Intiassa näkee myös välimuotoa: kyykyssä kökkimistä. Porukkaa saattaa kyykkiä esimerkiksi bussipysäkillä - asennossa, joka tuo suomalaiselle lähinnä mieleen maastossa suoritetun hätätarpeen. Jos jalat ovat tottuneet siihen, niin se lienee kuitenkin vähemmän rasittavaa kuin seisominen.
Nykyisin myydään hyvin kevyitä ja kokoontaitettavina mitättömän tilan vieviä istuinalusia. Ovat hyvä hankinta. Sellaista voi pitää aina vakiovarusteena repussa. Lämmittävät takalistoa ja suojaavat vaatteita, jos tulee halu istahtaa johonkin vaikkapa kaupungilla.