Ah, ei möksän möksää eikä botskin botskii!
Kirkkonummen ja Siuntion taajamien välilssä on tyhjää. Ei ainuttakaan markettia, R-kioskia, välipala-automaattia, rullaporrasta, suurpainenatriumlamppua, huoltoasemaa, kebab-ravintolaa, kokouskylpylää, hiihtoputkea tai liityntäramppia. Vain kilometri toisensa perään läpeensä syrjäseutumaista, suorastaan erämäistä metsäluontoa soineen ja järvineen.
Järviylänköä ei ole viitoitettu, ei retkivarustettu. Sinne ei opasteta ihmisten ilmoilta. Sillä ei ole edes yhtenäistä nimeä, vaan joukko osa-alueiden nimiä, joista jotkut, kuten Dorgarn, ovat jotain muinaismongerrusta (Dorgarn tarkoittaa kuulemma "kivistä reuna-aluetta"). Usein alueeseen viitataan kuitenkin sen suurimman järven mukaan, jolloin sitä kutsutaan Meikoksi tai juhlallisesti Meikonsaloksi.
Topografialtaan piirteikäs, raivaamaton vedenjakajaseutu on rauhansa vuoksi eläimille mieleinen. Linnuista siellä esiintyvät arat "oikean metsän" lajit, kuten pyy, teeri, metso, kuikka, kaakkuri, sääksi, kehrääjä ja kurki. Nisäkkäistä mainitaan saukko, näätä, ilves, liito-orava ja satunnaisena karhu.
Lisäksi Meiko on hirvien talvehtimisaluetta, minkä vuoksi sen hirvikanta kaksinkertaistuu talvisin. Kesäisin puolestaan moninkertaistuu nuorisokanta, jos erästä Meikon ongelmista kirjoittanutta luontoharrastajaa on uskominen: "Nuoriso järjestää kesäisin luvattomia tekno/rave-bileitä, joissa käyttäydytään kuin Kaivopuistossa eli roskataan ja soitetaan kovaäänistä musiikkia, joka kuuluu kilometrien päähän."...
Esoteerisen maantieteen koulu ja Romantic Geographic Society järjestivät kevyen päivävaelluksen kyseiselle metsäalueelle. Opastuksesta vastasi kuvataiteilija, RGS:n perustajajäseni Jussi Kivi, jolle alue on tuttu vuosien retkeilyn jälkeen. Alla kuvasatoa ekskursiolta, joka aloitettiin kirkkaan pakkaspäivän virkeissä tunnelmissa, nostettiin ylevään lakeensa korven hämmentävien yllätysten myötä ja päätettiin vaikuttuneen vaitonaisina puolikuun valaessa mystisen hopeanharmaata kajoaan yli huurteisen maan.
Kuurainen avosuo säihkyi miljoonana timanttina, ja toivotti tervetulleeksi Meikonsaloon.
Lampi on juuri saanut jääpeitteen.
Osa Meikoa kuului Porkkalan "vuokra-alueeseen" 1944-55. Tästä muistutuksena tiettömän metsän keskelle rakennettu neuvostobunkkeri.
Suuri ja kirkasvetinen Meikojärvi on, ihme kyllä, mökittämätön. Kirkkonummi pumppaa siitä juomavetensä.
Purovesi oli jotensakin pronssinruskeaa, mutta ei hätiä mitiä: kahvi oli oikeaoppisen mustaa.
Kookas muurahaiskeko voi olla jopa sata vuotta vanha. Yksittäinen murkkukuningatar voi sekin elää parikymmentä vuotta.
Jo raunioitunut pöllönpönttö on tehty Alkoholiliikkeen laatikosta.
Meikonsalon metsät alkavat paikoin omata korkeaa luonnontilan astetta. Tästä todisteena alueelta löydetyt 109 kääpälajia, muun muassa vaatelias, Etelä-Suomesta kadonneeksi luultu salokääpä.
Tuimailmeinen kivi salosydämessä on hyvinkin voinut olla esi-isiemme palvontapaikka.
Lähellä kiviukkoa, synkeän ryteikön syleilyssä, irvisti kepin nenään ripustettu hirvenkallo.
Mäen huurulaikkuinen talviasu toi illansuuhun valoa.
Suopursun tuoksun voi tuntea jopa sydäntalvella. Raju (myrkky)-yrtti antoi vanhan kansan oluissa tanakan humalatehon. Kasvia väitetään myös voimalliseksi lemmennostattajaksi; hirvet kuulemma syövät sitä kiima-aikana.
Hämärä hiipii hiljaiselle salolammelle. Tai ei aina hiljaiselle; jäätymisellä on oma mystinen äänimaailmansa paukkeesta ulinaan ja rusahtelusta vonkumiseen.
Post scriptum.
Meikosta on laadittu 2007 Metsähallituksen luonnos suojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmaksi. Alueesta on suojeltu tätä nykyä vajaa 2000 hehtaaria, mitä suunnitelmaluonnos koskee.
Suunnitelmaluonnoksen ansioksi on luettava aluejakoon esitetty luokitus "syrjävyöhyke", josta sanotaan seuraavaa: "Syrjävyöhyke on mahdollisimman laaja yhtenäinen alue, joka pidetään pysyvästi niin rauhallisena, erämaisena ja luonnotilaisena kuin suinkin". Tällaiset lauseet ovat todennäköisesti työryhmissä mukana olevien luonnonsuojelukentän edustajien "sormenjälkiä". Syrjävyöhykkeen ulkopuolelle on suunniteltu niin retkeilyreittejä ja muuta palveluvarustusta kuin opastustauluja aikataululla 2009-2012.
Täältä voi opiskella:
http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Hoidonjakaytonsuunnittelusuojelualueilla/Valmisteillaolevatsuunnitelmat/Viimeisteltavinaolev/Meiko/Documents/Meikon_HKS_Lausunnolle.pdf
Syy tai seuraus, Kirkkonummen ja Siuntion välisen salomaan kävijämäärien ennustetaan kasvavan "merkittävästi" tulevaisuudessa. Hyvä tai paha, tai hyvän ja pahan tuolla puolen, tämä Sipoonkorven ohella ainoa pääkaupunkiseudun "villi" metsämanner tulee kokemaan kesyttämisen, vaikkakin helläkätisen ja suojeluhaluisen sellaisen, aivan lähivuosina. Ellei sitten taloustaantuma tai Meikonsalon tuima kiviukko hyydytä hanketta...
Post scriptum II
Tässäkin yhteydessä, ei ehkä yllättävää, löydämme esseisti Pentti Linkolalta aiheeseen sopivan sitaatin. Vuonna 1987 kirjoitetussa artikkelissaan 'Kessin erämaa ja ihminen' hän heittää kysymyksen: "Mikä on elämänsuojelijan käyttömuoto erämaalle?" Ja vastaa siihen itse, ettei mikään. Hän ei päästäisi erämaahan "turisti-tingeltangelia opastuskeskuksineen, pitkospuineen ja porraspuineen", saati mitään vielä raatelevampaa. Erämaan tehtäväksi jää sen itseisarvoinen olemassaolo. "Sen tehtävä on siinä, että se on siellä".
Radikaali-periferiaterapeuttisessa puuskassa Linkola toivoo, ettei erämaita olisi edes kartoitettu: "Yksityiskohtia ei kukaan tuntisi - ei sitä, onko siellä järviä, metsiä, soita - tai jotakin aivan muuta, ikuisesti tietymätöntä, salassa pysyvää", hän kirjoittaa. Utulinnaiselta haaveilulta kuulostavan mietteen takana on kuitenkin graniitinsolidi kysymys: jos periferia ei saa olla periferiaa edes periferian arkkityypissä, omassa pesässään ja perimmäismuodossaan, viimeisessä perääntymissaarrekkeesa, erämaassa, niin missä sitten?
Kastroimattoman eli toisin sanoen keskustamattoman periferian arvo ilmenee kaipuussa, jonka tulkkeina taiteilijat usein toimivat. Tapio Rautavaara levytti 1955 Helena Eevan sanoittaman biisin 'Villi Pohjola', joka kuvaa osuvasti periferian mahtia. Sanoituksen periferia on järisyttävän voimaannuttava ja lopulta myös rakastettava, koska se on koskematon oma itsensä, puhdas vastapooli keskukselle: poluton, rajaton, tietön, ylevä, rauhallinen ja amoraalinen.
villi pohjolan maa
näköpiiriini saa
ikimetsää ja virtojen nauhaa
villi pohjola on
poluton, rajaton
juuri siksi se täynnä on rauhaa
villit virran on veet
sadat sen syvänteet
ne on uhkana miehen ja purren
kosken kuohuissa kai
moni hautansa sai
mutta täällä ei muistella surren
villi korpikin on
suuri koskematon
ja sen herrana kontio kulkee
satavuotias puu viel on taimi ei muu
jonka suuremmat suojiinsa sulkee
villi tunturi lie
sinne johda ei tie
ja sen rinne on jyrkkä kuin muuri
kun sen huipulle käyn
näen valtavan näyn
mutta ihminen ei ole suuri
villi pohjola on
poluton rajaton
karu vierasten silmillä nähden
miksi kuitenkin vaan sua rakastetaan
kenties sittenkin rauhasi tähden
On vaikea kuvitella, että mikään laulu menisi jotenkin näin: "Kiva kansallispuisto on / hienot parkkipaikat sen / mikäs opastettua polkua on käydä"...
maanantai 5. tammikuuta 2009
torstai 1. tammikuuta 2009
Vartiosaaren uusi vuosi: kuvasikermä
No onkos tullut kesä... Uudenvuodenpäivän yksityiskohta Vartiosaaren eteläpuolen "biitsiltä".
Retkiosastomme kiersi uudenvuodenpäivänä Helsingin Vartiosaarta ja tallensi alla olevan fotokoosteen. Mielessämme oli vahvana alkava vuosi 2009. Se voi olla ratkaisun vuosi Vartiosaarelle, joka jätettiin yleiskaavaluonnoksessa 2002 selvitysalueeksi. Nähtäväksi jää, millaista kaavamerkintää kaupunkisuunnitteluvirasto saarelle esittää. Yksi aiemmista visioista oli 8000:n asukkaan lähiö.
Noin neliökilometrin (runsaan 80 hehtaarin) kokoinen Vartiosaari on Helsingin ja jopa koko Suomen oloissa harvinaisen koskemattomana säilynyt rakennusperintö- ja perinnemaisemakokonaisuus. Tämä selittyy ensinnäkin sillä, että Vartiosaari on saanut säilyä saarena, ilman siltaa, ja toiseksi 1950-luvulta jatkuneella rakennuskiellolla. Saareen siirtyminen tuntuu samalta kuin olisi siirtynyt satoja kilometrejä tai useita vuosikymmeniä jonnekin. Asfalttia, betonielementtejä, autoja ja katulamppuja ei tule kovin äkkiä ikävä.
Vartiosaaren luonto monipuolinen: se vaihettuu villiintyneistä huvilapuistoista kosteisiin tervalepikoihin ja ikääntyneisiin haavikoihin, ja edelleen mustikkatyypin sekametsistä puolukkatyypin männiköihin, karuihin kanerva- ja jäkäläkankaisiin, kallioylänköihin, kuten myös rantaniittyihin, maatumisluhtiin, lehtoihin, hakamaihin, puutarhoihin ja yhä lampain laidunnettaviin niittyihin.
Vartiosaaressa on noin 60 taloa, joista valtaosa on rakennettu ennen vuotta 1930. Rakennussuojelukohteita on parikymmentä. Noin puolet taloista on yksityisten (noin kymmenen ympärivuotisesti asuttuja) ja puolet Helsingin kaupungin omistamia. Jälkimmäiset on vuokrattu kunnostusvelvoitteella erilaisille yhdistyksille ja organisaatioille. Talot sijoittuvat rannoille, 90 prosenttia saaren pinta-alasta on jokamiesoikeuksin kuljettavaa metsää.
Vartiosaaressa toimii muun muassa Helsingin kaupungin henkilöstön lomailukeskus Kallioranta, Laajasalon piiriin kuuluva kesänuorisotalo, Kaupunginteatterin henkilöstön huvila, Ekumeenisen karmeliittaluostariyhteisön ympärivuotinen retriittipaikka, sosiaaliviraston Ensihuoltolaitoksen virkistys- ja toimintakeskus, Vailla vakinaista asuntoa ry:n huvila asunnottomille, Kirjailijaliiton huvila ja Pienperheyhdistyksen (jäseniä 1200) lomapaikka. Kesäisin Vartiosaareen pääsee Hakaniemestä liikennöivällä vesibussilla M/S Maria.
Vartiosaari on ruuhkaantuneessa ja tukkoon rakennetussa Helsingissä ihmeellinen poikkeus. Se on kaupungin perifeerisimpiä paikkoja, ja siinä on sen vahvuus, joka saa liki poikkeuksetta jokaisen kävijän seesteiseen ja onnelliseen hymyyn. Tänä(kin) vuonna valveutuneiden ja herkkien aluetajuajien on syytä olla tarkkana, ja pitää osaltaan huolta, ettei Stadi mokaa tätä aarrettaan jollain lapsellisen julmalla jyräkaavakotkotuksella, jollaisia on kyllä ennenkin nähty. Muun muassa 1968 saaren läpi suunniteltiin Itäväylän kokoluokkaa olevaa moottorikatua... Helsingin Uutisten 7.12.2008 julkaiseman uutisen mukaan Vartiosaaren kaavoitus on tosin edelleen takkuvaihteella: http://www.helsinginuutiset.fi/Uutiset/Arkisto/2008/12/07/Kivinokan-ja-Vartiosaaren-kaavoitus-pysahdyksissa
Vuoden vaihtuessa Vartiosaari eli kelirikon hetkiä. Veneily sujui vielä jäät läpäisevää "ränniä" myöten.
Vartiosaaren nimen selittää tämä tähystyskallioksi sovelias kolmikymmentämetrinen mäki. Eri maista saapuvien purjehtijoiden ikivanha idänreitti kulki mäen alta Vartiokylän linnavuoren suuntaan ja aina Novgorodiin.
Mäellä on vanha kummeli. Enää se ei opasta laivoja, mutta kelpaa esimerkiksi geokätköilijöiden rastiksi.
Tähystys Vartiokylänlahdelle. Oranssi häivähdys kaukaisuudessa on Vuosaaren sillalla kiitävä metro.
Ennen oltiin sitä mieltä, että talo saa olla kauniskin.
Ensin oli koivu, sitten pahka ja sitten kääpä. Nyt on kaikki. Kunhan vain ensin mainittu jaksaa.
Tämä koivu on ainakin elämänsä loppusuoralla. Mutta mikäs sen on ollut merituulta hengitellessä.
Tiilirunkoinen huvila on Gesellius-Lindgren-Saarinen -tyylinen, mutta Max Frelanderin kynästä. Aikoinaan täällä visiteerasivat Mannerheim, Svinhufvud ja Aino Acté.
Valmiina kauteen.
Vuodenajan karussa minimalismissa on oma visuaalinen tenhonsa.
Hiidenkirnussa oleva vesi on mustassa jäässä. Heijastuma paljastaa paitsi kuvaajan myös suoja-aidan. Alalaidassa oleva rautatanko on vedessä, jotta tahattomasti uimasille polskahtavat eläimet voisivat kavuta ylös.
Vartiosaaren eteläpuolen rantaa hiidenkirnukalliolta katsottuna.
Etelärannan raittia. Arska helliä hehkuttaa kuin keväällä konsanaan.
Sunnanvikin kartano on vuokralla Akavalle.
Jäätyvä vesi muodostaa suurenevia, toisiinsa liittyviä saaria.
Rakkolevä on jäänyt jään alle.
Sveitsiläistä, muinaispohjoismaista ja itäkarjalaista tyyliä yhdistelevää kansallisromantiikkaa.
Saaren suurin kivenmurikka on Viipurin rapakivialueelta jääkauden jäälautalla matkannut siirtolohkare. Aito siirtokarjalainen siis.
Tällä rantakaistaleella sinnittelee Suomen ainoa tunnettu rantaruttojuuren esiintymä.
Äkkijyrkän rantakallion laella sijaitsevaa kivistä kokoussalia on käyttänyt muun muassa Romantic Geographic Society seminaareissaan. Mantereen puolella näkyy Yliskylää ja Tammisaloa.
Kesämaja saaren pohjoisrinteellä oli aikoinaan suomalaisen oopperan perustajiin kuuluneen Wäinö Solan.
Suurin osa saarta on skutsia. Hyvää marja- ja sienimaata.
Maatalous väistyi Vartiosaaresta 1970-luvulla.
Saaren päätiellä on mittaa noin kilometri. Se houkuttelee filosofisviritteiseen tepasteluun.
Pakanallinen riittikenttä? Ei, vaan yksi saaren noin sadasta kasvimaapalstasta.
Ei muotopuutarhaa metsää parempaa.
Sosiaaliviraston Mäntyniemessä käy leiritouhuissa muun muassa huostaanotettuja lapsia.
Vielä on joulukoristetta, loppiaiseen muutama päivä.
Tämän lahdelman nimi on osuvasti Rauhalahti.
Asuuko joku juurakon kolossa? Ainakin huurre paljastaa lämpimän henkäilyn.
Yrttiviljelmä kantaa kesän muistoa, vaikka sydäntalven pakkanen puskee päälle. Kyltti vannassa kertoo, että kapistus kuului aikoinaan Sotasataman torpedovarikolle.
Kirjailijaliiton käytössä oleva huvila. Vaihtuvat kynäniekat hakevat täältä innoitusta ja hermolepoa.
Saaren pohjoisrantaa. Kaukana taustalla loistavat Marjaniemen lukaalit.
Edetessään jäätyminen käy ilmeikkääksi.
Kaislikko-niminen huvila. Palsta on lohkaistu 1896, huvilan sanotaan olevan Terijoelta.
Tämä kauppias John Nylundin vesitasolentokoneelle 1920-luvulla rakennuttama hangaari lienee Suomen viimeinen lajissaan. Nykyinen omistaja Helsingin kaupunki on vihjannut suunnittelevansa sen purkamista.
Harvinaisen hoikka talo.
Jatulintarhan käytävät ovat kapoiset ja sopivat parhaiten skidien töppösille.
Tapionpöydäksi kutsuttuja kuusen mutaatiomuotoja käytettiin ennen metsänjumalalle uhraamiseen. Näitä ei ole montaa Uudellamaalla.
Tonttukirkko on perustettu vanhaan kivilouhokseen, josta ilmeisesti vietiin Viaporin rakentamiseen kiveä. Kirkoksi 2002 siunatussa metsäpyhätössä on naitu ja kastettu sekä pidetty niin hardcore-joulukirkkoja kuin kesäisiä messuja.
Aurinko antaa tilaa tähtikirkkaalle pakkasyölle Vartiosaaren pohjoisrannalla.
Helsingin periferiaa. Iltahetki Vartiosaaren, Vasikkaluodon ja Tervaluodon välisessä ruovikossa.
Retkiosastomme kiersi uudenvuodenpäivänä Helsingin Vartiosaarta ja tallensi alla olevan fotokoosteen. Mielessämme oli vahvana alkava vuosi 2009. Se voi olla ratkaisun vuosi Vartiosaarelle, joka jätettiin yleiskaavaluonnoksessa 2002 selvitysalueeksi. Nähtäväksi jää, millaista kaavamerkintää kaupunkisuunnitteluvirasto saarelle esittää. Yksi aiemmista visioista oli 8000:n asukkaan lähiö.
Noin neliökilometrin (runsaan 80 hehtaarin) kokoinen Vartiosaari on Helsingin ja jopa koko Suomen oloissa harvinaisen koskemattomana säilynyt rakennusperintö- ja perinnemaisemakokonaisuus. Tämä selittyy ensinnäkin sillä, että Vartiosaari on saanut säilyä saarena, ilman siltaa, ja toiseksi 1950-luvulta jatkuneella rakennuskiellolla. Saareen siirtyminen tuntuu samalta kuin olisi siirtynyt satoja kilometrejä tai useita vuosikymmeniä jonnekin. Asfalttia, betonielementtejä, autoja ja katulamppuja ei tule kovin äkkiä ikävä.
Vartiosaaren luonto monipuolinen: se vaihettuu villiintyneistä huvilapuistoista kosteisiin tervalepikoihin ja ikääntyneisiin haavikoihin, ja edelleen mustikkatyypin sekametsistä puolukkatyypin männiköihin, karuihin kanerva- ja jäkäläkankaisiin, kallioylänköihin, kuten myös rantaniittyihin, maatumisluhtiin, lehtoihin, hakamaihin, puutarhoihin ja yhä lampain laidunnettaviin niittyihin.
Vartiosaaressa on noin 60 taloa, joista valtaosa on rakennettu ennen vuotta 1930. Rakennussuojelukohteita on parikymmentä. Noin puolet taloista on yksityisten (noin kymmenen ympärivuotisesti asuttuja) ja puolet Helsingin kaupungin omistamia. Jälkimmäiset on vuokrattu kunnostusvelvoitteella erilaisille yhdistyksille ja organisaatioille. Talot sijoittuvat rannoille, 90 prosenttia saaren pinta-alasta on jokamiesoikeuksin kuljettavaa metsää.
Vartiosaaressa toimii muun muassa Helsingin kaupungin henkilöstön lomailukeskus Kallioranta, Laajasalon piiriin kuuluva kesänuorisotalo, Kaupunginteatterin henkilöstön huvila, Ekumeenisen karmeliittaluostariyhteisön ympärivuotinen retriittipaikka, sosiaaliviraston Ensihuoltolaitoksen virkistys- ja toimintakeskus, Vailla vakinaista asuntoa ry:n huvila asunnottomille, Kirjailijaliiton huvila ja Pienperheyhdistyksen (jäseniä 1200) lomapaikka. Kesäisin Vartiosaareen pääsee Hakaniemestä liikennöivällä vesibussilla M/S Maria.
Vartiosaari on ruuhkaantuneessa ja tukkoon rakennetussa Helsingissä ihmeellinen poikkeus. Se on kaupungin perifeerisimpiä paikkoja, ja siinä on sen vahvuus, joka saa liki poikkeuksetta jokaisen kävijän seesteiseen ja onnelliseen hymyyn. Tänä(kin) vuonna valveutuneiden ja herkkien aluetajuajien on syytä olla tarkkana, ja pitää osaltaan huolta, ettei Stadi mokaa tätä aarrettaan jollain lapsellisen julmalla jyräkaavakotkotuksella, jollaisia on kyllä ennenkin nähty. Muun muassa 1968 saaren läpi suunniteltiin Itäväylän kokoluokkaa olevaa moottorikatua... Helsingin Uutisten 7.12.2008 julkaiseman uutisen mukaan Vartiosaaren kaavoitus on tosin edelleen takkuvaihteella: http://www.helsinginuutiset.fi/Uutiset/Arkisto/2008/12/07/Kivinokan-ja-Vartiosaaren-kaavoitus-pysahdyksissa
Vuoden vaihtuessa Vartiosaari eli kelirikon hetkiä. Veneily sujui vielä jäät läpäisevää "ränniä" myöten.
Vartiosaaren nimen selittää tämä tähystyskallioksi sovelias kolmikymmentämetrinen mäki. Eri maista saapuvien purjehtijoiden ikivanha idänreitti kulki mäen alta Vartiokylän linnavuoren suuntaan ja aina Novgorodiin.
Mäellä on vanha kummeli. Enää se ei opasta laivoja, mutta kelpaa esimerkiksi geokätköilijöiden rastiksi.
Tähystys Vartiokylänlahdelle. Oranssi häivähdys kaukaisuudessa on Vuosaaren sillalla kiitävä metro.
Ennen oltiin sitä mieltä, että talo saa olla kauniskin.
Ensin oli koivu, sitten pahka ja sitten kääpä. Nyt on kaikki. Kunhan vain ensin mainittu jaksaa.
Tämä koivu on ainakin elämänsä loppusuoralla. Mutta mikäs sen on ollut merituulta hengitellessä.
Tiilirunkoinen huvila on Gesellius-Lindgren-Saarinen -tyylinen, mutta Max Frelanderin kynästä. Aikoinaan täällä visiteerasivat Mannerheim, Svinhufvud ja Aino Acté.
Valmiina kauteen.
Vuodenajan karussa minimalismissa on oma visuaalinen tenhonsa.
Hiidenkirnussa oleva vesi on mustassa jäässä. Heijastuma paljastaa paitsi kuvaajan myös suoja-aidan. Alalaidassa oleva rautatanko on vedessä, jotta tahattomasti uimasille polskahtavat eläimet voisivat kavuta ylös.
Vartiosaaren eteläpuolen rantaa hiidenkirnukalliolta katsottuna.
Etelärannan raittia. Arska helliä hehkuttaa kuin keväällä konsanaan.
Sunnanvikin kartano on vuokralla Akavalle.
Jäätyvä vesi muodostaa suurenevia, toisiinsa liittyviä saaria.
Rakkolevä on jäänyt jään alle.
Sveitsiläistä, muinaispohjoismaista ja itäkarjalaista tyyliä yhdistelevää kansallisromantiikkaa.
Saaren suurin kivenmurikka on Viipurin rapakivialueelta jääkauden jäälautalla matkannut siirtolohkare. Aito siirtokarjalainen siis.
Tällä rantakaistaleella sinnittelee Suomen ainoa tunnettu rantaruttojuuren esiintymä.
Äkkijyrkän rantakallion laella sijaitsevaa kivistä kokoussalia on käyttänyt muun muassa Romantic Geographic Society seminaareissaan. Mantereen puolella näkyy Yliskylää ja Tammisaloa.
Kesämaja saaren pohjoisrinteellä oli aikoinaan suomalaisen oopperan perustajiin kuuluneen Wäinö Solan.
Suurin osa saarta on skutsia. Hyvää marja- ja sienimaata.
Maatalous väistyi Vartiosaaresta 1970-luvulla.
Saaren päätiellä on mittaa noin kilometri. Se houkuttelee filosofisviritteiseen tepasteluun.
Pakanallinen riittikenttä? Ei, vaan yksi saaren noin sadasta kasvimaapalstasta.
Ei muotopuutarhaa metsää parempaa.
Sosiaaliviraston Mäntyniemessä käy leiritouhuissa muun muassa huostaanotettuja lapsia.
Vielä on joulukoristetta, loppiaiseen muutama päivä.
Tämän lahdelman nimi on osuvasti Rauhalahti.
Asuuko joku juurakon kolossa? Ainakin huurre paljastaa lämpimän henkäilyn.
Yrttiviljelmä kantaa kesän muistoa, vaikka sydäntalven pakkanen puskee päälle. Kyltti vannassa kertoo, että kapistus kuului aikoinaan Sotasataman torpedovarikolle.
Kirjailijaliiton käytössä oleva huvila. Vaihtuvat kynäniekat hakevat täältä innoitusta ja hermolepoa.
Saaren pohjoisrantaa. Kaukana taustalla loistavat Marjaniemen lukaalit.
Edetessään jäätyminen käy ilmeikkääksi.
Kaislikko-niminen huvila. Palsta on lohkaistu 1896, huvilan sanotaan olevan Terijoelta.
Tämä kauppias John Nylundin vesitasolentokoneelle 1920-luvulla rakennuttama hangaari lienee Suomen viimeinen lajissaan. Nykyinen omistaja Helsingin kaupunki on vihjannut suunnittelevansa sen purkamista.
Harvinaisen hoikka talo.
Jatulintarhan käytävät ovat kapoiset ja sopivat parhaiten skidien töppösille.
Tapionpöydäksi kutsuttuja kuusen mutaatiomuotoja käytettiin ennen metsänjumalalle uhraamiseen. Näitä ei ole montaa Uudellamaalla.
Tonttukirkko on perustettu vanhaan kivilouhokseen, josta ilmeisesti vietiin Viaporin rakentamiseen kiveä. Kirkoksi 2002 siunatussa metsäpyhätössä on naitu ja kastettu sekä pidetty niin hardcore-joulukirkkoja kuin kesäisiä messuja.
Aurinko antaa tilaa tähtikirkkaalle pakkasyölle Vartiosaaren pohjoisrannalla.
Helsingin periferiaa. Iltahetki Vartiosaaren, Vasikkaluodon ja Tervaluodon välisessä ruovikossa.