Pommisuojan kulkutie on katukivetty.
Fennoskandian kilpeen kuuluva peruskalliomme on solidia tavaraa. Tuskin missään maapallolla on yhtä kovaa kalliota. Onkaloita on siihen työlästä kaivertaa, mutta niistä tulee kestäviä. Tämä tiedetään hyvin Helsingissä, ontossa kaupungissa.
Tunneliverkostoa on Helsingissä kaksi sataa kilometriä. Melkein sen verran kuin samaisesta kaupungista on matkaa Mikkeliin ja enemmän kuin Tampereelle. Luolaston koko kasvaa 200 000 kuutiometrillä joka vuosi. Luvut kielivät siitä intensiteetistä, jolla tätä suureen tehtävään valittua Suomenmaan niemeä käytetään.
Erilaiset huoltotunnelit risteilevät 15-25 metrissä, jätevedet kulkevat 30 metrissä ja puhdistetut jätevedet 80-100 metrissä. Kaukolämmityksellä on oma energiatunneliverkostonsa ja (napapiirin tuntumassa käsittämättömältä tuntuvalla) kaukojäähdytyksellä Esplanadin puiston alla 60-100 metrin syvyydessä 38 miljoonan litran tekojärvi.
Aktiivitunnelit ovat oikeita valtaväyliä kirkkaine valoineen ja liikenneympyröineen. Maanalainen kaupunki kuhisee elämää ja lukemattomat laitteet humisevat. Siellä täällä kuitenkin luimii umpiperiä, joita kukaan ei muista tai tarvitse. Sekä maanalaisina että unohdettuina ne muodostavat arvaamattoman perifeerisen syvyyden valkealle kaupungille. Todellinen uugee Helsinki on niissä.
Monet hylätyistä maanalaisista tiloista liittyvät sota-aikaan. Kansallisen hätätilan luomuksina ne ovat puhdas ilmaus elämäntahdosta, halusta pysyä hengissä. Empimättä on niihin uhrattu vähiä ja kallisarvoisia resursseja. Totaalinen sota ei ole leikin asia. Viimeisen maailmanpalon aikaan Helsinki muuttui useaan otteeseen rintamaksi.
Joskus ajassa ja paikassa aukeaa ikkuna, jolloin salaisuus on hetkellisesti nähtävillä. Sitten ikkuna jo sulkeutuukin. Näin on käynyt seuraavassa kuvamatkassa nähtyjen kohteiden suhteen.
Astumme nyt kahteen toisen maailmansodan aikaiseen väestönsuojaluolastoon. Niistä ensimmäisen sijainti on keskeisin mahdollinen, ei vain Helsingin vaan myös valtakunnan tasolla. Jälkimmäisen erityisenä tehtävänä oli palvella sairaalaa, sen henkilökuntaa ja potilaita.
Matka ensimmäiseen luolastoon alkaa.
Maanalainen Helsinki on monin paikoin sivistynyt...
... jopa hyvin sivistynyt.
Kaupungin juurissa on kuitenkin rihmoja, joissa uusi kohtaa vanhan...
... ja joissa uusi haipuu kokonaan pois.
Astumme pommisuojaan, joka valmistui toukokuussa 1943. Suojassa oli tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Korkea kirkko-, hallinto-, poliiisi, raha- ja sivistysvalta turvautui tähän tärkeään suojaan.
"Yläpää". Pommisuoja oli kuin ketun luolasto, mutta monet haaroista on aikoja sitten muurattu umpeen.
Käymälärivistöä.
Tarpeen sanelemaa.
Ryhmän tutkiessa labyrinttiä alkaa jostain kaukaa ylhäältä kumajata. Kirkonkellot kutsuvat sunnuntaiaamun palvelukseen.
Helsingissä täytyy vielä olla vanhoja asukkaita, jotka muistavat kulkeneensa tästä 1943-44 ilmahälytyssireenien soidessa. Myöhemmin luolaa tiedetään käytetyn poliisiautojen ja muidenkin ajoneuvojen pysäköinti- ja huoltotilana. Joskus 1960-luvulla se suljettiin ja sen maanpäällinen sisäänkäynti ajoramppeineen pyyhittiin pois maisemasta.
Jatkamme kaksi kilometriä pohjoiseen, toiseen luolastoon.
Vielä pitää päästä sänkyviidakon läpi.
Paluu tuloaulan kautta. Jo seuraavana viikkona maanalainen tila oli jälleen sinetöity, ikkuna ajassa ja paikassa oli sulkeutunut.
Vuonna 2012 esittelimme kaksi pienempää urbaanionkaloa:
