Eräitä Kuninkaansaaren reliikkejä ja näkymiä

Metallilieriö Kuninkaansaaren pohjoisrannalla ei ole alkuperäiseltä käyttötarkoitukseltaan niitä kaikkein tavanomaisimpia. Mistä on kyse, se paljastuu lopussa.

Suurimpia Helsingin edustan saaristoa koskevia supinoita käydään tällä hetkellä Valli- ja Kuninkaansaarista. Mainitut vartiolinnakkeet on tarkoitus avata siviileille 2016. Ne ovat monella tapaa eriskummallisia, komeita, fantastisia, arvokkaita, voimakkaita, yleviä paikkoja. Ennen kuin esirippu nousee saarten edestä, niitä valmistellaan suurta yleisöä varten. Tästä vastaavat Metsähallitus ja Puolustusvoimat erinäisine yhteistyötahoineen. Tohina on ollut jo päällä runsaan vuoden. Hommissa on ollut paitsi ammattilaisia myös vankeja ja talkoolaisia, joista jälkimmäisiä menneenä kesänä yhteensä lähes kolme sataa.

Opasteita ja varoituskylttejä ilmestyy, pusikoita raivataan, puita kaatuu. Vaarallisiksi, roskamaisiksi tai liian arkisiksi katsottuja reliikkejä katoaa, väkisinkin, kun taas tärkein rakennusperintö luonnollisesti pysyy - jos kohta monin paikoin rauniotilan jo saavuttaneena. Traktorit jyristelevät ja tiet niiden alla käyvät mutavelliksi. Erikoisluvalla saapuneita pieniä johdettuja matkailijaryhmiä on jo nähty. Ne ovat poistuneet haltioituneina. Stadilaisen Helsinki-kuva muuttuu lopullisesti saarilla käytyä ja ulkopaikkakuntalaisen todennäköisyys rakastua Itämeren Tyttäreen nousee kohisten. Jos ulkomaalaiset turistit pääsisivät saarille - he eivät tietenkään vielä pääse - he sanoisivat kaiketi Ain't that amazing! How something like that can exist just in the middle of the capital?

Mitähän kruunun vanhat sotilassaaret itse tästä kaikesta ajattelisivat? Pitkän kunniakkaan menneisyytensä jälkeen ne ovat käyneet epätodellisen hiljaisiksi, nukahtaneet, muuttuneet itse unikuviksi - ja äkkiä ne ovat heräävä historiansa suurimpaan ja ratkaisevimpaan muutokseen.

Nyt käsillä olevissa kuvissa näemme saaret vielä menneisyydessä elävinä, haaveksivina, faaraon ylhäisessä levossa. Saarikaksikosta Vallisaari on tunnetumpi ja sitä on esitelty lukuisin kuvin myös tässä blogissa. Kuninkaansaari on jäänyt vähemmälle huomiolle. Siksi keskitymme nyt siihen. Kuvat ovat kuluvalta vuodelta; syksyltä, loppukesältä ja alkukeväältä.

On saavuttu Kuninkaansaareen. Kulku on käynyt pitkin pengertietä, joka yhdistää saarikaksikon. Taustalla Vallisaaren vuorimaisia kallioita.

Laajasalon valkeina loistavat kerrostalot näkyvät, kun noustaan korkealle mäelle.

Vaan mitä löytyy läheisestä laaksosta?

Varastoalue on jäänyt viidakkoon.

Karua hyötyarkkitehtuuria, ehkä 1950-luvulta.

Kiinnostavaa muotoa kulmikkaan ja kumpuilevan rajamailta.

Ovi on auki. Kutsuvasti jopa.

Sisälle ei ole menemistä, sillä lattia on syvälti pohjaveden vallassa.

Suunnattomuutta ja suolantuoksua tarjoaa Suomenlahti, oma melkein-valtameremme.

Tykistöpatterin läheltä on raivattu puustoa.

Monin paikoin vallitsee kuitenkin kadonneen viidakkotemppelin tunnelma.

Kuninkaansaaren ikihonkia ja aarnimaisuutta.

Jälleen yksi hiljennyt varasto.

Palosangot joutuivat maalitauluiksi.

Jäkälikön keskellä on outo kivi-ilmestys.

Arkeologi ja linnoitustuntija John Lagerstedt kertoi tämän olleen mittauspaviljonki. Alla lisää Lagerstedtin sanoin:

Kivipylvään päällä on ollut pystykantaetäisyysmittari. Kun mittarin korkeus merenpinnasta tiedetään ja mitataan kulma merellä näkyvään laivaan, saadaan trigonometrisellä funktiolla ratkaistua laivan etäisyys mittausasemasta.

Näitä mittauspaviljonkeja alettiin rakentaa 1800-luvun loppupuolella kun uudet terästykit saapuivat Viaporiin ja pattereilta pystyttiin ampumaan kauaskantoista kaaritulta. Mittauspisteitä löytyy Kuninkaansaaren lisäksi Santahaminasta, Vallisaaresta, Suomenlinnasta ja Lauttasaaresta. 

Tässä Kuninkaansaaren mittauspisteessä on ollut peltinen sadesuoja/aurinkokatos.

Suomenlinnassa mittauspiste löytyy kallistuneena Kustaanmiekalta erään korkean ruutikellarin katolta. Se näyttää kaukaa katsottuna erehdyttävästi savupiipulta. Lauttasaaren tiilestä muurattuja mittaustorneja lullaan myös usein savupiipuiksi. Niistä puuttuvat nykyään puiset tornirakenteet ympäriltä.

Ruostuneen raudan ja jäkälöityneen kiven täydellistä liittoa seppelöi pihlajan marjat.

Tykistölle mitattiin koordinaatteja huvimajamaisten koristeiden keskellä.

Todella solidi peti instrumenttia varten.

Vaikutelma sekä uhrialttarimainen että patsasmainen.

Muun huvila Kuninkaansaaren pohjoisrannikolla.

Alati nousee kysymys: mitä saisimme kuulla, jos tämä talo olisi levy, jota pystyy soittamaan gramofonilla. Keitä täällä on elänyt, mitä täällä on tehty ja koettu, millaisen ura paikkaan on kaiverrettu?

Näin luonto ottaisi kaikki paikat, jos ihminen äkkiä katoaisi.

Merivartiostolle kuulunut talo henkii selkeyttä, jämäkkyyttä ja funktionaalisuutta. Siinä on pula-ajan haja-asutusseudun virkatalon ja rintamamiestalon tyyliä. Jos lapsi piirtää talon, hän piirtää tällaisen - ja tämä lausunto on tarkoitettu kohteliaisuudeksi.

Kulkijalle pengertiellä tuottaa ärhäkkä keli aaltoineen ja suolapärskeineen häivähdyksiä ylevän kokemuksesta.

Tulevaisuudessa menee aikaan ennen kuin matkailijat avaavat askelillaan sammaleiset portaat, sillä niitä on paljon. Kenties tulee myös kulkurajoituksia.

Tykistöpatterin ikonikomero, jossa oli patterin oma, ortodoksipapin sinauksin aktivoitu suojeluspyhimys.

Kuninkaansaaren eteläpuolella siintää Isosaari, joka niin ikään on aukenemassa siviileille.

Pohjoisessa - lähellä mutta silti niin kaukana - on Helsinki.

Nyt on hypätty varhaiskevääseen. Arkeologisten jäänteiden, mukaan lukien kaikenlaisten pinnanmuotojen havaitsemiselle tämä on kaikkein otollisin aika vuodesta.

Saunako se, tiili- ja puupuoliskoista koostuva tonttumainen tölli? Sen takana on muuntaja.

Jälleen kerran pelkistetyn tyylikästä tarkoituksenmukaisuutta.

Vilkaisu virtojen maisemiin.

Kevätillan viileys ja hyytävä meri ovat veljeksiä.

Kuninkaansaaren itään aukeavan sisälahden pohjukkaa.

Järeitä ovia aivan rantaviivan tuntumassa.

Tätä ovea ei tarkoitettu retkottamaan, mutta aika voitti.

Ikkunat viittaavat miehistösuojaan. Normaalioloissa oli aiheellista saada päivänvaloa sisään.

Veden läsnäolo herättää mielleyhtymän jostain muinaisesta ylimystön kylpylästä.

Yläkiveyksen asettelussa on ollut mukana esteettinen silmä.

Jälleen arkkitehtoorinen yllättäjä.

Punainen talo meren äärellä oli kerran sotilasrakennus, mutta on ollut jo vuosikymmeniä huvila.

Palokalustokaappi.

Nämä ovat todennäköisimmin Viaporin kapinan 1906 aikaisia sirpalevaurioita. Kuninkaansaari oli rajujen taisteluiden näyttämö, kun kapinalliset punamatruusit saivat kimppuunsa tsaarille uskollisen laivaston.

Kuninkaansaaren pohjoisrannalla huomion vetää iso lieriö.

Metallin yllä näyttää olleen puuverhoilu, erikoista sekin.

Valtava tankki on toisen maailmansodan kalustoa ja tarkoitettu upoksissa olevien sukellusveneiden nostamiseen. Mahdettiinko näitä joutua koskaan käyttämään?

Vuosisatoja nähneiden mäntyjen seurassa on hyvä lopettaa.

Jos Kuninkaansaaren veli ja kohtalonkumppani - yhdessä Vallisaaren kanssa saaret ovat siamilaiset kaksoset - ei ole tuttu, niin tällä kuvaraportilla pääsee alkuun:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/kerrassaan-ihmeellisia-ovat-unhon.html

Myös Isosaaren alasajo on osa Helsingin edustan linnake-iltaruskoa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/12/valmiuden-rauettua-yhden-elamantavan.html

Luonnon ja ihmisluonnon leikkauspinnassa: Sulkavan linnavuori

Vanhan metsän virkistystä ja kaukonäkymien mielenylennystä kaihoavan matkalaisen ei milloinkaan pidä ohittaa linnavuorta. Mutta ne voivat tarjota muutakin.

Luonnosta innoittumisen kohteina maamme linnavuoret seisovat päätä pidempinä muuta ympäristöään. Selityksenä on voimaperäisen metsänkäsittelyn kaikkialle-levittäytyneisyys, jonka jokainen valtakuntaa summittaisesti havainnoinut on omin silmin huomannut, mutta eittämättä myös mäkilinnojen kulttuurintuntu.

On nähtyä, että lähes poikkeuksetta linnojen jäljellä olevat rakenteet ovat fyysisesti vähäisiä; lähinnä sammaloituneita vallituksia, kylmämuurattujen latomusten jämiä. Silti arvoituksellinen arvokkuus tuntuu iskostuneen itse kallioon. On kuin perimyslinja menneisyyteen aukeaisi, kun tietää seisovansa kummulla, joka on ollut merkittävä kaukaiselle esi-isälle - mikä hän sitten olikaan nimeltään ja arvoltaan.

Syvimmin puhuttelee silti muinaislinnojen käyttötarkoituksen yleisinhimillinen motiivi. Emme tarkoita nyt taistelua - vaikkakin oikeutetusta ja kunniakkaasta puolustautumisesta olisi ollut kyse - vaan suojan kaipuuta.

Ihmislajin itsetuhoisuus kollektiivisella tasolla kummunnee vastuuttomuudesta, avuttomuudesta ja itsekkyydestä, mutta kuitenkin käytännössä jokainen on halukas pelastamaan itsensä ja läheisensä. Tämä ominaisuus oli jo niissä apinaolennoissa, jotka ilmastonmuutoksen vuoksi joutuivat laskeutumaan puuelämästä ja aloittamaan uudessa ympäristössä viisauden ja näppäryyden kehittämisen. Niin vähäistä hyönteistä tai alkueläintä ei ole, etteikö sen luontaisena haluna olisi kärsimyksen välttäminen ja elämänsä vaaliminen. Voimme pitää tavoitetta universaalina. Jos jokin eliö olisi toiminut sitä vastaan, olisi se joka tapauksessa pedannut oman tuhonsa ja jäänyt evoluution roskakoriin.

Seisomalla linnavuorella tunnemme seisovamme paikalla, jollaisen itse elämä meille tarkoitti. Tämä on linnavuorilumon perusta. Sen rinnalla esimerkiksi heimovietti ja kansallisromanttisuus on pintaväreilyä, jos kohta ei sekään merkityksetöntä.

Syksy oli koittanut, kun osuimme Sulkavan linnavuorelle Etelä-Savon järvimaisemiin. Enonveden Pisamalahtea kaitseva vuori osoittautui lajissaan merkkikohteeksi.

Vuori alkoi hahmottua harmaana muurina kuusikosta.

Jyrkkä, kivinen ja pitkä rinne olisi hyvin haastava ilman portaita.

Mesta on juureva.

Vallituksen jäänne on poikkeuksellisen näkyvä. Kiviperustan päällä kohosi ammoin hirsivarustus.

Muurin pituus on noin 120 metriä ja se on paikoin kolme metriä korkea.

Sivustan vartioasemia suojaa monen metrin pystysuora jyrkänne.

Se mikä nyt on ikimetsää oli kerran varuskenttää. Vuorella tiedetään olleen ainakin 14 heittokivikasaa.

Äkkiä avautuu maisema.

Täältä on voinut hallita katseella laajoja maisemia ja olla samalla itse vetäytyneenä suojaan. Tämä on ominaisuus, joka kognitiivisessa uskontotieteessä on osoitettu erääksi paratiisin yleismaailmalliseksi tunnusmerkiksi.

Järvi on noin 55 metriä alempana. Äkkijyrkissä seinämissä on, niin kerrotaan, useampi onkalo.

Maasto jatkuu kumpuisena. Jos Hämeen linnavuorten on otaksuttu viestineen toinen toisilleen merkkitulin, onnistuisi se täälläkin.

Pihlajanmarjoissa on kymmenkertaisesti c-vitamiinia mustikkaan verrattuna. Pitkälle syksyyn ja talveenkin säilyvänä marjana näiden arvo keripukin torjujana on varmasti tiedostettu linnavuorelaisten rautakauteen tai keskiaikaan ajoittuvassa porukassa.

Hetki on kokonaistaideteos.

Kyltti jonka kutsuun kannattaa tarttua.

Linnavuorilla retkeiltiin ja niiden olemusta analysoitiin myös viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/kun-turvauduttiin-makiin-pieni.html

Joulukuussa 2011 vierailimme Vartiokylän linnavuorella, jonka rahapulainen valtio on pannut nyt myyntiin 260 000 eurolla:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vartiokylan-linnavuori-helsingin-vanhin.html

Sulhasella on menneisyytensä - erään stadilaisluodon tarina

Syksyä läpättää Morsiamen tervaleppä. Taustalla Sulhanen ja Lapinniemi.

Tiedätkö, eräs ajattelija on sanonut, että jokainen, joka ei halua tietää, mitä on ja on ollut kymmenen kilometrin säteellä hänen kodistaan, on perimmältään sivistymätön ihminen, sanon ääneen. - Maarit Verronen romaanissa Luolavuodet (1998)

Jos kaupungin katukivet, puistolehmukset, seinät, kujat, metsiköt, sillat ja patsaat osaisivat puhua, olisivat ne todistajia, jotka saisivat meidät huokailemaan, nauramaan, voihkimaan, itkemään, hykertymään ja hiljenemään. Jokainen neliömetri fyysistä todellisuutta on tarinapankki, mutta usein korviltamme lukittu. Sinnikkäitä, tuntevia ja uteliaita mykät paikat kuitenkin palkitsevat, joskus runsaskätisestikin.

Näin kävi kirjailija Maarit Verroselle, joka 18 vuotta sitten spottasi Länsiväylän syrjällä pari vähäistä nysää. Nämä olivat luodot Morsian ja Sulhanen. Matalalla vesialueella vaatimattomina nökkivien saarien historiaa ei oltu koskaan kirjoitettu, se oli palasina hiljaisuudessa ja unohduksessa. Jokin rakastutti Verrosen noihin saariin. Siinäkin määrin, että hän koki ne - varsinkin Sulhasen - täydelliseksi mikrovaltion sijainniksi.

Nähdä jokin paikka ikiomana valtakuntana, se on asia joka ollakseen aitoa velvoittaa valitun paikan suureen tuntemukseen. Niin istui ihminen arkistoon, kaivoi ja penkoi, selasi vuosikymmenenkin edestä tiettyä sanomalehteä, jos mahdollisuus oli tiedonkipinään, joka voisi valaista intohimon hämärää kohdetta. Ja löytyi myös toisia ihmisiä, jotka puhuivat paikoista osana omaa historiaansa. Palaset kokoontuuvat, kuva kirkastui. Syntyi kirja Sulhanen - Lapinniemen viimeinen saari, joka ilmestyi omakustanteena kuluvana syksynä.

Lokakuinen päivä oli koleanharmaa ja tuulinen, kun vierailimme tarinan näyttämöllä. Itse tarinan voi lukea kuvaretken jälkeen.

Lähestyminen Sulhasta ja Morsianta on alkanut. Futuristisen rakennuksen seinä "elää" visuaalisesti ja aiheuttaa kulkijassa lievää pyörrytystä. Tällä tontilla sijaitsi aiemmin Lepakkoluola, joka sitä ennen tunnettiin Liekkhotellina.

Sulhanen ja Morsian saivat ensi kertaa nimensä karttaan 1869. Morsian näkyy suoraan edessä, Länsiväylän laitaan kiinni pengerrettynä, Sulhanen on siitä oikealla, yhä veden ympäröimänä ehtana saarena. Allekirjoittanut muistaa hämärästi sillä olleen puutalon ja absurdin uutisotsikon "Pelastuslaitos poltti Sulhasen puutalon" (HS 5.11.1997), joka toi mieleen dystopiaromaanin Fahrenheit 451.

Lapinniemen tienoo on pitkään ollut tunnettu irtolaisleireistään. Sen elämää tallensi takavuosikymmeninä pultsarin ja kansatieteilijän roolit saumattomasti yhteenkietonut Johan K. Harju, jonka aineistosta tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kätketty helmi. Leiriperinne näyttää jatkuvan Lapinlahden sairaalan metsikössä.

Katsahdus Lapinniemen suuntaan voi suoda harmonisen maisemakokonaisuuden, kunhan vinkkeli on visusti rajattu.

Suuri merikäärme lilluu paikalla, jonne läheinen hiilivoimala laskee tunnelia pitkin lauhdevetensä. Myyttisen matelijan takana on Sulhanen, jossa pilkottaa yhä rakennuksia.

Morsiamen kohtalo oli kovempi: manner kuroi itsensä siihen kiinni eikä päästänyt enää irti.

Morsiamen palveluvarustuksena on puistonpenkki, joka ei salli makuuasentoa.

Maisema penkiltä Salmisaaren suuntaan.

Joku on rajannut riu'uilla reviirin Morsiamen sisäosiin.

Leiri on pantu siististi talviteloille. Suurkaupunkien irtolaisten klassikkovaunu, ostoskärry, on sekin lukittu ketjulla ja munalukolla.

Morsiamen vesihuollosta vastannut kaivo on muisto vain. Syreenipensaat kuuluvat runsaina voittajiin; kukinta-aikaan saaren lumovoiman täytyy olla huomattava.

Morsiamen satama taustallaan Hietsun kalmisto.

Saunapadassa on merkillinen reikä.

Morsiamen länsirantaa on tuntemattomasta syystä jatkettu kivimurskalla.

Jääkausi silotti luodon pohjoispuolen.

Oppaamme Maarit Verronen Morsiamella taustallaan Sulhanen.

Ja nyt pähkinänkuoressa Sulhasen tarina.

Helsingin kaupunki vuokrasi Lapinlahden pienen saarikaksikon 1908 huutokaupalla. Sulhasen sai kauppias Lindström ja Morsiamen vahtimestari Erflund. Molemmille luodoille nousi talo, ainakin Sulhaselle jo ilmeisesti 1909. Seutu oli luonnonkaunista ja rauhallista. Alkuilon jälkeen näkymät synkkenivät pian: kaupunki julkisti kaavailunsa rakentaa suursatama aivan saarten viereen, Hietsun nokkaan. Suunnitelma oli elossa pitkään ja ehkä sen vuoksi Sulhasen huvila alkoi vaihtaa tiuhaan omistajaa: kauppaista seurasi kauppias, ja tätä kauppias ja vielä kerran kauppias. Läheisen mielisairaalan apulaisylilääkärikin kokeili saarielämää.

Tuli kieltolaki ja pirtu, seutu alkoi olla levotonta. Nyt Sulhasen talon hankki leskinainen, joka oli tuttavineen mukana salakuljetusbisneksissä. Trokareihin kuuluvat veljekset jatkoivat saaren isännöintiä sokeutuvan lesken lähtiessä köyhäinhuollon huomaan. Nopeat veneet liikkuivat, taskulamput välkähtelivät, hiljaisina hehkuivat tupakat öisessä rantalepikossa. Yhdellä Sulhasen veljeksistä tosin oli tervehenkinen ura urheilijana: Albert Moll oli suomenmestaruusmitalisti ainakin nyrkkeilyssä ja melonnassa.

Kieltolaki loppui aikanaan. Tuli uusi asukas, omana aikanaan tunnettu valokuvaaja Emil Rundman. Hän oli kuvannut muun muassa Topeliuksen hautajaiset 1898 ja pääkaupungin muuttuvia kasvoja. Jatkosodan aikana hän kuoli sydänkohtaukseen saarellaan. Kun veli ja veljenpoika tyhjensivät soutuveneellä huvilan, päättivät he hankkiutua eräästä raskaasta lastista heittämällä sen mereen; mitäpä valokuvalevyistä, kuvaajavainaan elämäntyöstä ja historiallisesta aarteistosta, kun haalia saattoi tinakattilaa, lapiota ja kalossia.

Asukkaaksi tuli muuan suutari, sitten leskirouva Lavansaarelta ja hänen peräänsä leskirouva Vallillasta. Jälkimmäisen vuokralaisina nähtiin autonkuljettaja perheensä ja sähkömiehenä työskennelleen kasvattiveljensä kera. Näiden jälkeen talon osti ja siihen asettui eräs merimies perheineen. Kohta nurkkiin pakkautui sukulaisperhe suoraan Uralilta. He olivat loikanneet 1930-luvulla rakentamaan ihannevaltiotaan. Kuin ihmeen kautta he olivat selvinneet hengissä Isä Aurinkoisen vastaanotosta - jos kohta vankeutta maistoivat - ja onnistuivat jopa pääsemään takaisin kotimaahansa.

Taas aika kului. Lähti merimies, lähtivät pettyneet utopistit. Tilalle asettui evakkoperhe Karjalasta. Mies hakeutui vaihdemieheksi rautateille, vaimo hoiti saarella alkuun lampaita ja perunamaata mutta pääsi pian duuniin Otavan kirjapainoon. Näin vieri 11 vuotta. Soudettiin, kannettiin klapeja ja laskiämpäreitä, arvailtiin jäiden kuntoa. Sen jälkeen nähtiin monia hyyryläisiä, kunnes rantautui muun pariskunta, joka olisi viipyvä luodolla 22 vuotta. Hautausmaan, mielisairaalan, alkoholistiyömajan, voimalaitoksen ja moottoritien saartamaa paikkaa pidettiin tietämättömissä piireissä perin synkkänä, mutta pariskunnan Oulusta tulevalle lapsenlapselle paikka oli onnella täytetty mummola, ikävöity kesäinen paratiisi.

Tilapäinen oli sekin idylli. Tultaessa 1980-luvulle Helsinki nosti rajusti saaren vuokraa. Talon omistaja - vaihdemiehen tytär - antautui laskujen edessä ja antoi kaupungin lunastaa silmäteränsä. Viimeiseksi jäänyt vuokralainen lähti vappuna 1989. Talosta oli tullut virallisesti autio. Nyt se asutettiin nimettömien nukkavierujen miesten toimesta.

Perifeerinen voima, jota oli yritetty suitsia, oli entistä hallitsemattomampi, kenties riekkuikin. Vuonna 1997 kaupungin kärsivällisyys oli lopussa. Se antoi Sulhasen huvilan - jonka nähneet voivat muistaa sen suhteettoman suurena saaren kokoon nähden - palokunnalle. Kuin kissa saalillaan leikki brankkarien laitos. Marraskuun 4. päivän harmaudessa Länsiväylän liikenne tökki, kun autoilijat ihmettelivät liekeissä loimottavaa punaista talovanhusta ja pelastusaluksia sen ympärillä.

Uhrivalkealta säästyi pari talousrakennusta. Tarinan viimeistä lukua ei ole kirjoitettu, Sulhasen asuttaminen - se on ilmeistä - jatkuu tänäkin päivänä. Olkoon tämä pieni kirjoitus kunnianosoitus kaikille Stadin saaristolaiselämän menneille, nykyisille ja tuleville edustajille. Ja mitä tulee Sulhaseen, se osoittaa - kronikoitsijana toimineen kirjailijan sanoin - kuinka pienessä voi olla suuri, kuinka siihen voi kietoutua paitsi yhden kaupungin kasvukertomus, myös koko maan ja maailmankin.

Sulhanen 1969 (kuva Eeva ja Simo Rista).

Kirja Sulhasen tarinasta löytyy alan putiikeista:

http://www.suomalainen.com/tietokirjat/historia-muistelmat-sotatalous/sulhanen-sku-p9789522869326

Verrosesta lisää päivän (13.10.2014) Hesarin Ihmiset-osastolla.

Saaristolaiselämäntapaan oleellisesti liittyvää kelirikkoa havainnollistimme keväällä 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/04/melkein-vetten-paalla-kavelya-kevainen.html