Ekspeditio Eestiin, esoteerinen ja romanttinen maantiede

Tutkimusretki Eestiin 17.-23.4. 2008

Järjestäjä: Romantic Geographic Society ja Esoteerisen Maantieteen Koulu

Osallistujat: Oliver Kochta-Kalleinen, Jussi Kivi, Marko Leppänen
Kuvat merkinnällä JK ovat Jussi Kiven.

Torstai 17.4.

Rajamuodollisuudet ovat kaikonneet Schengenin sopimuksen myötä, joten vuokra-Opel ylittää rajapinnat kitkatta kirmaisten. Saavumme Tallinnaan Helsingistä laivalla. Suuntaamme suoraan satamasta Eestin kansallisarkistoon. Meillä on sovittuna tapaaminen instituutin turvallisuuspäällikön, Tallinnan pelastustoimen aiemman apulaisjohtajan Igor Volken kanssa.

Kansallisarkiston rakennus on erikoinen neuvostosuurellisuudessaan. Massiivisesta kivestä rakennettuna ja lasimaalauksineen kuin keskiaikainen linnakekirkko, vaikka onkin 1980-luvulta. CCCP:n kirstussa on ollut vielä tuolloin rahaa ja tylsä taloudellinen rationaalisuus ei määrännyt kaikkea.

Etunimestään huolimatta Volke ei ole venäläinen. Eikä mikään russofiili muutenkaan, kuten kättelyssä selviää. Saamme kuulla kriittisen selonteon panslavistisesta salaseurasta ”Yön vartijat”, joka pitää eestiläisiä diabolis-fastistisena pimeyden voimana ja venäläisiä oikeuden ja totuuden raamatullisina turvaajina. ”He ovat juuri siksi vaarallisia, koska uskovat fundamentalistisesti asiaansa”, Volke painottaa. Hän voisi jatkaa asiasta pitkään, mutta varsinainen asiamme ja toiveemme on saada häneltä viime hetken vinkkejä tutkimusmatkaamme varten. Näin tapahtuukin. Tässä yhteydessä keskitymme etenkin Valgamaan Unikülan salaperäiseen tapaukseen, josta lisää tuonnempana.

Nautittuamme Volken tarjoamat kahvit päästämme miehen jatkamaan töitään ja jatkamme vilkkaassa liikenteessä hieman Tallinnan eteläpuolelle, ensimmäiseen varsinaiseen kohteeseen. Kulmakunnan nimi on Laagri (tai Vana-Pääsküla) ja intohimomme hämärä kohde Neuvostoliiton Itämeren laivaston hylätty, valtava maanalainen tutkavalvonta- ja komentokeskus.

Laagrin alue on Tallinnalle sitä mitä Kehä III:n seutu takavuosina ja yhäkin Helsingille. Pääkaupungin kupeessa oleva maareservi, parhaat päivänsä nähnyt pakettipeltojen ja aaltopeltihallien vyöhyke, jota on tähän asti käytetty tuhlailevan ekstensiivisesti. Nyt sitä lähestyy nopeasti ”keskustaminen”, sliippaaminen ja systematisointi, rahakkaan rakentamistoimen muodossa. Entisen neuvostotukikohdankin paikalla pyörii maanmittareita ja maanpäällisiä, harmaita tiilirakennuksia puretaan.

Uusvauras asujaimisto levittäytyy Laagrin tukikohdan alueelle.

Katakombilabyrintti ("Orbita", Tallinna Mereväebaasi komandopunkt) on yhä jäljellä. Se sijaitsee kaatopaikkamaisella joutomaalla ja kätkeytyy heinää puskevan maakummun sisään. Paikalla kaahailee rallikärpäsen puremia koltiaisia, joiden kilvetön Ford Sierra sutii poukkoilevan tiensä komentokummun ja lähes Jussin päälle. Samaan aikaan purkutraktorin kauha syö taukoamatta parakkeja ja pöly lentää hyytävässä pohjoistuulessa.

Kartoitamme aikamme militaristista hautaholvia ulkoa. Lopulta löydämme sen sisäänkäynnin. Intoa ja jännitystä puhkuen laskeudumme pilkkopimeyteen, jota taskulampun silmä vain vaivoin halkoo. Labyrintti on sellainen, ettei sinne yksin juuri uskaltautuisi; se olisi paitsi psykologisesti kaameaa myös onnettomuuden sattuessa hengenvaarallista.

Luolasto osoittautuu ulottuvan kolmeen maanalaiseen kerrokseen. Siellä täällä lattioissa ammottaa isoja koloja, joista on irrotettu koneita ja sähköjärjestelmiä – näiden yli johtaa silloiksi kaadettuja metalliovia. Holveissa lienee hyrrännyt huoneen kokoisia 60-luvun tietokoneita, jylkyttänyt ja jurrannut ties mitä generaattoreita ja ilmanvaihtopumppuja. Nyt soi vain autius, mykkyys, arvoitus. Kylmän sodan kuollut hermopiste. No, löytyy kalseista uumenista sentään yksi lämpimämpi inhimillisyyden osoitus: siivot alusvaatemallikuvat, joita joku on muinoin kiinnittänyt ahtaan kammionsa seinällä. Ja tietysti löydämme yhden Lenin-kirjan. Pakollinen klisee.

Rujo katakombi ulottui kolmeen alisen kerrokseen.

Pergamentteja vaienneesta valtakunnasta.

Labyrintin ilmassa leijuu epäilyttävää pölyä ja pienoinen eksymisen huoli tuntuu rinta-alassa; emme ole jättäneet jälkeemme Ariadnen lankaa. Mutta jatkamme eteenpäin ja löydämme viimein paikan sydänkammion. Se on neljän kerroksen korkuinen maansisäinen halli. Ehkä se on ollut aikoinaan jotain samanlaista kuin elokuvissa ’Tohtori Outolempi’ tai ’Sotaleikit’ nähdyt johtokeskukset: isot kartat seinillä, niissä vilkkuvia merkkivaloja, eri tasoissa viipeltäviä ja patsastelevia upseereita, radisteja, sähköttäjiä, pikakirjoittajia, soivia puhelemia, kaukokirjoitinten naputusta, yhteys Moskovaan... Katoavia ovat valtakunnatkin.

Poistumme ulkoilmaan ja annamme klaustrofobisten väreiden pyyhkiytyä avaruuden kaikkisallivaan tilaan. Sitten muistamme, että lähistöllä pitäisi olla myös ainakin kaksi ensimmäisen maailmansodan aikaista tunnelirakennelmaa. Ne ovat samaa ”Pietari Suuren merilinnoitusta” kuin Helsinginkin lähiömetsien sammaloituneet varustukset. Löydämme kohteet hetken harhailun ja autolla suoritetun hiekkatiepyrähdyksen jälkeen. Koko maaperä rutisee kasvillisuuden peittämästä romusta ja roskasta, ja heinikkoon sortuneet piikkilankaesteet väijyvät varomatonta säärtä. Valikoima jätettä odottaa on myös bunkkereissa. Niistä toisen kattoon on ilmeisesti räjäytyksen myötä syntynyt pitkä halkeama, josta on kipattu sisään muun muassa metallivarkaiden kuorimien sähköjohtojen erivärisiä muovipäällysteitä sekä orgaanista jätettä, joiden kruununa hohkaavat aina säväyttävät luut. Sisältä nähtynä luola on melkein luonnonmuodostelman näköinen, päivänvalo pilkistää isosta halkeamasta ja luut muistuttavat uhrilahjoja. Romanttinen kokemus on esteettistä ja seikkailullista aspektia myöten kohdallaan.

Jaahas, tuonnekin pitäisi mennä...

I maailmansodan luolaan on syydetty katonraosta muun muassa metallivarkaiden jättämää johdonkuorta.

Laagrin alueella on todistetusti myös yli kilometrin mittainen yhdystunneli, mutta sitä emme nyt löydä. Jotain on jätettävä mielikuvituksen herkuteltavaksi. Ja tuleville retkille.

Jatkamme ajoa etelään. Automäärät romahtavat jyrkästi heti Tallinnan suuralueen jäätyä taakse. Eestissä lähes kaikki tiet ovat perinteisiä kaksikaistaisia. Niitä on aivan eri ilo matkata kuin Suomenlahden pohjoispuolella suosittuja areenamaisia, insinöörinsuoria megaväyliä, joiden varrelta liki kaikki kiinnostava ja ihmisenkokoinen on onnistuttu kadotuttamaan.

Painelemme Prillimäelle, noin 50 kilometriä pääkaupungin eteläpuolelle. Tietojemme mukaan siellä, Pahklan kylässä, sijaitsee 1960-luvun lopulla käyttöön otettu ja 1994 hylätty tukikohta. Sinne oli aikoinaan sijoitettu Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjuksia.

Ensimmäisenä pitkän ja aution hiekkatieosuuden jälkeen iskee silmään keskellä metsää törröttävä vaalea viisikerroksinen kerrostalo. Se on ympäristössään täysin orvon oloinen, kuin avaruudesta tipahtanut. Talo on luuranko, jossa on jäljellä vain betonirunko. Kerroksiin voi kuitenkin kiivetä. Kaikki huoneistot ovat olleet samanlaisia. Tapeteissa on ollut sentään eroja (Hyvä, Homo sovieticus!) Täällä asui Pahklan tukikohdan kantahenkilökuntaa. Itse tukikohdasta löytyy useita jäänteitä melko laajalta alueelta. Luonto on vallannut paikan hämmästyttävän nopeasti, tuntuu kuin koluaisimme paljon muinaisemman sivilisaation merkkejä. Rakennuksia on myös nakerrettu maan tasalle, kun niiden tiilet on otettu tähdellisempään käyttöön.


Keskellä metsää törrötti kerrostalon luuranko (kuva JK).

Paikan militantti menneisyys tuntuu houkuttavan samankaltaista toimintaa alueelle nykyisinkin. Pahklan maastossa harjoittelevat suojeluskuntatyyppiset ryhmät esteratoja ja ammuntaa. ”Kummallisena paikkana” sen kamaraan tekevät myyräntyötään myös Eestin geokätköiljät. Ehkä tunnetuin Pahkla on kuitenkin ”kivien kuninkaasta”, siirtolohkareesta, jonka ympärysmitta on 29,5 metriä. Tasalakisen, neljä metriä korkean kiven huipulla tanssitaan.

Illan hämärtyessä ja sateen takoessa Opelin konepeltiä saavumme Rassi-nimisen kulmakunnan liepeille, noin 20 kilometriä Säreverestä ja toistasataa kilometriä Tallinnasta etelään. Siellä sijaitsee Saeveskin ”metsaonn” eli autiotupa. Pitkällä hiekkatiellä väistellään metsoja ja kauriita. Väsynyttä tutkimusmatkailijaa lohduttava tupa on kaksikerroksinen talo, joka riittäisi 20-30 ihmiselle. Sen jokainen huone paneloitu eri puulajeilla, omaperäinen kiinteä näyttely Viron metsäluonnosta. Tulisija on liian massiivinen lämmitettäväksi myöhään ja väliovien puuttumisen vuoksi emme saa keittiölieden lämpöä saarroksiin. Loimun äärellä on kuitenkin matkalaisen hyvä olla. Soittaa vaikka munniharppua ja keittiön peltipurnukoita.

Perjantai 18.4.

Aamulla huomaamme, että aivan talon vieressä on paitsi puro myös isompi joki, jossa myllyn raunio. Lehtomaisessa metsässä kukkii näsiä ja soi kirkkaasti linnunlaulu. Luontoihminen lähtisi mielellään seurailemaan äärimmäisen mutkikkaan Saarjõen rantalehtoja (niitä seurailee yhdeksän kilometrin luontopolku). On traagista jättää tämä puhdas maa, mutta menovietti vetää.

Parin kilometrin päässä mäntymetsässä osumme metsäveljien muistokivelle. Uhraamme sille tilkan hyväksi todettua bulgarialaista Pliska-brandya. Tutkimme myös metsäveljien entisöityä korsua, jossa on kuusenkannoksi naamioitu ilmanvaihto/savupiippu. Ympärivuotisen elämän maakuopissa ja jatkuvassa hermopaineessa on täytynyt olla uskomattoman kovaa. Tiheimmillään metsäveljiä oli Eestissä noin 15 000 ja miehittäjä helisemässä. Sissitoiminta koki suoneniskun 1950-luvulla, kun maatalous kollektivisoitiin; ruokaa antaneita pientiloja ei enää ollut. Yksittäisiä metsäveljiä sinnitteli korsuissaan silti 1970-luvulle saakka. Viimeinen pidätettäessä henkensä heittänyt oli 69-vuotias August Sabbe vuonna 1978. Metsäveljien sankarillisuutta romantisoidaan mielellään nyky-Eestissä, mutta heidän joukossaan oli myös kaikenlaisia sotarikollisia ja muita konnia, joilla ei yksinkertaisesti ollut paluuta ihmisten ilmoille.

Metsäveljien luomukorsteeni, nitro-takuu palotarkastajille.

Matkamme jatkuu Suure Jaanin kautta Viljandiin, Porvoon ystävyyskaupunkiin, jossa löydämme sisältämme sivistyneen urbaanin ihmisen. 1200-luvulta toimineessa runsaan 20 000 asukkaan kaupungissa on vanhan ajan tyylikkyyttä huokuva mannermainen kahvila, joka tarjoaa myös edullista ruokaa. Tätä ylemmälle kukkulalle sophistikoitumisen asteemme ei matkan aikana enää yllä.

161 kilometrin päässä Tallinnasta sijaitseva Viljandi on mitä suositeltavin ja viehättävin vierailukohde, se korostettakoon, vaikka emme siihen nyt perehdy syvemmin. Kaupungin pittoreski rakennusperintö on laajalti turmeltumaton. Tornidiggarit rakastuvat 1911 rakennettuun, yleisölle avoimeen vesitorniin. Moni kävijä ihastuu keskiaikaiselta linnavuorelta avautuvaan järvimaisemaan ja laajaan puistoon riippusiltoineen ja kyläkeinuineen. Botanistit voivat silmäillä linnanvallien hullukaalia ja muita vanhoja kulttuurinseuralaiskasveja.

Seuraava pysähdyksemme on Helme, jossa tutkimuksemme kohdistuu linnanraunioon, uhrilähteeseen (parantava vesi, niin sanovat) ja 38-metriä pitkään luolastoon, joka on toiminut muinaisten vainoaikojen piilopaikkana. Miljöö on täydellisen romanttinen. Viereisen, 1700-luvun lopulla rakennetun kartanon omistaja oli tajunnut tämän ja rakennuttanut parvekkeensa siten, että sieltä oli näkymät raunioille. Kuten myös englantilaiseen puutarhaan grottoineen eli keinoluolineen, paviljonkeineen ja siltoineen.

Raunioiden estetiikkaa klassisimmillaan à la Helme.

Jatkamme Tõrvan ja Hummulin kautta Unikülaan. Tässä kohdin voimme pysähtyä tienposkeen, avata eväskäärömme ja kuunnella Igor Volken välittämän tarinan.

Pian Viron itsenäistymisen jälkeen viranomaisia lähestyi nainen, joka vaati pikaista pääsyä presidentin puheille. Siinä missä prinssi Kaarlen pakeille painellut maalaistyttö Jeanne d'Arc kuuli ääniä, eestiläisnainen näki unia. Pahoja unia Unikülasta. Sinne oli naisen mukaan kätkeytynyt jokin kammottava, suuri uhka. Eestissä suhtautuminen selittämättömään on suomalaisperspektiivistä ennakkoluulotonta, ja niin kävi, että presidentin miehet panivat psykiatreista, armeijan edustajista ja muista spesialisteista koostuvan komission tutkimaan naisen autenttisuutta. Igor Volke, tuolloinen Tallinnan pelastustoimen apulaispäällikkö, oli mukana. Twinpeaksmainen kööri tuli siihen olettamukseen, että nainen ei toiminut vilpillisesti, vaan uskoi vahvasti asiaansa. Ja kun Unikülassa tiedettiin olleen Neuvostoliiton tarkoin varjeltu ydinasetukikohta – jonka salaisuuksista vetäytyvä suurvalta ei suostunut mitään paljastamaan – oli yhtälö valmis: presidentti soi pikaisen audienssin unennäkijänaiselle. Tämä toisti visionsa: kauhun lonkerot vääntelehtivät Unikülassa ja uhkasivat sieltä koko maata. Presidentti vakuuttui tarpeeksi antaakseen käskyn aloittaa heti alueen tutkiminen (Eestissä oli sijainnut 800 puna-armeijan tukikohtaa, joten savottaa ja tärkeysjärjestyspunnittavaa riitti). Uniküla sijaitsee alueella, jonka pohjavedet ovat yhteydessä aina Valko-Venäjän ja Ukrainan pohjavesiin. Ensimmäinen aiheellinen huoli oli selvittää, olivatko poistuneet miehittäjät tehneet jotain, joka uhkasi noita elintärkeitä varantoja. Kuten kaataneet ydinohjuspolttoaineita maahan voidakseen myydä mustassa pörssissä ruostumattomasta teräksestä valmistetut säiliöt (näin tehtiin Keila-joen alueella, jossa Suomikin osallistui ekokatastrofin siivoustalkoisiin). Volke oli mukana Unikülan tutkimisen ensi vaiheessa, mutta ei itsekään tiedä, mitä lopulta löytyi. Sen hän mainitsi, että alueella oli kaksi vierekkäistä pikkujärveä ja näiden välille oli tehty kanava, joka antoi aiheen olettaa, että toinen järvi oli tyhjennetty ja taas täytetty – ja että sen alle olisi rakennettu jotain huippusalaista…

Mutta mitä maantieteellinen ekspedetiomme löytää Unikülasta Anno Domini 2008?

Hyvin laajan ja sankasti pusikoituneen tukikohdan haamun, jonka rujoilla joutomailla kukkii brutaalisti kylvetty sekajäte. Lonkottavia betonilaattateitä, harmaita maavalleja talventörröttäjineen, ruohottuvia kalustokenttiä, puhkottuja, levinneitä sementtirakennuksia, joiden käyttötarkoitus jää hämäräksi, mutta joissa on parhaillaan stonehengemaista kolossaalisuutta. Ja lopulta, bingo!, ison, noin sata metriä pitkän hangaarin, joka oli naamioitu niin, ettei sitä havaitsisi ilmasta. Siinä oli säilytetty keskimatkan strategista ydinohjusta. Vetäytyvä armeija oli sikaillessaan räjäyttänyt latingin keskellä hangaaria, lattiassa oli monttu ja seinillä sirpaleiden ruhjeita. Ehkä hangaari oli yritetty tuhota, mutta homma oli tehty hälläväliä-hengessä, vodkahuuruisella pieteetillä. Nyt kasvillisuuden keskellä lymyävä ydinaseen koti muistuttaa jättiläismäistä hyönteisen koteloa. Siellä oli odottanut kuoriutumistaan tuomiopäivän herhiläinen. On pysäyttävää tajuta se. Vietämme spontaanisti hiljaisen hetken.

Tässä hangaarissa sijaitsi yksi Unikülan ydinohjuksista.

Tämän luvun voisi sinetöidä lainaamalla miehittäjän rikoksia summaavaa, Eestin valtion julkaisemaa The White Book –selontekoa ja sen yhteenvetoa punaisen armeijan jättämästä ympäristöperinnöstä:

”1) the environmental damage caused by the Soviet Union and Russia is huge; 2) neutralisation of this damage is a long-term process; 3) the damage can be neutralised only with the assistance of international cooperation. The present review includes only a limited selection of the cases of environmental damage done by the occupation army. The real situation is even worse. It is possible that we are unaware of the real situation, because the Russian Army, which left Estonia in 1994, did not leave any documents about their pollution; on the contrary, it tried to conceal its deeds. We know virtually nothing of pollutants dumped into the sea, and the bowels of the earth
may still conceal many unpleasant things in Estonia.”

Katsastamme Valgan rajakaupungin, joka on myös kaksoiskaupunki: siitä kolmannes on Latvian puolella ja nimellä Valka. Täydennettyämme muonalaukkuamme muun muassa maanmainioilla paistetuilla valkosipuliruisleivillä suoritamme epäonnista yöpaikanhakua soisen märkiä ruohostoja haahuillen ja kylien vahtikoiria haukuttaen, kunnes pimeän jo langettua meille tarjoaa huomansa Paganamaa ja siellä puinen kota, todellinen pakana-asumus. Vietämme iltaa taas tulilla, tällä kertaa hienolla lehtomäellä. Allamme kulkee ”piirioja” eli rajajoki Eestin ja Latvian välillä. Olemme mahdollisimman kaukana pääkaupungista.

Koirankoppi autiotalon pihalla oli vapaa, mutta ei kelvannut yösijaa etsivälle retkueelle.

Lauantai 19.4.

Päivän valjettua tutkimme Paganamaan valtavia suppakuoppia. Niitä on pidetty itsensä Vanhan vihtahousun tekemisinä. Geomorfologia sanoo, että suppakuopat syntyivät jääkauden jälkeen, kun eräiden harjujen tai reunamuodostelmien sisään jääneet jäälohkareet sulivat. Mutta uskoako moiseen Paganamaalla?

Lehtipuuvaltaisten metsien hallitsema alue on kaikkiaan poikkeuksellisen ryteikköinen, salamyhkäinen, vaikeasti kuljettava. Siinä kukoistaa kastroimaton perifeerinen aluehenki, kukoistavien keskusten välttämätön vastapooli. Lähin kylä Krabi on sekin niin perifeerinen, että ainoa baari saatetaan avata ihan muukalaisten kunniaksi (ja sen seinät on täynnä vuosikymmeniä vanhoja valokuvia kyläläisten kotialbumeista).

Linnuntietä 20 kilometriä Paganamaan pohjoispuolella on Sännä-niminen kylä, ja siellä Laossaarõn kulmakunta. Odotamme metsän halki vievän sementtilaattatien päästä massiivista tukikohtaa (sen laajuudeksi mainitaan 543 hehtaaria). Sellainen löytyykin, jopa neuvostoaikainen obeliski, mutta täällä ei hallitse unohdus ja raunioromantiikka, vaan uudet, tehokkaat ja epäluuloiset NATO-isännät. Vakoiltuamme tuokion tukikohtaa sieltä paukkaa ulos vartijoita koiran kanssa. Emme päästä heitä iholle, vaan katoamme Opel viuhahtaen takavasemmalle.

Pyramidimainen rituaalikumpu jostain matkan varrelta. Sodasta (jostain niistä) tietenkin kyse.

Keskisuuren Võrun kaupungin nähtyämme suuntaamme itään Piusan hiekkakiviluolille. Vuonna 2005 ne olivat vielä kutsuvan auki, mutta nyt keskuskontrolli on suitsinut perifeerisen ilakoivaa vastuuttomuutta: luoliin ei ole enää pääsyä, paitsi pienen pätkää joskus sesonkiaikana avoinna olevan esittelykeskuksen kautta. Tämä on retken suuria takaiskuja. Noin kymmenen tuhannen neliömetrin laajuinen luolasto ansaitsisi kuulua maailman seitsemän ihmeen joukkoon. Sen jylhissä, kymmenisen metriä korkeissa pylväsholvistoissa, joihin valo satunnaisista katon halkeamista kuvauksellisin sädetikarein leimahtaa, vallitsee Antiikin tarustojen ylentävä tunnelma.

Tunnelisto syntyi, kun sieltä louhittiin muun muassa lasin valmistukseen tarvittavaa hiekkaa 1922-1976. Nykyään luolastossa asustaa lepakkokolonna, jonka suuruus saisi Draculankin hymyilemään.

Vastuuton mutta vastustamaton vaarannälkämme tyydyttyy alueen yläpuolella vaeltamalla. Se on ensi alkuun viattoman näköistä kangasmetsää, johon ei saisi mennä sortumisvaaran vuoksi. Kuljemme erillään, jokaista maan vihjettä avoaistein havainnoiden. Näemmä pari suppilomaista sortumaa, jotka vievät syviin, pimeinä murjottaviin onkaloihin. Jussi saa houkutelluksi imitoimalla korpin paikalle. Korppi raakahtaa ja poistuu pettyneenä.

Kielletyssä metsässä ei kannata luottaa maahan jalkojen alla.

Sortumien estetiikkaa.

Kamnitsan tien varrella, noin kymmenen kilometriä Oravasta pohjoiseen, kohtaamme joukon tanssahtelevia paholaisenkuvia. Ne ovat taidokkaita puuveistoksia, kenen lie nikkaroimia. Paikallisten uskovaisten huumorintaju ei ole niihin kuitenkaan riittänyt. Piruparoilta on sahattu jalkoja ja käsiä pois, ja ne tuntuvat nyt lähinnä apua anovilta.

Rebasmäen metsässä pitäisi olla metsaonn eli autiotupa, sanoo uskollinen matkakumppanimme Eesti teed atlas. Tarkastamme tilanteen. Todellisuudessa rakennelma on alkeellinen ja tuhnuinen kota. Paikalla on kuitenkin hauskan villi pikkujoki sekä erittäin kaunis ja runsas lähde. Sen rautapitoinen pohja on täynnä pilvimäistä ruostehattaraa.

Räpinan (2751 asukasta vuonna 2007) keskustassa valokuvataan jälleen yksi paloasema palokuntafani Jussin kokoelmaan. Sieltä ajetaan Rasinan kautta Sikakurmuun, jossa kohtaamme aidon neuvostoaikaisen kirkon. Toisin sanoen Herran huoneesta on tehty lato, jossa paalutetaan heinää. Kissa toimii nyt pastorina.

Kirkko uusiokäytössä heinälatona. Heinillähän se Jeesus-lapsikin loikoi...

Kevät on kurkien aikaa. Heinäpallerot ovat ylivuotisia.

Viisi kilometriä pohjoisemmassa nautimme Järvseljan looduskaitsealasta eli luonnonsuojelualueesta. Se on aarnimetsä, joka saa meidät huokaamaan. Tällaista oli metsä ennen teitä ja luonnonhallintaa. Raja tuntemattomaan, ääri, johon saattoi eksyä nopeasti ja kuolettavasti. Eestissä metsät ovat tosin muutenkin poikkeuksellisen hyvin säilyneitä. Myös pienvesistöjen määrä on ilmeisen suuri. Metsiä ja soita ei ole pääsääntöisesti ojitettu, puroja ja lähteikköjä ei perattu, metsäluonto on suomalaistermein ”veden vaivaamaa”. Äkkiä apuun Metla ja Stora Enso!

Eestin maaseutu autioituu, osa länsimaalaistumista?

Yöpymään palaamme Õõkullin (=pöllö) autiotuvalle Rasinaan. ”Tupa” on lähinnä lämmittämätön vaja. Se ei haittaa. Soisen alueen on täynnä sammakoiden ääniä. Ne kuulostavat joltain Suomessa tuntemattomalta lajilta (Virossa on peräti 11 sammakkoeläinlajia, kun taas Suomessa viisi). Keväinen into käy selväksi kielirajoista huolimatta.

Sunnuntai 20.4.

Matkapäivä, jonka aikana tarkoitus edetä rivakasti pohjoisrannikolle. Ajamme Võnnun kautta kohti Mustveetä, jossa näemme Euroopan viidenneksi suurimman järven, Peipsijärven. Merimäisen laajalla, saarettomalla ulapalla kimaltelee auringossa talven viimeisiä jäälauttoja. Niitä ihailtuamme jatkamme Iisakuun, missä kapuamme näköalatorniin. Erona suomalaismaisemiin on lehtipuiden huomattava osuus ja se, ettei metsähorisontissa ole avohakkuiden geometrisiä profiileja.

Päätämme poiketa Kuremäen ortodoksisessa nunnaluostarissa (Kuremäe Jumalaema Uinumise nunnaklooster). Se tarjoaa kilvoittelupaikan yli sadalle nunnalle ja noviisille. Luostari on perustettu vuonna 1891, mutta legenda kertoo, että paikalla ilmestyi paimenille jo 1500-luvulla valoa hohtava nainen. Ilmestyksen jäljiltä jäänyt ikoni on yhä tallessa.

On sunnuntai ja luostarin lähellä olevalle pyhälle lähteelle kulkee jatkuva kansanvaellus. Kaikki taitavat olla venäläisiä. Myös nuoria siilipäisiä julleja tasotonta dance-mölyä jytkyttävine pullisteluautoineen kurvaa paikalle ja kulkee kiltisti kanistereineen lähteelle. Täytyy sanoa, että vastaavaa hartauden pilkahdusta olisi melko mahdoton kuvitella suomalaisnuorista. Jotkut uskallikot menevät uimakoppiin, jonka suojissa pyhään (ja jääkylmään) veteen voi pulahtaa.

Pyhää vettä isompaan ja pienempään janoon.

Nunnien halkopinoja jaksetaan ihailla. Mutta pannaankohan pökköä koskaan oikeasti pesään?

Matkamme jatkuu Jõhvin kaupungin halki Toilaan, josta vuokraamme viimein oikean talon nukkumiseen. Yöpaikka onnellisesti tiedossa suuntaamme Valasten rantatörmän vesiputoukselle Ontikaan. Vesiputous on korkeudeltaan 20 metriä, rantatörmä itsessään komeat 56 metriä. Valasten putouksen näköalatasanteen rautakaiteissa on kymmenittäin ellei sadoittain lukittuja munalukkoja. Niihin on kuhunkin kaiverrettu kaksi nimeä. Keila-Joan putouksella Tallinnan länsipuolella on käytössä sama tapa. Avioparit sinetöivät liittonsa lukolla ja avain lentää arvatenkin putoukseen. Siitä ei ole tietoa, etsivätkö eroavat avaimia märkäpuvuissa.

Lukkokihlat eestiläisittäin.

Seuraavaksi retkikuntamme tutkii Sakan hylätyn uusrenessanssikartanon. Se toimi miehityksen aikana rajavartiolaitoksen paikallisena päämajana, mistä on muistona mahtipontinen koko neuvosto-imperiumia esittävä karttakivi pihalla. Puistossa on myös toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja ja korsuja, jotka naapuriin kohonnut luksuskylpylä on osittain restauroinut. Hylättyjä kartanoita Eestissä riittää. 1900-luvun alun yli 1200 kartanosta noin 400 on säilynyt ja näistä noin sata on hyvässä kunnossa. Pelkästään vuoden 1905 levottomuuksissa poltettiin 120 kartanoa.

Sakan kartano on yksi sadoista, joille 1900-luku oli liikaa.

Kartanon pihalla on esitetty kartalla koko neuvostoimperiumi.

Kohtla-Järvellä ihailemme palavan kiven tuhkavuoria ja teollisuusmiljöötä. Itse kaupungin keskusta edustaa malliesimerkkiä stalinistisen kauden arkkitehtuurista (Hrutshevin kausi oli teollisempaa ja funktionalistisempaa), jossa rakennukset ovat pseudo-vanhoja, melko koristeellisia ja ennen kaikkea mahtipontisia, valtion voimaa kuvastavia.

Huomaavainen putkenmutka salli körröttelyn jatkumisen Kohtla-Järvellä.

Groteskin visuaalisuus jaksaa kiinnostaa ekspedetistejämme. Tässä suhteessa Eesti on luvattu maa.

Oliver, Romantic Geographic Societyn saksalaisvahvistus, poimitaan tässä vaiheessa kyytiin Jõhvista, johon hän saapui bussilla Tallinnasta. Retkikunta on nyt täyslukuinen. Iltahämärissä suuntaamme Jõhvin satelliittitaajamaan Ahtmeen. Se on betonilähiö, jossa asuttujen tornitalojen seassa törröttää myös autioita kerrostaloja. Paikka, johon ei haluaisi jäädä yön tullen kuljeksimaan…

Niinpä kuljeksimme läheiselle teollisuusalueelle, jossa tutkimme hylättyä tehdasta pimeään asti. Toisella puolella kompleksia ahkeroivat metallivarkaat, toisella me, ”urban exploration” –kutsumuksen entusiastit. Õlita transportööri regulaarselt! (Öljyä kuljetin säännöllisesti!) – näin järkevästi muistuttaa keltapunainen kyltti ikuisesti vaienneen tehdassalin seinällä.

Maanantai 21.4.

Ajamme Vokan kylän läpi Päiten rantatörmälle. Se nousee 41 metrin korkeudelle merestä ja on osa 1200 kilometriä pitkää Baltian klinttiä eli kalkkikivistä kalliotörmää, joka ulottuu Ruotsin Öölannin saarelta Venäjän puolen Laatokalle. Retkueelle luonnonmuodostelmaa tärkeämmäksi osoittautuu kuitenkin NATO-lankaisen aidan takana avautuva kuunmaisema. Se on Sillamäen satamanlaajennustyömaa, ja saa meidät julkeassa groteskiudessaan kikseihin.

Sotavanki- ja sotilasvoimin rakennettua Sillamäetä ei oltu merkitty lainkaan neuvostoajan karttoihin. Se oli salainen ja suljettu. Sen väestö oli virallisesti kirjoilla Leningradissa ja Moskovassa. Nykyisinkin Sillamäen vajaasta 20 000 asukkaasta on etnisesti eestiläisiä vain nelisen prosenttia. Silti täällä, kuten muuallakin maassa, eestin kieli on virkakielenä ja venäjää ei saa lain mukaan näkyä missään ulkotilassa sijaitsevassa kyltissä.
Sillamäellä jalostettiin uraania Neuvostoliiton ensimmäisiin ydinaseisiin ja näistä jäi perinnöksi ydinjäteallas meren rantaan, kuin kiusallaan suoraan rantavoimien ulottuville. Nyt se on peitetty ja eristetty merestä. Alueella toimii EU:n itäisin syväsatama, jonka viimeisimmät vuoden 2007 laajennukset ovat ahmaisseet ilmeisesti osan kuuluisan rantatörmän luonnonsuojelualuetta. Sillamäelle ajettiin säännöllistä matkustajalauttaliikennettä Kotkasta, mutta tämä toimi vain puolitoista vuotta 2006-2007.

Huomio! Sillamäe ydinhauta näkyvissä - vaikkakin Nato-langan takana.

Ydinkakka on taustalla näkyvän keinomäen alla. Ennen se hohkasi avoimessa jorpakossa.

Sillamäen taajaman länsilaidalla on yksi retkemme vaikuttavimmista kohteista. Se on hylätty väestönsuojabunkkeri, jonka vaatimaton maanpäällinen sisäänkäynti ja ulosteinen portaikko piilottelee salaisuutta. Bunkkerin pilkkopimeistä saleista paljastuu taskulamppujemme keiloille kokonainen apokalyptinen kauhukabinetti. Kahden ison huoneen seinillä on lukuisia opastetauluja aiheesta, mitä tehdä ydinhyökkäyksen tapahduttua ja miten atomituho vaikuttaa ihmisiin ja rakennettuun ympäristöön. Värikylläs kuvitus on hekumoivan rikasta: liekkimerenä palavia ja kasaan romahtaneita kaupunkeja, haamumaisia kulkueita kaasunaamareineen, irvokkaina iholla kuplivia vammoja (aiheesta on bunkkerissa jopa aidon näköisiä muovikäsiä). Toiset plakaatit yrittävät uskotella, että kyllä yhteiskunta pärjää. Paloautot ovat tulossa pillit soiden hätiin sienipilven vielä myllertäessä taivaalla, ihmisiä kaivetaan ulos raunioista, pioneerit ovat uutteria ja sisarhentovalkeat sieviä.

Salamalla kuvattu kuva ei kerro, että bunkkerissa oli pilkkopimeää ja näyttely koettiin taskulamppujen avulla.

Galleria jakautui kahteen isohkoon saliin.

Jussi huomauttaa, että kuvitustyyli on lastenkirjamaista, mikä aiheen huomioiden lisää kuvaston bisarria ja makaaberia voimaa. Kuljemme maanalaista galleriaa hengityssuojaimet naamalla ja tutkimme lampuillamme ruususenuneen vajonnutta näyttelyä, kunnes irvokas kuvasto herättää lähes fyysisen nausean tunteen. Ajattelemme, että tällaisessa paranoidisessa mielentilassa neuvostokansalaiset marinoituivat, tällaisessa kauhupropagandassa heitä kyllästettiin. Mutta oliko touhu sittenkään niin vainoharhaista? Ehkä se oli vain järkevää realismia. Ydintuhon riskihän oli olemassa. On yhä, mikä tuppaa unohtumaan.


Yksityiskohta kuvituksesta. Pomminkuva on inspiroinut pikkupyromaania.

Pelastustoimessa katastrofin jälkeen. Ydinsotajulisteet tarjosivat omalla irvokkaalla tavallaan myös lohtua.

Koemme vielä Sillamäen mallikelpoisen stalinistisen keskustan. Sen jälkeen meidän ei tarvitse ajaa pitkään, kun saavumme Sinimäen alueelle.

Siellä käytiin toisen maailmansodan kovimmat taistelut Eestin osalta. Puolustus järjestettiin Sinimäelle kesällä 1944 sen jälkeen, kun puna-armeijan läpimurtoylitykset oli torjuttu puolen vuoden ajan Narvajoella. Puolustajat lienevät olleen koko sodan monikansallisin kokoonpano. Saksalaisten ja eestiläisten lisäksi taisteluun osallistui hollantilaisia, norjalaisia, tanskalaisia, belgialaisia ja ruotsalaisia Waffen-SS –vapaaehtoisia, joiden lisäksi ainakin Narvan linjalla palveli myös ranskalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja espanjalaisia.

Sinimäen asemista neuvostohyökkääjä ei raivoisista ja jästipäisistä yrityksistä huolimatta päässyt läpi, vaan menetti kahdessa viikossa noin 150 000 miestä. Puolustajat puolestaan yli 10 000. Luvut eivät ole tarkkoja, mutta kuvaavat miestappiosta piittaamatonta neuvostotaktiikkaa. Pienoinen ihme on, että itärintama piti 1944 Eestissä kahdeksan kuukautta samalla kun se etelämpänä Euroopassa painui länteen liki tuhat kilometriä. Eestiläistutkijoiden mielestä Suomenlahden rannikon turvaaminen syyskuulle 1944 asti pelasti Suomen itsenäisyyden, koska se esti maihinnousut Suomeen Kannaksen kesätaisteluiden aikana.

Osumme lähes heti Sinimäelle (mäkiä on itse asiassa kolme) saavuttuamme vanhaan ja hylättyyn hautausmaahan. Lähempi tarkastelu osoittaa, että kalmisto on pahoin taisteluiden repimä. Se sijaitsee aukeassa maastossa harjanteella ja on toiminut 1944 yhtenä puolustusasemana. Jykevät rautaiset hautaristit ja aidat ovat kiemuralla, katki, törröllä. Maaperässä on kraatereita, joista jotkut paljastavat pilkahduksia muurattuihin maanalaisiin hautaholveihin. Retkikunta huomaa maassa jykevän reisiluun. Joukon romantikoissa herää ajatus: tänne pitää palata täysikuulla. Näin päätetään.

Taiteilija kolkkasi kollegansa reisiluulla? Ei sentään, mies kuvaa kukkasia maassa.

Eestin venäläiset eivät oikein sulata sitä, että maassa on muille kuin puna-armeijalle muistomerkkejä. Sinimäellä on muistokivet hollantilaisille, eestiläisille, saksalaisille ja norjalaisille kaatuneille – vuonna 2007 pystytetyt – ja näitä on jo hakattu jollain tylpällä kovalla esineellä. Sinimäkien lehtoisan multavaa maaperää on puolestaan kaivettu reikäjuustoksi: sotaesineistön keruu metalliharavan avulla on joillekin paitsi intohimoinen harrastus, myös rahaisa bisnes (vanhoista kypäristä maksetaan satoja euroja). Esineistöä kerätään edelleen myös silkaksi romuraudaksi. Sama puuha tuhosi Suomen Lapin ainutlaatuiset ja arktiset ilmaston hyvin säilömät lentokoneenhylyt.

Sinimäen kukkuloiden strateginen merkitys piilee siinä, että niiden lomasta kulkee ainoa kelvollinen kulkureitti Pietarin suunnasta Tallinnaan. Pohjoisessa läikkyy meri ja etelässä velloo räme. Alueella on myös ensimmäisen maailmansodan aikuisia jäänteitä. Ryhmämme vierailee yhdessä luolassa sekä hylätyssä maanalaisessa vesisäiliössä.

Sinimäen jälkeen suuntaamme pohjoista reittiä (tie 91) kohti rantapaikkakuntaa nimeltä Narva-Jõesuu. Tien varressa kohtaamme pyhän puun, mahtavan petäjävanhuksen, joka on täynnä värikkäitä kangas- ja muovisuikaleita. Niitä on kavuttu ripustamaan hurjapäisenkin korkealle. Mutta se mikä hämmentää vielä enemmän, on paikan sotkeminen. Pulloja on hajotettu maahan sellaiseksi lasimurskamatoksi, että se ei ole enää satunnaista törkyilyä, vaan tarkoituksellinen kulttuurillinen tapa. Venäläisten – joiden kontolle paikan ”somistaminen” myöhemmin vahvistuu – esteettinen taju on perin erilainen, joudumme toteamaan. Mutta ehkä puuta ei olekaan pidetty pyhänä muinaisuskoisessa ja vakavassa mielessä. Sitä kutsutaan ”Shishkinin männyksi” venäläisen taidemaalari Ivan Shishkin (1832-1898) mukaan. Hän lähestyi töissään runollisesti ja romanttisesti metsämaisemia, ja työskenteli mielellään juuri täällä. Lisäksi puu on nimetty ”suudelmien männyksi”. Puun taikapiirin pitäisi taata se, että rakastuneet, jotka suutelevat ensimmäistä kertaa sen alla, tulevat aina rakastamaan toisiaan. Pullojen rikkomisen merkitys jää silti arvoitukseksi.

Shishkinin mänty kaitsee maantiensyrjää.

Puun alla on venäläisten rituaalikaatopaikka.

Itse Narva-Jõesuu on parhaat päivänsä nähnyt rantaloma- ja kylpyläkohde, eräs niistä pohjoisista ”Rivieroista”, joiden suloisa helmiketju aikoinaan kulki Itämeren itäpuolista rannikkoa. Mäntymetsien ja dyynien leimaama hiekkaranta on yli kymmenen kilometriä pitkä. Aikoinaan paikka sai nimen Hungerburg (Nälän kaupunki). Legendan mukaan nimen antoi haaksirikkoinen, joka ei saanut asukkailta mitään syötävää. Myöhemmin syötävää on taatusti piisannut, kun paikka palveli Pietarin ylimystön lomakeitaana ja oli vetovoimaltaan ja maineeltaan Pärnun veroinen. Neuvostoaikana paikka oli lähinnä varattu ansioituneille työn sankareille.

Nyt neuvostoaikaiset hotellit ja bungalowit kalisevat kammottavaa autiutta. Suhteellisen uusina ja hyväkuntoisina rakennuksina ne on erikoista nähdä hylättyinä. Eräänkin 80-lukulaiselta näyttävän jättihotellin pihassa vain ahavoituneet kalastajaäijät ripustavat pyykkilangalle kalaa kuivumaan. Jokin kurja ilmapiiri betoni-ilmestyksissä on, tönkkösuolattu kalseus, joka saa nykyvirolaisen mieluummin rakentamaan kokonaan uudet rakennukset. Narva-Jõesuu ei ole kuollut. Se uskoo uuteen nousuun, nostattaa uusia puhtoisia kerrosneliöitä, luottaa ehkä jälleen kerran vauraaseen pietarilaisturistiin.

Ei-niin-vanhat lomakompleksit ovat nyt pululinnoja.

Lomaparatiisin bungalowit lämpenivät ties millä. Ei tullut haettua nokinäytettä voimakeskuksen piipusta...

Iltapäivätungos rantsussa.

Noin 77 kilometriä pitkä, 300 metriä leveä ja viisi metriä syvä Narvajoki on ollut venäläisen ja eurooppalaisen mahdin rajana jo saksalaisen ritarikunnan päivistä 1200-luvulta. Ennen toista maailmansotaa Eestiin kuitenkin kuului myös joen itäpuolisia alueita. Neuvostoliitto kaappasi nämä 1945 ja liitti Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan kaakossa olevan, setukaiskansan asuttaman Petserinmaan tavoin. Nykyistä rajalinjaa ei ole ratifioitu ja tämän vuoksi Tarton rauhan 1920 raja on yhä merkitty eestiläisiin karttoihin.

Narvajoella näemme kaksi muistomerkkiä, joita on vaikea kuvitella itsenäisen valtion kamaralle, mutta joihin Eestin hallitus ei ole kajonnut historiallisista syistä tai venäläisväestön reaktioiden pelosta. Toinen näistä huutaa jo kauas kolmen korkean huutomerkin voimin: ne ovat parikymmentä metriä korkeita pistimiä. Teräaseiden alla jöllöttää vaaleanpunainen betonimöntti, jossa on irvokkaita naamoja esittävä reliefi. Helvetillisestä kummitusgalleriasta on vaikea sanoa, esittävätkö ne natsipetoja vai neuvostovapauttajia, jokainen lärvi on yhtä kaamea. Läheltä katsottuna muistomerkin työn laatu on kökkö, mutta kauempaa se näyttää paremmalta. Jussi esittääkin huomautuksen: sellainen oli koko neuvostojärjestelmä, se ei kestänyt lähempää tarkastelua, ei pannut painoa viimeistelyyn tai yksityiskohtiin, vaan oli tarkoitettu kauempaa katsotuksi, suurten linjojen luomukseksi.

Seuraavana kohtaamme neuvostoliittolaisen T-34 –panssarivaunun. Niitä tehtiin sotavuosina vajaa 60 000, ja niillä kommunistinen diktatuuri lopulta kolisteli Keski-Eurooppaan (kuriositeettina: Pohjois-Korea ilmeisesti käyttää T-34 -vaunua edelleen). Narvajoen syvänvihreä T-34 ylvästelee jalustalla, etenemissuuntana tietysti länsi. Se on kukitettu tuorein kukin. Ennen vastaavia panssarimuistomerkkejä oli Eestissä useita, näkemämme on viimeinen lajissaan.

Kukitettu neuvostotankki hamuaa länttä päin.

Kolme pistintä Narvajoen rannassa.

Kauhulärvien kitshi kollaasi on arvoitus: kuka on pahis ja kuka hyvis?

Tien laitaan jää hautausmaa, jonka vanhoista rautaisista risteistä jokainen on tyvestä katkaistu. Ilmeisesti kyseessä on Viron vapaussodan 1918-20 aikainen kalmisto, joka on saanut neuvostohuomionosoituksen. Ohitamme myös uudenkarhean saksalaisen sotilashautausmaan, johon on kaiketi koottu ja siunattu sotilaiden jäänteitä aivan taannoin.

Narva, Eestin kolmanneksi suurin kaupunki, oli kerran kaunis barokkikaupunki. Se tuhoutui kuitenkin jokseenkin täydellisesti toisessa maailmansodassa, ratkaisevimmin neuvostopommituksessa 6.3.1944. Säilyneitä taloja sanotaan olleen alle kymmenen. Onko mikään eurooppalainen kaupunki kadonnut yhtä täydellisesti (jos ei lasketa pikkukaupunkien purkuvimmaa Suomessa)? Ehkä edesmenneen Itä-Preussin Königsberg (nyk. Kaliningrad) yltää Narvan tasolle.

Sodan jälkeen eestiläisten ei sallittu muuttaa takaisin neuvostotyyliin uudelleenrakennettuun kaupunkiinsa, vaan se asutettiin muualta tuotetuilla venäläisillä. Tästä johtuen kaupunki on yhä 95-prosenttisesti venäjänkielinen. Päälle tätä ei huomaisi, kun venäjänkieliset kyltit on kielletty. Jopa rajalle johdatetaan vain eestin- ja englanninkielellä. Viron kielitoimiston tarkastajat tarkastavat pistokokein kassaneitien kielitaitoa, ja jos eesti keel ei suju, napsahtaa kaupalle sakot. Eestiläisten traumat ymmärtää, mutta nykytouhu haiskahtaa kostolta.

Iivanan linnoitus on Venäjän puolella rajaa.

Raja-alueella on sotilaallista lentotoimintaa.

Narva antaa kauniinakin päivänä samanlaisen ”huonon karman” tunnun kuin Varsova. Se ei ole tyylipuhtaasti mysterium fascinosum et tremendum, luotaantyöntävän puoleensavetävyyden ilmentymä, kutkuttavasti karmea. Ei, se on vain apea, lattea ja tympeän uhkaava. Eestissä on Euroopan korkein AIDS-sairastuvuus, ja tämä kiteytyy juuri Narvaan, kuten huume- ja rikollisuusongelma. Narva on yksi Euroopan punottavan tykyttäviä tulehduskohtia, joskaan ei avohaava – jollainen ehkä vuotaessaan puhdistaisi samalla itsensä. Edes kaupungin romanttisen jyhkeä linna, Hermannin linnoitus 1300-luvulta, ei houkuta jäämään.

Narvan laitamien teollisuusghetot kuitenkin tyydyttävät groteskin estetiikan janoamme. Etenkin voimalaitos, jossa tuotetaan palavalla kivellä käytännössä koko Viron sähkö. Gigalomaaninen, ainakin puoli kilometriä pitkä kompleksi taivaita hipovine, valkopunaraidallisine savupiippuineen on mykistävä, ylevä hirviö hämärtyvässä kevätillassa. Ajamme sen ohitse ja jatkamme pitkää, yksinäistä, huonopäällysteistä tietä soisten ryteiköiden keskellä, kylmän hämärän maassa.

Lopulta edessämme kohoaa mustana ja valtavana keinotekoinen tunturi, osa louhosaluetta. Illan viime valossa näemme hakemamme. Häkellyttävän vaaleansinisen ”smagardijärven”, kaunokaisen vailla vertaa, jonka veden väri on mineraalien myllertämisen tulosta. Pimeys tihentyy yhä ja kaukaiset valonheittimet värittävät ”tunturin” punertavaksi. Tuuli puree vaatteiden läpi.

Olemme hämäräperäisellä rajaseudulla hämärään vuorokauden aikaan. Aivan lähellä – joutomaiden, ryteiköiden, soiden lomassa – kulkee valtakunnan ja EU:n raja, Narvajoki. On selvää, että paikalle maastoautolla kaartava rajavartioston partio uskoo osuneensa loikkareihin tai salakuljettajiin. Joudumme syyniin. Viranomaisten tylyys muuttuu kuitenkin hyvänmatkantoivotukseksi (”Aitäh, head reisi!”), kun retkueemme osoittautuu pohjoisnaapurin tieteellis-taiteelliseksi yhteistyöelimeksi.

Paluumatkalla autoradiossa soi patrioottista paatosta voihkiva moderni versio ’Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto’ -laulusta, jonkun venäläisen naislaulajan revittelemänä. Petollinen huhtikuun kuu ei näyttäydy yhteentoista mennessä, joten luovumme aikeesta nähdä Sinimäen sotaisa kalmisto kuutamolla. Perillä tukikohdassamme jo valmiiksi uupuneet Jussi ja Oliver joutuivat eestiläisen oluen yllättämiksi: sen alkoholipitoisuus on kymmenen tilavuusprosenttia.

Tiistai 22.4.

Ajamme Kurtnan metsäalueelle, jota täplättävät monet pienet järvet. Yhdestä niistä, nimeltään Matasjarv, vedettiin syksyllä 2000 ylös saksalaisin tunnuksin varustettu T-34 –sotasaalistankki. Se oli upotettu 1944 polttoaineen loppumisen vuoksi. Kiitos yksinkertaisen tekniikan ja suojaavan turvepeitteen, laite oli täysin säilynyt liikkuvia telaketjuja ja maaleja myöten. Myöhemmin kone kuulemma käynnistyi ilman että ainuttakaan osaa oli tarvinnut uusia. Turve on ikuisen nuoruuden salaisuus!

Meidän kohteenamme on nimetön epäalue Viivikonnan kylästä kymmenisen kilometriä lounaaseen. Pitkien mutkaisten metsäteiden jälkeen on aika jättää auto ja jatkaa patikointia yksinäistä teollisuusjunarataa pitkin. Radan molemmilla puolilla on turvesoita. Niihin on kertynyt järviä, joiden yllä muuttavat hanhiparvet kieppuvat hypnoottisena pilvenä – milloin nousten, milloin laskeutuen, milloin vain kehää kiertäen. Turvesoiden jälkeen maaperä muuttuu kuivemmaksi ja jätämme junaradan. Edessämme avautuu ihmisen luoma autiomaa, palavan kiven louhinnan jäljiltä hylätty ja hylätyiltä osiltaan pääpiirteissään tasoitettu. Kauempana on kuitenkin syviä laaksoja ja teräviä kukkuloita. Silmän kantamattomiin jatkuva, tunturimaisen tai ulkosaaristomaisen tuulen pyyhkimä hiekka- ja kivilakeus on maisema, jossa sopisi kuvata eestiläisiä western-filmejä. Se muistuttaa kanjoneineen Nevadaa, hiekkamyrskyineen Saharaa, rakkakivikkoineen Lappia ja jyrkkine nousuineen ja huimaavine, sortumisalttiine harjanteineen jopa Himalajaa.

Olemme järjestäneet innostuneessa erä- ja tutkimusretkeilyhengessä päivävaelluksen tähän kartoittamattomaan Terra Incognitaan. Kuten romanttiset maantieteilijät korostavat: kun jopa Amazonasin sademetsät ja Antarktiksen jääkentät ovat tavallista sunnuntaikauraa television luontodokumenteista ja kotimaan metsissä jokainen aari kartoitettu ja metsäautotiellä läväisty, niin mistä urhea ja romanttinen maantieteilijä löytäisi vastakaikua seikkailu- ja löytämisvietilleen kuin urbaanivoimien luomilta irrationaalisilta jättömailta. Niissä on aitoa tuntemattomuutta, tutkimattomuutta – ja vaaraa. Jälkimmäinen seikka muistuu meille jälleen kerran, kun jäämme ahkeran kartoituksen ja pitkään kaivatun kenttälounaan jälkeen ihmettelemään sorassa olevia kraatereita. Ne eivät suinkaan kaikki ole maanvajoamien aiheuttamia, vaan useimmat lentävien kivenjärkäleiden synnyttämiä iskemiä. Kivi lentää valtoimellaan, kun alueella räjäytellään. Meidänkin oleskelumme aikana tapahtuu yksi kumea, maata vavisuttava räjäytys, mutta kivisade ei osu sillä kertaa sektorillemme. Se olisikin häirinnyt ikävästi evästelyä ja syvällistä keskustelua naisista.

Keinotekoisessa erämaassa on kuin aavikolla tai tunturissa (kuva JK).

Kauempana hiekka-autiomaan halki kulkee pitkä juna. Se on hakemassa palavaa kiveä Narvan voimaloihin. Siinä on Amerikasta ostettu vanha veturi, joka vislaa niin kuin vain amerikkalainen veturi osaa. Virheettömän sinisellä taivaalla helottava aurinko luo väreileviä kangastuksia hiekkaerämaahan. Suloisen melankolinen huuliharppu kruunaisi hetken.

Kun palaamme palavan kiven autiomaasta sivistyksen huomaan, pysähdymme tutkimaan Jõhvin tien varressa hylättyä virkarakennusta. Se on ilmeisesti kuulunut jonkinlaiselle metsähallintoelimelle. Talonmiehen asunnossa on kattava valikoima eestinkielisiä Tarzan-kirjoja ja muun muassa neuvostovalmisteinen hiusfööni. Viraston puolella odottaa huoneellinen kaasunaamareita ja pari huonetta tyhjiä kaavakkeita, jotka olivat yhdessä yössä käyneet vanhentuneiksi 1991. Yhtä lailla aikansa eläneitä ovat erilaiset kulkuluvat, jotka ovat täytetty eri ihmisten nimille ja varustettu rupla-arvoisin leimaveromerkein. Ja kartat, joissa on myöntäjän allekirjoitus (Neuvostoliitossa ei saanut karttoja tuosta vain). Herkullisin löytö on kuitenkin punainen kommunistien mielenosoituskyltti, joka oli aikoinaan tehty vappumarssissa heiluteltavaksi. Vaikka eihän yksipuoluejärjestelmässä tarvinnut osoittaa mieltään ketään vastaan: todeta vain, kuinka erinomaisia tässä ollaan. Ydinsodan odotuksesta muistuttavat keltaiset pienet muovirasiat, joissa on risti kannessa: niissä oli kansalaisen henkilökohtainen jodiannos.

Neuvostoarjen esineistöä...

Ja neuvostojuhlan...

Sekä potentiaalisen neuvostokriisin.

Siis mille luukulle tämä anomuskaavake tulee palauttaa?

Paras pitäytyä Tarzaneissa, niistä saa ainakin jonkin tolkun.

Seuraavaksi tähtäimeen asetettu kohde on Viru-Nigula, sillä siellä on saamiemme tietojen mukaan ”Samma külas vana hiiepaik”. Eli painuimme hiiteen, uhrilehtoon. Samman kahden hehtaarin lehto on aidattu puuaidalla ja kahden puun välistä järjestettyä sisäänkäyntiä koristaa puutauluun kaiverrettuna aina yhtä noitamaiselta näyttävä pentagrammi. Lehdon sydämessä on kaksi tammea, jotka on koristeltu värillisin nauhoin. Keskusaukiolla on uhrikivi. Siihen koverrettuun kuppiin on tuotu jotain makeaa nestettä, kupin partailla parveilee henkensä kaupalla muurahaisia. Samman hiiden erikoisuutena on sen alla kulkevan pikkujoen rannan tuntumassa sijaitseva ”silma-allikas”, silmäsairauksia parantava lähde. Tutkimusretkikuntamme tietenkin hyödyntää lähteen suopean tarjouksen näkemyksen kirkastamisesta. Auennut näkökyky paljastaa ensimmäisenä kaasuputken, joka on julmasti vedetty aivan hiittä hipoen. Siitä kiisteltiin muutama vuosi sitten, ehkä linjausta lopulta vähän muutettiinkin, ettei putki mennyt aivan uhrilehdon läpi. Niin tai näin, jälleen kerran perifeerinen villeys on joutunut ahtaalle keskustamistoimien vuoksi, jopa omimmalla tukialueellaan, metsäpyhätössä.

Käynti hiiteen. Metsänpeikkojen etiketti vaatii koputtamista puuhun.

Silmäsairauksia parantava lähde Samman hiidessä.

Eestiläisten mutkattomasta suhtautumisesta uhrilehtoihin käy esimerkkinä eräs Käsmun kylän patriarkka, joka vuonna 2001 opasti allekirjoittaneelle seutunsa paikkoja kartan äärellä. ”Siinä on satama, siinä kauppa, siinä hiisi, siinä kioski, apteekki… ” Uhrilehto oli paikan perusvarustuksia, arkista hyvää, mutta ei suuri numero.

Matkamme jatkuu Rakveren 17 000 asukkaan kaupungin halki. Länsi-Virumaan maakuntakeskus tuntuu sivistyneeltä ja ymmärtäväisesti hymyävältä kohdalta maanpiirissä. Tyystin toinen oli tunnelma 40 kilometriä idemmässä sijaitsevassa parintuhannen hengen Aserin kunnassa. Sen keskustaajaman pääkadun taloista noin kolmannes (kaikki tyylipuhdasta stalinistista arkkitehtuuria) on autiona. Sivukujille ei edes häveliäisyyssyistä viitsi mennä, se tuntuisi sosiaalipornolta. Paikkakunta on romahtanein näkemistämme. Tosin siellä valmistetaan yhä keraamista kattotiiltä, perinteistä eurooppalaista katetta ja sivistyksen merkkiä, jonka esiintymisen pohjoisraja noudattaa melko tarkoin Suomenlahtea.

Päätämme etsiä yöleiripaikkaa Ihasalun niemeltä, joka sijaistee noin 20 kilometriä Tallinnasta itään. Ennen leiriytymistä on tarkoitus täyttää Markon haave, että retkellä saataisiin tutustuttua johonkin majakkaan. Sellainen on niemessä, jonka nimi on yksinkertaisesti Neeme. ”Tuletorn” löytyy, mutta jo alkaa mennä raunioromantiikka UE-intoilijoistakin liioitteluksi: soma majakkaparka viruu raatona. Linssivarustus poissa, ikkuna-aukot rujot kuin pääkallon silmäkuopat, laasti rapissut. Torniin voisi kiivetä, jos ottaisi niskan taittamisen riskin tikkaissa, joiden tukevuus tuo mieleen maitohampaan. Päätämme kuolla toiste.

Majakkabongarille Viro on aulis: majakat ovat yleensä rannikolla, eivät saarissa.

Yöpyminen tapahtuu kirkkaan ilman rohkaisemana taivaan alla. Sydänyön nuotiopalaverissä syntyy idea Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen Maantieteen Koulun ensimmäisestä yhteisestä maailmankonferenssista ja kesäseminaarista Vartiosaaressa 2008.

Tulilla Neemessä (kuva: JK).

Keskiviikko 23.4.

Aamulla avautuva silmäpari saattaa nähdä kalasääsken yllään. Täydellistä.

Tuonne ei kannata huljahtaa.

Matka jatkuu Jägala-joelle. Siellä sijaitsee saamamme vinkin mukaan autioitunut vesivoimala, jossa elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski oli kuvannut legendaarista ’Stalkeria’ 1970-luvun lopulla. Maineikkaampi Jägäla-Joa on kuitenkin vesiputouksestaan. Löydämme luonnonihmeen epämääräisen kyltin johdatuksella (varsinainen turistipääsy on joen toiselle puolella). Putoukselta jatkamme jalkaisin ylävirtaan parhaassa pastoraalimaisemassa. Ja siellä se lopulta on. Noin satavuotias vesivoimala kyyristelee pusikoissa raunioina, luurankona, puna-armeijan 1941 räjäyttämänä. Retkikunnan Tarkovski-fanit elävät huippuhetkiä. Yllättävää kyllä, vaikuttaa siltä, että voimala ollaan aikeissa kunnostaa uudelleen käyttöön. Palavaan kiveen epäterveen vahvasti nojaavassa Eestissä tätäkään pientä virtamyllyä ei voi jättää käyttämättä lisääntyvän kulutuksen paineissa.

Tarkovski-fani on löytänyt mestarin pyhätön ja sanat loppuvat.

Nämä mystiset mötikät ovat mukana Stalkerissa.

’Stalker’ kuvattiin kesällä 1977. Filmi kuitenkin tuhoutui laboratoriossa, mitä epäillään sabotaasiksi. Tarkovski ei luopunut elokuvasta, mutta muokkasi päähenkilöä vähemmän rikolliseksi ja enemmän mystiseksi hahmoksi. Rahat olivat melkein lopussa ja ohjaaja kärsi sydänkohtauksesta. Silti, sinnikkyydellä leffa kuvattiin kokonaan uudestaan 1978.

Viimein ympyrä sulkeutuu, kun tapaamme tutkimusretkeemme hengessä osallistuneen Igor Volken Tallinnassa. Hänellä on meille uusia kontaktihenkilöitä tiedossa, muun muassa Viron puolustusvoimien evp. ylitarkastaja, joka on myös katolinen pappi ja hyvin, hyvin esoteerinen henkilö. Keskustelu liitelee ”anomaalisissa” sfääreissä, mutta kafeterian erinomaiset kasvispiirakat muistuttavat konkreettisesti maasta, joka jälleen kerran meitä hellän äidillisesti hyvänään piteli.


Esoteerisen Maantieteen Koulukunta (The School of Esoteric Geography S.E.G.)
Toimittaja Marko Leppänen perusti 1992 ja systematisoi maantieteen pro gradu työssään 1994 esoteerisen maantieteen koulukunnan. Se pyrkii alueiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen, ja perustuu polariteetin hypoteesiin, jonka mukaan kokonaisuudet elävät toisiaan täydentävistä vastakohdista. Tieteenalan tärkeä sovellus on periferiaterapia, joka korostaa muun muassa jungilaista syvyyspsykologiaa hyödyntäen keskus- ja periferia-alueiden sekä -elementtien tasa-arvoista merkitystä kaikilla hierarkiatasoilla.

Romantic Geographic Society
RGS on vuonna 1994 alkunsa saanut hypoteettis-poeettinen konstruktio siinä missä kansainvälistä toimintaa harjoittava järjestö. Toiminnan laatu ja aktiivisuus on vaihdellut eri aikoina. Se on käsittänyt yhdistettyjen huvi- ja tutkimusretkien järjestämistä, luentoja ja esitelmätilaisuuksia. Näkyvintä toimintaa ovat olleet muutamat näyttelyt (mm. Galerie für Landschafstkunst, Hampuri 2001, "Luonnonromantiikan vuosinäyttely 2003",Galleria Huuto, Helsinki. "Supernaturalismi I", Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2005, "Supernaturalism II", Momentum, Scandinavian Contemporay Art Festival, Moss, Norja 2006...) Järjestön aktiivisina toimihenkilöinä toimivat tällä hetkellä kuvataiteilijat Jussi Kivi ja Oliver Kochta-Kalleinen.