Pieni ekskursio Meikonsalolle - ja yleistä erämaista

Ah, ei möksän möksää eikä botskin botskii!

Kirkkonummen ja Siuntion taajamien välilssä on tyhjää. Ei ainuttakaan markettia, R-kioskia, välipala-automaattia, rullaporrasta, suurpainenatriumlamppua, huoltoasemaa, kebab-ravintolaa, kokouskylpylää, hiihtoputkea tai liityntäramppia. Vain kilometri toisensa perään läpeensä syrjäseutumaista, suorastaan erämäistä metsäluontoa soineen ja järvineen.

Järviylänköä ei ole viitoitettu, ei retkivarustettu. Sinne ei opasteta ihmisten ilmoilta. Sillä ei ole edes yhtenäistä nimeä, vaan joukko osa-alueiden nimiä, joista jotkut, kuten Dorgarn, ovat jotain muinaismongerrusta (Dorgarn tarkoittaa kuulemma "kivistä reuna-aluetta"). Usein alueeseen viitataan kuitenkin sen suurimman järven mukaan, jolloin sitä kutsutaan Meikoksi tai juhlallisesti Meikonsaloksi.

Topografialtaan piirteikäs, raivaamaton vedenjakajaseutu on rauhansa vuoksi eläimille mieleinen. Linnuista siellä esiintyvät arat "oikean metsän" lajit, kuten pyy, teeri, metso, kuikka, kaakkuri, sääksi, kehrääjä ja kurki. Nisäkkäistä mainitaan saukko, näätä, ilves, liito-orava ja satunnaisena karhu.

Lisäksi Meiko on hirvien talvehtimisaluetta, minkä vuoksi sen hirvikanta kaksinkertaistuu talvisin. Kesäisin puolestaan moninkertaistuu nuorisokanta, jos erästä Meikon ongelmista kirjoittanutta luontoharrastajaa on uskominen: "Nuoriso järjestää kesäisin luvattomia tekno/rave-bileitä, joissa käyttäydytään kuin Kaivopuistossa eli roskataan ja soitetaan kovaäänistä musiikkia, joka kuuluu kilometrien päähän."...

Esoteerisen maantieteen koulu ja Romantic Geographic Society järjestivät kevyen päivävaelluksen kyseiselle metsäalueelle. Opastuksesta vastasi kuvataiteilija, RGS:n perustajajäseni Jussi Kivi, jolle alue on tuttu vuosien retkeilyn jälkeen. Alla kuvasatoa ekskursiolta, joka aloitettiin kirkkaan pakkaspäivän virkeissä tunnelmissa, nostettiin ylevään lakeensa korven hämmentävien yllätysten myötä ja päätettiin vaikuttuneen vaitonaisina puolikuun valaessa mystisen hopeanharmaata kajoaan yli huurteisen maan.

Kuurainen avosuo säihkyi miljoonana timanttina, ja toivotti tervetulleeksi Meikonsaloon.

Lampi on juuri saanut jääpeitteen.

Osa Meikoa kuului Porkkalan "vuokra-alueeseen" 1944-55. Tästä muistutuksena tiettömän metsän keskelle rakennettu neuvostobunkkeri.

Suuri ja kirkasvetinen Meikojärvi on, ihme kyllä, mökittämätön. Kirkkonummi pumppaa siitä juomavetensä.

Purovesi oli jotensakin pronssinruskeaa, mutta ei hätiä mitiä: kahvi oli oikeaoppisen mustaa.

Kookas muurahaiskeko voi olla jopa sata vuotta vanha. Yksittäinen murkkukuningatar voi sekin elää parikymmentä vuotta.

Jo raunioitunut pöllönpönttö on tehty Alkoholiliikkeen laatikosta.

Meikonsalon metsät alkavat paikoin omata korkeaa luonnontilan astetta. Tästä todisteena alueelta löydetyt 109 kääpälajia, muun muassa vaatelias, Etelä-Suomesta kadonneeksi luultu salokääpä.

Tuimailmeinen kivi salosydämessä on hyvinkin voinut olla esi-isiemme palvontapaikka.

Lähellä kiviukkoa, synkeän ryteikön syleilyssä, irvisti kepin nenään ripustettu hirvenkallo.

Mäen huurulaikkuinen talviasu toi illansuuhun valoa.

Suopursun tuoksun voi tuntea jopa sydäntalvella. Raju (myrkky)-yrtti antoi vanhan kansan oluissa tanakan humalatehon. Kasvia väitetään myös voimalliseksi lemmennostattajaksi; hirvet kuulemma syövät sitä kiima-aikana.

Hämärä hiipii hiljaiselle salolammelle. Tai ei aina hiljaiselle; jäätymisellä on oma mystinen äänimaailmansa paukkeesta ulinaan ja rusahtelusta vonkumiseen.

Post scriptum.

Meikosta on laadittu 2007 Metsähallituksen luonnos suojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmaksi. Alueesta on suojeltu tätä nykyä vajaa 2000 hehtaaria, mitä suunnitelmaluonnos koskee.

Suunnitelmaluonnoksen ansioksi on luettava aluejakoon esitetty luokitus "syrjävyöhyke", josta sanotaan seuraavaa: "Syrjävyöhyke on mahdollisimman laaja yhtenäinen alue, joka pidetään pysyvästi niin rauhallisena, erämaisena ja luonnotilaisena kuin suinkin". Tällaiset lauseet ovat todennäköisesti työryhmissä mukana olevien luonnonsuojelukentän edustajien "sormenjälkiä". Syrjävyöhykkeen ulkopuolelle on suunniteltu niin retkeilyreittejä ja muuta palveluvarustusta kuin opastustauluja aikataululla 2009-2012.

Täältä voi opiskella:
http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Hoidonjakaytonsuunnittelusuojelualueilla/Valmisteillaolevatsuunnitelmat/Viimeisteltavinaolev/Meiko/Documents/Meikon_HKS_Lausunnolle.pdf

Syy tai seuraus, Kirkkonummen ja Siuntion välisen salomaan kävijämäärien ennustetaan kasvavan "merkittävästi" tulevaisuudessa. Hyvä tai paha, tai hyvän ja pahan tuolla puolen, tämä Sipoonkorven ohella ainoa pääkaupunkiseudun "villi" metsämanner tulee kokemaan kesyttämisen, vaikkakin helläkätisen ja suojeluhaluisen sellaisen, aivan lähivuosina. Ellei sitten taloustaantuma tai Meikonsalon tuima kiviukko hyydytä hanketta...

Post scriptum II

Tässäkin yhteydessä, ei ehkä yllättävää, löydämme esseisti Pentti Linkolalta aiheeseen sopivan sitaatin. Vuonna 1987 kirjoitetussa artikkelissaan 'Kessin erämaa ja ihminen' hän heittää kysymyksen: "Mikä on elämänsuojelijan käyttömuoto erämaalle?" Ja vastaa siihen itse, ettei mikään. Hän ei päästäisi erämaahan "turisti-tingeltangelia opastuskeskuksineen, pitkospuineen ja porraspuineen", saati mitään vielä raatelevampaa. Erämaan tehtäväksi jää sen itseisarvoinen olemassaolo. "Sen tehtävä on siinä, että se on siellä".

Radikaali-periferiaterapeuttisessa puuskassa Linkola toivoo, ettei erämaita olisi edes kartoitettu: "Yksityiskohtia ei kukaan tuntisi - ei sitä, onko siellä järviä, metsiä, soita - tai jotakin aivan muuta, ikuisesti tietymätöntä, salassa pysyvää", hän kirjoittaa. Utulinnaiselta haaveilulta kuulostavan mietteen takana on kuitenkin graniitinsolidi kysymys: jos periferia ei saa olla periferiaa edes periferian arkkityypissä, omassa pesässään ja perimmäismuodossaan, viimeisessä perääntymissaarrekkeesa, erämaassa, niin missä sitten?

Kastroimattoman eli toisin sanoen keskustamattoman periferian arvo ilmenee kaipuussa, jonka tulkkeina taiteilijat usein toimivat. Tapio Rautavaara levytti 1955 Helena Eevan sanoittaman biisin 'Villi Pohjola', joka kuvaa osuvasti periferian mahtia. Sanoituksen periferia on järisyttävän voimaannuttava ja lopulta myös rakastettava, koska se on koskematon oma itsensä, puhdas vastapooli keskukselle: poluton, rajaton, tietön, ylevä, rauhallinen ja amoraalinen.

villi pohjolan maa
näköpiiriini saa
ikimetsää ja virtojen nauhaa
villi pohjola on
poluton, rajaton
juuri siksi se täynnä on rauhaa

villit virran on veet
sadat sen syvänteet
ne on uhkana miehen ja purren
kosken kuohuissa kai
moni hautansa sai
mutta täällä ei muistella surren

villi korpikin on
suuri koskematon
ja sen herrana kontio kulkee
satavuotias puu viel on taimi ei muu
jonka suuremmat suojiinsa sulkee

villi tunturi lie
sinne johda ei tie
ja sen rinne on jyrkkä kuin muuri
kun sen huipulle käyn
näen valtavan näyn
mutta ihminen ei ole suuri

villi pohjola on
poluton rajaton
karu vierasten silmillä nähden
miksi kuitenkin vaan sua rakastetaan
kenties sittenkin rauhasi tähden

On vaikea kuvitella, että mikään laulu menisi jotenkin näin: "Kiva kansallispuisto on / hienot parkkipaikat sen / mikäs opastettua polkua on käydä"...