Unelmilla oli valkeat seinänsä: Maunulan ostari ja Syvälammen motelli

Hetki ennen kaikkoamista.

Biologisena lajina ihminen havittelee palkintoa. Joko uurastuksella ansaittua tai - jos suinkin mahdollista - mannana taivaalta putoavaa. Seuraavassa kuvakatsauksessa kohtaamme kaksi unelmien täyttymyksen esikartanoa. Niitä ei ole enää olemassa; ne katosivat pian kuvien ottamisen jälkeen, toinen kesällä 2014 ja toinen kesällä 2015.

Ensimmäinen kohteistamme oli räntäsateisen arjen hyvä haltija, lohdun tuoja ja jokapäiväisen leivän jakaja. Tämä entinen aatelinen päätyi monen sukulaisensa tavoin mierolaiseksi. Yhä räikeämpää pintakiiltoa vaativa aika ei enää arvostanut sen vähäeleistä arvokkuutta ja kohtuutta. Se rappioitui ja keräsi arveluttavaa seuraa ennen kuin joutui väijytykseen ja nitistettiin.

Jälkimmäinen kohde oli luonteeltaan kameleontti. Se osasi mukautua moneksi. Hetken aikaa se oli rikkonaisista ja resurssijanoisista kaukopiireistä vaeltaneiden toivomuslähde, jolla saattoi lunastaa mahdollisuuden lapsen tilaan palaamiseen. Se ennakoi käänteentekevää kansainvaellusta, sivilisaation tuuliajoa ja yhteiskunnan hajaannusta. Se todisti myös illuusiottomien kurtisaanien kylmää hehkua, pakkasilloissa väreileviä haaremikangastuksia. Kesäöissä se soi kuin kannel ja norjat koivut peilautuivat valkeina sen ikkunoista. Satumaata se lupasi lupaamasta päästyään, mutta varoitti myös katkerista pettymyksistä. Yölinjojen vähäsanaisille miehille sen tyynyt olivat aina pehmeitä.

Kuljemme ensin Helsinkiin, Maunulaan. Ilmestymme 1950-luvun rivi- ja kerrostaloalueelle Keskuspuiston kuusikoista, taimenpuroa seuraten. Näemme jotain häikäisevän valkeaa. Rakennuksessa on temppelimäisyyttä, mutta toisin kuin oikea temppeli se on matalaotsainen. Siinä ei ole tornia, ei pyrkimystä ylös. Se istuu kuin harkko savessa; onko se aitoa kultaa? Se tuntee maalliset tarpeet ja vastaa niihin. Kuitenkin se on rajattu mellakka-aidoin. Se on enää kuori. On käsillä sen viimeinen kevät.

Maunulan vai Suursuon ostoskeskus? Kumpaakin nimeä käytetään, mutta samasta rakennuksesta on kyse. Se valmistui 1962. Ihmiskunta oli käynyt edellisenä vuonna ensi kertaa avaruudessa. Oltiin uudessa ajassa. Kaikki muuttuisi, vanha hylättäisiin. Ostoskeskus yhdisti markkinapaikan ja kyläkaupan parhaat puolet, ja teki sen momosti (modern and modest). Aniharvassa olivat ne onnekkaat taajamat, jotka ostoskeskuksena saivat. Ostarit olivat selkeälinjaisia ja hohtavia, pelkkää upeutta. Kuka olisi uskonut, kuinka nopeasti ne nuhjaantuisivat ja kävisivät kartetuiksi.

Maunulan ostarin länsisivua.

Rautakirjan kioski ei koskaan muuttunut postmoderniksi sisämyymäläksi.

Viimeisen kierroksen palveluntarjoajat on listattuna pääsisäänkäynnin ylle.

Purkukuula taisi jo lämmittelymielessä sipaista.

 Eteläsivu on varattu lastauslaiturille.

 Lastattavaa näyttääkin kertyneen.

Pubi.

 Itäinen sisäänkäynti valmistui 1990-luvulla.

Eksoottista.

Ostarin vieressä on erillinen kahvilarakennus, jonka rappio näyttää säteilleen naapurikerrostaloon.

 Passipaikka.

Valmiina.

Jos hommat hoidettaisiin tyylillä, olisi ostoskeskuksella liput puolisalossa. Taivas on joka tapauksessa täydellinen, aina.

Jatketaan toisaalle, Varsinais-Suomeen.

Pari kilometriä Suomusjärven kirkonkylästä pohjoiseen on Syvälampi. Pieni idyllinen järvi antoi nimensä motellille, joka nousi 1983 Helsingin ja Turun välisen maantien laidalle. Sijainti Suomen vilkkaimpiin kuuluvan valtaväylän laidalla, melko tarkalleen kahden suuren kaupungin puolivälissä, oli majoitus- ja ravitsemusliikkelle optimi.

Tanssiravintolana motelli oli niin suosittu, että sinne joutui jonottomaan viikonloppuisin tunteja. Paikalle tuotettiin suositun amerikkalaisen tv-sarjan sankari nimeltä Ridge. Hyvät ajat kuitenkin hiipuivat. Korpimotelli muuttui varjoiseksi bordelliksi, jossa oli tarjolla halpoja itänaisia. Huhut jylläsivät, otsikoita revittiin. Pelkkä nimi Syvälampi alkoi säteillä pahamaineisuuden hehkua kautta maan.

Miltei koko vuoden 2009 motelli toimi vastaanottokeskuksena maan rajoille ilmaantuneelle kolmannen maailman edustajistolle. Paljon se näki, paljon kuuli. Se saavutti surrealistisen hämäryyden pohjakosketuksen, jäi tyhjäksi, vaipui katatoniseen tilaan. Viimeinen niitti kaikille paikkaa koskeville toiveille oli monella tapaa haitallinen luomus: moottoritie. Valmistuttuaan lähistölle se alensi kunniakkaan ja ikivanhan valtaväylän, Turuntien, paikallistieksi eikä suonut Syvälammelle edes liittymää.

Syvälammen motellin hautajaisroviosta vastasi mitä ilmeisimmin pyromaani. Tässä nähdyt kuvat otettiin kuukautta ennen tuhoa.

Motellin sisääntuloväylä on suljettu.

Mitä kyltti yrittää sanoa?

Joku ripusti jouluvalot.

Kasvillisuus vyöryttämässä.

Yksi majoitusrakennuksista.

Ravintolan terassi.

Suomen lippu, Made in China?

Pihanäkymiä. Lampi on alempana laitureineen.

Täällä on tanssittu sekä pönkkönä että niin kuin käärmeet.

Ison tilan saattoi jakaa seinämillä pienempiin ja intiimimpiin yksiköihin.

Hörhelöä.

Ollaan melkein Tuhannen ja yhden yön sadussa.

Lisää loosheja.

Orientaali-kitschiä.

Riisuttua tunnelmaa motellipuolen huoneessa.

Reviirin merkkaus?

Dirrikan huone?

Välimerellinen sali.

Minkään yksityiskohdan ei ehkä ole ollut tarkoituskaan antaa vakavasti otettavaa kuvaa.

Asfalttitie hajoaa yllättävän nopeasti.

Vehmas unohdus.

Aika poistua ja sulkea ovi.

Olkoon näiden kadonneiden paikkojen muistot lämpimiä kaikille niille, jotka ehtivät niissä käydä.

Ylioppilaslehden toimittajan ekskursio Syvälammelle 2002 kertoo muun muassa Tatjanasta:

http://ylioppilaslehti.fi/2002/09/ekskursio-nyt-sita-saa/

Historian sivuilta: Helsingin evakuointisuunnitelma 1998

Helsingin evakuointisuunnitelmaa esittelevä juliste 17 vuoden takaa.

Helsinkiläinen, olet ehkä juuri palannut provinssista. Mikäs ollessa leppoisilla kesälaitumilla, mutta tiedä, että myös kriisiaikoina sinut heivattaisiin böndelle, ellei läsnäoloasi jostain syystä katsottaisi välttämättömäksi pääkaupungissa. Jos sinusta ei olisi sotimiseen tai työpalvelukseen, sinut evakuoitaisiin. Stadissa ei olisi turvallista palloilla, olisihan se ykkösluokan strategisena kohteena ilmeisen altis vihollisen iskuille ja valtausyrityksille.

Nykyisin sinulle ei ole - ainakaan julkisesti - nimetty evakuointikuntaa. Viimeksi tällaisia listattiin Helsingin kaupungin poikkeusolojen evakuointisuunnitelmassa vuonna 1998. Sisäasianministeriön tuorein (ja siis yhä voimassa oleva) ohje vuodelta 2003 poisti ennalta määritetyt sijoituskunnat. Muodollinen selitys on, että kaikilla pelastustoimen alueilla on velvollisuus valmistautua vastaanottamaan evakuoitavia. Uskoo ken tahtoo, että tällainen hyvin ympäripyöreältä ja hataralta vaikuttava järjestely ei aiheuttaisi kaaosta tositilanteessa.

Merkille pantavaa vuoden 1998 suunnitelmassa on, että pääkaupungin väestön väistöalue sijaitsi Keski-Suomen ja Kuopion lääneissä eli niin sanotussa sisä-Suomessa. Aivan kuin ei olisi voitu tietää miltä ilmanssuunnalta - idästä vaiko lännestä - hyökkäys olisi todennäköisimmin odotettavissa. Samaa suomettunutta linjaa edusti luonnollisesti 1970-luvun suunnitelma, jossa helsinkiläissiviilit olisi evakuoitu pääasiassa Hämeeseen.

Voit katsoa oheisesta luettelosta, mihin kuvankauniiseen maalaispitäjään olisit päätynyt pahan päivän tullen 2000-luvun alussa. Matkaseurakin voi yllättää. Esimerkiksi jakomäkeläisenä olisit saanut asettua vain oman kaupunginosasi väellä Kivijärvelle, mutta Saarijärvelle olisi pakattu Linjojen, Mellunmäen ja Lauttasaaren väestöt. Tyhjiä talvikelpoisia asuntoja ei ole tuhatmäärin vapaana missään pitäjässä, joten ilmeisesti evakkojen sijoitussuunnitelma perustui koulujen kaltaisten julkisten rakennusten sekä maatilojen laskettuun majoituskapasiteettiin.

HALSIA: Torkkelinmäki
HANKASALMI: Laakso, Kallahti, muut kaupunginosat
JOUTSA: Kivikko, Malminkartano
JYVÄSKYLÄ / SÄYNÄTSALO: Myllypuro
JYVÄSKYLÄN MAALAISKUNTA: Suomenlinna, Eira, Töyrynummi, Ruskeasuo, Punavuori, Munkkisaari
JÄMSÄNKOSKI: Munkkivuori, Marjaniemi, Itäkeskus
KANNONKOSKI: Pohjois-Pasila, Länsi-Pasila
KARSTULA: Vartiosaari, Jollas, Yliskylä, Pajamäki
KARTTULA: Pukinmäki
KEURUU: Käpylä, Konala, Kumpula
KINNULA: Malmin lentokenttä, Tattariharju, Ala-Malmi
KIURUVESI: Puotila, Jätkäsaari, Veräjämäki, Patola, Kamppi
KIVIJÄRVI: Jakomäki
KONNEVESI: Alppila, Harju
KORPILAHTI: Metsälä, Maunula, Maunulanpuisto, Vallila, Pirkkola
KYYJÄRVI: Tapanila
LAPINLAHTI: Herttoniemen satama, Kontula
LEIVONMÄKI: Ruoholahti
LESTIJÄRVI: Mustikkamaa-Korkeasaari, Kulosaari
LUHANKA: Keski-Pasila, Itä-Pasila
MULTIA: Meilahti
MUURAME: Pohjois-Haaga, Länsi-Herttoniemi, Tammisalo
NILSIÄ: Nordsjön kartano, Uutela-Niinisaari, Keski-Vuosaari, Kluuvi, Hevossalmi, Koskela
PERHO: Tapaninvainio
PETÄJÄVESI: Siltasaari, Tuomarinkartano, Itä-Pakila, Sörnäinen
PIHTIPUDAS: Viikinmäki, Latokartano, Pihlajamäki, Katajanokka
PYLKÖNMÄKI: Tattarisuo, Heikinlaakso
RAUTALAMPI: Vanhakaupunki, Hermanni, Ylä-Malmi, Toukola
RAUTAVAARA: Herttoniemen teoll.alue, Roihuvuori
SAARIJÄRVI: Linjat, Mellunmäki, Lauttasaari
SONKAJÄRVI: Puistola, Etelä-Haaga
SUMIAINEN: Roihupellon teoll.alue, Puotinharju
SUONENJOKI: Kaivopuisto, Ullanlinna, Tahvonlahti, Tullisaari, Villinki, Itäsaaret, Santahamina, Kruununhaka, Kaartinkaupunki, Vesala
TERVO: Paloheinä, Kivihaka
TOHOLAMPI: Kuusisaari, Niemenmäki, Haltiala, Torpparinmäki, Vanha Munkkiniemi, Lehtisaari
TOIVAKKA: Länsi-Pakila
UURAINEN: Tapulikaupunki
VARPAISJÄRVI: Hakuninmaa, Siltamäki
VESANTO: Reimarla, Tali, Marttila, Pitäjänmäen teoll.alue
VETELI: Lapinlahti, Etu-Töölö
VIEREMÄ: Meri-Rastila, Vartioharju
VIITASAARI: Maununneva, Kannelmäki, Taka-Töölö
ÄÄNEKOSKI / KONGINKANGAS: Lassila

On lohdullista, helsinkiläinen, että parastasi oli huolella ajateltu. Toivottavasti näin on yhä.

Fakta kuitenkin on, että esimerkiksi väestönsuojelumateriaalin - muun muassa henkilökohtaisten suojavarusteiden - aiemmin hyvinkin kattavasta varmuusvarastoinnista on luovuttu kulujen leikkaamisen nimissä. Nykysuunnitelman mukaan materiaaleja täydennetään vasta valmiuden kohottamisen myötä. Toisin sanoen vahingon oletetaan tulevan kello kaulassa, hyvissä ajoin etukäteen itsestään ilmoittaen.

Rauhan tila Suomessa on jo vahvasti eläkeiässä. Kauan eläköön se.

Lisää pääkaupungin väestönsuojelusta Seppo Järvisen ja Jari J. Markkasen teoksesta Väestönsuojelu Helsingin suojana 1939-2014 (Helsingin kaupungin pelastuslaitos 2015).

Historian sivuilta: "atomipommin pyhimys"

Paul Takashi Nagai (1908-1951).

Atomipommin pudottamisesta Hiroshimaan tulee tällä viikolla kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta. Historiankirjoista muistamme, että kolme päivää Hiroshiman jälkeen ydiniskun kohteena oli Nagasaki.

Vuoden 1945 elokuun 9. aamuna kello 11 metallisena korkeuksissa sädehtivä B-29 pudotti pommin, jonka seurauksesta kuoli välittömästi arviolta 70 000 ihmistä.

Nagasakissa perikadon kokeneiden joukossa oli muuan radiologi nimeltään Paul Takashi Nagai. Hän haavoittui pahasti, mutta jäi kolmeksi päiväksi työpaikalleen yliopistolliseen sairaalaan auttaakseen muiden vakavasti haavoittuneiden hoitamisessa. Kuulemme nyt tästä katolilaisuuteen kääntyneestä japanilaisesta tiedemiehestä ja hänen vaimostaan Marina Nagai Midorista. Aloitamme otteella latvialaiskirjailija Zenta Maurinalta.

"Raahauduttuaan lopulta kotiin hän löysi talonsa paikalta tuhkakasan ja vaimonsa hiiltyneen ruumiin. Hän tunsi tämän rukousnauhasta: risti ei ollut nytkään palanut. Hän oli elänyt sangen onnellisessa avioliitossa hiljaisen, kukkamaisen vaimonsa kanssa; tämä oli rakastanut häntä osoittaen sellaista itsensä unohtamista, jota tapaa idässä useammin kuin lännessä. Kun mies kerran tunsi olonsa erityisen kurjaksi - säteilytutkimukset olivat aiheuttaneet hänelle leukemian - vaimo kantoi hänet kuin lapsen selässään yliopistolle. Mitään uhria ei ollut vaimo pitänyt liian raskaana. Miehensä tieteellistä toimintaa, jota hän ei pystynyt järjellään seuraamaan, hän kunnioitti syvästi. Kun jokin hänen tutkielmistaan painettiin, vaimo kumarsi kirjaselle kuin pyhälle esineelle. Ja nyt mies seisoi mustan, elottoman kasan edessä. Hän kokosi vaimon maalliset jäännökset hiiltyneeseen sankoon, kietoi molemmat käsivartensa vielä lämpimän astian ympärille ja kantoi sen hautaan. Yhtä selvästi kuin tuhkan lämmön hän tunsi, että hänen vaimonsa rakkaus, tämän häviämätön olemus oli jäänyt hänen luokseen.

Japanilainen maailmankaupunki oli tuhottu. Paul Takashi Nagai oli menettänyt kotinsa, kaikki käsikirjoituksensa, terveytensä jäännökset ja kaiken, mikä oli lähellä hänen sydäntään. Hän joutui räjähdyksen aiheuttamien palovammojen vuoksi vuoteeseen ja kärsi kovia tuskia. Biologisesta näkökulmasta katsoen on tuskin käsitettävissä, että tätä olotilaa elämän ja kuoleman välillä jatkui kuusi vuotta, niin pahasti syöpynyt ja palanut hänen ruumiinsa oli, mutta häntä piti yllä hänen tavaton hengenvoimansa, hänen uskonsa katoamattomuuteen. Kipuvuoteellaan hän kirjoitti ajatuksiaan sielun kuolemattomuudesta, tuskan voittamisesta, kaikkia yhteen liittävästä rakkauden ja kauneuden mahdista yksinkertaisin, sydämeen käyvin sanoin. Hän saneli vielä senkin jälkeen, kun kuolema oli kahlinnut hänen kätensä. Tuhansia ihmisiä Euroopasta ja Aasiasta saapui pyhiinvaellusmatkalle hänen pikku taloonsa raunioiden ja ketojen keskelle kiittääkseen 'atomipommin pyhimystä' siitä valosta, jota hänen persoonallisuutensa ja työnsä säteili hävitettyyn maahan ja kiusattuihin sieluihin."

Ote on teoksesta Ihmisen tähden (WSOY, 1966), joka ilmestyi alkujaan saksaksi 1955.

Tohtori Nagai oli ollut koomassa, mutta palannut maailmaan. Hän oli laatinut itselleen pienen mökin entisen kotinsa riekaleista. Hän asui Urakamin kaupunginosassa, jota oli kohdannut pommin tuhovaikutuksen maksimiteho. Manalassakin oli kauniimpaa, mutta Nagai ei antautunut toivottomuudelle. Hän käytti säästöjään eloonjääneiden hyväksi, muun muassa perusti kirjaston lapsille. Kun oli kulunut kolme vuotta sodan päättymisestä, hän osti 50 000 jenillä tuhat kolmevuotiasta kirsikkapuuta. Ne istutettiin ympäri jälleenrakennettavaa kaupunkia. Puut alkoivat kasvaa. Niiden kukinnasta muodostui erityinen katselujuhla.

Nagain sairaspedin ääreen saapui niin Paavin lähettiläs kuin keisari Hirohito. Nagaista oli kuoriutunut syvästi uskonnollinen runoilija ja rauhanjulistaja, johon alettiin suhtautua kansallisaarteena.

Modernin ihmeaseen radioaktiiviselle säteilylle altistunut radiologi kärsi laaja-alaisesta solutuhosta. "Me olimme jäseniä tutkimusryhmässä, joka oli hyvin kiinnostunut ydinfysiikasta ja täysin omistautunut tälle tieteenhaaralle - ja ironisesti meistä itsestämme tuli atomipommin uhreja, joka edusti tutkimamme teorian ydintä", hän sanoi. Kuitenkin hän tahtoi uskoa uuden teknologian rauhansovelluksiin,"jotta uhrit eivät olisi olleet turhia".

Nagai kuoli 1. toukokuuta 1951. Hänen hautajaisiinsa osallistui noin 20 000 ihmistä. Nagasakin kaupunki vietti minuutin hiljaisen hetken, jonka päättyessä alueen kaikkien temppeleiden kelloja soitettiin. Kuoleman jälkeen käynnistyi myös Nagain eteneminen katolisen kirkon nimitysportaikossa kohti pyhimykseksi julistamista.

Nagai kirjoitti tusinan verran kirjoja, joista suurin osa julkaistiin jo hänen eläessään. Runojen ohella hän jätti jälkeensä esseitä ja muistelmia, kuten myös piirroksia ja kaligrafeja. Hän laati satasivuisen lääketieteellisen esityksen akuuttitilan säteilysairauspotilaiden hoitamisesta (hän oli sodan alkupuolella palvellut Kiinan rintamalla lääkärinä ja palannut 1940 Nagasakiin apulaisprofessoriksi).

Usein näyttää olevan niin, että äärioloissa ihmisestä kumpuaa äärimmäisiä voimia ja tekoja. Maailman silmäilyllä ja hetkisellä kriittistä ajattelua voidaan päätyä siihen huomioon, että tosiasiassa ääriolot eivät ole koskaan kaukana meistä.

Paul Takashi Nagain kaltaiset ovat eräänlaisia mittalaseja. He osoittavat, millainen potentia meillä on.

Soratiellä

Sateen jälkeen hiekkatiellä

kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

(Dave Lindholm: Pieni ja hento ote)

On kesä. Soratie tuoksuu harjumaalta. Rehdiltä, elävältä; sellaiselta, mihin voisi juurtua. Lätäköt kiiltävät hopeaa, heijastavat peilinä taivaan. Kulku käy kimmoisasti, tuntuma tienpintaan on varma. Askelten rouske soittaa peritutusti. Sitä rytmiä on ihmiskunta kuullut jo taipaleensa alkuhämärissä. Välillä kenkä osuu pienii kiviin, ne helisevät kuin helmet kieriessään toisia pikkukiviä vasten. Merenrannalla käy samoin.

Liikenne on singonnut massoittain kiviä pientareille. Tien eniten ajetut kohdat kiiltävät kaljuina. Paikoitellen pälvipinta on kovaa ja sileää kuin luu. Toisaalla hienojakoinen saviaines lilluu maitokahvina tien pinnalla. Reunustavien metsien ja niittyjen kasvillisuus hiippailee tien liepeisiin, se ei pysähdy seinään niin kuin asfalttitiellä. Nyt piennarsoralla majaansa pitävät voikukka, apila, siankärsämö, lupiini ja koiranputki.

Ohi rohistelee auto. Iskunvaimennus on kovilla, kun nimismiehenkiharat tärisyttävät sen runkoa. Jean Cocteau kirjoitti, että kuoppaisella tiellä rytkyvä auto on hyvä hoitomuoto oopiumin vieroitusoireisiin. Täräykset hierovat kauttaaltaan sisuskaluja ja hermostoa. On helppo arvata, miksi viktoriaanisessa Englannissa naisia ja tärisyttäviä koneita ei pidetty soveliaana yhdistelmänä.

On alkamassa se vuodenaika, kun pohjoinen kesä kypsyy ja viimein omaksuu pienen sävyn trooppisuutta. Usein nousee iltapäivän taivaalle cumulonimbus-pilviä. Niille on tyypillistä alasinmainen rakenne ja joskus ne muistuttavat atomipommin sienipilveä. Usein ne tummuvat alareunastaan alkaen, muuttuvat tuhkanvärisiksi ja paikoin melkein mustiksi. Ylevä jätti myllertää päälle ja lupaa kaatosadetta. Kun sellainen lätisee alas soratielle, kulkevat autot kuin lepakot päivänvalossa, hitaasti hoiperrellen.

Soratien laidalta löytyy vielä latoja, jollaiseen satunnainen kulkija voi hakeutua säänsuojaan. Soratiet ja perinteinen maatalous kulkivat rinta rinnan; niiden paraati jatkui Hangosta napapiirille. Nyt ne kumpainenkin ovat vetäytyneet syrjään. Runollinen melankolia uhkuu hiljaisesta soratiestä, jota kehystävät umpeutuvat laidun- ja viljelymaat ja autiotalot horsmapehkopihoineen. Soratien bussipysäkit ovat muuttumassa arkeologisiksi kohteiksi. "Reppu ja reissumies" -tyyliset kulkurit olivat hiekkateiden heimoa, jo käytännössä kadonnutta. Myymäläauto vierastaa sekin asfalttia, jolla se vaikuttaa surkuhupaisalta jäänteeltä; sorasta on tehty näyttämö, jossa se kylpee inhimillisyyden ja arvostuksen auringossa asiakaskunnan huvetessakin.

Rankkasade käy yli. Taivaallista purkautumisvoimaa kunnioittaen pysähtyy auto tienposkeen. Hyvä niin. Mäkeen on piirtynyt vuolas puro. Se kuohuaa koskena, joka uurtaa tien syvästi. Kuuron päättyessä uurteessa on jäljellä ainoastaan isompaa kiveä. Kävelijä voi kokea olevansa liitelevä lintu ja tarkastelevansa korkeuksista tundraa ja kairoja, Tulimaata. Toisinaan hän näkee kauas menneisyyteen, jääkauden päätökseen tai jopa johonkin alkumaapallon vaiheeseen, jolloin virtaava vesi ja rantavoimat muovasivat voimallisesti maanpiiriä.

 Laitumella.

Mopon tie.

Usvassa.

Lupiiniaika.

Keväällä.

Muistissa on vielä kevään kelirikko, sen upottavuus. Pyöräile silloin soratietä ja manaat hikisenä menon tahmeutta. Kaiken valaa rospuutto pronssiksi ravallaan. Ja se loitsii tiehen syviä reikiä, outoja maanalaisuuden nielemäkohtia, jotka päättyvät tuntemattomaan pimeään. Uhan yhdistämät ihmiset merkitsevät niitä puunvesoilla. Soratie ei emmi muistuttaa, että se on osista koottu luomus, joka hajoaa vääjäämättä ilman ylläpitoa. Se on aina valmis sulautumaan takaisin luontoon. Käyttämättömänä sen heinittyminen ja puustoittuminen tapahtuu nopeasti.

Kaikesta huolimatta soratien kunnossapito on kevyttä verrattuna päällystetiehen. Eestin hylättyjen neuvostotukikohtien yhdysteillä voi kokea asfaltin tuhoutumisvaiheen. Jos autoilija uskaltautuu sellaiselle tielle, väistelee hän kieli keskellä suuta rapautuneen päällysteen teräväreunaisia kraatereita. Tuskin palaa hän.

Suomessa innostuttiin kolme vuosikymmentä sitten sop-päällysteestä, jossa sepeli sidotaan tienpintaan bitumilla. Näitä teitä on nyt häntä koipien välissä palautettu soratieksi. Varoja kunnostukseen ei ole ja hajonneita pakoputkia ja renkaita on korvattu kylliksi. Rahapulassa rouhitaan soralle myös öljysora- ja asfalttipäällysteitä. Soratien palatessa tienvarsien asukkaat kokevat joutuvansa ajassa taaksepäin, jopa heitteille. He varustautuvat nelivetomaasturein. Soratie – jossa ennen pärjäsi Ladalla – ei ole enää tuttu. Silti ei ole kuin joitain vuosikymmeniä siitä, kun useat valtakunnan pääväylistä olivat sorateitä.

Vaikka soratie ei ole omiaan korkeille nopeuksille, innostaa sen kesytön ja epävakaa luonne kaahailuun. Ilmiölle on jopa oma virallinen urheilulajinsa nimeltä ralli. Soralla voi liirailla ja hyndailla mageesti niin kauan kun homma on hanskassa, adrenaliinipiikki on taattu.

Se oli juuri tällä sipoolaisella tiellä, pitkäperjantain aamuna kuluvaa vuotta, kun tienposkeen oli ilmaantunut perusteellisesti lintattu auto. Se oli läpikäynyt oman kiiraksensa, kierinyt monta kertaa ympäri jyrkän rinteen syrjää ennen kuin oli pysähtynyt laakson pohjalle. Poliisinauhat liputtivat hylkyä, josta oli ulos saattanut ehjänä ryömiä vain teräksestä tehty ihminen.

Onnellisempi oli eräs iltayö yli kaksi vuosikymmentä sitten. Tiellä leijui sakea pöly, joka kertoi jonkun juuri hetkeä aiemmin luukuttaneen siitä tuhatta ja sataa. Sitten näkyi punainen Plymouth Valiant, nököttämässä keulallaan ojassa. Ja kas, tuttu jäbä hoippui valokeilaan viittoilemaan. Vielä enemmän hämmästyi hän, ympäripäissään selittelevä kuutamokruisailija, kun paikalle sattuneessa autossa oli tuttuja Stadista. Ruvettiin hinaamaan Valiantia ojasta. Kumpikin auto ponnisteli raivoisasti ja vähän jo hinattava nousikin. Sitten siitä loppui bensa, tietenkin. Kanisteri kyytiin ja kakkua ostamaan. Bensis oli peninkulman takana, yö varttui. Mutta lopulta oli Valiant taas tien päällä, vahingoittumattomana. Pantiin siihen freesi kuski ja lähdettiin himaan. Taakse jäävä soratie oli kuin kangas, jolle oli hetkeksi maalattu määritelmiä pakenevan vapaudenkaihon hurjat kurvailut.

Päällystetty tie on tasainen ja nopea. Se ei pakota miettimään itseään. Mieli voi helpommin olla muualla kuin matkanteossa. Tämän vuoksi ihmisen ystävyys päällystetiehen jää helposti pinnalliseksi. Sen seurassa voi olla ilman että katsoo sitä silmiin ja kuuntelee mitä sille todella kuuluu. Soratiellä ollaan enemmän läsnä, haluttiin tai ei.

Love is a stranger and hearts are in danger
On smooth streets paved with gold
Oh, true love travels on a gravel road
Yeah, true love travels on a gravel road
True love travels on a gravel road

(Frazier-Owens: True Love Travels on a Gravel Road)

Laukauksia ja pettäviä penkkoja.

Lähestyminen.

Kesällä pimeys antaa odottaa itseään.

Maisemaan.

Moottoritien olemuksesta kirjoitimme kuusi vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/06/moottoritieuskonto.html

Maastopalopaikalla Sipoonkorvessa

Vanha petäjä ei ole moksiskaan.

Donner und Blitzern!

Silminnäkijät kertovat, että kun salama on valinnut iskukohteekseen ihmisen, nousevat tämän hiukset aavemaisesti pystyyn. Salama on raivannut ilmakehän halki kilometrejä pitkän purkauskanavan, joka tässä tapauksessa päättyy tiettyyn päälakeen. Ilma jo kihelmöi staattista sähköä, mutta jäljellä saattaa vielä olla hetki pakenemiseen tai rukouksien lukemiseen. Toisinaan ukkonen päästää irti uhristaan, usein ei.

Mitä mahtoi aistia eräs mänty, nuori aikuinen, Sipoonkorven Forsskogskärrin laidalla 9. päivänä kuluvaa kuuta. Salama oli skannannut siitä sopivan purkauskanavan. Honka ei saanut jalkoja alleen, vaikka niin toivoikin. Välähdyksen ja jysäyksen väliin ei jäänyt silmänräpäystä. Solut nilan alla hyppäsivät kuperkeikkaa. Salaman ydinkanava kihisi yli 20 000 asteen kuumuisena. Kuntta oli ehkä kaatosateen kastelema, mutta leimahti kuin tulusmiehen taula. Liekit, ikikiihkollaan, alkoivat hapuilla kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Linnut ja muut eläimet pakenivat sikäli kuin pökerrykseltään kykenivät.

Horisontista myllersi savupatsas, jota märkä maasto syyti anteliaasti. Kello 19:13:19 kirjattiin hätäkeskuksessa hälytystilaus; maastopalo, keskisuuri. Tuskin ehti levoton mäyrä kääntää pesässään kylkeä, kun piipaa vonkui hiekkatiellä. Kansallispuiston uudelle parkkipaikalle käännyttiin, puomi saatiin auki ja jo punainen pelti vilkkui vesakossa. Sitten metsäautotie päättyi silmukkaan. Palosoturit juoksivat polkua kuusikkoon, mönkijä keikkui perässä, letkua vedettiin. Lähellä rätisi ja humisi. Punakukko oli irti hakkuuaukean viereisellä lakisäästiöllä. Lieskat olivat parimetrisiä. Tuli leimahteli kuusten alaoksissa, kipinäsuihkut sinkoilivat korkealle.

Suomalainen palonsammutus oli jälleen tehokasta, koko proseduuri ilmoituksesta jälkisammutukseen. Pahus. Meitä olentoja on moneksi, ja on myös metsäpalosta riippuvaisia ja hyötyviä lajeja. Ne asettuvat palaneisiin, kärventyneisiin puihin, vielä lämpimään tuhkaan. Koska metsäpalot ovat sammutuksen vuoksi niin vähäisiä, riutuvat nämä olennot hädissään. Kuin taiottuna ne ilmaantuvat palopaikalle matkojen takaa. Mäntyhuppukuoriainen, kantautuiko nokkaasi Sipoon käry?

Kesäkuinen ilta oli painumassa mailleen, kun läksimme katsomaan maastopalopaikkaa. Aikaa palosta oli runsas viikko.

Paloalueelle on parin kilometrin käpyttely metsäautotietä.

Pihka tuoksuu, rutkasti. On budjetoitu rahaa kansallispuistoa ympäröivien metsäpalstojen ostamiseen osaksi puistoa, mutta on metsänomistajia, jotka mieluummin hakkaavat metsänsä.

Tukkien sotamaalauksia.

Metsäauto tie on jäänyt taakse ja edessä on traktorin talvitie Forsskogskärr-suon yli.

Kuusitaimikon liepeillä alkaa vainuta tervaisen savuista ilmanalaa.

Lähimäki paljastuu palopaikaksi.

Maastopalo on metsäpalon pikkuveli; innokas kyllä vaan ei perusteellinen.

Tuli on puhdistanut maaston jäkälistä, sammaleista, heinistä, putkilokasveista, varvuista ja vesoista. Paljaissa muodoissa vilkahtaa kurkistusikkunoita jääkauden vetäytymisvaiheeseen.

Liekitetyn kuusenkerkän maku? Siinä pirskahtaa havuinen kirpeys, jonka lävitse leviää hienoisen savuinen ylikypsyys.

Tässä seisoi palosoturi ja väistyi liekin valta. Rajan selvyys korostuu, koska on alkukesä. Kansanperinteen mukaan se on pikkukesä. Helle ei vielä lepää raukean maan yllä, lehti ei ole vielä tumman täyteläinen, vaan vallitsee kylmien ja vaaleiden öiden ilotulitus; kasvun kiihko, ylikuohunta, mehukkuus.

Mänty on kehittynyt metsäpaloselviytyjäksi Se luopuu alaoksistaan ja punoo itselleen paksulevyisen kuoripanssarin. 

Salamanlyömä petäjä, josta palo lähti valloilleen.

Jos maaperä männyn juurella olisi hiekkaisempi, piilisi siinä kaiketi ukonvaaja eli osittain lasiksi sulaneesta hiekasta muodostunut ontto tikarimainen muodostelma. Sellaista on ollut tapana pitää todella kovan luokan taikakaluna.

Mänty on vaitelias, mutta käki ja lehtokurppa sitäkin äänekkäämpiä.

Maa mustui. Kosteana se uhoaa palotuoksua.

Myös koivuja koeteltiin.

Metsikön vanhin.

Hämärtyy vaan ei pimene. Lähdemme takaisin.

Kiitokset Hindsbyn kylän Esa Mäkiselle vinkistä.