Silmäys Sipoonkorpeen

Kuluvana syksynä on uutisoitu, että Nuuksion kansallispuisto kärsii ruuhkasta. Kauniina päivänä puistossa saattaa tungeksia 10 000 kävijää. Autot kiipeilevät puihin parkkipaikantuskassaan ja joka toisesta pusikosta kuuluu kännykän lirkutus. Varvut ja jäkälät huutavat ”ei, ei olla masokisteja”, mutta tulevat silti tuhannen Tunturisuden tallaamaksi.

Nuuksio on virallista Luontoa. Trademark-luontoa.

Samaan aikaan kun Nuuksion kiistatonta ihanuutta jaetaan kyynerpäätaktiikalla, viiden tuhannen hehtaarin Sipoonkorvessa voi samoilla kokonaisen päivän törmäämättä ainoaankaan ihmiseen. Linnuntietä Senaatintorilta on Sipoonkorven ytimeen 20 kilometriä, mikä on kolmanneksen vähemmän kuin Nuuksion saloille. Helsingin keskustasta Sipoonkorpeen pääsee bussilla (no. 742 Sotunkiin, tämä on hyvä vinkki) noin puolessa tunnissa. Nuuksioon matka vie pakollisine vaihtoineen helposti puolitoista tuntia. Silti Sipoonkorvessa toisen kulkijan kohtaaminen on pienoinen tapaus.

Sipoonkorpi ei ole virallista, tuotemerkkirekisteröityä Luontoa.

Ei ainakaan vielä. On todennäköistä, että siitä tulee tulevaisuudessa kansallispuisto kaikkine palveluineen, pysäköintialueineen ja viitoituksineen. Enemmistön vinkkelistä se on tietenkin hyvä; metsä tulee sille olemassa olevaksi. Nykyisellään Sipoonkorvessa ei ole muita merkittyjä reittejä kuin 4,5 kilometrinen Kalkkiruukin luontopolku ja 1,4 kilometrinen Byabäckenin luontopolku. Ne vain hipaisevat korpea. Sipoonkorpi on hämmästyttävän perifeerinen sijaintiinsa nähden, metropolin takametsänä.

”Metsämanner” on hieman korskea sana, mutta sopii tietyin kompromissein Sipoonkorpeen. Metsäalue on aika yhtenäinen ja vain parin pikkutien leikkaama. Korven ydinalueet ovat suunnistajien arvostamia hankalan paikantamisen vuoksi. Sipoonkorvessa onnistuu aika helposti eksymään. Ja vaikka city-sienestäjän metsäkulkemistaidot eivät välttämättä mikään mittari olekaan, niin eräs pimeän yllättämä parivaljakko Sipoonkorvesta piti tänäkin syksynä pelastaa rajavartiolaitoksen helikopterilla. Kännykkä on hyvä: sillä voi paitsi soittaa helikopterin, myös osoittaa sijaintinsa sen pimeännäkölaitteille.

Perifeerisyytensä vuoksi Sipoonkorpi on saanut ottaa vastaan keskuksen brutaalioperaatioita, jotka eivät missään tapauksessa olisi käyneet päinsä kaikkien yhteisessä lemmikissä, Nuuksiossa. Emme keskity nyt pieneen romun kippaamiseen, millä voi olla parhaimmillaan pikantti vaikutus. 1990-luvulla koko korven länsipuolen läpi vedettiin maakaasuputki, jonka jälkeen maisemaa halkoo nyt pysyvä avohaava. Siihen haavaan upposi Rorbäckenin purolaakso, jonka lempeä salaperäisyys oli kuin unen maisema keskellä valvetilaa. Samalla vuosikymmenellä puolustusvoimat keksi sijoittaa ammusvaraston keskelle Sipoonkorven pohjoisosassa olevaa laajaa ja jylhää Hindsbyn metsää. Sinne rakennettiin tietysti tie. Korven itäosa ei saanut olla rauhassa sekään: muutama hassu Immersbyn asukas ei halunnut voimalinjaa pelloilleen, joten se vedettiin Sipoonkorven halki. Etelään bygattiin asuinalueiden anomalia: Landbo pömpöösisiirappisine uuskartanoineen.

Sipoonkorpi on silti kaunotar. Sen pallerojäkälän valkaisemien ja kilpikaarnahonkien kruunaamien vuorten välissä puikkelehtivat suojuotteet ovat paratiisillisen vihreitä. Hindsbyn kiharainen puro, melkein pikkujoki, jossa viihtyy erittäin uhanalainen meritaimen, on niin viehättävä että sen mutkien perässä mielisi vaeltaa vaikka maan ääriin. Uljas on Högbergetin avokalliomassiivi keskiaikaiseen viljelysmaisemaan pudottavine äkkijyrkkine rinteineen, rikas vaahteraisten ja pähkinäpensaisten lehtojen mustamultainen rehevyys, viehkon suloista mutta antautumattoman salaperäistä suolampien hiljainen juro lumo.

Metsähallitus on tajunnut, että näin lähellä pääkaupunkia sijaitsevassa suurmetsässä olisi jo PR-syistä tyhmä hakata. Se on viime vuosina suojellut Sipoonkorvesta omistamansa 1700 hehtaaria. Näistä alueista tulee ennen pitkää oikeita ikimetsiä, monin paikoin ne ovatkin jo edustavia. Helsingin kaupunki, joka omistaa jo ennen vuodenvaihteen alueliitosta 900 hehtaaria korpea, ei ole ihan yhtä valistunut. Stadilla on hakkuusuunnitelmat takataskussaan.

Metso ja teeri viihtyvät vielä Sipoonkorven salosuojissa, kehrääjä surraa kesäöisillä mäntykankailla, kalasääski kiertää pesäpuutaan, ruisrääkkä narisee peltolaikuilla tieteellisen nimensä Crex crex mukaista ääntä, kaakkuri päästää usvaisella mustavetisellä lammella räyhähenkimäisen metelin. Paikallisen hevosmiesten tietotoimiston mukaan ”on yleisesti tiedossa”, että Sipoonkorvessa asustelee ”kolmisen karhua”. Ilves on merkitty viralliseen luontoselvitykseenkin ja Sotungissa nähtiin kolme sutta 2006. Yksi lammashakaa lähestynyt pysähtyi vasta, kun paikallinen jyväjemmari huutaa möläytti kekälesilmäiselle hukalle: ”Lämna fåren i fred!” Koko hauska stoori löytyy Hesarin arkistosta: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Susi+her%C3%A4tti+pelkoa+Vantaan+Sotungissa/1135220739579

Oma suhteeni Sipoonkorpeen syntyi ala-asteen perhostusvillityksen aikana 1980-luvun alussa. Korpeen mentiinn Vartiokylästä fillaroimalla Porvoontien laitaa ja Östersundomin kartanon jälkeen pohjoiseen hiekkatietä aina noin Helgträskin tasalle. Joskus tiellä oli armeijan harjoitusten jäljiltä paljon rynnäkkökiväärin hylsyjä. Hiekkatie oli kapeampi kuin nykyisin. Kerran yhden kaverin pyörästä puhkesi kumi. Aika kaukaa sai hakea talon, josta saattoi soittaa. Sieltä tuli sitten tyypin mummo, ei helikopterilla vaan punaisella Ford Anglialla pelastamaan epäonnisen retkeläisen. Emme poikenneet retkillämme kovin syvälle metsään tieltä. Lapsina meillä oli vielä mielessämme satujen myyttinen mielikuva metsästä, joka on suuri humiseva raja. Portti, josta ei käydä noin vain.

Tänä syksynä esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhdistetty retkikunta on samoillut pari kertaa Sipoonkorvessa. Retkimaistiaisina alla oleva kuvasikermä. Se ei pyri olemaan edustava postikorttisarja, mutta informatiivinen ja vähän vino tunnelmatunneli kuitenkin.


Tyypillistä ja parasta Sipoonkorpea: vanhenevaa sammaleista metsää, jossa on suojaisa hämäryys.

Metsälehmus eli niinipuu viihtyy korven rehevissä osissa, mutta jää varjossa pensasmaiseksi.

Alueella on monia hienoja jyrkänteitä.

Kääpätutkijan sanoin, Sipoonkorpi on valtakunnan ykkösalue yli 130 lajillaan.

Järviä ja lampia on Sipoonkorvessa vain toistakymmentä ja monet niistä on soisia.

Juomaveden saantimahdollisuudet ovat korvessa rajalliset, mutta toisinaan kulkija kohtaa purosen.

Negatiivisessa kulmassa kohoavat kallioseinät muodostavat suojaavan räystään leiripaikalle.

Jos kohta voikukka voittaa asfaltin, joutuu koivu niiaamaan vuorelle.

Leiri edestä. Joku on tuonut paikalle kokoontaitettavan puutarhapöydän.

Sammalpehmuisteinen palli ja kuivat puut odottavat vaeltajaa (sori epätarkka kuva).

Jatkuva mäkien ja painanteiden mosaiikki on säästänyt Sipoonkorven raivaamiselta.
Vanha tervaskanto, josta on veistetty sytykkeitä, kielii eräperinteistä.

Korven sydänalueilla Grytbergetillä nuotiopaikka on sammaloitunut suppilovahveroille mieleiseksi.

Laavun kehikko Gillerbergetin rikkonaisen kallioylängön länsipuolella.

Tuoksun täytyy olla huumaava, kun suopursutiheikkö kukkii.

Rapid-liesi vilvottelee korven pohjalla.

Oli pannu käynyt turhaksi, oli metsä lähellä, oli huoli poissa.

Asuttu pihapiiri Hyppjaskärrin avosuon lähellä. Näillä perillä ei fiinistellä.

Kiitos, mutta varoitus tulee liian myöhään. Putki myllättiin korpeen vaivihkaa jo 1990-luvulla.

Tämä paikka on tunnettu taatusti jo kivikaudella. 60-70 senttiä syvä geometrisen pyöreä hiidenkirnu tasaisella kalliopöydällä Holmmossenin itäpuolisella mäellä.

Toinen hopeasilmä, paikkana Gillermossarna.

Kyllä metsän kelpaa, kun sitä hoidetaan.

Metsätraktorien urat ovat goljattimaiset vuosikymmenienkin jälkeen. Reppu mittakaavana.

Eläimiä ruokitaan, mutta tuskin pyyteettä. Sipoonkorvessa väijyy noin 200 metsästäjää.

Pitkät rehevät suojuotteet seurailevat tuhansien vuosien takaisia merenlahtia etelä-pohjoissuunnassa.

Hindsbyn metsässä solisee raikas virta, jossa viihtyy myös meritaimen.

Olis niinku tauon paikka.

Syyskohmeinen suruvaippa hyväksyi lämmittelypaikan. Aikuisena talvehtivan otuksen kermankeltaiset siivensivut haalistuvat vitivalkoisiksi kevääseen mennessä.

Esoteerinen maantieteilijä piirtyy vihreään sammaleeseen auringon pilkistäessä salokaton läpi.