Steissin fillariparat

Näin vähän voi näkyä polkupyörästä, jonka ennätyslumi on kietonut vaippaansa. Missä olisi se bernhardinkoira, joka kaivaisi hautautuneet esiin?

Arjen absurdeihin näkyihin on kuulunut jälleen tänä talvena lumeen hautautuneet ajoneuvot. Siinä missä autosta tulee pientä kumparetta tai iglua muistuttava kohouma, jäävät kulkupeleistä hennoimmat ja läpäistävimmät eli polkupyörät lumen ahmaisemiksi ja katoavat vähitellen jälkeä jättämättä kinoksiin. Verhojanskin (siperialainen kaupunki ja samalla pohjoisen pallonpuoliskon kylmyysnapa) tai muun arktisen ääriympäristön mieleen tuova pyörien hautausmaa löytyy parhaillaan Helsingin keskeisimmältä paikalta eli rautatieasemalta.

Jäihin unohtuneisiin veneisiin liittyy usein synkeä ja toisinaan paikkansa pitävä oletus, että omistajalle on käynyt jotain; että hän on jotenkin luhistunut, jopa kuollut. Sama tulee mieleen hylätyistä pyöristä, mutta voimakkaimmin nouseva arvaus on silti se, että kyseessä on silkka elintasopöhö. Meillä menee liian paksusti, kun edes omaa omaisuutta ei enää arvosteta alkeellisimman huolenpidon vertaa. Jos lumikuormaaja ei kahmaise tsykkeliä matkaansa tai yön luihut arpinaamat tarjoa sille mononsyrjää, niin voihan se jossain kunnossa löytyä keväällä. Jossain kunnossa. Ja tuskin lumisäilytykseen luottanut silloinkaan laiminlyödylle ratsulleen öljyä ja tärpättistä rättiä tarjoaa. Kaltoin kohdeltuja pyöriä pelastamaan pitäisikin perustaa velosuojelutarkastajan virka huostaanottovaltuuksin.

Taisi kyllästys iskeä kesken talvipyöräilyn.

Pehmoparkissa. Vasemmalta pyörien seurassa hotelli Seurahuone, Forum ja Sokoksen tavaratalo.

Hylättyjä fillareita on eri puolilla asemaa kaikkiaan kymmenittäin.

Kaikki eivät kuitenkaan seisota saati hylkää fillariaan hurjimmankaan lumitalven kourissa. Eräs urheasti halki nietosten kamppaileva ja vastoinkäymisistä ilmeisen vilpittömästi nauttiva satulasankari on elämäntapapyöräilijä ja matkakirjailija Matti Rämö. Hän on omistanut pyöräilylle eloisan blogin, jossa myös kuluvan talven olosuhteet saavat innokasta tuuletusta. "Elämänkaaren loppulaskennoissa vannon vielä ääni väristen, että yhtään pöperöistä tuiskuaamua satulassa en vaihtaisi pois. Joistain muista päivistä voisin kyllä luopua", hän tuumaa. Ja totta tosiaan: talvipyöräily on oikea kärsivällisyyskoulu, joka voi kasvattaa pinnaa ja ulkoisten olosuhteiden viisasta hyväksyntää kummasti.

http://blogit.yle.fi/polkupyoramatkalla-joka-paiva