Piilotettu muinaistie ja sen vartija

Vahtipaikka sijaitsee saaressa, jota ympäröivät kylmää terästä virtaavat kosket.

Perheen kertomaa on, kuinka Itä-Helsingin Vartiokylästä ennen käytiin Malmin hautausmaalla. Elettiin 1950-lukua eikä autoa ollut. Suorin yhdyslinkki Vartiokylän ja Malmin välillä oli vanha maantie. Sitä pitkin käveltiin. Kesähelteillä takki käsivarrelle laskostettuna ja otsaa nenäliinalla pyyhkien, talvipakkasilla rivakoin narskuvin askelin, pimeän tullen taskulampun kellertävään keilaan turvautuen. Tie kulki laajassa metsässä halki nykyisen Myllypuron ja Pohjois-Viikin. Metsää kutsuttiin nimellä Botby skog tai Puotinkylän pohjoismetsä.

Matkaa Vartiokylästä hautausmaalle oli viitisen kilometriä. Patikalla saattoi törmätä keskellä tietä seisovaan lehmään, kuten eräänä juhannuspäivänä kerrotaan käyneen. Yhdessä kohtaa murjotti kallioseinämään louhittu ensimmäisen maailmansodan aikainen luola. Mättäät olivat marjaisia. Ilma kantoi hiljaisuuden satoa, ellei sitten etäisiä laukausten ääniä Malmin ampumaradalta. Kohokohdan tarjosi vuolaan puron ylittävä silta, joka sijaitsi jonkin matkaa Hallainvuoren takana. Paikalla kuohahteli koski. Aikoinaan siinä oli sijainnut mylly, jonka mukaan sittemmin nimettiin Myllypuron kaupunginosa. Matkan varrella oli muuan erityisen kaunis kohta, etelään avautuva rinne, jota leikkimielisesti kaavailtiin talonpaikaksi perheen vanhemmalle tyttärelle. Yhdellä reissulla putosi käsine, joka sitten seuraavalla reissulla löytyi. Ennen hautausmaata maisema tien vasemmalta puolen aukesi sepposelleen ja katse saattoi lentää kilometrejä yli Viikin peltojen Vanhankaupunginlahden laajoihin ruovikoihin asti. Itämeren tyttäreksi kutsutun nokisen kaupungin paljasti vain horisontin auer.

Tuo mutkainen ja kapea soratie, jota perhe taivalsi viisivuotiaana kuolleen iltatähtensä haudalle, säilyi valtaosaltaan sellaisenaan 2000-luvun alkuun asti. Nykyisin siitä voi löytää ainoastaan fragmentteja. Helsingin seudun tieverkostoa noin vuonna 1700 kuvaava kartta tuntee tien. On mahdollista, että se on keskiaikainen niin kuin ovat Vartiokylän ja Malmin kylätkin. Vaikka tie oli vielä 1960-luvun alkupuolen kartoissa merkitty arvovaltaisen paksuna, romahti sen asema täydellisesti, kun Kehä I valmistui sen korvaajaksi, minkä lisäksi Lahden moottoritie katkaisi sen. Vuoden 1969 ilmakuvassa moottoritie on työmaana maansiirtokoneineen ja kuorma-autoineen; raksan läpi olisi voinut vielä rämpiä, mutta pian tuon jälkeen vanha tie tukittiin, suuaukon jäädessä orpona mäen päälle.

Tie unohtui takametsiin, jossa harva liikkui. 1980-luvun alussa tie oli niin syrjähenkinen, että siellä isoisän sopi valmentaa 12-vuotiasta tyttärenpoikaa autolla ajon jaloon taitoon. Edelleen kautta 1990-luvun vallitsi tiellä syvä hiljaisuus ja sen reunusmetsät olivat Viikin puolella yhä laajoja ja seikkailullisen perifeerisiä. Koski kohisi harvojen tuntemana salaisuutena vehmaassa laaksossaan ja sen laidalla kohosi lehtokumpu, jossa jylhät kuuset raamittivat herkkähenkistä valkovuokkokunnasta. Kadonnut paikka tuppaa saamaan muistikuvissa erityisen hehkun, mutta toukokuiset iltayöt siellä päräyttivät tuoreeltaankin. Paikan henki, genius loci, oli voimakas. Tämä koski tietä kokonaisuutena. Se ei vienyt enää mihinkään, mutta tarjosi tunteen perille pääsystä.

Kun Myllypuron lisärakentaminen ja kokonaisen kaupunginosan perustaminen Viikkiin haukkasivat tien ja metsän sen ympäriltä - mikä tapahtui vaiheittain noin vuosina 1999-2007 - kehotti solastalginen* vaisto pysymään poissa alueelta. Usein on parempi säilyttää kauniit muistot ja välttää menemästä menetettyyn paikkaan. Toisaalta elämä on luopumista, tahdoimme tai emme.

Niinpä eräänä kevään 2017 päivänä tuli seurattua piiloitettua tietä, eräänlaista tien aavetta. Tien linjaus, niin tuli havaittua, on säilynyt Myllytuvanpolun ja Arthur Rindellin raitti -nimisten kevyen liikenteen väylien kohdalla, mutta vain satametrinen osuus ennen Lahdenväylää on "alkuperäiskuntoista", toisin sanoen viidakoitumassa.

Kuten tuli jo sivuttua, tietä hyödynnettiin osana ensimmäisen maailmansodan Helsingin maalinnoitusta. Sen läheisyydessä sijainneista linnoituslaitteista on eräs jäljellä - varsin mielenkiintoiseen paikkaan sijoittuneena. Päätimme retkemme suojahuoneelle, joka sijaitsee niin hyvien liikenneyhteyksien varrella että on käytännössä saavuttamaton.

* solastalgia on nostalgian muoto, jossa kaipuu menetettyyn ei sinällään suuntaudu tiettyyn fyysiseen maantieteelliseen sijaintiin vaan siihen mitä se oli ennen merkittävää ympäristönmuutosta.

Myllytuvantien päästä alkaa autoilta suljettu pyörätie. Moisia esteitä ei ollut kun punainen Ford Escort ajoi tästä noin vuonna 1982. Tuolloin oli syksyinen viikonloppuaamu eikä tiellä ristin sielua.

Tienposkessa röhnöttää kiintoisa betonilieriö. Miksi ja milloin se valettiin, kuka tietää.

Tielinjaus jää Hallainvuorentien ja Latokartanonsilmukan nimellä kulkevien uusien väylien jalkoihin, kunnes se taas tulee esiin.

Sammaloituneet kivivallit reunustoilla kielivät tien levennyksestä, joka on voinut liittyä raskaiden mörssäreiden kuljetuksiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Myllypurossa sijainneelle patteri 65:lle sijoitettiin neljä 280 mm:n mörssäriä.

Nykykäyttöön tie on turhan leveä, kuten näkyy käyttämättömänä heinittyvästä osuudesta. Toisaalta tie on runsaalla kivituhkalla siloteltuna kadottanut primitiivisen ja osin kivisen soratieluonteen, joka sillä vielä 1990-luvulla oli.

Tässä tien tunnelma näyttäytyy ehkä eniten sellaisena kuin hautuumaataivaltajat sen kokivat. Parhaiten säilynyt osuus on Hallainvuoren pohjoislaidalla ja mittaa sillä on runsaat 200 metriä.

Viimein tulee vastaan itse Myllypuro eli niin kutsuttu Viikinoja. Koskikohtaan on rakennettu parvekemainen aitio. Viikarit loikkivat puron kivillä niin kuin viikareiden pitääkin.

Tunnistamattomaan kuntoon kesytetty vuosisatoja vanha maantie. Vanhan tunnelman illuusion nostattamiseksi olemme jättäneet taloilla reunustetut osuudet tästä kuvasarjasta.

Latokartanonkaaren ylityksen takaa alkaa viimein vuosisataisen tien kaikkein vähiten käsitelty osuus.

Tässä käsittelemätön osuus koko vähäiseltä mitaltaan, talvella kuvattuna. Kaavan mukaan metsikkö tien molemmin puolin rakennetaan, eli tiekin on katoava tai vähintäänkin tuleva saneeratuksi.

Tie katkeaa.

Kyltti "Moottoritien ylittäminen kielletty Käyttäkää alikulkutunnelia" on ammuttu seulaksi isokaliperisella aseella silloin kuin koko alue oli "in the middle of nowhere". Malmin hautausmaan muuri häämöttää Lahdenväylän takana.

Loikkaus Lahdenväylän ylitse (täydennetty 31.10.2017):

Heräsi epäilys, että vanhaa maantietä olisi voinut lyhyelti säilyä Malmin hautausmaan itälaidalla, muurin ulkopuolella. Ja näin tosiaan on. Kun hautausmaa perustettiin 1890-luvulla, sen alue rajattiin idässä tien mukaisesti. Nykyisin maantien pätkä palvelee yksinomaan hautausmaan varikkoalueen liikennettä.

Tässä yhteydessä tien tarinaan ilmaantuu Suomen viimeinen teloitettu nainen Martta Koskinen, joka kohtasi loppunsa maanpetoksesta tuomittuna 29.9.1943. Hänet ammuttiin sotaylioikeuden pöytäkirjan mukaan Malmilla "hautausmaan läheisyydessä", minkä lisäksi muissa lähteissä mainitaan "muuria vasten". Johtolankoja yhdistämällä päästään valistuneeseen arvaukseen, että teloitus pantiin toimeen juuri näillä metsäisillä paikkeilla, koska muualla hautausmaan rajat kulkivat joko asutuksen vieressä tai tiettömillä pelloilla. Toinen vaihtoehto on, että teloitus tapahtui Malmin ampumaradalla. Siinäkin tapauksessa Koskisen viimeinen matka kulki tutkimuksemme kohteena olevaa tietä. Saattoväkeen kuuluivat kurinpitorangaistusta kärsivät rikollisvangit, jotka hautasivat teloitetun irtolaisille tarkoitettuun rivihautaan.

Ollaan menossa kohti Lahdenväylää eli kuljemme vastakkaiseen suuntaan kuin teimme Myllypuron-Viikin alueella.

Tien laitamilla on hylättyjä hautakiviä, jotka ovat peräisin ylläpitosopimukseltaan rauenneilta haudoilta.

Lopuksi tietä peittää paksu karike, joka on saanut rauhassa kertyä lähes puoli vuosisataa. Tien kuitenkin erottaa selvästi, koska linja on ympäristöään korkeampi ja reunustettu ojin.

Tie käy entistäkin peitteisemmäksi, mutta perällä häämöttää jo jotain tuttua...

Vuoden 1969 ilmakuvan mukaan moottoritien rakentamiseen liittynyt liikenne kulki muinaistietä hautausmaan sivuitse. Viimeisenä lähtenyt pystytti kyltin.

Tähän väliin hieman karttaosastoa pohdintoineen:

Noin vuoden 1700 Helsingin teitä kuvaavasta kartasta huomaamme, että tiestä lähti pitkä haara etelään Herttoniemen suuntaan. Haaran alkuosa noudattaa täsmällisesti Myllypuron ensimmäisen asuntokadun Myllärintien linjaa.

(Kartta teoksesta Sundman, M. (1983): Kaupungin rakentumisen vaiheet. Tutkielma Helsingin kaupunkirakenteen muodostumisesta ja väestörakenteen vaiheista. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisu YB 1/83).

1930-luvun topografisessa kartassa tiellä on nimi Puotinkyläntie.

Tie on johtanut Puotinkylän kartanolta (joka nykyisin tunnetaan Puotilan kartanona) Malmin kylään, joka oli Helsingin pitäjän hallinnollinen keskus, ja siitä edelleen pitäjän kirkolle eli 1400-luvulta peräisin olevalle Pyhän Laurin kirkolle. Sieltä tie on jatkunut Tikkurilan ikivanhalle markkinapaikalle. Tie on myös ristennyt Turun ja Viipurin välisen valtamaantien, Kuninkaantien, jota arvellaan Suomen toisiksi vanhimmaksi tieksi Hämeen härkätien jälkeen. Alkuperäinen risteyspaikka sijaitsi suunnilleen Malmin hautausmaan kohdalla.

Vailla vuosilukua oleva (marssireitin merkitsemiseen käytetty) kartta näyttäisi olevan mielenkiintoinen yhdistelmä kahta karttaa.

Muinaiset tielinjat ovat syntyneet hyvin orgaanisesti, jaloin ja kavioin. Puotinkylän asutus on peräisin viimeistään 1200-luvulta. Kukapa tietää jos tielle linjauksen antanut alkupolku olisi iältään vähintään sen kahdeksansataa vuotta. Jossain vaiheessa on kuitenkin joku tehnyt päätöksen, että polku tasoitetaan ja levennetään kärryliikenteelle kelpoisaksi. Työ on ollut valtava. Siitä saa pikkiriikkisen aavistuksen jokainen, joka on edes kerran kangennut jotain isompaa kiveä tai kantoa sijoiltaan ja sitten täyttänyt ja tasoittanut syntyneen montun.

Vuoden 1959 kartassa tie on merkitty alueellisesti merkittäväksi väyläksi (paikallistason tiet on kuitattu rasterilla). Suunnitteilla olevan Lahdentien linjaus näkyy katkoviivalla.

Vuoden 1960 Helsingin matkailijakartassa on muinaistie ristitty Klamintieksi. Kyseinen tie on edelleen pienenä asuntokadun pätkänä olemassa Vartiokylän päässä.

Vuoden 1965 opaskartassa vuorossa on nimi Myllytuvantie. Tuleva Kehä I näkyy katkoviivalla muinaistien ja ampumaradan välisellä vyöhykkeellä.

Muinaistien viimeisiä hetkiä. Ilmakuva on keväältä 1997 ja tie erottuu lumisena (kuvakaappaus Helsingin karttapalvelu -sivustolta).

Vanhalta tieltä päästyämme lähdemme katsomaan teitä, jotka korvasivat sen.

Luodinreikäiseltä kieltokyltiltä on tähän melko prikulleen 300 metriä. Olemme Kehä I:n ja Lahdenväylän kohtaamisalueen silmukkaviidakossa. Pyörä on jäänyt aitaa vasten, patikka männikössä alkanut.

Maastossa kulkee juoksuhaudan jäänteitä.

Mäen vierellä aukeaa tällainen leveä kanjoni.

Mitähän potta täällä tekee?

Aita on tullut alas ja sammal kasvanut sen päälle. Helpottaa loikkijan elämää.

Ylityspaikka.

Seuraavaksi tästä rinteeseen...

... ja sillan ali.

Tällaista rationaalis-valistuksellista tekoa on pakko ihailla, sillä siinä on piirteitä uskonnollisesta riitistä. Katukyltit on pystytetty, vaikka niitä ei pysty kukaan lukemaan (ne ohitetaan 80 km/h eikä teksti ole juuri sanomalehtiotsikoita suurempaa).

Nyt näkyy kumpu, jota aiemmin on tullut ihmeteltyä vain ohisyöksyvän auton ikkunasta.

Nätti pikkubunkkeri maavallit suojanaan. Miksi se aikoinaan sijoitettiin tähän? Ehkä siksi, että lähituntumassa ristesivät valtatie ja paikallisesti merkittävä maantie - aivan kuten nytkin.

Luonnonkivien hyödyntäminen tekee tyylistä lähes ajattoman.

Sata vuotta hoitamatta ja yhä suht' solidia. Levätkäämme hetki muuriin tukeutuen ennen paluuta.

Ketä kiinnostaa maailma Lahdentien alapuolella, voi jatkaa tähän:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/01/alinen-moottoritien-malliin.html

Terveysmetsä: kirjatiedote

Blogin arvoisille lukijoille tiedoksi, että olen toisena kirjoittajana juuri ilmestyneessä kirjassa Terveysmetsä - tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus). Toinen kirjoittaja on biologi Adela Pajunen. Opus pyrkii vastaamaan siihen, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja miten näille vaikutuksille voi parhaiten altistua. Vastaus koostuu yhdistelmästä uusinta tutkimustietoa, teoreettista ja käytännöllistä luontotietoa, kulttuurihistoriaa, harjoitteita ja tosipohjaisia maastotarinoita. Muutama osuus on jalostunut tämän blogin teksteistä.

Kutsumme "terveysmetsäksi" luontopaikkaa tai -aluetta, joka tarjoaa keskimääräistä enemmän hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Näitä tutkittuja ja koettuja vaikutuksia on runsaudensarveksi asti ja tieto niistä ei ainakaan vähennä motivaatiota samota katveisiin mahdollisimman usein. Kirjassa esitellään terveysmetsälle 31-kohtainen tunnusmerkistö, joista kukin muodostaa yhden pääluvuista. Kriteeristö on laadittu pohjoisen havumetsävyöhykkeen olojen pohjalta, mutta on pohjimmiltaan yleismaailmallinen. Terveysmetsän tunnusmerkkejä eli paikkaominaisuuksia ovat esimerkiksi pinnanmuodot, lajistollinen monimuotoisuus, luonnollisen pimeä yö, kalliopaljastumat, erityisen vaikuttavat puuyksilöt, luonnontilaisuus, vesistöt, näköalat ja mahdollisuus ylevän kokemukseen.

Ihmisenä oleminen tapahtuu paikoissa, paikkojen kautta. Paikat vaikuttavat väistämättä meihin, ja samoin me muokkaamme ja valitsemme paikkoja sisäisen tilamme kuviksi. Kuitenkin suhteemme paikkoihin on usein tiedostamatonta tai jotain, jolle ei anneta juuri painoarvoa. Paikkojen tietoinen lähestyminen merkitsee ihmisyyden ja luontosuhteen syventämistä. Kun opimme tunnistamaan mielenmaisemiamme, tiedämme minne mennä ja minne jäädä.

Kasvun ääni

Eräs vuodenkierron timanttinen ja hyvin nopeasti väistyvä ilmiö on kasvun ääni. Se ajoittuu eteläisessä Suomessa valkovuokkojen kukinnan tienoille. Paras paikka kuulla kasvun ääntä on lehtomainen kangas tai lehto ja siellä jokin pieni aukio tai metsäniitty.

Ilmiö näyttäisi olevan havaittavissa vain auringonlaskun jälkeen, iltayöstä ja sydänyöstä. Kasvavatko kasvit eniten yöllä, koska päivällä ne ovat keskittyneet yhteyttämiseen? Heikkotuulinen ja ihmishyörinän suhteen hiljaisempi aika on joka tapauksessa otollinen herkkien äänien havaitsemiselle. Hämärän salliva syli sopii hipsiville ja hiipiville. Ja heille maa helpommin puhuu.

Maa on ollut hiljaa vuoden, mutta sitten tulee leuto ja pilvinen ehtoo, edeltäviä aikoja lämpimämpi. Tienoo on vihertymässä, ryöpsähtämäisillään satumaiseen heleyteen. Kulkija on hiljaa ja yksin, ja hän pysähtyy. Hän on luullut kuulevansa jotain ja haluaa varmistaa havainnon. Hän kumartuu maan puoleen, suo sille huomionsa.

Rapsahtelua. Tiheää sellaista.

Koko kamara rapsahtelee niin kuin siihen lankeaisi raskaita sadepisaroita. Osa äänistä lienee hyönteisten aiheuttamia, mutta rapina on niin laaja-alaista, että sen on pakko enimmäkseen olla peräisin versojen nousemisen liikkeestä. Kuivat lehdet pitävät herkästi ääntä. Kun verso puskee sitä peittävän lehtikarikkeen läpi, syntyy lehdissä jännitteitä, jotka tietyn kriittisen pisteen ylityttyä laukeavat äkillisen liikahduksen muodossa. Naapurilehdet myös hankautuvat toisiaan vasten kuin kohtaavat mannerlaatat.

Ylös kiirehtivä verso soittaa edellissyksyn kuivaa lehteä. Elämä soittaa kuolemaa.

Valon paljastama

Valon tulva tää

miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää.

On kuin jokin kristallimalja väikkyis'

kädess' enkelin - viiniä maahan läikkyis;

Huhtikuun valo on valoista kovinta. Se vaikuttaa sävyttömältä, ohuelta, läpipistävältä, totaaliselta. Sen taustakankaana oleva luonto on riisutuimmillaan, lakoontuneimmillaan, kuloontuneimmillaan ja kalpeimmillaan kuin minään muuna jaksona vuodenkiertoa. Huhtikuun valo pääsee joka paikkaan. Karikkeen läpi ja kantojen sisään se tunkeutuu, kutsuu elämää esiin pauhaten, vaatien. Sen teho yltää jopa 80 000 luksiin - neljäkymmentäkertaiseksi tyypilliseen marrasajan keskipäivään verrattuna.

kuin kipunois

kiven kyljessä kulta - ja karkelois

siness´ ilmanhenkiä tuhatluvuin,

läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin;

Laajan väestötutkimusaineiston mukaan suomalaisista aikuisista 85 prosenttia kokee vuodenaikojen vaikuttavan mielialoihinsa ja käyttäytymiseensä. Mitä se 15 prosenttia on meinannut? Kevättäkö voisi olla tuntematta? Talvihämärissä aivojen hermosolujen välittäjäaine serotoniini hyytyi kuin oliviiöljy pakkasessa, mutta kevään läikehtivä valo käynnistää sen tuotannon vuolaaseen ryöppyyn. Vire, toimintatarmo, seurallisuus ja empaattisuus lisääntyvät. Huomio kääntyy ulkomaailmaan. Toisten kasvot alkavat kiinnostaa. Ihastutaan, hullaannutaan. Keväällä virtaa myös dopamiini, mielihyvän kokemiseen liittyvä välittäjäaine, johon muun muassa kokaiinin teho perustuu. Dopamiini auttaa kiinnostusta pysymään yllä ja kapenemaan kohteeseensa - niin kuin suurennuslasilla keskitetty aurinko.

Kevät on kuitenkin keikkuvaa kyytiä, vaarallisin vuodenaika. Masentuneiden oireet pahenevat ja valo tuntuu jopa fyysisenä kipuna. Itsemurhat - joista on Suomessa ainutlaatuisen pitkät seurantasarjat, vuodesta 1751 alkaneet - saavuttavat huippunsa keväällä. Osa kevään haastavuudesta mielelle perustuu "ristivedoksi" kutsuttuun ilmiöön: elimistön sisäinen kello tahdistuu sekä ympäristön valon että lämpötilan mukaan, ja kevät aiheuttaa sille ristiriitaisia signaaleja, kun valoa on julmetusti mutta liian varhain vaatteitaan vähentänyt ihmispolo viluinen. Keskuskellon rytmihäiriöt yhdistetään uni-valverytmin viivästymiseen ja siihen, että henkilö hallitsee huonommin mielijohteitaan.

kuin lainehtis

povi maan, valo aivoja kirvelis,

pääkopassa ois ilot heinäsirkkain,

sydämissä sois sävel kiurun kirkkain -

Huhtikuun valossa tapahtuu retkemme:

Vaellamme paikoista kätköismpään ja sisäänkääntyneimpään. Se sijaitsee linnuntietä alle viisi kilometriä kirkolta, joka on keskiaikaisen kaupungin tunnettu maamerkki. Pikitieltä erkaantuu lähinnä maastoautolle sopiva kärrypolku. Se päätyy laajoihin metsää ja niittyä sisältäviin laidunmaihin, joita kesäisin hallitsevat vapaudesta väkevöityneet härät. On leveitä ojia ja heinikon kätkemiä vesiplotteja, joihin saapas soljahtaa varttansa syvemmin.

Sitten saavutaan metsään, joka on jätetty tarkoituksella luonnontilaistumaan. Se on niin umpeutunut, että olisi kasvukauden aikaan läpipääsemätön vihreä muuri; vasta yli 250 vuoden ikäisinä kaikkien metsätyyppiemme metsät alkavat olla "puistomaisia".

ja maan alla tuntisi vainajat haudoissaan:

kuin mahla ja paisuvat silmut puihin

elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin...

Patikka on parikilometrinen. Tietön, käytännössä polutonkin. Se johtaa syrjäiseen niemeen, ruovikkoisen ja karikkoisen selkäveden äärelle. Kulku on hidasta, mutta voitamme silti aikaa. Sitä huhtikuisen kirkas valo tekee: se hidastaa koettua aikaa noin 20 prosentilla. Näin kevät kompensoi sitä, että se on vuodenajoista lyhyin.

(Otteet Uuno Kailaksen runosta Hymni valolle. Lisää valon vaikutuksesta ihmiseen tutkimusprofessori, psykiatri Timo Partosen kirjasta Valosta aikaa - Sisäinen aika ja terveys, Duodecim 2012).

Huhtikuinen metsälaidun.

Synkin kuusikkolouhikkokin loistaa valoa.

Polku sulkeutuu.

Takaniitty.

Äkkiä se näkyy: luonnolle kuuluva talo.

Menneen elämän näyttämö.

Lehtien puhjettua tuomipöpelikköön rakennus jää näkymättömiin.

Kuin maalaus näky tämä.

Lopullinen syleily.

Ovelle.

Ateljee, kertoo kyltti. Ilmenee, että täällä työskenteli takavuosikymmeninä taiteilija Iván Wallensköld-Rotkirch. Hänet tunnettiin paitsi taidokkaista öljymaalauksista, akvarelleista ja piirroksista, myös läheisestä suhteestaan luontoon.

Katto on tulossa alas.

Maailmanmenoa on seurattu.

Erikoinen oksainstallaatio.

Kerran niin tärkeä nurkkaus.

Päreet kuistin katossa uusittiin samana vuonna kun Elvis teki läpimurron.

Siirtomaatuotteet sulostuttivat arkea...

... samoin ranskalaiset rypälejuomat.

Alkujaan talo on ollut saaristolaistorppa. Sähköjä sinne ei ole koskaan vedetty. Matka lähimmille sähkölinjoille onkin pitkä.

Aika palata halki härkälaidunten, huhtikuun loppumattomassa valossa.