Kesäpäivän rautatiehistoriallinen tunnelikävely

Näin elokuussa kesä on viimeinkin asettunut taloksi raukoille rajoillemme. Se on levollinen, itsevarma asemastaan. Sillä ei ole enää kiire mihinkään, ei enää tulosvastuuta eliöiden kasvuoloista. Se vain on ja hehkuu. Ja niin hehkuu Stadikin, kiven ja tiilen kaupunki, jonka valolle altistunut sokkelo tallentaa hanakasti auringon korkeuksistaan siroitteleman lämmön.

Saadakseen tervetullutta vilvoitusta kuumaan kesäpäivään esoteerisen maantieteen kaupunkikävelyosasto päätti lähteä tarkistamaan Itä-Pasilan ja Kumpulan välisen rautatietunnelin. Vuosina 1960-1965 rakennettu tunneli korvasi nykyisen Junatien kohdalla kulkeneen radan, joka kulki Hämeentien sillan ali (nykyisen metron ulostulon nurkilta) Sörnäisten satamaan. Nyt tunneli on käymässä junaliikenteen kannalta tarpeettomaksi, kun Sompasaaren satama lakkautettiin ja Kalasataman toiminta on hiipumassa. Silti: 650-metriä kallion sisällä kulkevana se on kuin kylmäkellari ja täytti virvoituksen tarpeen. Kaikista merkeistä päätellen tunnelilla on myös oma sosio-kulttuurinen elämänsä, joka jää maanpäälliselle todellisuudelle tuntemattomaksi.

Alla olevien kuvien kautta katsastamme tarkemmin tunnelia ja sen lähinurkkia. Lopuksi päädymme aina Pasilan alaratapihalle saakka, jossa odottaa pari rautatiehistoriallista yllätystä.


Viimeinen silmäys taakse tunnelin Itä-Pasilan puoleisessa päässä.


Etäisyydet hämärtyvät suorassa mutta pitkässä tunnelissa. Toinen pää näyttää olevan aika lähellä, mutta kun alkaa kävellä sitä kohden, se pysyttelee pitkään saavuttamattomissa.


Keskivaiheilla kohtaamme sabotaasin jäljet. Jokin pimeyden partisaanijoukkio on pitänyt isoa roviota raiteiden keskellä, jolloin useita rataparruja on palanut pois.


Tämä johtanee paikallisen Mustanaamio-kerhon vihkimyspaikalle.


Mukava toivotus kertoo, että maanalaisilla huudeilla on oltu myös sydäntalvella.


Puistonpenkin viimeinen palveluspaikka on kalsea katakombi. Kaikkea tunneliin ajava juna saakin kohdata.


Luolan keskivaiheilla vesisuoni on murtautunut katon betonikuorrutuksen läpi. Valuva vesi on ohjattu sivuun, ettei juna saa loroa päällensä.


Marssi on pitkä, pimeä ja kivinen, mutta lopulta suuaukon valo kasvaa maisemaksi. Tunnelin itäpää on "Vallilan laaksossa", lähelllä siirtolapuutarhaa ja Kumpulan kasvitieteellistä puutarhaa.


Itä-Pasilan elementtitalot ovat kuin taikaiskusta vaihtuneet vehreään keitaaseen.


Originaalia suoja-aitaa Vallilan laaksossa.


Tasoristeyksen valo-opastimet ja puomit eivät ole enää käytössä.


Uusi läpimarssi ei tunnu edellistä lyhyemmältä.


Itä-Pasilan suuaukkoa vartioivaa toteemia on palvottu uhraamalla sille kymmenittäin litistettyjä muovipulloja.


Korkealla radan yläpuolella kulkee betoniramppeja...


... Joilta on paiskottu alas ostoskärryjä ja polkupyöriä. Jokin uhririitti? Tarkkaavainen hoksaa kuvasta myös city-kanin. Niille itä-länsi -suuntainen tunneli on hyvä siirtymäväylä, joka yhdistää kanien alkuperäisen tukialueen (Vanhankaupunginlahden rannat) kantakaupunkiin.


Kukat viittaavat kerjäläisromanien varastokätköön. Kaupustelu on janottanut.


Tämä vaihde ohjasi VR:n Pasilan konepajan (Aleksis Kiven kadulla) junia.


Viimeinen tunneli ennen Pasilan ratapiha-aluetta on noin satametrinen.


Suosittu galleria.


Tunnelin ulkopuolella odottaa kuria ja teknologiaa korostava scifi-Pasila...


... Ja yllättäen vanha höyryveturi tyyppiä Tk3. Tyyppi oli kevyt tavarajunaveturi, lempinimeltään Pikku-Jumbo, jollaisia rakennettiin kaikkiaan 161 kappaletta vuosina 1928-1953. Tämä yksilö on numero 1163. Näin se sattuu olemaan yksi niistä (1147-1166), jotka rakennettiin tanskalaisella Frichsin tehtalla 1949, kun suomalaiset veturitehtaat Tampella ja Lokomo olivat ylityöllistettyjä muun muassa sotakorvaustuotannon vuoksi.


Hylätyn ja huonokuntoisen vanhuksen taustalla viuhuu jatkuvasti kiireisiä sähköjunia.


Veturi sisältä. Tällainen peli ei käynnisty avainta vääntämällä, vaan höyrykattilaa täytyy lämmittää koksilla tai koivuhaloilla koko yö ennen aamun starttia.


Kuumaksi käyneet hanat on päällystetty narupunoksin.


Tästä saattoi vihellyttää pilliä. Tärkeä ominaisuus lähtöä juhlistettaessa ja tasoristeyksiä lähestyttäessä.


Suomen rautateillä käytettiin höyryvetureita vuoteen 1975 saakka. Myös 1163 palveli tarkistusleimoista päätellen loppumetreille asti. Leimoja on vuosilta 1949-1974.


Veturin pyörät ovat solidia kamaa.


Törmäämme ratapihalla myös lättähattuun. Paikallisliikenteeseen tarkoitettuja, suorakuutosdieselin vauhdittamia kiskobusseja tehtiin vuosina 1955-1963. Niiden korit valmisti Valmetin lentokonetehdas Tampereella ja moottorit saman putiikin Linnavuoren tehtaat Siurossa. VR:n lanseeraama nynnynimi "Sinikko" jäi unhoksiin, kun kansa nimesi vaunut Helsingin katupoikien mukaan.


Lättien aikakaudella melkein kaikki blaadasivat spaddua, ja osastot olivat täten jaoteltu savuisuuden mukaan.


Nuukahtanut lättä. Viimeiset lättähatut poistettiin säännöllisestä liikenteestä 1988, tosin 1980-luvulla niitä oli enää käytetty lähinnä vain Savon ja Karjalan alueella. VR käyttänee edelleenkin joitakin lättiä sähköratojen työ- ja tarkastuvaunuiksi modifioituina.


1950-luvun muotokieltä.