tiistai 31. joulukuuta 2013

Hetkiä takavasemmalla: eräitä autiorakennuksia ja ajoneuvovainaita

Orgaaninen autiomökkerö ei vähennä maisema- tai luonnonarvoja, päinvastoin.

"Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhoavat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu."

Näin pakinoi vuodenkierrosta antiikin kirjallisuuden suomentajana 1900-luvun alkupuolella kunnostautunut Kaarlo Forsman (sittemmin Koskimies). Vaan eipä ole ihminenkään luomuksineen erossa luonnonrattaan erehtymättömästä vääntöliikkeestä. Jos kokonaiset sivilisaatiot ja valtakunnan tulevat ja menevät, niin sen tekevät myös pienemmät toimeliaisuutemme todisteet. Näin vanhan vuoden päättyessä on kenties luonteva hetki ottaa teekuppi handuun ja pysähtyä silmäilemään eräitä vuotuistaipaleen varrelle osuneita hylättyjä tai muuten vaitonaisia rakennuksia. Kattauksessa on mukana myös ajoneuvoja. Kaikki kuvat ovat kuluneelta vuodelta 2013.

Olkoon uusi ajastaika suotuisa itse kullekin.

Lohjan Virkkalassa on aivan keskustassa autiotalorypäs.

Liisan Kukka tarjosi laitteita ja sidontaa.

Talo on konstailemattoman inhimillinen, vaikka rakennustaiteellisesti ajatellen sitä on pilattu 60-luvulla moderneihin vaihdettuine fönareineen.

Suojakaide puuttuu kaikkein korkeimmalta paikalta. Ehkä oven edessä olisi muutoin iskenyt ahtaanpaikankammo.

Naapuritalojen tyhjiä pihapiirejä. Vaaleassa talossa on toiminut ravintola.

Raunioitunut terassi.

Asuintalo pihan perällä.

Kalteroitu ikkuna antaa vihjeen, että tässäkin rakennuksessa toimi jokin liike.

Sisätunnelmia.

1970-luvulla värejä ei arasteltu.

Kyökin kaakelitarrassa on ritariperhonen ja sen toukka ravintokasveineen (suoputki tai karhunputki); luonnonoppia lätynväännön parissa.

Klassinen autiotalotunnelma sisältää kauhtuneiden verhojen suoman hämärän.

Pihalla on varasto lastauslaitureineen. Tekisi mieli viedä edes jokin paketti noukittavaksi.

Vielä yksi tyhjentynyt liikehuoneisto.

Hyppäys merikaalin kesäisiin maisemiin, läntisen Suomenlahden ulkosaaristoon Örön linnakkeelle.

Rantaparakissa on junanvaunun muotoa.

Sisällä jatkuu keskikesäisen ulkomeren suunnaton valo.

Parakin läpi on ammuttu tuhansia luoteja.

Kun Örö 2015 siirtyy siviileille ja liitetään kansallispuistoon, joutuu pääskynen arvatenkin etsimään uuden paikan pesälle.

Hämäläinen pihapiiri juhannuksen mentyä on metsälehmuksen ja kumppaneiden valtaama.

Viidan ja vahvistetun hyttysdivisioonan vartioima tölli.

Kuisti on vaatimaton mutta tyylikäs.

Ensin kurkistus pihavajaan, jota salpasi käsityönä tehty lukko.

Fillari odottaa polkijaa, joka lähti vuosikymmeniä sitten. Ehkä väittäen vain viivähtävänsä Hämeenlinnassa tuokion.

Mitähän tököttiä tässäkin?

Pirtin puolella eletään staililla.

Kuten usein käy, lopulliseksi koituva tuhoutuminen on alkanut savupiipun varresta.

Keittiön itseoikeutettu sydän. Tomaatti lautasella on ikinuorta muovia.

 
Lieden luukussa on lämpömittari.

Four Roses oli pitkään ainoa Suomessa myytävä bourbon; seikka, jonka Amerikan-meininkiin pyrkivät rokkarit hyvin tiesivät.

Hämeenlinnalaisen Raketti-markkinatalon stidiaski.

Tohtori Raymondin luonnonravinto sekä terveille että sairaille. Tulee mieleen melkein villin lännen ihmelääkekauppiaat.

Koristeelliset leikkaukset ikkunanpielissä muistuttavat venäläistyylistä, jota talo on toki saattanut edustaa.

Vaihteeksi taas kaupunkikeskustaan sijoittuva autiotalokortteli, paikkana Forssa.

Urbaanit autiotalot on huolella luukutettu.

Tunnelma korttelin sisällä on kuin maalla.

Hopeapaju on vyöryttänyt talon.

Yhä ryhdikäs.

Ikänsä puolesta rakennukset ovat sekoitus rintamamiesasutusta ja vanhempaa.

Tunnelma kohdallaan.

Mikä vei asukkaat?

Lahdessa on myöhäissyksy ja vanhan tehdasalueen portti avoinna.

Pyörätelineet kasvavat pajua.

Isoja halleja on kadonnut, mutta paljon on myös jäljellä.

Kaupungin maamerkit loistavat horisontissa.

Tehtaaseen pääsisi kyllä sisään, mutta paikalle kurvannut vartija asettui vastahankaan. Hänestä kuoriutui kuitenkin tarkan rakennushistoriikin luennoitsija tämän Lahden vanhimman tehdasrakennuksen äärellä. Kyseessä on Ab Tornator Oy:n lankarullatehdas vuodelta 1887. Suojeltu rakennus halutaan purkaa asuintalojen tieltä.

Harmaa rakennus on puuhiomo ja vesitorni. Junaraiteet tulivat aikoinaan sen vierelle.

Hiomon sisällä lentelee yhä sahanjauho ilmavirtauksissa.

Täryttimet - mitä sitten olivatkaan - käynnistyivät näistä.

Lähistöllä on yhä toimiva rautatie...

... ja vähemmälle käytölle jääneitä rataosuuksia.

Olisiko Dodge Dart vai Rambler American?

Vaaleatiilinen savupiippu tuo mieleen entisen Neuvostoliiton.

Vaan mikä on tämä uusimaalainen pihanperä?

Polski-Fiat katselee kummastuneena tuttua peltomaisemaan, johon on tullut riveittäin uusia asuintaloja. Ollaan pääradan tuntumassa ja Helsinkiin on nelisenkymmentä kilometriä.

Tippa-Rellu saattohoidossa.

Kuorma-auton lavalle on muodostunut rehevä niitty.

Commer on hän nimeltään.

Tsekataan toinenkin kuormuri, paikkana nyt Sipoo.

Syysaurinko ei paljoa lämmitä...

... mutta riittää ohdakkeelle, joka on löytänyt paikkansa metallin keskeltä.

Piipahdus Vallisaareen.

Yksi lähivuosina lakkautettavan linnakkeen tyhjilleen jääneistä venäläiskauden taloista. Sijaitessaan käytännössä Helsingin keskustassa talolla tulee olemaan kysyntää.

Tyylillä ja hyvin tehty.

Takapihan uneliaisuutta.

Vallisaaren maastosta on myös tämä maalitauluna käytetty peltinen mainosplakaatti. Se oli ennen kiinni saaren kaupan ulkoseinässä, mutta kaupparakennus on purettu jo vuosikymmeniä sitten.

Vesiltä nähtyä. Tämä leppoisa mutta samalla ylväs koppi on Itä-Helsingissä Naurissalmen rannalla. Liittyneekö sen tarkoitus kadonneeseen uimarantaan.

Tyhjiä liikehuoneistoja näkyy toisinaan aivan maanteiden varsilla, missä ne ovat sijainneet hyvin asiakkaiden ulottuvilla.

Tämä taisi olla jossain Nurmijärven takana.

Entä tämä hämäläisparakki? Kesäsiirtola tai vastaava

Oho, katto onkin kunnolla kuopilla.

Usein myös ulkoa suhteellisen ehjän näköisessä talossa odottaa yllätys: välikatto ja yläkerran kamat ovat romahtamassa alakertaan.

Valo ja valpas vartija eräässä eteisessä.

Syksyinen maisema voi paljastaa virvoitysjuomahistoriaan liittyvän löydön.

Rekanvaunut ovat kuuluneet lahtelaistehtaalle.

Tässä historian vaiheeesa on saatu mainostaa vahvaa olutta...

... mutta tämä on ykkösoluen kautta tehdyn piilomainonnan ajoilta.

Lisää vaunuja.

Tyly näky. Kelpo vartiokyläläistalo on laudoitettu "kiinni" ja jäänyt vandaaleille.

Kamat on vipattu tantereelle.

Hirret näyttävät olevan täysin kunnossa, mutta kunniattoman barbarian eleenä talon uunit on säännöstään rökitetty.

Rokin ja Jaanan entinen koti lienee palvellut hippikommuunina.

Tästä maatalosta on maalattu ainoastaan tielle näkyvä puoli tai sitten aurinko on syönyt etelänpuoleisista seinistä kaiken pigmentin.

Villiviinin valta on kasvussa.

Autiona olemisen väriä ja elämää.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Historian sivuilta: Helsingin asuntopolitiikka ja luonto (1943)

Pääkaupunkilaiset ovat aina altistaneet itsensä luonnolle - jopa mielellään (kuva: Helsingin kaupunginmuseo).

Jos ihminen on tarkkanäköinen ja viisas, kestävät hänen sanansa ajan tuomioistuimessa. Sellainen ihminen oli luontomme herkkä mutta täsmällinen kuvaaja, kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909 - 1982). Hän toimi 33 vuotta valtion luonnonsuojeluvalvojana, kokien niin ensimmäisten kansallispuistojen romanttisen hohdokkaan perustamisen kuin uuden ajan ympäristöongelmat saastekysymyksineen. Kaiken aikaa hän jakoi luonnontuntemustaan opettajan, tutkijan, valokuvaajan ja kirjailijan ominaisuudessa.

Helsinkiläisten oikeudesta lähiluontoon väännetään parhaillaan kättä - ratkaisevalla tavalla. Kysymys itsessään on sellainen, johon professori Kalliola otti kantaa jo seitsemän vuosikymmentä sitten. Hän retkeili kautta valtakunnan Hangosta Petsamoon, oli kotonaan tiettömissä erämaissa, mutta ei kokenut luonnon läsnäoloa merkityksettömänä pääkaupungissa - ei edes maailmansodan erityisvaatimuksien puristuksessa. Tämä siksi, että hän ei puoltanut luontoa vain sen itsensä vuoksi, vaan myös ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Seuraavassa otteita Kalliolan kirjoituksesta Helsingin asuntopolitiikka ja luonto, joka julkaistiin alkujaan Suomen Kuvalehdessä n:o 50 / 1943 sekä myöhemmin artikkelikokoelmassa Luonto sydämellä (1978). Kirjoituksen syntyaikana Itämeren tyttären helmoissa helottavaa luontoa ei uhannut utooppiseksi katsottava metropolivisio vaan huvila-asutuksen rönsyily. Tältä osin tilanne on siis muuttunut. Mitä tulee Kalliolan ydinviestin osuvuuteen nykypäivänä, sen arvioikoon kukin tahollaan.

****

Myöskin näissä kivimuureissa asumaan tuomituilla sadoillatuhansilla helsinkiläisillä on oikeus päästä osallisiksi siitä virkistyksestä, minkä arki-iltainen tai sunnuntainen oleskelu vapaassa luonnossa - ja vain se - voi tuottaa. Mutta missä he voivat terveydellisen ulkoiluharrastuksensa tyydyttää tai luontoelämyksistä nauttia, jos Seurasaarentien varret tai Degerö taikka yleensä kaikki kaupungin lähimmät saaret ja rannat rakennetaan huviloita täyteen?

Ei, kaikki vielä vapaina säilyneet Helsingin rannat - niitä ei ole enää paljon - ja samoin riittävän laajat metsä- ja kallioalueet muuallakin kaupunkimme liepeillä on välttämättä säilytettävä luonnonalueina, joissa kaikki kaupunkilaiset voivat virkistyksekseen vapaasti liikkua.

Asutus - joka olkoon mahdollisimman suuressa määrässä Louhijan esittämää huvilakaupunkityyppiä - on sijoitettava kauemmaksi nykyisestä kaupungista ja merenrannoilta Haagan-Oulunkylän linjan pohjoispuolelle levittäytyvään sisämaahan, ja sielläkin luonnonsuojelualueiden kanssa sopivasti vuorottelemaan.

Eräitä Helsingin äärellä olevia luontoalueita on jo muodostettu kansanpuistoiksi. Niiden lukua ja laajuutta olisi kuitenkin huomattavasti lisättävä, ja niihin olisi liitettävä varsinaisia luonnonsuojelualueita jotka tarjoaisivat kouluopetuksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa käyttökelpoisen kuvan Helsingin seudun alkuperäisistä luonnonkasvoista.

Ruotsissa valmistui äskettäin lomankäyttökomitean laaja mietintö, mikä sisältää ehdotuksen laiksi ulkoilualueiden varaamisesta kaupunkien ja muiden asutuskeskusten tarpeiksi. Meillä Suomessa ei lainsäädäntö vielä ole ehtinyt tasoittaa tietä sosiaaliseen luonnonsuojeluun, mutta nähtävästi sekin tulee ennen pitkää tapahtumaan.

Suur-Helsinkiä suunniteltaessa muistettakoon siis jättää runsaasti tilaa vapaalle kauniille luonnolle. Sitä vaatii tulevien huvilakaupunginosienkin asukkaiden paras, mutta ennen kaikkea niiden satojentuhansien hyvinvointi, joilla ei ilmeisesti tule olemaan huvilaa uudessa onnellisessa Helsingissäkään.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Punapartojenko tykkitiet? - Helsingin seudun 1916-17 linnoituskiinalaiset

Mäkkylässä säilynyttä tykkitietä lokakuussa 2013.


Lapsuuden kotinurkilla Helsingin Vartiokylässä oli muuan hiekkatie. Se kulki Kontionmäen metsän eteläpuolitse yhdistäen toisiinsa Arhotien ja Kukkaniityntien. Vielä 1960-luvun alussa se oli ollut normaali ajoväylä nimeltään Voikkaantie, mutta kun se oli jostain syystä päätetty alentaa moottoriajoneuvonkielolla tassutteluluokkaan, oli sen nimi nitistetty samalla pois. Näin Helsingistä siis katosi yksi nimeä kantava katu.

Toisessa päässään nimettömyyteen tuomittu Voikkaantie jakaantui kahdeksi kuin käärmeenkieli. Toinen haara sivusi ruotsalaista koulua, mutta salaperäisempi ja kapeampi sukelsi metsään ja sen laidalla usein säilytettiin tukkipinoja. Metsätien hämärässä koululaiset olivat polttaneet koulukirjojaan lukukauden päättyessä.

Mutta haarassa oli jotain vielä varjoisaa metsänsyliä jännempää.

Sen pinta oli kauttaaltaan mukulakiveä.

Pienen tutkimusretkeilijän silmien loistaessa kysymysmerkkeinä, valisti varttuneempi polvi, että kyseessä oli vanha tykkitie. Ja mikä vieläkin ihmeellisempää: sen olivat rakentaneet kiinalaiset.

Kiinalaiset?

Ajatus tuntui ufolta. Mutta kun vuosien saatossa kuulluksi tuli yhä enemmän tarinoita Helsingin ja muun eteläisen Suomen ensimmäisen maailmansodan aikaisista linnoitustöistä, toistui viittaus kiinalaisiin kerta toisensa jälkeen. Tuntui kuin kiinalaiset olisivat ehtineet kaikkialle eteläiseen Suomeen, rakentaneet melkein joka paikkakunnalle jonkun juoksuhaudan, suojahuoneen, luolan, muurin tai tykkitien.

Kiinalaisia ja kasakoita Luukissa syyspuolella 1916. 

Tosiasiassa kiinalaiset, Venäjän vallan massiivisten linnoitustöiden Suomeen paiskaamat heittosäkit, rakensivat legendaa, isoa myyttiä, vaikkakin tietämättään. Heidän kädenjälkiään ei ole jäänyt fyysiseen olemassaoloon paljoakaan, jos ollenkaan.

Tämä käy selväksi, kun lukee Harry Halénin laatimaa julkaisua Kiinalaiset linnoitustyöläiset Helsingin ympäristössä 1916-1917. Halén on eläkkeellä oleva tutkijaherrasmies, useita kieliä taitava orientalisti, joka on erikoistunut kaivamaan esiin kiehtovia ja unohdettuja tsaarivallan aikaisia asiakirjoja ja julkaisee löydöistään omakustanteista Unholan Aitta -sarjaa. Linnoituskiinalaisista kertova osa on 24. ja julkaistu 2006. Tässä artikkelissa nähdyt mustavalkokuvat on toisinnettu siitä.

Viimeisimpänä legendaa "rakennustöihin osallistuneista" kiinalaisista jatkaa Vartio- ja Mellunkylän Omakotiyhdistyksen tiedotuslehti Kotikylä marraskuun 2013 numerossaan. Mutta kiinalaiset viipyivät Suomessa vain yhden syksyn ja alkutalven. Ei sateen, mudan, roudan ja lumen aikana naputeltu mukulakivikatuja eikä rakennettu bunkkereita, ja nämä työt sitä paitsi vaativat ammattitaitoa, mitä kiinalaisilla ei ollut. Pian lisäksi olemme oppiva, että heidän työhalunsa olivat rikoksien tekemistä lukuun ottamatta peräti vähäiset.

Kiinalaiset, jotka eivät ainakaan kaikki tulleet vapaasta tahdostaan, tuotettiin maahan Kenttärakennushallituksen Suomen piirin aluepäällikkö insinööri L. Pogozevin tilauksesta. Syynä oli linnoitustyömaiden jatkuva työväen tarve ja se, että suomalaisiin kohdistuneet kruunun pakko-otot olivat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Ensimmäinen kiinalainen työvoimaerä, vahvuudeltaan pari tuhatta miestä, saapui maahan elokuussa 1916. Tilaaja tiedotti erästä Uudenmaan läänin maaherra kenraalimajuri Widnäsille 13.8. näin:

"Suomen piiriin saapuu 14.8. mennessä kaikkiaan 2100 kiinalaista työläistä, joita käytetään metsänkaatotöissä. Jotta työläisten parissa voitaisiin turvata asianmukainen järjestys ja ehkäistä ennalta heidän karkaamisensa, työläisjoukkueet varustetaan toimestani vartijahenkilöstöllä. Siitä huolimatta on välttämätöntä ennakoida kiinalaisten erinäisiä yrityksiä vältellä töitä ja karata, mitä Sotilashallinto pitää erittäin epätoivottavana ilmiönä ja sitä paitsi saattaa aiheuttaa paikallisessa väestössä levottomuutta. Sen vuoksi pyydän nöyrimmästi Teidän Ylhäisyyttänne määräämään kaikki nimismiehet ja muut poliisiagentit pidättämään kaikki ne kiinalaiset, jotka tavataan kuljeskelemasta, sekä toimittamaan heidät takaisin työmaille paikallisten työnjohtajien alaisuuteen."

Metsänkaatotyöt, niitä varten kiinalaiset oli siis tuotu.

Kirjelmänsä yhteydessä Pogozev esitti listan kiinalaisten sijoituspaikoista. Näitä olivat Espoon asema (Kivenlahti, Suomenoja), Kauniaisten asema (Snettans, Luukki), Vantaa (Viinikkalan seutu), Korson aseman seutu sekä Sipoo (Söderkulla ja Hansas).

Halénin mukaan kiinalaiset lienevät ainakin osaksi olleet Mantshurian niin sanottua hunghuuseja eli "punapartoja", pahamaineisia junarosvoja ja ryöstöillä eläviä irtolaisia., joita mestattiin julkisina näytöksinä kotimaassaan.

Ryhmä saatiin suunnitellusti maahan ja pantiin suorin tein metsänhakkuisiin. Sotatalous tarvitsi paljon puuta rakentamiseen ja energianlähteeksi, ja olihan sitä paitsi valmistuvien linnoituslaitteiden edustat avattava näkyvyyden estävistä metsistä. Luultavasti osin kiinalaisporukoin avohakattiin muun muassa Sipoonkorpi. Aikalaiskuvauksen mukaan kiinalaisten tekniikkana oli hakata kaadettava puu ympäriinsä, jonka seurauksena koskaan ei voinut tietää mihin suuntaan puu kaatuisi. Kuolemaan johtaneet onnettomuudet olivat yleisiä, kenties päivittäisiä. Työmailla kuolleet kuopattiin kaikesta päätellen muitta mutkitta metsään - sotaa käyvän suurvallan toiminta on suurpiirteistä. Sairaat saivat hoitoa muun muassa Helsingin yleisessä sairaalassa. Tuore syfilis ja syyhy olivat tavallisimmat sairaudet kiinalaisten keskuudessa.

Kiinalaisten majoittamiseen ja varustamiseen ei oltu selvästikään varauduttu juuri mitenkään. Kiinalaiset joutuivat "kylmiin riihiin ja puoliksi sortuneisiin mökkeihin vailla kunnollisia tulisijoja". Lämpöä hakiessaan he kyhäsivät itselleen erilaisia korsuja sekä multamajoja, jollainen ikuistui Suomen Kuvalehden ajankohtaiskuviin 1918. Kiinalaiset alkoivat havitella lisävaatetusta paikallisten asukkaiden pyykkinaruilta.


Sen verran kiinalaiset osoittivat sopeutumishalua, että pian Suomeen asetuttuaan huomattava osa heistä luopui perinteisistä pitkistä palmikoistaan.

Aikalaistodistaja Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti kiinalaisista päiväkirjaansa lokakuun 10. seuraavasti: "Päiväpalkkaa he saavat 60 penniä päivässä. Ruuaksi heille kelpaa kissat, rotat, sammakot, kastemadot. He asuvat riihissä, mutta yksi riihi on jo palanut. Heistä täällä on kylmä, varsinkin kun heidän vaatteensa ovat kurjinta laatua. He kysyvät, eikö talvi pian lakkaa?!"

Wolf Halsti mainitsi kiinalaisten persouden silkkiin johdattaneen heitä hautausmaiden roskalaatikoille, joista saattoi löytää seppeleiden koristenauhoja. "Näin Gallen-Kallelan Tarvaspään luona erään, joka kantoi olkapään yli leveätä nauhaa kuin suurristin nauhaa ikään; siinä oli teksti: 'En sista hälsning från familjen Johansson'"

Pelot kiinalaisten kurittomuudesta osoittautuivat pian perustelluiksi. Ei sinällään ihme, ottaen huomioon heidän pito-olonsa. Monet heistä karkailivat jo kymmenen päivää Suomeen saapumisensa jälkeen ja tietoja rikoksista alkoi virrata. Sotungissa tehtiin ryöstö 3.9., Tikkurilassa pahoinpideltiin 17.9., Söderkullassa rähinöitiin 18.9., Espoossa puukotettiin 24.9. ja Sipoota riivasi suorastaan varkauksien ja päällekarkauksien aalto 5.-29.9. Sipoossa huomattava osa väestöä, ehkä kymmenes, oli äkkiä kiinalaisia.

Kun poliisikonstaapelit Sipoossa lähtivät kiinalaisten majapaikalle hakemaan varastettua omaisuutta, joutuivat he yli sadan kirvein, seipäin ja sahoin aseistautuneen orientaalin saartamiksi eivätkä varoituslaukaukset revolverilla muuttaneet tilannetta. Tilanne raukesi vain poliisien perääntymiseen. Meno oli yhä hurjistumaan päin. Marraskuun 13. Sipoon Hertsbyssä kiinalaiset vaeltelijat ryöstömurhasivat työmiehen lesken, tyttären ja tyttärentyttären ja tuikkasivat talon ruumiineen tuleen. Espoon Matinkylässä kiinalaiset tappoivat 22. joulukuuta huvilan ryöstöä estelleen miehen. Petomaisuus leimusi kaamoksessa.

Tässä vaiheessa Pogozev sai palautetta suojateistaan itseltään Uudenmaan läänin maaherralta:

"Koska kiinalaiset kuljeskelevat suurin joukoin kymmenien virstojen päässä työmaalta, ei ole ajateltavissa, että poliisi edes nykyisine kaksinkertaisine voimineen pystyisi estämään kaikki nämä rikokset. Tämän johdosta asukkaat ovat täysin terrorin alaisia voimatta hetkeäkään olla levollisia henkensä puolesta. Tilanne on siinä määrin kärjistynyt, että sillä voi olla erittäin vakavia ja odottamattomia seurauksia. Sen vuoksi ja koska Kenttärakennushallitus ilmeisesti ei ole kykenevä turvaamaan väestöä kiinalaisten heihin kohdistamilta rikoksilta, pyydän toimittamaan nämä pois minulle uskotusta kuvernementista ja vaihtamaan heidät muihin työläisiin."

Kaiken kukkuraksi ilmojen kylmettyä kiinalaiset, ne ketkä nyt ylipäätään savottamailla näyttäytyivät, olivat alkaneet olla haluttomia tarttumaan lainkaan töihin - korsuun käpertyminen kiinnosti enemmän. Heitä ei voinut pelottaa aseella uhaten - he saattoivat repiä paitansa auki ja osoittaa rintaansa: "Losauta siihen vain!" Nyt näki koko viranomaiskenttä ainoana järkevänä ratkaisuna joukkokarkotuksen. Siihen ryhdyttiin viivyttelemättä. Ensimmäinen 800 miehen karkotuskolonna lähti 23.11., toinen kolonna 10.12. (880 miestä), kolmas kolonna 20.12. (650 miestä) ja neljäs kolonna 30.1.1917 (226 miestä). Murhiin syyllistyneet tuomittiin kuolemaan hirttämällä, mutta humanitäärisenä eleenä tuomio muutettiin teloitukseksi ampumalla.

On mainittu, että joku kiinalaiskarkotettavia vievä laiva olisi uponnut matkallaan. Yhden kiinalaisen sanotaan jääneen Nuuksioon ja yhden olleen mukana punaisten panssarijunan miehistössä. Kiinalaisten siittämiä lapsia sen sijaan putkahteli useampia (kiinalaiset olivat kuulemma erityisen suosittuja espoolaismimmien keskuudessa). Halstin 1973 kertoman mukaan:

"Omien naisten puutteessa he luonnon lakeja totellen panivat täällä alulle melkoisen määrän vinosilmäisiä suomalaisia. Tunnen joitakin ja - vinot silmät tai ei - heistä kaikista on tullut oikein hyviä suomalaisia, niin myös heidän jälkeläisistään."


Tunnetuin kuva kiinalaisista on Espoon Iivisniemeltä. Mukana on suomalaisia lapsia.


Kiinalaisten multamaja.

Palataksemme kiinalaisten ansioiksi luettuihin mukulakiviteihin, kiinalaiset siis saapuivat syksyn 1916 kynnyksellä ja olivat jo marraskuusta alkaen massakarkotusten kohteena eikä heitä mainittavasti ole tammikuun 1917 jälkeen voinut maahan jäädä. Tästä on luonnollista vetää samat johtopäätökset kuin Halén:

"Kun heidät [kiinalaiset] usein mainitaan linnoitustöiden yhteydessä mukulakivisten tykkiteiden rakentajina (mm. Turun saariston Lypertön saaren Katanpään linnakkeessa), voi kysyä, milloin sellaiset työt on ehditty tehdä. Talvella se ei käynyt, ja muuna aikana miehet olivat Etelä-Suomessa lähinnä metsätöissä sekä mahdollisesti joitakin Kouvolassa (ja ehkä Riihimäelläkin) ratatöissä. Toisaalta ei ole kattavaa tietoa siitä, miten Kenttärakennushallitus sijoitteli miehiä eri paikkoihin ja minkälaisia määriä. Metsänkaato- ja vallitustyöt lopetettiin kuitenkin jo keväällä 1917."

Koska kirjoituksemme alkoi Vartiokylästä, otetaan vielä esille 1980 Vartiokylästä tallennettu kiinalaismuisto:

"Muistelija Martta Lindroth ihmetteli pikkutyttönä kiinalaisten miesten pitkiä palmikoita, jotka roikkuivat niskassa. Kun isä kaivoi ojaa, jossa oli isoja sammakoita, kiinalainen tuli paikalle ja puhui vuolaasti omalla kielellään. Tulkki selitti, että mies pyysi sammakoita itselleen syötäväksi. Niitä hän sitten saikin, pisti ne pussiinsa ja oli mielissään. Muutaman päivän kuluttua kiinalainen toi vastalahjaksi pienen pussin riisiä."

Vaikka nyt tietyllä tapaa raskain mielin täytyy luopua kiinalaisteiden legendasta, on muisto tarinoista edelleen hauska - varsinkin kun lapsuudessa kuulluissa versioissa ei ollut sanakaan rikoksista. Orientalismin ihmeellinen tuulahdus voi yhä käydä siellä missä tykkiteitä tapaa. Ne ovat tosin tehokkaasti Helsingistä hävitetyt. Useimpien tietämättä ne kuitenkin ovat esikaupunkialueilla monien nykyisten teiden ja katujen alkuperäisinä linjaajina. Huolella tehdyt mukulakivet - vaikka eivät sittenkään punapartojen naputtamat - ovat siellä jossain asfaltin alla.

Puhdistettua ensimmäisen maailmansodan tykkitietä Santahaminassa.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Valmiuden rauettua: yhden elämäntavan päätös Isosaaren linnakkeella

 Isosaaren vartiotorni on tyhjentynyt.

Pääkaupungin eteläisin vakinainen sivilisaation liekki palaa Isosaaren etulinnoituksella. Karun ulkosaariston elämäntuikku häilyy ja lepattaa muutoksen puhureiden armoilla ja sitä vaalii enää yksi saarelainen. Hän on syntymävuodestaan 1950 asti isosaarelaisena vaikuttanut, saaren sydämeksikin luonnehdittu piippusuinen sotilasperämies. Loppiaisesta 2012 alkaen linnake hänen ympärillään on ollut kylmillään; autiona ihmisistä kuin ikuisessa aamuyössä tai salaperäisen pandemian jäljiltä. Muistojen utuun on haihtunut ympärivuotinen kyläyhteisö, jossa vielä 1980-luvulla eli kahdeksankymmentä asukasta plus varusmiehet päälle.

Helsingin keskustasta Isosaarelle on matkaa kymmenisen kilometriä. Kokemuksellinen harppaus on kilometrien kertomaa suurempi. Keskivertostadilaiselle saari on tehnyt itsensä tiettäväksi lähinnä vain kaukaa mereltä kumahtelevina tykinlaukauksina, jotka saattavat täräyttää ikkunaruutuja. Nämä pamaukset on pantu usein Santahaminan piikkiin, vaikka siellä ei ole tykistöä. Muulta maailmalta suljetun erikoiskäytön tyyssija 74-hehtaarinen Isosaari on ollut vuodesta 1913, jolloin tsaari-Venäjä alkoi linnoittaa sitä. Nyt vuosisadan vierähdettyä on ympyrä sulkeutumassa. On tultu siihen pisteeseen, että armeija on ilmoittanut luopuvansa saaresta vuoden 2014 lopussa. Sen jatkokohtalo on avoin, myymisestäkin on puhuttu.

Kaksi vuotta sitten näimme Isosaaren viimeistä syksyään toimivana valmiuslinnakkeena (linkki lopussa). Nyt palasimme joulukuiseksi päiväksi hiljentyneeseen saareen. Tästä otos oheisessa kuvaraportissa.

Matka Isosaarelle alkaa Santahaminan satamasta. Säännöllisiä vuoroja ajavia linnakeveneitä ei enää ole linnakkeiden kylmentämisen jälkeen. Merimatka Isosaarelle on mitaltaan kuutisen kilometriä.

"Iso" näkyvissä!

Pohjoisen päälaiturialuetta.

Isosaaressa on rinnan käytöstä poistettua ja edelleen aktiivista aseistusta. Kuvassa Korkkareistakin tuttu toisen maailmansodan saksalainen 88-millinen ilmatorjuntatykki. Rannikkotykkeinä tällaiset palvelivat 2000-luvulle asti.

Koilliseen kurottava pitkänhuiskea Peninniemi. Vaalea rakennus on vanha torpedojen koeampuma-asema.

Isosaari, jos kohta Helsingin 53. kaupunginosaan lukeutuukin, on aitoa syrjäseutua jossa on maksettu palkkoihin syrjäseutulisää. Kaupungin valoja on kaihoten katseltu saaren pohjoisilta rannoilta. Välissä olevat luonnonmahdit ovat joskus olleet kerta kaikkiaan liikaa: joulukuinen myrsky 1950-luvulla esimerkiksi esti kaiken liikenteen Isosaareen ja sieltä pois peräti yhdeksän vuorokautta yhtäjaksoisesti.

Saaren päätie on suora ja pitkä.

Muuan tykkipatteri päätien varrella.

Ulkosaariston tuuli riuhtoo ja repii siinä määrin puita, että niiden vauriot tarjoavat helpon hyökkäyskohteen tuulenpesäsienelle. Erityistä Isosaaressa on se, että se on todella metsäinen saari ulkosijainnistaan huolimatta.

Kaatuneita puita saarella riittää, mikä ei ole ihme. Oskari- tai Eino-myrsky kellisti koivun.

Poterot muistuttavat saaren luonteesta.

Historiallinen jäänne on poiju, joka palveli saksalais-suomalaisessa Suomenlahden sulkevassa sukellusveneverkossa 1943-44.

Venäjänvallan aikainen kantalinnoite ja vartiomiehen sääsuojaksi uusiokäytetty puhelinkoppi. Näitä on pitkin saarta.

Stora Mjölön - kuten Isosaarta 1900-luvun alussa kutsuttiin - vankileiri oli paha paikka. Vuonna 1918 siellä kuoli varmuudella ainakin 193 suomalaista ja 152 venäläistä vankia. Vangit kuopattiin hankalaan kiviseen metsämaahan, joten luita ilmaantui pitkään pintaan. Suuri joukkohauta sijaitsee tiettävästi tämän 1955 pystytetyn muistokiven tienoolla, mutta tarkka sijainti on tuntematon. Liekö kyse traumaattisesti menehtyneiden ja vaille säällisiä hautajaisia jääneiden miesten levottomista hengistä, mutta Isosaaren kummitteluelämä on tiedetty aktiiviseksi.

Vanha koulurakennus jäi heitteille, kun koulu aloitti uudessa talossa syyslukukaudesta 1987.


Ruokala toimi 1970-luvulle asti myös säännöllisenä elokuvateatterina.

Tavallaan on absurdia, että Helsingissä seisoo tyhjillään rivareita, mutta onhan absurdius toisaalta muutenkin ajan henkenä.

Verhotkin otettiin mukaan.

Yllätykseksi kasarmilla on liikettä. Varusmiehet evakuoivat irtaimistoa käsikärryihin.

Vielä kerran ovat syttyneet valot käytäviin.

Linnakkeen sotalippu on levitetty sotilaskodin biljardipöydälle odottamaan lähtöään.

Tuulenpesien määrä ei lakkaa ihmetyttämästä.

Paikallinen terveyskeskus eli sairastupa.

Uimarantana käytetty hiekkainen rantasuikale.

Mantereen suunnalla loistaa talviauringossa Santahaminan eteläranta. Kovina jäätalvina Santahaminan ja Isosaaren välillä on ollut jäätie. Sen katkaisevan laivaväylän kohdalla on ollut miehitetty väyläsilta kamiinalla lämmitettyine suojaparakkeineen. Kun laiva on lähestynyt, on sillanhoitaja hilannut sillan pois tieltä. Laskikuituvalmisteinen silta on ollut liian hento autoille, mutta reet, Bombardierit ja moottorikelkat ovat suihkineet yli ja hydrokopteri pauhannut vierestä rehvakkaasti suoraan väylän poikki. Santahaminan suuntaan väylältä on liikennöity muun muassa pikkubussein.

Arkkitehti Jonas Cedercreutzin suunnittelema miehistösauna valmistui tiettävästi vuoden 1940 toteutumatta jääneiden olympialaisten purjehduskilpailuja varten. Merenpuoleisella julkisivulla sanotaan olleen pitkään olympiarenkaat. Saunarannan maisemana on kaukainen, vaalea Itämeren tytär.

Lähtevää tavaraa odottamassa kyytiä. Kuka ikinä saa Isosaaren tulevaisuudessa, saa sen tyhjänä.

Suomessa on vähintään aarin kokoisia saaria 178 947 kappaletta. Yli viidellä sadalla vailla kiinteää tieyhteyttä olevalla saarella asutaan ympärivuotisesti. Silti aivan omanlaisensa saaristolaiselämäntavan muoto tuli päätökseen, kun lippu laskettiin Kotkan Kirkonmaalla juhannuksena 2013 ja Isosaaressa, kuten jo mainittua, tammikuussa 2012. Nämä kaksi olivat Suomen rannikkovesien viimeiset valmiuslinnakkeet. Vilkkaimmillaan 1900-luvulla miehitettyjä linnakesaaria oli tusinoittain, pelkästään Helsingin edustalla kymmenkunta.

Elävien linnakkeiden surmaksi koitui aikaa leimaava krooninen säästökuureilu ja rannikkotykistöaselajin 1990-luvulta alkanut siirtyminen liikkuviin järjestelmiin. Siirtyminen on tosin pitkälti yhä vain haavetta, kun taas se mitä on purettu, on ollut tietystä ikääntymisestään huolimatta olemassa oleva ja toimiva järjestelmä. Asuttujen linnakkeiden myötä katosi myös merirajan ympärivuorokautinen aistinvarainen tähystys. Silmä- ja korvaparien sekä auttamaan valmiiden käsivarsien olemassaolo on ollut lohdullinen tieto merenkulkijoille ja teknologisen automatisaation ylivallan keskellä myös voimakkaan ajaton kulttuurinen ja yleisinhimillinen symboli. Älyllisen ja tuntevan olennon läsnäoloa rajaseudulla ei korvaa mikään elektroninen etätoiminto.

Kaiketi suurin menetys koskee silti sellaisten ihmisten elävää jatkumoa, jotka todella tuntevat luonnonelementit, omaavat taidon kuulostella niitä, kulkea niiden lomassa ja mukautua niiden mahtiin ja ymmärtävät painaa päänsä kunnioituksesta niiden edessä. Mantereen oloissa on paljon helpompi ylläpitää kuplaa ihmisen kaikkivaltiudesta. Kun koti on saaressa, tulee luonto sinuiksi - piti siitä tai ei.

Joulukuun auringossa lepää jätetty saari. Eräs ehdotus tulevasta käytöstä on ollut öljyntorjunnan tukikohta. Siihen saari sopisi hyvin sijaintinsa puolesta.

Aiempi Isosaari-katselmuksemme löytyy täältä: