Kivi kiveltä palasi puro elämään

Maunulanpuro oli 2000-luvun alussa vain valju oja. Nyt siinä on koskia.

Usein jossain lähellämme virtaa oja. Harvemmin tulemme silti ajatelleeksi, että moni oja on alkujaan ollut eloisa puro, luonnon villi ja vapaa luomus.

Oli aika - ei niin kauan sitten - jolloin maa- ja metsätalouden dogmeihin kuului purojen perkaaminen. Kivet kammettiin ylös ärräpäitä ja selkää säästelemättä, mutkat oiottiin, lapioitiin lisää syvyyttä. Veden - tuon aina tiensä löytävän oveluksen - oletettiin toimenpiteen myötä juoksevan tehokkaammin ja kurinalaisemmin. Se oli tärkeää, koska valuma-alueen soille ja muille kosteikoille haluttiin lukea madonluvut. Perkaus oli voimaperäistä ja laajamittaista: sen jäljiltä eteläiseen Suomeen jäi mitättömän vähän luonnontilaisia puroja.

Kun puro muutetaan ojaksi, romahtaa se elinympäristönä. Pois joutuvat kivikot, jotka ennen tarjosivat tarttumapintaa ja suojaa eliöille sekä hapettivat vettä rikkomalla sen pintaa. Uoman ruoppaus tuhoaa pohjaeliöstölle tärkeän pinnanalaisen sammalpeitteen. Virtaus- ja syvyysvaihteluiden katoaminen tekee pienvesistöstä monotomisen möllöttäjän. Kerran kirkas silmä saa lietteestä kaihin; puro menettää luonteensa ja ilmeensä, solinan kadotessa myös äänensä. Kun mutkittelu eli meanderointi korvataan viivoitinsuoralla linjalla ja koskien ja suvantojen tanssi muuttuu tasaisen ilottomaksi marssiksi, tulee purosta zombi, elävä kuollut. Se liikkuu yhä, mutta siinä kaikki.

Runsas kymmenen vuotta sitten Maunulanpuron pohjaeliöstö rajoittui surviaissääsken toukkiin. Eliököyhyyden syynä oli edellä esitellyn kaltaiset toimenpiteet. Kävipä kuitenkin niin, että alueelle muutti muuan arkeologi, Teemu Mökkönen nimeltään. Ammattikuntansa aidossa hengessä hän halusi sukeltaa syvälle uuteen kotiseutuunsa ja kaivoi arkistojen kätköistä alueen vanhoja karttoja. Hän palasi Venäjän ja Ruotsin vallan aikoihin, aina 1600-luvulle saakka. Eräs ahaa-elämys oli se, että lähimetsän oja oli itse asiassa osa ikivanhaa Haaganpuroa, sen latvaosaa.

Ojan liepeitä arkeologin silmin mittaillessaan hän alkoi huomata kiviä, jotka aikoinaan olivat olleet virrassa, tehneet siitä puron. Hän palasi paikalle työrukkaset käsissä. Hämärissä, omin päin ja vaivihkaa hän alkoi heitellä kiviä takaisin uomaan. Niin kuin sadussa, jossa joku vapautetaan jähmettävästä lumouksesta, alkoi purolle ominainen veikeys, kauneus ja eloisuus palautua. Joitakin vuosia mies kunnosti puroa yksin. Sitten rinnalle tuli Virtavesien hoitoyhdistys ja kaupunki kivi- ja sorakuormineen. Alettiin pitää talkoita. Puron taimenkanta elpyi ja samoin muu eliöstö, josta kielivät talvipakkasilla sulapaikoissa keikkuvat koskikarat. Puro eli jälleen.

Kunnostus jatkuu. Periaate on, että yksikin kivi virrassa on parempi kuin penkalla.

Murikka lähdössä lentoon.

Läts! Ehkä jonain päivänä kiveä hapuilee taimenen lisäksi jokirapu.

Puron esittämä kiitos on äänekäs.

Suomen luonnon päivänä 30.8. Maunulanpuron kunnostustalkoot alkaen kello 10. Kokoontuminen kentällä Koivikkotie 12 kohdalla.

Veturitien kapinallinen ja Puu-Pasilan viimeiset hengenvedot

Veturitien yksinäinen talo oli merimies Ilvesviidan koti 1970-luvulta viime vuoteen.

Liikenne Pasilan Veturitiellä suihkii nopeatempoisena ja vuolaana. Vanhaa maantietä muistuttava katu, joka vielä 1962 kartassa kulki nimellä Suokatu-Träskgatan, sukeltaa keskivaiheillaan vehmaaseen lehtonotkelmaan. Jokainen ensi kertaa Veturitietä ajava todennäköisesti hätkähtää sivusilmälle välähtävää punaista mökkiä, joka on kuin Grimmin veljesten saduista. Mökin jo entuudestaan tietävät katsovat sitä kuin vanhaa ystävää - tai yhä vapaalla hilluvaa häirikköä. Veturitien punainen puutalo on viimeinen kesyttämätön kappale Puu-Pasilaa. Lempeästi kukkoilevaa habitusta korostaa se, että talo lähiympäristöineen on koristeltu aidon ITE-taiteen hengessä kaikenkirjavalla sälällä.

Nyt talovanhuksen lähtölaskenta on alkanut. Länsi- ja Itä-Pasilan väliin jäävä ratapiha on päätetty täyttää pilvenpiirtäjin. Halussaan paisuttaa väkilukua on Helsinki valmis purkamaan asuntojen tieltä satamia, sairaaloita ja lentokenttiä. Sellaisessa tehostuksen rynnäkössäkö riittäisi ymmärrystä tai edes huumorintajua värikylläistä lainsuojatonta mörskää kohtaan? Ei todellakaan: parruakaan siitä ei tule jäämään jälkimaailmalle, ei edes varoitukseksi. "Koko alueen ylimääräiset rakennukset ja rakenteet poistetaan", toteaa yksikantaan alueen omistavan Senaatti-kiinteistöjen johtava asiantuntija Antti Kari (Helsingin Uutiset 12.5.2014).

Talo, jota nyt pysähdymme katsomaan, sai ilmeensä sen pitkäaikaiselta asukkaalta Aarre Ilvesviidalta. Hän oli merimies, valtamerihöyryjen lämmittäjä, josta aika jätti viime vuonna 87-vuotiaana. Rakennusta ja sen ympäristöä hän täytti kierrätysmateriaaleilla, mutta myös kaukomaiden satamista tekemillään hankinnoilla. Talosta kerrotaan, että se olisi amerikansuomalaisten 1934 rakentama. Miksi ja kelle, se jää hämärään. Varmaa on, että talossa on nautittu junanpillin vislauksesta, höyryveturin puhkumisesta ja kiskojen kolkkaamisesta ylinkyllin. Valtava ratapiha - Pasilan puoliskoja jakava laakso - on aivan liki, talo sen länsilaidalla.

Ilvesviidan talo piileksii rehevässä metsässä ja näyttäytyy vasta äkisti läheltä.

Ajorata kulkee niin läheltä sisäänkäyntiä, että autoja voisi pyytää putsamaan kumijalkansa rappurallissa.

Talon numero on 12 on vailla lähinaapureita.

Tätä taloa muistaa ihmetelleensä pitkään, sillä se oli koristeltu jo takavuosikymmeninä.

Originellien ympärilleen ripustelemassa sälässä nuket jaksavat aina värisyttää hieman kaameina.

Kamalle on tehty oma hyllynsä seinustalle.

Voimaeläimiä.

Veturitien virallinen aika.

Tärkeä symboli. Neuvostoajan eestiläisille "suur valge laev", jollaisen ilmaantumista syvällä mielissä odotettiin, merkitsi toivoa vielä koittavasta vapaudesta.

Isot koivut muodostavat portin sisäänkäynnin ympärille.

Tästä on käyty niin hyvinä kuin huonoina päivinä, monet kerrat kotiinpaluun iloisissa tunnoissa merimieskapsäkki olalla.

Itä- ja Länsi-Pasilat yhdistävä silta näkyy etelässä.

Roinaa ja erikoisia vallituksia tontin ulkopuolella.

Voodoo-nuken kaltaisia otuksia, rättejä, cd-levyjä ja työmaiden värilätkiä; sellaista hedelmää kantavat Ilvesviidan lähimetsän puut.

Mies oli taiteilijaluonne ja harrasti tuvassaan maalausta.

Veturitien kapinallinen, jossa Puu-Pasilan henki vielä hetken pihisee.

Niihin aikoihin kun Pasilan puutaloja systemaattisesti purettiin, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, alkoi yleinen kriittisyys rakennusperinnön säälimätöntä repimistä kohtaan hiljalleen kasvaa. Kuin huonoa omatuntoaan paikatakseen, pienenä jalon myötämielisyyden eleenä tai yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia väheksyvän "kerroksellisen kaupunkikuvan" mallia tunnollisesti noudattaakseen kaupunkisuunnittelija päätti jättää pari puutaloa uuden elementti-Pasilan laitakortteleihin. Ne olivat orvon irrallisia, koska koko maailma niiden ympäriltä oli nielty molokinkitaan ja pullautettu takaisin tunnistamattomassa muodossa. Virallisiksi menneisyyden muistoiksi säästetyt puutalot oli pakko puleerata steriileiksi. Niiden kauhtuneisuus, joka vehmaiden puutarhojen, klapikasojen, leikin äänten, linnunlaulun ja lauta-aitojen keskellä oli ollut vain kauneutta oli nyt äkkiä kuin kuolinnaamio.

Pasilanmäki Kimmo Pälikön maalauksessa 1974. Alueen järjestelmällinen purkaminen alkoi 1977.

Uuden Pasilan syntyprosessissa ei likvidoitu yksin talokantaa. Koko katuverkosto linjattiin uudestaan, pantiin kulkemaan eri paikoista kuin aiempi luonnonmuotojen mukaan syntynyt. Ja jos saksalaiset Lappia polttaessaan säästivät kirkot, ei näin laupeita oltu Pasilassa: kirkon oli mentävä, olihan se puinen. Pasilan kirkon purkajat poseerasivat valokuvassa vuonna 1976 moottorisahat käsissä; hymyt olivat rehvakkaita, mutta eivät pystyneet kätkemään epävarmuutta: mihin oikein ollaan menossa?

Kun saneerausoperaatiot Länsi- ja Itä-Pasilassa oli saatu päätökseen, oli alueen ilme viimein hallittu, funktionaalinen, kaakeloidun puhdas, teollinen. Tehtävä oli suoritettu - ainakin melkein. Asemakaavan ulkopuolisella VR:n alueella, vaahteravaltaisessa rinnelehdossa, sattui vielä lymyämään puutalo, joka oli välttänyt parin sadan kumppaninsa osaksi tulleen matalaksi lanaamisen ja myös kastroiduksi maskotiksi joutumisen. Kapinalliseksi se ei ollut koskaan aikonut, ei henkipatoksi eikä sissiksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Jos kantaa loppuun asti tunnusta "vapaus tai kuolema", ei osana voi olla häpeä, vaan pikemminkin paikka tähdissä.

****

Jälkikirjoituksena päästämme ääneen Länsi-Pasilan saneerauksessa keskeistä roolia näytelleen kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Matti Visannin:

"Kaupungin rajalle oli syntynyt pittoreski paikka, hienoja lehtoja. Muistan, kuinka istuin lehtoniityn reunalla ja perhoset lentelivät ja yritin kuvitella, miltä alue näyttää, kun siihen tulee kerrostaloja. Näimme propagandafilmejä, jotka vetosivat Länsi-Pasilan puutalojen säilyttämisen puolesta. Yleiskaavassa oli kuitenkin päätetty, että Helsingin keskustan paisuntasäiliö avataan pohjoiseen. Paljon uusia konttoreita, virastoja ja muuta, joten puutaloja ei voitu säilyttää. Meillä oli projektin sisällä keskustelu siitä, voisiko jonkun puutalon jättää jäljelle rikastuttamaan miljöötä muistumana alueen historiasta. Meillä oli aika suuriakin kiistelyjä asiasta. Onko se turhaa romantiikkaa! 1970-luku ei ollut romanttista aikaa. Minä olen kuitenkin ollut kallellaan romantiikan suuntaan, niin että kyllä muutama puutalo säilyi. Ne ovat siellä vieläkin." (Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2010).

****

Laajemmassa originelleuden valtakunnassa vierailimme viime syksynä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/10/syntymahumala-veklahdella-ihmeellinen.html

Ruusukvartsia ja aaltoja

Aarteen vartijat ottavat rennosti.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Luvattu maa oli Kanaaninmaa, 1800-luvun yhdysvaltalaisten silmissä läntinen rajaseutu merkitsi kullan vuolentaa ja vapautta, Himalajan asukeille Shangri-La oli salainen laakso jossa vaivoja ei tunnettu, Henry Ford pani uskonsa (ja rahansa) Amazonin viidakon Fordlândiaan. Ihminen on aina kaihonnut paikkaan, jossa kaikki natsaa ja on kohdallaan, jossa mennyttä ei surra eikä tulevaa tutista.

Luvattu maa on siis ennemminkin mielentila kuin fyysinen paikka.

Kenties jotain siitä välähtää kun vinyylin ruksuttava hiljaisuus repeää Little Richardin karjaisuun A-wop-bom-a-loo-mop-a-lomp-bom-bom! tai punaista pilkottavalle ahomansikkakunnaalle osunut vaeltaja malttaa kerätä kokonaisen kourallisen marjoja ennen kuin heittää ne kerralla suuhunsa. Siinä ajattomuuden pilkahduksessa mikä jää yhden ajatuksen poistumiseen ja seuraavan ilmaantumiseen väliin, mitä siinä on ellei autuuden maakunta?

Kuitenkin olisi kokemusperäisen ja osin ikiaikaisen tiedon vastaista väittää, ettei olisi fyysisiä paikkoja, jotka toimivat täydellistymishetken katalyyttina.

Eräänä kypsän kesän hellepäivänä tällaiseksi paikaksi osoittautui pieni mutta ylväs luoto Sipoon saaristossa. Merikortista saattoi arvioida, että taivalta sen luo oli tehty kuutisen meripeninkulmaa. Evästä oli mukana, huopakin. Taivaansini oli virheetön, aava lempeä kuin ei olisi koskaan myrskynnyt. Kaukokaipuu ja sen täyttymys kohtasivat, pidemmälle ei ollut tarvetta.

Kuin luvatun maan symbolina tai sinettinä luodolla oli konkreettinen aarteensa: säihkyvä ruusukvartsijuonne.

Vartiokylänlahdelta ulos tultua on ohitettu muun muassa Satamasaari, Leikosaaret, Pihlajaluoto, Kuminapaasi ja Kuiva-Hevonen. Edessä olevalla luodolla ei ole merikortissa nimeä. Aina nimeä ei tarvita.

Luotoa vedenalaisine paaseineen on paras lähestyä airomalla.

Kalliomassiivien välinen suvanto on kelpo satama tutkimusalus m/s Bismarckille.

Pienestä vuoresta ja suuresta aavasta on kyse. Tilantuntu tuo mieleen kaukaisimman Tunturi-Lapin Käsivarressa.

Pesimäaikaan moni luoto on syytä jättää rauhaan. Nyt lokilla on jo isot poikaset ja tilanne sitä myöten viileä.

Tässä sitä on, kallion huomiota herättävän punaisia kohtia. Ne ovat ruusukvartsijuonteita.

Vuosisatojen mittaan esiintymästä on nakerrettu rubiinilta näyttäviä hippuja. Ehkä niitä veivät naisilleen vesillä aikoinaan kalastaneet eestiläiset, Krimin sodan brittiseilorit ja viikingit.

Aika on todistetusti subjektiivista, mutta jokaisella päivällä on auringonlaskunsa.

Wikipedian sanoin ruusukvartsi "on epätavallinen kvartsimuunnos, jota käytetään usein kaulakoruihin ja muihin koriste-esineisiin. Luonnossa se esiintyy harvinaisina jalokivilaatuisina kiteinä ja muodottomina kappaleina. Nimestään huolimatta ruusukvartsin väri voi itse asiassa vaihdella vaaleanpunaisesta persikansävyiseen".

Haloo Berliini, kuuluuko? - Suomen ja Saksan kulku- ja viestiyhteyksien finaali 1944-45

Kirjoituksen kuvituksena sopivat palvelemaan saksalaisvalmisteiset Stug III -rynnäkkötykit eli "Sturmit", joita olemme kohdanneet matkan varrella Haminassa, Helsingissä ja Miehikkälässä. Mallia valmistettiin yli 10 500 vaunua. Suomi hankki 59 kappaletta, joista tosin vain puolet ehti mukaan jatkosodan taisteluihin.

Toisen maailmansodan keskeisistä ratkaisuhetkistä 1944 on tullut kuluneeksi tasavuosikymmeniä. Yksi 70 vuoden takaisista tapahtumista oli Suomen ja Saksan aseveljeyden katkeaminen tunnetun katkerine ja savunhajuisine seurauksineen. Valtiollinen avioero sai syynsä maailmanpalon keskeisiltä Euroopan näyttämöiltä ja toimeenpanijansa poliittisista kabineteista. Kuitenkin yhteys Helsingin ja Berliinin välissä mureni myös konkreettisesti ennen muodollista välirikkoa. Puhumme nyt kulku- ja viestiyhteyksistä valtioiden kesken.

Wehrmachtin kenraali Waldemar Erfurth sivusi ohimennen asiaa suomennetussa vuoden 1944 Sotapäiväkirjassaan. Erfurth toimi Mikkelissä 1941-1944 yhteysupseerina, toisin sanoen keskeisenä hermosäikeenä Suomen ja Saksan ylimmän sodanjohdon välillä. Heinäkuun 27. 1944 hän merkitsi päiväkirjaansa, että hyökkäävät neuvostojoukot Baltiassa olivat tunkeutuneet Siaulian-Riian maantien ja rautatien yli. Tällä itärintaman mittasuhteissa sinällään vähäpätöisellä liikkeellä oli odottamaton vaikutuksensa, jonka havaitakseen ei tarvinnut olla lähelläkään rintamaa: "Suorat puhelinyhteytemme valtakuntaan ovat nyt katkenneet."

Suomen ja Saksan välinen puhelinlanka oli jäänyt siis vihollisen selustaan. Venäläiset pioneerit olivat tietysti heti katkaisseet linjan sen strategisen merkityksen vuoksi; ei ryhtynyt piippalakki sakulle sentraalisantraksi.

Yhteyden palauttaminen ei ollut näköpiirissä nopeasti pahenevassa rintamatilanteessa. Väinänlinnan pohjoispuolisen syvän läpimurron myötä koko Pohjoisen armeijaryhmän asema oli muuttumassa kriittiseksi. Seuraavana päivänä Erfurth sai selvitetyksi, että puhelinyhteys Saksan päämajan kanssa olisi mahdollinen ainoastaan Libaun kautta tai vaihtoehtoisesti pitkää kiertotietä Oslo-Pohjois-Norja-Rovaniemi. Kummankin kuuluvuus oli pääsääntöisesti huono. Suhinaa, pauketta ja omituisia kilahduksia riitti, ja kukapa tiesi mahdollisista ylimääräisistä korvista linjalla.

Aihetta aseveljien väliseen yhteydenpitoon luonnollisesti riitti. Uusin huoli oli suomalaisten taholta odotettavissa oleva reaktio Saksan aikeeseen vetää pois Kannaksen joukkojen avuksi sijoitettu ja musertavan päättäväisesti Viipurinlahdella vihollisen maihinnousuyritykset torjunut 122. Divisioona. Mannerheim oli tasokkaan saksalaisdivisioonan irrottamisesta hyvin pahoillaan ja tulkitsi tämän merkiksi Saksan itärintamalla muodostuneen tilanteen suuresta vakavuudesta. Tulkinta oli oikea. Erfurth myönsi sen synkkäsävyisesti päiväkirjassaan: "He [venäläiset] keräävät nyt kaikki voimansa Saksan rintamaa vastaan ja toivovat voivansa aikaansaada siellä muutamassa viikossa loppuratkaisun. Suomen kysymykset selviävät itsestään, kun Saksa on lopullisesti lyöty."

Modernit rynnäkkötykit tulivat tarpeeseen Kannaksen ratkaisutaisteluissa kesä-heinäkuussa 1944. Allekirjoittaneen yhä elossa oleva isosetä toimi tällaisen vaunun ampujana ja johtajana muun muassa Kuuterselässä ja Tali-Ihantalassa.

Laihaa lohtua 64-vuotiaalle yhteysupseerille antoi sotilassoittokunnan ulkoilmakonsertti Pitkäjärven leirissä. Kaunis heinäkuun sää vallitsi eikä sodasta ollut tietoakaan. Listalla oli sekä saksalaisia marsseja että suomalaisia kansanlauluja. Seuraava aamu (29.7.) toi muassaan kuitenkin uutta jobinpostia. Yhteyksien katkeaminen jatkui: Lufthansa oli lopettanut Berliinin-liikenteen. "Lennetään kuitenkin vielä Riikaan. Maanteitse olemme nyt erotetut Saksasta. Liikenne Saksaan on kuitenkin vielä meritse mahdollinen."

Finnairin edeltäjä Aero Oy oli lopettanut lennot Berliiniin jo kesäkuun myötä. Reitti oli käynyt villiksi. Joskus koneesta löytyi lennon jälkeen salaperäisiä luodinreikiä ja melko usein Berliiniä lähestyvä kone joutui jäämään kiertelemään sivummalle Saksan pääkaupunkiin parhaillaan kohdistuvan ilmahyökkäyksen vuoksi. Riski matkustajakone Kalevan kohtalon toistumisesta oli liian suuri.

Siviilireittiliikenteen lopettaminen oli moraalinen tappio. Se kiistatta osoitti, ettei Suomen mahtava suojelija pystynyt enää turvaamaan edes omia ydinalueitaan. Samalla se oli suonenisku liike-elämän, tieteen, kulttuurin ja henkilökohtaisten kontaktien ylläpitämiselle. Hiljalleen saavuttamattomuuksiin vajoavasta Saksasta kantautui muutenkin kummia: suuri joukko korkeaa upseeristoa oli sekaantunut Hitlerin vastaiseen murhayritykseen (20.7.). Sitä tuskin voitiin hyväksyä, mutta ei hyväksytty myöskään attentaattia seurannutta valtavaa teloitusaaltoa. Attentaatin näkyvä seuraus Suomessa oli, että kaikki Saksan asevoimien edustajat alkoivat uuden ohjesäännön mukaisesti tehdä ennen vain SS:n käytäntönä ollutta "saksalaistervehdystä" (Deutscher Gruß), josta sittemmin tuli sekä ikoninen että tabu.

Virallisen tason yhteydenpito jatkui yhä päivittäisen kuriirilentokoneen avulla. Myös kaukokirjoitin eli telex jatkoi kiihkeää raksuttamistaan. Osalla kaukokirjoittimista oli oma mereen laskettu lennätinkaapelinsa, kun taas osa jakoi puhelinliikenteen kanssa samat linjat ja vaivat. Tärkeä yhteysesikunta Nordin viestiasema sijoittui Naisvuoren luolastoon eli Mikkelin viestikeskus Lokkiin.

Elokuun alkaessa venäläiset läähättivät pitkän juoksunsa jälkeen jo Varsovan porteilla. Sitten itärintama vakiintui, mutta Suomen ja Saksan vääjäämätön ja jo käytännön yhteyksien tasolla pitkälti todeksi käynyt erkaannus jatkui kypsymistään. Välit olivat viimeiseen asti rikkumattoman korrektit. Tulossa olevan eron kipua se ei vähentänyt.

Helsingin surkuhupaisaa tilanahtautta osoittaa Sotamuseon Sturmin sijoitus tiiviille parkkipaikalle.

Viimein Suomi sopi Stalinin kanssa aselevosta, joka astui voimaan 4.9. Kuusi päivää myöhemmin kello 13 lähti Saksan lähetystö laajoine seurueineen junalla Helsingin asemalta. Saattamassa oli Erfurthin mukaan paljon kansaa ja ilmassa syvän hiljaisuuden leimaamaa "todellista ja vilpitöntä liikutusta". Diplomaattistatuksella kulkenut joukko palasi Ruotsin kautta kotiin, enää se oli oikeasti turvallinen reitti.

Mittavat joukkojen vetäytymiset tapahtuivat joko suoraan meritse Saksaan tai - niin kuin suuren enemmistön osalta oli asian laita - pitkää kiertotietä Norjan kautta. Lapin harvoja ja alkeellisia maanteitä 20. Vuoristoarmeijan 213 000 miehen kalustoineen ja varusteineen oli mahdoton vetäytyä Neuvostoliiton sanelemassa kahden viikon määräajassa (realistinen aikataulu olisi ollut kuusi kuukautta). Alkoi Lapin sota, jota kumpikaan osapuoli ei olisi halunnut eikä uskonut tapahtuvaksi.

Virallisen aseveljeyden päätyttyä Saksan yhteydenpito harvalukuisiin suomalaiskumppaneihinsa oli salaisen radioliikenteen (radioasema muun muassa Pitäjänmäellä Helvarin radiotehtaassa) ja sukellusveneiden varassa (u-vene haki esimerkiksi Lauri Törnin Saksaan tammikuussa 1945). Korkealaatuisista valokuvistaan tunnettua tabloid-koon taisteluaikakausilehti Signaalia, jota parhaimmillaan julkaistiin 30 kielellä, painettiin suomeksi ilmeisesti vielä alkuvuodesta 1945. Suomeen niitä ei ainakaan toimitettu V-ohjusten matkassa, kuten joissakin tapauksissa Britanniaan.

Sitten Berliini mykistyi.

Saksalaisten Lapin-vetäytymistä käsittelimme viime vuonna konkreettisten maastolöydösten kautta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/festung-lyngen-kasivarren-eraita.html

Itärintaman olemuksen yleistä analyysia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/02/railo-nimelta-itarintama-sananen.html

Suoraan Kipparvuoren suoneen

Kipparvuoren maisema on uljas, mutta jatkuu myös graniitin uumenissa.

Helsingin mäkien aateliin kuuluu Kipparvuori Herttoniemen läntisessä rannassa. Mitoiltaan pieni mutta profiililtaan sitäkin uljaampi kalliomuodostelma kantaa ryhdikkäästi nimensä "vuori"-liitettä. Mantereen puolelta kallio on hämäävän lempeälinjainen, mutta merenpuolinen jyrkänne herättelee partaallaan käyskentelevässä ylevyyden väristäviä tuntemuksia. Näköaloiltaan Kipparvuori tarjoaa lyömättömäksi havaittuja elementtejä: vesistön kareilevaa selkää ja mahdollisuutta lennättää katse kaukaisuuteen. Näitä ominaisuuksia arvosti jo se esihistoriallinen klaani, joka laati röykkiöhaudan paadelle.

Takavuosikymmeninä Kipparvuorella vallitsi unohduksen sees. Huvila-aika oli seudulta päättynyt ja teollisuusalueen reunalla mäki oli suhteellisen kaukana asutuksesta. Allekirjoittanut muistelee kaiholla eräitä 1990-luvun iltaöisiä pysähdyksiä Kipparvuorelle, jonne tuli piipahdettua pyöräillessä idän ja keskustan väliä. Jylhä erämaisuuden sirpale piteli juurellaan pientä kaurismäkeläisittäin nuhjuista satamaa ja toisella sivustallaan arkkitehtuuriltaan milteipä vinksahtaneen erikoista vanhaa huvilaa. Saman vuosikymmenen lopulta lähtien lähistölle on pukannut uutta kerrostaloa - prosessi joka edelleen jatkuu - ja näin mäki on kokenut renessanssinsa ihmisen oleskelupaikkana. Mantereen puolelta sinne kutsutaan nyt porrasviritelmin. Useiden lähiökallioiden tavoin se on silti alueensa villin vapaa vyöhyke, jonne keskuskontrollin ote yltää vain lipsuen.

Kipparvuori ei paljasta kaikkea ensisilmäisyllä. Syvälle sen graniittisydämeen kulkee valtasuoni, joka on tämän kertaisen retkemme kulminaatiopiste. Suoni on ihmisen louhima ja kerran siinä virtasi vilkkaasti jotain, mutta mitä?

Esitämme arvelumme pian. Ensin vedämme jalkaan hyvät kengät ja käsiin hanskat ja laskeudumme vuoren syrjää lähelle vesirajaa.

Aikoinaan alas rantaan johtivat tukevat tikasportaat. Nyt laskeutuminen on tarkkuutta ja varoivaisuutta vaativa suoritus.Tunnelille johtava lautasilta on myös kuumottavassa kunnossa.

Tässä kohtaa silta on lähinnä symbolinen ja kulku de facto käsivoimien varassa.

Hei vaan vuoren jäkälille, joiden kanssa joudutaan sillanjämällä likeisen naamatusten. Jäkälä on esimerkki yhteistyön voimasta. Se koostuu sieniosakkaasta ja leväosakkaasta (tai syanobakteeriosakkaasta). Sieni toimittaa yhteiseen talouteen mineraaleja ja estää sitä kuivumasta, viherhiukkasia sisältävä levä taas hoitaa yhteyttämisen eli järjestää itselleen ja sieniosakkaalle sokeria. Näin tulee karuimmasta karuinkin paikka valloitetutuksi.

Ollaan saavuttu satamatasanteelle. Ennen sen valmistumista 1950-luvulla tässä oli uimarien hyppypaikka, josta saattoi dyykata 11,5 metrin korkeudesta 4-5 metriä syvään mereen. Hyppy vaati juosten otettua vauhtia, jotta kallioon saatiin turvallinen etäisyys.

Osa betonikentästä on ollut kaakeloitua.

Alukset kiinnittäytyivät keltaisiin renkaisiin, jotka oli helppo havaita hämärässäkin. Tapana oli, että miehistö maalasi laivansa nimen kallioon. Niitä seinämä kuulemma olikin ennen täynnänsä.

Paikassa voi vielä aistia häivähdyksen menneen ajan satamaromantiikkaa.

Vaan muistakaamme vuoren salaperäinen suoni.

Päivänvalo jää taakse, aika sytyttää lyhty.

On edetty ehkä sata metriä ja käännytty katsomaan tulosuuntaan. Tunneli on viivasuora. Sen molemmilla seinillä on rakenteet, uudemmat ja vahnemmat, jotka ovat liittyneet kuljettimiin ja putkiin.

Tunneli loppuu kohtaan, joka on tukittu lohkarein toiselta puolelta: jo kadonneen tuotantolaitoksen maanalaisesta osastosta käsin. Nyt järkäleiden takana lienee kerrostalon kellari.

Palaamassa takaisin. Ajatuksellisesti jo kaukaiseksi muuttunut lämmin suvi-ilta pilkistää kolosta, joka on antelias kulkutie sentään lepakoille.

Mitä käyttöä tunneli on palvellut?

Todennäköisesti se liittyy alueella 1960-1993 sijainneen Öljynpuristamo Oy:n toimintaan. Puristamo valmisti auringonkukansiemenien, kopran, soijan ja rypsin kaltaisista öljykasveista öljyä lähinnä elintarviketeollisuuden käyttöön. Isoin asiakas oli heti naapurissa, Niittaajankadulla sijainnut Paasivaaran margariinitehdas.1960-luvulla se niitti mainetta jäämällä kiinni kissanraatojen käyttämisestä tuotteisiinsa (syntyi loruja, kuten "Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa - nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa") ja sen kontolle on myös pantu Kipparlahden edesmenneen uimarannan pilaaminen jäteöljyillä.

Vuonna 1993 öljynpuristamo irtisanoi 2/3 tuotannon henkilökunnasta ja muutti uusiin tiloihin Kirkkonummen Kantvikiin. Alueelle alkoi nousta asuintaloja. Kuljetustunneli - kerran niin suurin ponnistuksin louhittu - hylättiin ja tukittiin.

Olisi vähättelyä kutsua tunnelia salaisen Helsingin säikeeksi, sillä kaupunki taloineen ja teineen on oleva hyvin väliaikainen siihen verrattuna. Se tulee säilymään merkkinä ajastamme niin pitkälle tulevaisuuteen kuin itse Kipparvuori pysyy sijoillaan. Mikään ei muista niin kuin peruskallio.

Takaisin ylhäällä. Postmodernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset ja erämainen luonto luovat epätodellisen yhdistelmän.

Kipparvuoren viimeisen huvilan (n:o 25) kohtaloksi koitui punakukko 1990-luvun lopulla. Herttoniemen huvilayhteisöön kuului noin 80 huvilaa. Pari niistä paloi, loput purettiin. Yksikään ei jäänyt jäljelle - eräänlainen saavutus sekin Stadilta. (kuva: Kari Hakli)

Teinit kaljoittelevat hienossa maisemassa. Usein kallioiden suoja-aidat ovat hysteeristä liioittelua, mutta eivät ehkä Kipparvuoren tapauksessa.

Mäen lakiosan karuus estää sitä kasvamasta umpeen ja kutsuu huomaansa pusikoitumisen aikakaudella uhanalaistuvaa ketokasvillisuutta. Tässä säihkyy mäkitervakko. Tahmea "terva" sen varsissa estää pikkuöttiäisiä kapuamaan kukkiin; mesi on varattu vain lentäjille, jotka voivat kuljettaa siitepölyn kauemmaksi.

Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo huokaisi täällä 1910. Hän joutui tuolloin toteamaan, että Kipparvuoren muinaishauta oli tuhottu ja sen kiviä oli ilmeisesti käytetty alueen huviloiden piharakenteisiin.

Kipparvuoren kaameaan aavelaivaan tutustuimme viisi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/kipparlahden-kaamea-aavelaiva.html

Kipparvuoren suonesta vinkkasi kajakista käsin maailmaa tarkasteleva T. Nevalainen, mistä kyseiselle herralle kiitokset. Hänen ja kumppaneiden seikkailuja voi lukea Melontareitit-sivustolta:
http://melontareitit.com/ 

Vilukesän huomioita hallasta, katovuosista ja leivän tuhoamisesta

Ruiskuhilaan päälle istunut halla on Hugo Simbergin piruparkoja; tuhotyössään jo myöhässä, mutta puhkuu kuitenkin hyytävästi.

Töps, löts, tumps.

Marketissa kaupantäti kierteli leipähyllyjä ostoskärryjen kanssa. Tottuneen ikävystyneesti - hanskat kädessä kuin jotain epäpuhdasta käsitellen - hän tarkisti päivämäärämerkintöjä ja nakkeli leipäpaketteja kärryihin. Ja niin lähti taas pieni vuorellinen jätteeksi tulkittua viljajalostetta kunniattomaan kohtaloonsa. Sama rituaali toistuu päivittäin tuhansissa kaupoissa ympäri maan. Mitäpä siitä, virtaahan uutta leipää rekkarallina tilalle ulkomaita myöten.

Olipa kerran niinkin, että viljaa kunnioitettiin maan kultana. Sitä jouduttiin viljelemään omin käsin - ja tosissaan huolimaan sen menestymisen puolesta. Maita ja mantuja rymyävä vihollisjoukkokaan ei ollut niin pelätty kuin kirkkaassa yössä äänettömästi hiipivä näkymätön vainolainen, halla. Kun sarastuksen ensisäteet valaisivat hallayön jälkeen pellon, säihkyivät kuuraiset viljantähkät kuin hopeoidut korut. Mikä hirvittävä kauneus se olikaan. Jyvät näyttivät vielä ehjiltä, mutta unettoman yön viettänyt tilallinen tiesi liian hyvin mitä kohta tapahtuisi: sulaessaan jyvien sisältö valuisi vesikirkkaana nesteenä pois ja jäljelle jäisi kuin pilkkaa tehden ainoastaan kuori, kuihtunut akana; viljan pääkallo.

Tätä kirjoittaessa lämpöä on viimeinkin luvassa, mutta kesäkuun jälkipuolisko 2014 oli useimmilla maamme mittausasemilla kolein vuodesta 1961 alkaneen havaintohistorian. Halla vieraili Pohjois-Karjalassa, jossa se kuritti erityisesti nuoria kuusia. Viljan kannalta halla on erityisen turmiollinen loppukesästä, jolloin vilja on ehtinyt jyvälle mutta ei ole vielä tuleentunut. Maantieteen professori Reino Kalliolan mukaan pelätyimpiä hallaöitä ovat perinteisesti olleet Laurin päivän (10.8.) jälkeiset "rautayöt"; yöt elokuun päiviä 11., 12. ja 13. vasten. Näinä öinä, joina tuhansia perheitä on joutunut syöstyksi onnettomiin kohtaloihin, on nähty paljon tähdenlentoja. Maa kohtaa silloin vuotuisella kierroksellaan meteoriparven, jonka radiantti eli ilmaantumispiste on Perseuksen tähdistössä. Putoavat tähdet, "Laurin kyyneleet", ovat siis kehystäneet mitä suurimman ahdistuksen näyttämöä.

Hallan vaara kasvaa, kun päivä on ollut kolean pohjoistuulinen ja pilvinen mutta tyyntyy ja kirkastuu illaksi. Topelius kuvaa tätä kolkkoa tilannetta mieleenpainuvasti Maamme-kirjassa. Maamies katselee vainiotaan tuskaisin mielin, kun pohjoiselle iltataivaalle revennyt kirkas murtuma laajenee koko taivaan alalle. Ilma on seisahtanut ja tähkäpäät ovat aivan liikkumatta.

"Ei pilveä, ei tuulenhenkäystä! Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista, selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä."

Jotkut yrittivät torjua hallaa virittelemällä tulia peltojen pientarille, toiset vetivät pitkiä köysiä vainion halki ja yrittivät viljaa liikuttelemalla estää sitä paleltumasta, monet vain rukoilivat. Mutta jos halla oli tosissaan, mikään ei auttanut ja sen jäljiltä koittanut aamu, jona "kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta", sai isännän putoamaan polvilleen ja vaipumaan äänettömään nyyhkytykseen. Hänelle oli selvää, että tie hautaan olisi lyhyempi kuin seuraavaan kesään.

Historian sivuilta muistamme, että varsinkin vuosina 1696-97 halla puri elokuista viljaa haikalan ahnaudella. Nuo kesät olivat muutenkin lohduttoman viileitä ja sateisia siinä missä talvet pitkiä ja viljan talvehtimisen kannalta vaarallisen oikuttelevaisia. Seurauksena kahdesta perättäisestä huonosta vuodesta oli nälänhätä, joka välittömine lieveilmiöineen tappoi 28-30 prosenttia suomalaisista. Siis melkein joka kolmannen. Se on ainutlaatuisen paljon koko Euroopan historiassa, uskomaton suonenisku ja murhenäytelmä.

Kurjuuden takana oli koko pohjoista pallonpuoliskoa koetellut kylmempi jakso, "pikkujääkausi". Se kesti neljä vuosisataa (noin 1450-1850) ja oli ankarimmillaan juuri 1690-luvulla. Jääkauden pesämuniksi jääneet jäätiköt Skandeilla alkoivat voitokkaasti laajeta. Lontoossa Thames-joki jäätyi säännöllisesti ja niin vankasti, että sen kannella pidettiin isoja Frost Fair -markkinoita. Hollannissa jäätyneet kanavat olivat ilakoinnin aihe ja suosittu maalausten aihe. Hallan kukistamat viininköynnökset ja sateen homehduttama vilja vaikuttivat kuitenkin syvästi eurooppalaiseen psyykeeseen. Teoksessaan Jumalan vihan ruoska (2012) historioitsija Mirkka Lappalainen kuvailee "suuren kylmyyden vuosisatoja" nälän, sotien ja noitavainojen ajaksi, jona vanhan maailman asukas koki itse Kaikkivaltiaan kääntäneen hänelle selkänsä.

"Tappiot ja katovuodet olivat rangaistuksia pahoista teoista. Kun massa-armeijat, kulkutaudit ja onnettomat säät koettelivat Eurooppaa, sekalaiset maailmanlopun profeetat saivat paljon kuulijoita. Maailmaa pidettiin vanhana ja koettelemukset antoivat ymmärtää, että viimeinen tuomio oli lähestymässä. Lopun aikojen tunnelmat heijastuivat musiikkiin, kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Barokin raskasmielisyys sointui yhteen huonojen säiden, satojen ja ankeiden sotien kanssa. 1600-luvun maalaustaiteessa kaiken maallisen katoavaisuutta esittävät vanitas-asetelmat pääkalloineen olivat suosittuja. Mielen sairauksista puhuttiin ja muodikkain oli melankolia, eräänlainen vakavan masennuksen muoto."

Suomen nälänhädässä - jonka tappavuus per capita oli korkeampi kuin yhdenkään Afrikasta verkkokalvoillemme välitetyn tv-tragedian - koirat ja kissatkin syötiin, sitten olkisilppua, nahkaa ja sammalta. Talot, kylät ja kokonaiset seudut autioituivat. Pahiten nälkää nähneissä osissa maata, Kainuussa ja Lapissa, väestöstä kuoli yli 40 prosenttia. Pelon leivän loppumisesta täytyy olla geeneissämme. Kylmänä kesänä se nousee lähemmäksi pintaa: olemme helpommin ilottomia ja apeita. Moni pakenee koleutta - suihkukoneella etelään.

Ehkä leivän ylimielinen haaskaus, jossa hygieniahysteeriset elintarvikeviranomaiset ovat lopulta vain kansankollektiivin ilmaisukanava, on tiedostamaton vastareaktio puutteen ylisukupolviselle kaiulle. Mieleen tulee Pohjois-Amerikan luoteisrannikon intiaanien potlatch-rituaali, jossa tuhotaan omaisuutta - ennen kanootteja, nykyisin kodinkoneita - vaikutusvallasta kilpaillessa. Voimme vakuutta itsellemme olevamme erossa luonnosta - joka meidät kerran "petti" - tai ainakin luonnon yläpuolella, kun meillä on varaa silmittömästi tuhota markettiemme jokapäiväisissä potlatcheissa leipää, mikä on myös kaikesta ruoasta symbolisesti vahvinta.

Töps, löts, tumps.