Historian sivuilta: Helsingin asuntopolitiikka ja luonto (1943)

Pääkaupunkilaiset ovat aina altistaneet itsensä luonnolle - jopa mielellään (kuva: Helsingin kaupunginmuseo).

Jos ihminen on tarkkanäköinen ja viisas, kestävät hänen sanansa ajan tuomioistuimessa. Sellainen ihminen oli luontomme herkkä mutta täsmällinen kuvaaja, kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909 - 1982). Hän toimi 33 vuotta valtion luonnonsuojeluvalvojana, kokien niin ensimmäisten kansallispuistojen romanttisen hohdokkaan perustamisen kuin uuden ajan ympäristöongelmat saastekysymyksineen. Kaiken aikaa hän jakoi luonnontuntemustaan opettajan, tutkijan, valokuvaajan ja kirjailijan ominaisuudessa.

Helsinkiläisten oikeudesta lähiluontoon väännetään parhaillaan kättä - ratkaisevalla tavalla. Kysymys itsessään on sellainen, johon professori Kalliola otti kantaa jo seitsemän vuosikymmentä sitten. Hän retkeili kautta valtakunnan Hangosta Petsamoon, oli kotonaan tiettömissä erämaissa, mutta ei kokenut luonnon läsnäoloa merkityksettömänä pääkaupungissa - ei edes maailmansodan erityisvaatimuksien puristuksessa. Tämä siksi, että hän ei puoltanut luontoa vain sen itsensä vuoksi, vaan myös ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Seuraavassa otteita Kalliolan kirjoituksesta Helsingin asuntopolitiikka ja luonto, joka julkaistiin alkujaan Suomen Kuvalehdessä n:o 50 / 1943 sekä myöhemmin artikkelikokoelmassa Luonto sydämellä (1978). Kirjoituksen syntyaikana Itämeren tyttären helmoissa helottavaa luontoa ei uhannut utooppiseksi katsottava metropolivisio vaan huvila-asutuksen rönsyily. Tältä osin tilanne on siis muuttunut. Mitä tulee Kalliolan ydinviestin osuvuuteen nykypäivänä, sen arvioikoon kukin tahollaan.

****

Myöskin näissä kivimuureissa asumaan tuomituilla sadoillatuhansilla helsinkiläisillä on oikeus päästä osallisiksi siitä virkistyksestä, minkä arki-iltainen tai sunnuntainen oleskelu vapaassa luonnossa - ja vain se - voi tuottaa. Mutta missä he voivat terveydellisen ulkoiluharrastuksensa tyydyttää tai luontoelämyksistä nauttia, jos Seurasaarentien varret tai Degerö taikka yleensä kaikki kaupungin lähimmät saaret ja rannat rakennetaan huviloita täyteen?

Ei, kaikki vielä vapaina säilyneet Helsingin rannat - niitä ei ole enää paljon - ja samoin riittävän laajat metsä- ja kallioalueet muuallakin kaupunkimme liepeillä on välttämättä säilytettävä luonnonalueina, joissa kaikki kaupunkilaiset voivat virkistyksekseen vapaasti liikkua.

Asutus - joka olkoon mahdollisimman suuressa määrässä Louhijan esittämää huvilakaupunkityyppiä - on sijoitettava kauemmaksi nykyisestä kaupungista ja merenrannoilta Haagan-Oulunkylän linjan pohjoispuolelle levittäytyvään sisämaahan, ja sielläkin luonnonsuojelualueiden kanssa sopivasti vuorottelemaan.

Eräitä Helsingin äärellä olevia luontoalueita on jo muodostettu kansanpuistoiksi. Niiden lukua ja laajuutta olisi kuitenkin huomattavasti lisättävä, ja niihin olisi liitettävä varsinaisia luonnonsuojelualueita jotka tarjoaisivat kouluopetuksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa käyttökelpoisen kuvan Helsingin seudun alkuperäisistä luonnonkasvoista.

Ruotsissa valmistui äskettäin lomankäyttökomitean laaja mietintö, mikä sisältää ehdotuksen laiksi ulkoilualueiden varaamisesta kaupunkien ja muiden asutuskeskusten tarpeiksi. Meillä Suomessa ei lainsäädäntö vielä ole ehtinyt tasoittaa tietä sosiaaliseen luonnonsuojeluun, mutta nähtävästi sekin tulee ennen pitkää tapahtumaan.

Suur-Helsinkiä suunniteltaessa muistettakoon siis jättää runsaasti tilaa vapaalle kauniille luonnolle. Sitä vaatii tulevien huvilakaupunginosienkin asukkaiden paras, mutta ennen kaikkea niiden satojentuhansien hyvinvointi, joilla ei ilmeisesti tule olemaan huvilaa uudessa onnellisessa Helsingissäkään.

Punapartojenko tykkitiet? - Helsingin seudun 1916-17 linnoituskiinalaiset

Mäkkylässä säilynyttä tykkitietä lokakuussa 2013.

Lapsuuden kotinurkilla Helsingin Vartiokylässä oli muuan hiekkatie. Se kulki Kontionmäen metsän eteläpuolitse yhdistäen toisiinsa Arhotien ja Kukkaniityntien. Vielä 1960-luvun alussa se oli ollut normaali ajoväylä nimeltään Voikkaantie, mutta kun se oli jostain syystä päätetty alentaa moottoriajoneuvonkielolla tassutteluluokkaan, oli sen nimi nitistetty samalla pois. Näin Helsingistä siis katosi yksi nimeä kantava katu.

Toisessa päässään nimettömyyteen tuomittu Voikkaantie jakaantui kahdeksi kuin käärmeenkieli. Toinen haara sivusi ruotsalaista koulua, mutta salaperäisempi ja kapeampi sukelsi metsään ja sen laidalla usein säilytettiin tukkipinoja. Metsätien hämärässä koululaiset olivat polttaneet koulukirjojaan lukukauden päättyessä.

Mutta haarassa oli jotain vielä varjoisaa metsänsyliä jännempää.

Sen pinta oli kauttaaltaan mukulakiveä.

Pienen tutkimusretkeilijän silmien loistaessa kysymysmerkkeinä, valisti varttuneempi polvi, että kyseessä oli vanha tykkitie. Ja mikä vieläkin ihmeellisempää: sen olivat rakentaneet kiinalaiset.

Kiinalaiset?

Ajatus tuntui ufolta. Mutta kun vuosien saatossa kuulluksi tuli yhä enemmän tarinoita Helsingin ja muun eteläisen Suomen ensimmäisen maailmansodan aikaisista linnoitustöistä, toistui viittaus kiinalaisiin kerta toisensa jälkeen. Tuntui kuin kiinalaiset olisivat ehtineet kaikkialle eteläiseen Suomeen, rakentaneet melkein joka paikkakunnalle jonkun juoksuhaudan, suojahuoneen, luolan, muurin tai tykkitien.

Kiinalaisia ja kasakoita Luukissa syyspuolella 1916. 

Tosiasiassa kiinalaiset, Venäjän vallan massiivisten linnoitustöiden Suomeen paiskaamat heittosäkit, rakensivat legendaa, isoa myyttiä, vaikkakin tietämättään. Heidän kädenjälkiään ei ole jäänyt fyysiseen olemassaoloon paljoakaan, jos ollenkaan.

Tämä käy selväksi, kun lukee Harry Halénin laatimaa julkaisua Kiinalaiset linnoitustyöläiset Helsingin ympäristössä 1916-1917. Halén on eläkkeellä oleva tutkijaherrasmies, useita kieliä taitava orientalisti, joka on erikoistunut kaivamaan esiin kiehtovia ja unohdettuja tsaarivallan aikaisia asiakirjoja ja julkaisee löydöistään omakustanteista Unholan Aitta -sarjaa. Linnoituskiinalaisista kertova osa on 24. ja julkaistu 2006. Tässä artikkelissa nähdyt mustavalkokuvat on toisinnettu siitä.

Viimeisimpänä legendaa "rakennustöihin osallistuneista" kiinalaisista jatkaa Vartio- ja Mellunkylän Omakotiyhdistyksen tiedotuslehti Kotikylä marraskuun 2013 numerossaan. Mutta kiinalaiset viipyivät Suomessa vain yhden syksyn ja alkutalven. Ei sateen, mudan, roudan ja lumen aikana naputeltu mukulakivikatuja eikä rakennettu bunkkereita, ja nämä työt sitä paitsi vaativat ammattitaitoa, mitä kiinalaisilla ei ollut. Pian lisäksi olemme oppiva, että heidän työhalunsa olivat rikoksien tekemistä lukuun ottamatta peräti vähäiset.

Kiinalaiset, jotka eivät ainakaan kaikki tulleet vapaasta tahdostaan, tuotettiin maahan Kenttärakennushallituksen Suomen piirin aluepäällikkö insinööri L. Pogozevin tilauksesta. Syynä oli linnoitustyömaiden jatkuva työväen tarve ja se, että suomalaisiin kohdistuneet kruunun pakko-otot olivat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Ensimmäinen kiinalainen työvoimaerä, vahvuudeltaan pari tuhatta miestä, saapui maahan elokuussa 1916. Tilaaja tiedotti erästä Uudenmaan läänin maaherra kenraalimajuri Widnäsille 13.8. näin:

"Suomen piiriin saapuu 14.8. mennessä kaikkiaan 2100 kiinalaista työläistä, joita käytetään metsänkaatotöissä. Jotta työläisten parissa voitaisiin turvata asianmukainen järjestys ja ehkäistä ennalta heidän karkaamisensa, työläisjoukkueet varustetaan toimestani vartijahenkilöstöllä. Siitä huolimatta on välttämätöntä ennakoida kiinalaisten erinäisiä yrityksiä vältellä töitä ja karata, mitä Sotilashallinto pitää erittäin epätoivottavana ilmiönä ja sitä paitsi saattaa aiheuttaa paikallisessa väestössä levottomuutta. Sen vuoksi pyydän nöyrimmästi Teidän Ylhäisyyttänne määräämään kaikki nimismiehet ja muut poliisiagentit pidättämään kaikki ne kiinalaiset, jotka tavataan kuljeskelemasta, sekä toimittamaan heidät takaisin työmaille paikallisten työnjohtajien alaisuuteen."

Metsänkaatotyöt, niitä varten kiinalaiset oli siis tuotu.

Kirjelmänsä yhteydessä Pogozev esitti listan kiinalaisten sijoituspaikoista. Näitä olivat Espoon asema (Kivenlahti, Suomenoja), Kauniaisten asema (Snettans, Luukki), Vantaa (Viinikkalan seutu), Korson aseman seutu sekä Sipoo (Söderkulla ja Hansas).

Halénin mukaan kiinalaiset lienevät ainakin osaksi olleet Mantshurian niin sanottua hunghuuseja eli "punapartoja", pahamaineisia junarosvoja ja ryöstöillä eläviä irtolaisia., joita mestattiin julkisina näytöksinä kotimaassaan.

Ryhmä saatiin suunnitellusti maahan ja pantiin suorin tein metsänhakkuisiin. Sotatalous tarvitsi paljon puuta rakentamiseen ja energianlähteeksi, ja olihan sitä paitsi valmistuvien linnoituslaitteiden edustat avattava näkyvyyden estävistä metsistä. Luultavasti osin kiinalaisporukoin avohakattiin muun muassa Sipoonkorpi. Aikalaiskuvauksen mukaan kiinalaisten tekniikkana oli hakata kaadettava puu ympäriinsä, jonka seurauksena koskaan ei voinut tietää mihin suuntaan puu kaatuisi. Kuolemaan johtaneet onnettomuudet olivat yleisiä, kenties päivittäisiä. Työmailla kuolleet kuopattiin kaikesta päätellen muitta mutkitta metsään - sotaa käyvän suurvallan toiminta on suurpiirteistä. Sairaat saivat hoitoa muun muassa Helsingin yleisessä sairaalassa. Tuore syfilis ja syyhy olivat tavallisimmat sairaudet kiinalaisten keskuudessa.

Kiinalaisten majoittamiseen ja varustamiseen ei oltu selvästikään varauduttu juuri mitenkään. Kiinalaiset joutuivat "kylmiin riihiin ja puoliksi sortuneisiin mökkeihin vailla kunnollisia tulisijoja". Lämpöä hakiessaan he kyhäsivät itselleen erilaisia korsuja sekä multamajoja, jollainen ikuistui Suomen Kuvalehden ajankohtaiskuviin 1918. Kiinalaiset alkoivat havitella lisävaatetusta paikallisten asukkaiden pyykkinaruilta.

Sen verran kiinalaiset osoittivat sopeutumishalua, että pian Suomeen asetuttuaan huomattava osa heistä luopui perinteisistä pitkistä palmikoistaan.

Aikalaistodistaja Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti kiinalaisista päiväkirjaansa lokakuun 10. seuraavasti: "Päiväpalkkaa he saavat 60 penniä päivässä. Ruuaksi heille kelpaa kissat, rotat, sammakot, kastemadot. He asuvat riihissä, mutta yksi riihi on jo palanut. Heistä täällä on kylmä, varsinkin kun heidän vaatteensa ovat kurjinta laatua. He kysyvät, eikö talvi pian lakkaa?!"

Wolf Halsti mainitsi kiinalaisten persouden silkkiin johdattaneen heitä hautausmaiden roskalaatikoille, joista saattoi löytää seppeleiden koristenauhoja. "Näin Gallen-Kallelan Tarvaspään luona erään, joka kantoi olkapään yli leveätä nauhaa kuin suurristin nauhaa ikään; siinä oli teksti: 'En sista hälsning från familjen Johansson'"

Pelot kiinalaisten kurittomuudesta osoittautuivat pian perustelluiksi. Ei sinällään ihme, ottaen huomioon heidän pito-olonsa. Monet heistä karkailivat jo kymmenen päivää Suomeen saapumisensa jälkeen ja tietoja rikoksista alkoi virrata. Sotungissa tehtiin ryöstö 3.9., Tikkurilassa pahoinpideltiin 17.9., Söderkullassa rähinöitiin 18.9., Espoossa puukotettiin 24.9. ja Sipoota riivasi suorastaan varkauksien ja päällekarkauksien aalto 5.-29.9. Sipoossa huomattava osa väestöä, ehkä kymmenes, oli äkkiä kiinalaisia.

Kun poliisikonstaapelit Sipoossa lähtivät kiinalaisten majapaikalle hakemaan varastettua omaisuutta, joutuivat he yli sadan kirvein, seipäin ja sahoin aseistautuneen orientaalin saartamiksi eivätkä varoituslaukaukset revolverilla muuttaneet tilannetta. Tilanne raukesi vain poliisien perääntymiseen. Meno oli yhä hurjistumaan päin. Marraskuun 13. Sipoon Hertsbyssä kiinalaiset vaeltelijat ryöstömurhasivat työmiehen lesken, tyttären ja tyttärentyttären ja tuikkasivat talon ruumiineen tuleen. Espoon Matinkylässä kiinalaiset tappoivat 22. joulukuuta huvilan ryöstöä estelleen miehen. Petomaisuus leimusi kaamoksessa.

Tässä vaiheessa Pogozev sai palautetta suojateistaan itseltään Uudenmaan läänin maaherralta:

"Koska kiinalaiset kuljeskelevat suurin joukoin kymmenien virstojen päässä työmaalta, ei ole ajateltavissa, että poliisi edes nykyisine kaksinkertaisine voimineen pystyisi estämään kaikki nämä rikokset. Tämän johdosta asukkaat ovat täysin terrorin alaisia voimatta hetkeäkään olla levollisia henkensä puolesta. Tilanne on siinä määrin kärjistynyt, että sillä voi olla erittäin vakavia ja odottamattomia seurauksia. Sen vuoksi ja koska Kenttärakennushallitus ilmeisesti ei ole kykenevä turvaamaan väestöä kiinalaisten heihin kohdistamilta rikoksilta, pyydän toimittamaan nämä pois minulle uskotusta kuvernementista ja vaihtamaan heidät muihin työläisiin."

Kaiken kukkuraksi ilmojen kylmettyä kiinalaiset, ne ketkä nyt ylipäätään savottamailla näyttäytyivät, olivat alkaneet olla haluttomia tarttumaan lainkaan töihin - korsuun käpertyminen kiinnosti enemmän. Heitä ei voinut pelottaa aseella uhaten - he saattoivat repiä paitansa auki ja osoittaa rintaansa: "Losauta siihen vain!" Nyt näki koko viranomaiskenttä ainoana järkevänä ratkaisuna joukkokarkotuksen. Siihen ryhdyttiin viivyttelemättä. Ensimmäinen 800 miehen karkotuskolonna lähti 23.11., toinen kolonna 10.12. (880 miestä), kolmas kolonna 20.12. (650 miestä) ja neljäs kolonna 30.1.1917 (226 miestä). Murhiin syyllistyneet tuomittiin kuolemaan hirttämällä, mutta humanitäärisenä eleenä tuomio muutettiin teloitukseksi ampumalla.

On mainittu, että joku kiinalaiskarkotettavia vievä laiva olisi uponnut matkallaan. Yhden kiinalaisen sanotaan jääneen Nuuksioon ja yhden olleen mukana punaisten panssarijunan miehistössä. Kiinalaisten siittämiä lapsia sen sijaan putkahteli useampia (kiinalaiset olivat kuulemma erityisen suosittuja espoolaismimmien keskuudessa). Halstin 1973 kertoman mukaan:

"Omien naisten puutteessa he luonnon lakeja totellen panivat täällä alulle melkoisen määrän vinosilmäisiä suomalaisia. Tunnen joitakin ja - vinot silmät tai ei - heistä kaikista on tullut oikein hyviä suomalaisia, niin myös heidän jälkeläisistään."

Tunnetuin kuva kiinalaisista on Espoon Iivisniemeltä. Mukana on suomalaisia lapsia.

Kiinalaisten multamaja.

Palataksemme kiinalaisten ansioiksi luettuihin mukulakiviteihin, kiinalaiset siis saapuivat syksyn 1916 kynnyksellä ja olivat jo marraskuusta alkaen massakarkotusten kohteena eikä heitä mainittavasti ole tammikuun 1917 jälkeen voinut maahan jäädä. Tästä on luonnollista vetää samat johtopäätökset kuin Halén:

"Kun heidät [kiinalaiset] usein mainitaan linnoitustöiden yhteydessä mukulakivisten tykkiteiden rakentajina (mm. Turun saariston Lypertön saaren Katanpään linnakkeessa), voi kysyä, milloin sellaiset työt on ehditty tehdä. Talvella se ei käynyt, ja muuna aikana miehet olivat Etelä-Suomessa lähinnä metsätöissä sekä mahdollisesti joitakin Kouvolassa (ja ehkä Riihimäelläkin) ratatöissä. Toisaalta ei ole kattavaa tietoa siitä, miten Kenttärakennushallitus sijoitteli miehiä eri paikkoihin ja minkälaisia määriä. Metsänkaato- ja vallitustyöt lopetettiin kuitenkin jo keväällä 1917."

Koska kirjoituksemme alkoi Vartiokylästä, otetaan vielä esille 1980 Vartiokylästä tallennettu kiinalaismuisto:

"Muistelija Martta Lindroth ihmetteli pikkutyttönä kiinalaisten miesten pitkiä palmikoita, jotka roikkuivat niskassa. Kun isä kaivoi ojaa, jossa oli isoja sammakoita, kiinalainen tuli paikalle ja puhui vuolaasti omalla kielellään. Tulkki selitti, että mies pyysi sammakoita itselleen syötäväksi. Niitä hän sitten saikin, pisti ne pussiinsa ja oli mielissään. Muutaman päivän kuluttua kiinalainen toi vastalahjaksi pienen pussin riisiä."

Vaikka nyt tietyllä tapaa raskain mielin täytyy luopua kiinalaisteiden legendasta, on muisto tarinoista edelleen hauska - varsinkin kun lapsuudessa kuulluissa versioissa ei ollut sanakaan rikoksista. Orientalismin ihmeellinen tuulahdus voi yhä käydä siellä missä tykkiteitä tapaa. Ne ovat tosin tehokkaasti Helsingistä hävitetyt. Useimpien tietämättä ne kuitenkin ovat esikaupunkialueilla monien nykyisten teiden ja katujen alkuperäisinä linjaajina. Huolella tehdyt mukulakivet - vaikka eivät sittenkään punapartojen naputtamat - ovat siellä jossain asfaltin alla.

Puhdistettua ensimmäisen maailmansodan tykkitietä Santahaminassa.

Valmiuden rauettua: yhden elämäntavan päätös Isosaaren linnakkeella

 Isosaaren vartiotorni on tyhjentynyt.

Pääkaupungin eteläisin vakinainen sivilisaation liekki palaa Isosaaren etulinnoituksella. Karun ulkosaariston elämäntuikku häilyy ja lepattaa muutoksen puhureiden armoilla ja sitä vaalii enää yksi saarelainen. Hän on syntymävuodestaan 1950 asti isosaarelaisena vaikuttanut, saaren sydämeksikin luonnehdittu piippusuinen sotilasperämies. Loppiaisesta 2012 alkaen linnake hänen ympärillään on ollut kylmillään; autiona ihmisistä kuin ikuisessa aamuyössä tai salaperäisen pandemian jäljiltä. Muistojen utuun on haihtunut ympärivuotinen kyläyhteisö, jossa vielä 1980-luvulla eli kahdeksankymmentä asukasta plus varusmiehet päälle.

Helsingin keskustasta Isosaarelle on matkaa kymmenisen kilometriä. Kokemuksellinen harppaus on kilometrien kertomaa suurempi. Keskivertostadilaiselle saari on tehnyt itsensä tiettäväksi lähinnä vain kaukaa mereltä kumahtelevina tykinlaukauksina, jotka saattavat täräyttää ikkunaruutuja. Nämä pamaukset on pantu usein Santahaminan piikkiin, vaikka siellä ei ole tykistöä. Muulta maailmalta suljetun erikoiskäytön tyyssija 74-hehtaarinen Isosaari on ollut vuodesta 1913, jolloin tsaari-Venäjä alkoi linnoittaa sitä. Nyt vuosisadan vierähdettyä on ympyrä sulkeutumassa. On tultu siihen pisteeseen, että armeija on ilmoittanut luopuvansa saaresta vuoden 2014 lopussa. Sen jatkokohtalo on avoin, myymisestäkin on puhuttu.

Kaksi vuotta sitten näimme Isosaaren viimeistä syksyään toimivana valmiuslinnakkeena (linkki lopussa). Nyt palasimme joulukuiseksi päiväksi hiljentyneeseen saareen. Tästä otos oheisessa kuvaraportissa.

Matka Isosaarelle alkaa Santahaminan satamasta. Säännöllisiä vuoroja ajavia linnakeveneitä ei enää ole linnakkeiden kylmentämisen jälkeen. Merimatka Isosaarelle on mitaltaan kuutisen kilometriä.

"Iso" näkyvissä!

Pohjoisen päälaiturialuetta.

Isosaaressa on rinnan käytöstä poistettua ja edelleen aktiivista aseistusta. Kuvassa Korkkareistakin tuttu toisen maailmansodan saksalainen 88-millinen ilmatorjuntatykki. Rannikkotykkeinä tällaiset palvelivat 2000-luvulle asti.

Koilliseen kurottava pitkänhuiskea Peninniemi. Vaalea rakennus on vanha torpedojen koeampuma-asema.

Isosaari, jos kohta Helsingin 53. kaupunginosaan lukeutuukin, on aitoa syrjäseutua jossa on maksettu palkkoihin syrjäseutulisää. Kaupungin valoja on kaihoten katseltu saaren pohjoisilta rannoilta. Välissä olevat luonnonmahdit ovat joskus olleet kerta kaikkiaan liikaa: joulukuinen myrsky 1950-luvulla esimerkiksi esti kaiken liikenteen Isosaareen ja sieltä pois peräti yhdeksän vuorokautta yhtäjaksoisesti.

Saaren päätie on suora ja pitkä.

Muuan tykkipatteri päätien varrella.

Ulkosaariston tuuli riuhtoo ja repii siinä määrin puita, että niiden vauriot tarjoavat helpon hyökkäyskohteen tuulenpesäsienelle. Erityistä Isosaaressa on se, että se on todella metsäinen saari ulkosijainnistaan huolimatta.

Kaatuneita puita saarella riittää, mikä ei ole ihme. Oskari- tai Eino-myrsky kellisti koivun.

Poterot muistuttavat saaren luonteesta.

Historiallinen jäänne on poiju, joka palveli saksalais-suomalaisessa Suomenlahden sulkevassa sukellusveneverkossa 1943-44.

Venäjänvallan aikainen kantalinnoite ja vartiomiehen sääsuojaksi uusiokäytetty puhelinkoppi. Näitä on pitkin saarta.

Stora Mjölön - kuten Isosaarta 1900-luvun alussa kutsuttiin - vankileiri oli paha paikka. Vuonna 1918 siellä kuoli varmuudella ainakin 193 suomalaista ja 152 venäläistä vankia. Vangit kuopattiin hankalaan kiviseen metsämaahan, joten luita ilmaantui pitkään pintaan. Suuri joukkohauta sijaitsee tiettävästi tämän 1955 pystytetyn muistokiven tienoolla, mutta tarkka sijainti on tuntematon. Liekö kyse traumaattisesti menehtyneiden ja vaille säällisiä hautajaisia jääneiden miesten levottomista hengistä, mutta Isosaaren kummitteluelämä on tiedetty aktiiviseksi.

Vanha koulurakennus jäi heitteille, kun koulu aloitti uudessa talossa syyslukukaudesta 1987.

Ruokala toimi 1970-luvulle asti myös säännöllisenä elokuvateatterina.

Tavallaan on absurdia, että Helsingissä seisoo tyhjillään rivareita, mutta onhan absurdius toisaalta muutenkin ajan henkenä.

Verhotkin otettiin mukaan.

Yllätykseksi kasarmilla on liikettä. Varusmiehet evakuoivat irtaimistoa käsikärryihin.

Vielä kerran ovat syttyneet valot käytäviin.

Linnakkeen sotalippu on levitetty sotilaskodin biljardipöydälle odottamaan lähtöään.

Tuulenpesien määrä ei lakkaa ihmetyttämästä.

Paikallinen terveyskeskus eli sairastupa.

Uimarantana käytetty hiekkainen rantasuikale.

Mantereen suunnalla loistaa talviauringossa Santahaminan eteläranta. Kovina jäätalvina Santahaminan ja Isosaaren välillä on ollut jäätie. Sen katkaisevan laivaväylän kohdalla on ollut miehitetty väyläsilta kamiinalla lämmitettyine suojaparakkeineen. Kun laiva on lähestynyt, on sillanhoitaja hilannut sillan pois tieltä. Laskikuituvalmisteinen silta on ollut liian hento autoille, mutta reet, Bombardierit ja moottorikelkat ovat suihkineet yli ja hydrokopteri pauhannut vierestä rehvakkaasti suoraan väylän poikki. Santahaminan suuntaan väylältä on liikennöity muun muassa pikkubussein.

Arkkitehti Jonas Cedercreutzin suunnittelema miehistösauna valmistui tiettävästi vuoden 1940 toteutumatta jääneiden olympialaisten purjehduskilpailuja varten. Merenpuoleisella julkisivulla sanotaan olleen pitkään olympiarenkaat. Saunarannan maisemana on kaukainen, vaalea Itämeren tytär.

Lähtevää tavaraa odottamassa kyytiä. Kuka ikinä saa Isosaaren tulevaisuudessa, saa sen tyhjänä.

Suomessa on vähintään aarin kokoisia saaria 178 947 kappaletta. Yli viidellä sadalla vailla kiinteää tieyhteyttä olevalla saarella asutaan ympärivuotisesti. Silti aivan omanlaisensa saaristolaiselämäntavan muoto tuli päätökseen, kun lippu laskettiin Kotkan Kirkonmaalla juhannuksena 2013 ja Isosaaressa, kuten jo mainittua, tammikuussa 2012. Nämä kaksi olivat Suomen rannikkovesien viimeiset valmiuslinnakkeet. Vilkkaimmillaan 1900-luvulla miehitettyjä linnakesaaria oli tusinoittain, pelkästään Helsingin edustalla kymmenkunta.

Elävien linnakkeiden surmaksi koitui aikaa leimaava krooninen säästökuureilu ja rannikkotykistöaselajin 1990-luvulta alkanut siirtyminen liikkuviin järjestelmiin. Siirtyminen on tosin pitkälti yhä vain haavetta, kun taas se mitä on purettu, on ollut tietystä ikääntymisestään huolimatta olemassa oleva ja toimiva järjestelmä. Asuttujen linnakkeiden myötä katosi myös merirajan ympärivuorokautinen aistinvarainen tähystys. Silmä- ja korvaparien sekä auttamaan valmiiden käsivarsien olemassaolo on ollut lohdullinen tieto merenkulkijoille ja teknologisen automatisaation ylivallan keskellä myös voimakkaan ajaton kulttuurinen ja yleisinhimillinen symboli. Älyllisen ja tuntevan olennon läsnäoloa rajaseudulla ei korvaa mikään elektroninen etätoiminto.

Kaiketi suurin menetys koskee silti sellaisten ihmisten elävää jatkumoa, jotka todella tuntevat luonnonelementit, omaavat taidon kuulostella niitä, kulkea niiden lomassa ja mukautua niiden mahtiin ja ymmärtävät painaa päänsä kunnioituksesta niiden edessä. Mantereen oloissa on paljon helpompi ylläpitää kuplaa ihmisen kaikkivaltiudesta. Kun koti on saaressa, tulee luonto sinuiksi - piti siitä tai ei.

Joulukuun auringossa lepää jätetty saari. Eräs ehdotus tulevasta käytöstä on ollut öljyntorjunnan tukikohta. Siihen saari sopisi hyvin sijaintinsa puolesta.

Aiempi Isosaari-katselmuksemme löytyy täältä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/10/isosaaressa-kylmenevaa-helsingin.html

Pommeja Hietsuun: siivu isoäidin muisteloa talvisodan syttymisestä

Painajaismainen otsikointi, jollaista ei toivon mukaan enää milloinkaan nähdä.

Tänään 30. marraskuuta tulee täyteen seitsemänkymmentäneljä vuotta talvisodan syttymisestä. Jakaakseen erään sitä koskevan aikalaismuiston, allekirjoittanut kaivoi esiin äidinäitinsä 6.3.1940 evakossa Ruotsin Ramsbergisissä kirjoittaman selonteon sodan syttymisestä Helsingissä. Kun 24-vuotias Elsa Vilhelmiina Väkimies kirjoitti pian esitellyn tekstin, oli hänellä varmasti päällimmäisenä motiivina kokemustensa jäsentely. Sota oli yhä käynnissä, talvi ollut täynnä käänteitä ja niitä piti purkaa paperille. Jälkimaailmalle dokumentti on kuitenkin kiintoisa.

Otteemme alkaa tilanteesta, jossa Elsa on palannut seitsemän viikkoa Mikkelissä oltuaan Helsinkiin. Monen helsinkiläisen tavoin hänet oli lokakuussa evakuoitu maaseudulle Suomen ja Neuvostoliiton kiristyneen tilanteen vuoksi. Hän ja serkkunsa rouva Salo pitivät vuoroitellen huolta Elsan sisaren hieman yli yksivuotiaasta lapsesta Anne-Mariesta. Tämän äiti oli sotavoimain ompelijattarena kaiketi Karjalan suunnalla.

Siirrymme nyt Hietalahden torille, jonka lounaisnurkalla kohoavassa seitsemänkerroksisessa talossa - samassa, jonka kivijalassa toimi merimieskapakka Salve - Elsa tuolloin asui. Hän oli vapaa neiti, tosin aloittanut kirjeenvaihdon "erään reservipojan" kanssa. Stadiin hän palasi huonoksi onnekseen juuri rytinän aattona.

****

"Niin saavuimme viimein Helsinkiin kello 9 tiistaiaamuna 29.pv marraskuuta. Kaikkialla oli rauhallista. Valoakin oli runsaammin, näyteikkunat uskalsivat vähän valaista näytteille laitettuja esineitä. Ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja. Minäkin olin Anne-Marien kanssa iltaisin ulkona, tai silloin keskiviikkoiltana emmekä aavistaneet, että huomenna on sota ja hävitys käynnissä.

Torstaiaamuna 31 pv (sic!) marraskuuta 1939 kello vähän yli yhdeksän alkoivat hälytyssireenit soida ulvoen pitkään ja pahaenteisesti. Puhelimet ja ovikellot soivat, talonvalvojat hakivat ihmisiä suojaan, sillä Ryssän lentokoneet olivat tulossa. Ja pian kuuluikin katolta konekiväärin papatus, sillä talon vinttikerrokseen oli asetettu konekivääripesäke. Ja pian hurahti ohi 3 Ryssän pommikonetta, jotka eivät kuitenkaan kaupungissa tehneet mitään vauriota. Malmin lentokentän läheisyyteen ne olivat pudottaneet muutaman pommin. Mutta 2 konetta sai vaan palata takaisin, yhden suomalaiset ampuivat alas.

Emme voineet uskoa todeksi että sota olisi tullut Suomeen. Me tämän vuosisadan lapset emme juuri paljon sodasta tienneet, vain minkä vanhemmat olivat kertoneet.

Emme uskoneet sitäkään, että Ryssä oli edellisenä iltana sanonut irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aamulla hyökkää pienen viattoman Suomen kimppuun.

Ryssä oli tätä sotaa valmistanut monta kuukautta uskotellen suomalaisille ajattelevansa Suomen parasta. Mutta onneksi oli myös Suomen johto ehkä tietoisia siitä, koska koko kesän oli tehty linnoituksia ja joukkoja kutsuttu reserviin sekä kansaa neuvottu ja ohjattu siltä varalta jos sota syttyisi.

Marraskuun viimeisenä päivänä kesti ensimmäinen hälytys puoli 10:stä aamulla 3:een päivällä, jolloin annettiin vaara ohi merkki. Mutta niin pian kuin ohimerkki oli annettu, alkoi konekivääri taas laulaa ja sitten vasta hälytys, sillä Ryssä oli yllättänyt Suomen lentämällä pilvissä ja syöksymällä yks kaks alas.

Koska talo oli ensimmäinen mereltä päin, joutui se ensimmäiseksi pommituksen kohteeksi. Uskaltamatta tulla kuitenkaan päälle, koska se huomasi että ammutaan, pudottivat koneet, joita oli toista kymmentä, pommit Hietalahden torille, 9 pommia rikkoen kaikki ikkunat ja ampuen konekiväärillä sisään sekä kadulle ihmisiä. Seuraavan vastaantulevan talon, jossa oli 6 asuinkerrosta, ravintola ja myymälät alla, se tuhosi maan tasalle. Myös Teknillisen Korkeakoulun se tuhosi pommittaen molemmat sivurakennukset alas ja polttaen kaikki. Ja pitkin niiden matkaa pommit räjähtelivät ja tulipalot syttyivät.

Minäkin juoksin alas, sillä asun 7. kerroksessa. Valtava jylinä ja pauhu täyttivät ilman, ihmiset juoksivat ja huusivat, mikä lapsi käsivarrella, mikä verisenä saamaan apua ja turvaa pommisuojasta. Nilkkoihin asti ulottuva lasi ja verimassa täytti kadun, sillä 10 oli kuollut ja toinen puoli ainakin loukkaantui siinä torilla.

En uskaltanut olla yötä ylhäällä, vaan olin pommisuojassa ja erään samassa talossa asuvan perheen luona. Vuorotellen nukuimme ja kuuntelimme koska tulee taas hälytys. Siinä yötä valvoessa tuumimme miten pääsisi pois kaupungista. Autoja ei tahtonut saada mistään, kun kaikki ryntäsivät pois. Kyllä niitä paljon lähti, jalan, pyöräillen ja kuka mitenkin. Kun olimme monta tuntia seisoneet pimeässä kadulla tulipalojen roihutessa, saimme viimein käsiimme auton, joka lupasi tulla 6 aikaan aamulla hakemaan.

Soitin rouva Salolle silloin yöllä vähän vaille 4. Sain häneltä kuulla, että Anne-Marien mamma oli käynyt silloin yöllä hakemassa, soittaen ovikelloa, niin että se meni pois paikaltansa. Eikä huomaa tulla pommisuojaan, vaan menee sen tien pois. Kyllä minua kiukutti ihmisten typeryys, juosta sellainen matka pimeässä sekasorrossa, eikä saa mitään selvyyttä.

Kun sain tiedon, että saamme auton, lähdin juoksemaan Vaasankadulle. Hiki virtasi pitkin ruumista, tuskin ääneen pääsin, kun juoksin pitkin pimeitä katuja. Olin riisunut takkinikin pois, sillä joutua piti. Kello oli paljon ja matka pitkä. Viimein olin perillä. Heitin ikkunaan mitä käteeni sattui käsilaukusta, ja se oli huulipuikko. Helähtäen se lensi ikkunaan ja putosi pimeyteen. Pääsin sisälle ja saimme tavarat kuntoon, ja niin alkoi matka Hietalahteen.

Huohotimme ja puuskutimme kovin, ennenkuin olimme perillä. Mutta kohta tuli auto ja niin pääsimme pois kaupungista ennen aamunkoittoa."

****

Elsan matka jatkui Järvenpäähän, jossa hän asui eräässä huvilassa hoitaen Anne-Marieta. Helmikuussa tarjoutui mahdollisuus lähteä Ruotsiin ja sinne mentiin Pohjanmaalta oikealla lentokoneella. Kaulassa parivaljakolla oli metallilaput ja niissä CF-kirjaimet sekä numerot 7960 ja 7959. Ruotsi piti evakoista niin ylenpalttisen hyvää huolta, että päärynöiden, suklaan, kahvin, appelsiinien ja mansikkakiisselien jälkeen Elsa ei voinut kiitollisuudestaan huolimatta olla kirjoittamatta: "Viimein minua lähti harmittamaan moinen meno, aivankuin olisimme kerjäläisiä armopaloja vailla." Sota loppui kestettyään 105 päivää. Koitti paluu kotiin ja osana sitä yhteiseloon johtanut tutustuminen hengissä rintamalta palanneen kirjeenvaihtokumppanin kanssa.

"Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!", kirjoitti Joel Lehtonen teoksessaan Lintukoto. Usein emme ehkä kuitenkaan tiedä.

Perspektiiviä antavaa on joskus muistuttaa itseään siitä, että suhteellisen suotuisa tilanteemme on niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla hauras, lukemattomista tekijöistä koostuva hetkellinen asetelma. Tilanteen vakaus on illuusio. Marraskuun 29. 1939 Helsingissä "ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja", kun jossain jo lastattiin heidän ylleen lähetettävän pommikoneen kuormaa.

Kohtalouskon eli fatalismin voimme lempata kuitenkin jonkkaan (kuten jorpakkoa täällä päin kutsutaan). Epävarmuuden ja pysymättömyyden lainalaisuuksien hedelmällinen johtopäätös on tahto vaikuttaa siihen, että suotuisia olosuhteita luovat tekijät olisivat olemassa jatkossakin. Tässä mikään sysäys ei ole liian pieni tai merkityksetön.

Maailma ylivalotettuna: valosaaste leikkaa Bereniken hiukset ja paljon muuta

Yösydämen kulkijoita (Helsingin Vuosaari, joulukuu 2010).

"Uudenlainen urbaani tähti loistaa nyt yössä, kauhistuttava, yliluonnollinen, inhottava ihmisen silmälle: lamppu painajaisunille! Sellaisen valon pitäisi loistaa vain murhaajille ja rikoksentekijöille tai houruloiden käytävillä, kauhua lisäävänä kauhistuksena."

Näin kirjoitti muste roiskuen skotlantilainen kirjailija ja runoilija Robert Louis Stevenson (1850-1894), kun oli iltakävelyllään kohdannut Lontooseen tulleet sähkökatulamput 1881. Hänestä nuo uudet loimottimet olisivat sopineet lähinnä rankaisukeinoksi, eivät missään tapauksessa vapaan ihmisen elinpiiriin. Jos me puolestamme pääsisimme 132 vuoden takaiseen Lontooseen, luultavasti ihastelisimme himmeän tunnelmallista, kuin romanttisesta kuvaelmasta poimittua valaistusta ja osa meistä kauhistelisi pimeän suurta alaa, hämärään katoavia kujasia.

Ulkovalaistuksen ylitsejyräävä volyymi iskee silmille ja mieleen varsinkin näin pimeän vuodenajan saavuttua. Yön mitta Helsingin leveyspiireillä on marraskuun lopulla yli 17 tuntia ja taivas velloo koko tämän ajan epäluonnollisessa punertavankeltaisessa hehkussa. Meillä on todellakin riittämiin energiaa, varoja ja pelkoa, kun olemme pystyneet ja halunneet tehdä tämän yölle. Yhdistetyistä satelliittikuvista koottu globaali yökuva piirtää maailmankartan muodot valona esiin; laajoja pimeitä alueita on sentään vielä asumattomilla ja köyhillä seuduilla, kuten arktisessa Kanadassa ja sisä-Afrikassa.

Valosaaste kuuluu laajimmalle levinneisiin ja nopeimmin lisääntyviin ympäristökuormituksen muotoihin eikä sitä käytännössä suitsi mikään säädös. Yötaivaan valoisuuden vuotuiseksi kasvuksi on eri tutkimuksissa länsimaissa arvioitu 3-6 prosenttia. Kolmella prosentilla yötaivaan valoisuus kaksinkertaistuu 27 vuodessa, kuudella prosentilla tämä tapahtuu runsaassa vuosikymmenessä. Lukija, minkä ikäinen siis oletkaan, yötaivaasi ei ole enää lainkaan sama kuin syntyessäsi. Kipukynnys ylivalotuksen suhteen on viimein ylittymässä. Tästä eräänä merkkinä on hiljattain ilmestynyt ensimmäinen suomalainen yleisesitys aiheesta, ympäristöalan tutkijoiden Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen Valon varjopuolet (Gaudeamus, 2013).

Valosaasteen vaikutusta on vaikea arvioida, koska ilmiö on historiallisesti niin tuore, se on tunnistettu ympäristö- ja terveystutkimuksen saroilla ongelmaksi vasta 2000-luvulla ja sillä on vaikeasti havaittavia kytköksiä muihin ympäristökuormituksen muotoihin. Los Angelesista - jossa valosaaste kumottaa yötaivasta 25 kertaa täysikuuta voimakkaammin - on esimerkiksi viitteitä siitä, että valopäästöt vähentävät ilmakehässä vain yöaikaan esiintyviä nitraattiradikaaleja, jotka hajottavat ilmansaasteita mutta tuhoutuvat itse valosta; valosaaste siis heikentää ilmanlaatua estämällä ilman luontaisia kemiallisia puhdistumisprosesseja. Tämä havainnollistaa, että taivaalle ammuttu keinovalo ei ole vain esteettisen mieltymyksen kysymys. Yöhön kajoaminen uhmaa yhtä luonnon perustavimpaa laatua olevaa lainalaisuutta, vuorokauden jaksoisuutta, eikä sen ekologisista seurauksista tunneta kuin jäävuorenhuippu.

Kotiplaneetallamme arvioidaan elävän 8,7 miljoonaa eliölajia. Maapallon kiertoliikkeen vuoksi mikään niistä ei ole evoluutionsa aikana sopeutunut olemaan jatkuvassa valossa. Päinvastoin: esimerkiksi kasveilla on jopa minuutintarkka fotoperiodismi eli kyky ajoittaa elintoimintojaan valon määrän mukaan. Ei ole vaikea ymmärtää, että tämä voi häiriintyä keinovalaistuksesta. Yöhyönteiset puolestaan tunnetusti hakeutuvat valolle, varsinkin lyhytaaltoiselle. Niiden tarkat aistit erottavat hienoiset valonmäärän eroavaisuudet, mitä tarvitaan muun muassa vapaan kulkutien löytämiseen pimeässä maastossa. Lamppu on niille niin voimakas signaali "kulkutiestä", että ne hakkaavat itseään sitä vasten, käsittämättä mikseivät pääse läpi.

Kielin kaupungissa Saksassa elohopealamppujen on arvioitu tappaneen kolme miljoonaa hyönteisyksilöä joka yö, polttimoa vasten palamiseen ja päämäärättömästä valaisimen kiertelystä uupumiseen. Toistetaan, siis kolme miljoonaa yhdessä kaupungissa ja yhdessä yössä. Sammakkoelämillä täydellisen hämäränäön kehittyminen valoaltistuksen jälkeen kestää useita tunteja, joten katulampun kohtaaminen heikentää välittömällä tavalla näiden hämärä- ja pimeäaktiivisten saalistajien elinmahdollisuuksia. Miltei kolmannes nisäkäslajeista ja yli 60 prosenttia selkärangattomista on yökyöpeleitä ja häiriintyvät siksi lähtökohtaisesti keinovalosta. Lajistossa on toki joukko generalisteja ja opportunisteja, tyypillisiä levittäytyjälajeja, jotka usein kestävät valosaastetta paremmin kuin ne aluperäislajit, joiden paikasta ne kilpailevat. Valaisimista voi tulla niiden voittokulun soihtu.

Valosaasteen vaikutukset ihmisen terveyteen on oma aiheensa, jota käsittelemme toisaalla (linkki lopussa). Ei tarvitse kuitenkaan sukeltaa hormonitoiminnan saloihin voidakseen allekirjoittaa sen yksinkertaisen huomion, että valosaaste kaventaa ratkaisevalla tavalla kokemustemme kirjoa. Pakkovalaistus saa yön tuntumaan rumalta, levottomalta ja räikeältä. Vaihtokurssi on kehno, sillä yön luonne on olla levon, kätkevyyden ja mysteerin tyyssija. Valtavin mullistus, minkä ihminen on vuosisadassa välittömästi kokemalleen ympäristölleen tehnyt, on epäilemättä pimeästä yöstä luopuminen. Normaali on muuttunut epänormaaliksi ja päinvastoin.

Osana Valon varjopuolet -kirjan aineistoa toimi 2011-2012 toteutettu suomalainen kysely, jossa yli kaksi tuhatta vastaajaa kertoi näkemyksiään valosaasteesta. Seuraavassa ote kirjasta (s. 172-173):

"Kyselyssä moni vastaaja kertoi esimerkkejä sellaisista pimeän ja hämärän kokemuksista, jotka käyvät alati harvinaisemmiksi keinovalon lisääntyessä elinympäristössämme. Monet harmittelivat tähtien ja muiden taivaankappaleiden häviämistä valoverhon taakse. Auringon nousu ja lasku, illan sininen hetki, herääminen luonnonvaloon sekä nukahtaminen luontaiseen pimeään olivat kokemuksia, joiden perään useat vastaajat haikailivat. Luonnon valorytmin tarkkailua pidettiin hienona ja usein rauhoittavana kokemuksena. Erään vastaajan mielestä hämärän eri sävyt ovat rikkaus, jonka keinovalot muuttavat kirkkaiden valopisteiden täplittämäksi tasaiseksi pimeydeksi."

Elinympäristömme kokijoina olemme osa ikivanhaa jatkumoa. Yön suojelu on myös kulttuurihistorian ja - sanan varsinaisessa merkityksessä - maailmankansalaisuuden vaalimista. Allekirjoittanut vieraili viime viikolla Helsingin yliopiston observatoriolla. Valmistuessaan 1834 Engelsin piirtämä tähtitutkimo oli maailman ensimmäinen nykyaikainen observatorio kääntyvine kaukoputkitorneineen, mutta valosaaste teki jo aikoja sitten minkään vakavamman havainnoinnin laitoksesta käsin mahdottomaksi. Paljon puhuvaa on, että tähtitaivas täytyi esitellä kellarin pimeyteen perustetussa planetaariossa. Entisaikaan tähtikuvioiden hahmottaminen, niiden nimien ja niihin liittyvien legendojen tunteminen oli osa yleissivistystä, mutta meille nykyihmisille ne ovat katoavaa perinnettä vailla omakohtaisuutta. Vai kuka myhäilee vielä edellisyön Lyyrasta, Karhunvartijasta, Kentaurista, Bereniken hiuksista, Käärmeenkantajasta, Joutsenesta tai Pegasuksesta? Yhteys sivistyspiirimme vanhimpaan mytologiakerrostumaan on katkennut. Mutta mikä vieläkin hälyttävämpää, elävä oivallus osallisuudesta universumin mittaamattomaan kokonaisuuteen on leikattu pois - tukittu tungettelevalla häikäistyksellä ja ylivalotuksen latteudella. Urbaaniympäristössä ylöspäin pyrkivä katse isketään alas kaikkialle levitetyin teholampuin ja vaikka katseen onnistuisikin löytää puistopuiden lehvästön lomasta pääsy taivaalle, jäävät tähdet harvoja kirkkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ilmankehän hiukkasissa vellovan keinovalohunnun, sironnan, taakse.

Suomalaisista 15 prosenttia pelkää liikkua yksin pimeän aikaan asuinalueella, jos katuja ei ole valaistu. Äänekkään vähemmistön vaatimukset valon lisäämisestä otetaan hanakasti korviin, sillä yksin Helsingissä katulamput ovat lisääntyneet noin tuhannella vuosittain. Joillekin tahoille valaisun tuottaminen on suuri bisnes ja jokin valolla hallitsemisessa on viranomaisten mieleen. Kuitenkin yöllisen valaisun tärkein argumentti, turvallisuus ja rikollisuuden ehkäisy, horjuu niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheen tiimoilta on tehty. "Hämärämiehet" tarvitsevat hekin valoa suorittaakseen murtonsa tai havaitakseen ja arvioidakseen hyökkäyksensä kohteen; jos heidän pitäisi itse sytytellä lamppuja, tulisivat he huomatuiksi. Tästä syystä muinoin kaupunkilaisia velvoitti säädös kantaa soihtua tai lyhtyä pimeillä kaduilla. Rikosten ja katuvalaisun suhdetta on selvitetty Chicagossa ja Lontoossa. Näissä tutkimuksissa katuvalaisun määrän lisääminen on jopa lisännyt rikollisuutta, joskin kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä on vaikea todentaa.

Evoluutioon palataksemme, lajimme miljoonien vuosien kehityskulun mittapuulla olemme saaneet keinovalon vastaamme äkillisenä ja tyrmäävänä kuin salamavalo olisi leimahtanut avosilmiemme edessä keskellä pimeintä yösydäntä. Ennakoitavaa on, että luontaista pimeyttä tullaan kaipaamaan sitä voimakkaammin mitä vähemmäksi se elinpiirissämme käy. Edelläkävijöitä ja valttikortin haltijoita ovat ne alueyksiköt, jotka lupaavat vaalia yötä sen omana itsenään. Etelä-Portugalissa sijaitseva kolmen tuhannen neliökilometrin Alqueva on julistautunut maailman ensimmäiseksi sertifioiduksi pimeän yötaivaan alueeksi. Yö voi olla puhdas niin kuin muutkin luonnonvarat, esimerkiksi vesi ja ilma.

Niin ylivoimaiselta ja kompleksiselta kuin valosaastekysymys kuulostaa, on se lopulta kirjaimellisesti vain napin painalluksesta kiinni. Teknistä estettä valojen sammuttamiselle ei ole. Sen sijaan tarvitaan valistuneisuutta, halua ja kanttia. Hyvin perustavana ihmisoikeutena voidaan nähdä mahdollisuus kokea yön pimeys ja tähtitaivas, joka on laajentavimpia mahdollisia ilmiömaailman anteja. Kaiken sen epätoivoisen kosiskelun sijasta, jota kaupungit eri viihdytysmuodoilla tuottavat, ne voisivat yksinkertaisesti sallia asukkaidensa elämänpiiriin kirjokannen, maailmankaikkeuden, tähtitarhan - miten sitä kutsuukaan. Aluksi vaikka yhtenä teematuntina kuukaudessa, "tähtiyönä", mutta sitten tervehdyttäviä, ylevöittäviä ja luontoa kunnioittavia pimeän tunteja systemaattisesti lisäten.

Ehkä Lontoon uusien katulyhtyjen alla kärvistellyt ja manaillut Robert Louis Stevenson nähtiin aikalaistensa taholta ainoastaan hypersensitiivisenä vastarannankiiskenä. Kukaties hän ajatteli niin itsekin. Jälkikäteen tiedämme, että hänen reaktionsa oli validi varoitushuuto, jonka olisi sietänyt päätyä kuuleviin korviin jo kauan sitten. Nyt 2010-luvulla selittelyvastuun ja todistustaakan ei kuulu olla enää niillä, jotka haluavat luontaista yötä, vaan niillä, jotka haluavat sen eliminoida.

Valosaasteen terveysvaikutuksista jatkamme Terveysmetsä-blogissa:
http://www.luonnontie.fi/oikea-yo-tekee-gutaa/

Välihuomio: Hamstrattuja laivakasseja ja mietteitä muovin olemuksesta

Silja Linen kassi on päätynyt edelleen merelliseen käyttöön.

Pula-ajan kokeneet ovat omanlaisiaan epeleitä. He ovat usein selkäydintään myöten epävarmaan huomiseen varautuvia ja hamstraavat vaistonvaraisesti sen mitä mahdollisesti voisi joskus tarvita. Välillä se menee överiksi, kuten edellisessä raportissamme Espoon metsissä huomasimme. Toisaalta sodanjälkeisen niukkuusjakson kokeneen nurkista voi monien tarpeellisten juttujen lisäksi löytyä hyvinkin mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kerrostumia; pienen arjen hiirenharmaita paloja, joita törsärisukupolvet eivät ikimaailmassa olisi tulleet säästäneeksi. Näin he ovat tehneet museaalisia sankaritekoja jokapäiväisen esineistön saralla, vaikka heidän motiivinsa on ollut toisaalla.

Kirjoitelman somistuksena katsellaan erään pula-ajan lapsen, allekirjoittaneen äidin (s. 1941) komerosta kaivettuja muovikasseja. Tarjolla olleella mittavalla valikoimalla ei lukijaa kuormiteta, vaan esille (ja käyttöön) siististi viikatusta varannosta on maltillisesti valikoitu muutama reittilaivaliikenteen tax free -ostoksille tarkoitettu pussi takavuosikymmeniltä. Niissä kiinnostaa matkustamiseen nivoutuva historia, design ja ehkä odottamattomastikin koko. Jälkimmäinen on nimittäin yleisen kulutusvolyymin ja lisääntyneen haluamisen kasvusta kertova indikaattori. Nämä vanhat kantovälineet ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin levyliikkeiden LP-levyille tarkoittamat pussit, eivät mitään 15 kilon kantokestävyydellä varustettuja megahyper-säkkejä.

Sylvi Kekkosen 1964 kastama Finnhansa-alus liikennöi Ruotsiin ja Saksaan. Heinäkuussa 1967 alukseen pelastettiin neljä DDR:stä paennutta purjehtijaa. Vuonna 1978 alus muuttui Prinsessan-nimiseksi ja 1987 Princesa Marissa -nimiseksi. Romutuksen hetki koitti Intiassa 2008 ja jostain syystä alusvanhus sai juuri sitä ennen Prince-nimen, koki siis sukupuolenvaihdon.

Finnhansa-kassin kääntöpuoli. Keväällä kuvattu kassi on nykyisin jo tervainen ja nokinen. Siinä säilytetään käpykeitintä. Kassin syntyessä tupakkaa sai ostaa vaikka nelivuotias, julkiset tilat ja kulkuvälineet olivat lähtökohtaisesti sauhusallittuja ja röökimainonta tykitti täysillä. Vuonna 1977 tulleen tupakkalain mainontakielto ja 16-vuoden ikäraja merkitsivät Euroopan tiukinta linjaa; kansainväliset tupakkayhtiöiden huomio keskittyi Suomeen, sillä pelkona oli tupakkakieltojen leviäminen lumipalloefektillä muihin maihin (niinhän sitten kävikin). Sosiaali- ja terveysministeriöön oli jopa soluttautunut tupakkabisneksen agentti, joka raportoi virkamiestyöskentelystä suoraan Amerikkaan.

Finnjet ajoi Finnhansan tavoin Länsi-Saksaan. Aikansa superalus kuljetti viisi miljoonaa matkustajaa ja senkin taru päättyi 2008. Itse tuli koettua legendaarinen Finnjet-matka vuonna 1987 Hampuriin, "vapaaseen maailmaan", kuten se kokemuksellisesti oli.

Silja on aina ollut Vikingiä hitusen fiinimpi. Ehkä näin myös pusseissa.

Rauhoittavan konstailematonta selkeyttä, jollaista nykyisenä kirkumisen aikana harvemmin tapaa.

Ajatuksenvirtamainen tekstimme siirtyy tässä kohdin käsittelemään muovikassien ja muiden muoviesineiden olemusta. Riippumatta siitä, että muovista tehdään myös laadukkaita esineitä (esimerkkinä vaikka maailmankuulun Sissipuukko m/95:n lukitusrullalla varustettu tuppi), muovi jos mikä mielletään kertakäyttökulttuurin ruumiillistumaksi. Aiheestako? Saadaksemme tähän vastausta on meidän aloitettava muovin raaka-aineesta, öljystä.

Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén puivat uutuuskirjassaan Energia ja kokemus öljyn kaiken-kattavaa läsnäoloa elämäntavassamme - ja toisaalta vieraannuttavaa "katkosta", joka on kokemuksellisesti öljyn ja itsemme välillä. "Ylimuistoisten aikojen paineessa maan alle on tiivistynyt nestemäistä pimeyttä, jolla on valtava voima. Tällainen materia on perustavinta ja samalla arvaamattominta, se on ihmistarpeiden ja -halujen suhteen yhteismitatonta", filosofit muotoilevat.

Pointti on se, että tuo räjähtävän tehokas ja moneksi taipuva energianeste pysyy meille loppuun asti maanalaisena, toiseutena, salamyhkäisenä, näkymättömänä, "ala-aineena". Emme tiedä tai edes välitä tietää taloamme lämmittävän tai kehoamme liikuttavan nesteen alkuperää; rapistellessamme muovikassia emme ajattele Jamalin niemimaan tundraa ja poroja, emme Persianlahtea ja symbolivoimaltaan Eufrat- ja Tigrisjokien kanssa kilpailevia putkia autiomaiden paahteessa tai edes öljyjalosteita valmistavien työntekijöiden menetelmiä, työkaluja ja taitoa.

Esimerkiksi puulämmittäjän suhde energianlähteeseensä on paljon ymmärtävämpi ja osallisempi siinäkin tapauksessa, että hän ei itse halko klapejaan; koko kulttuuritausta, ylisukupolviset opit ja näkymä ikkunasta lähimpään puuhun tukevat tuota suhdetta, valottavat kausaaliketjuja. Sitä vastoin suhteemme öljyyn muistuttaa Salmisen ja Vadénin mukaan ilmiötä, jota Freud kutsui termillä die Isolierung (eristäminen). Heidän mukaansa yksityisautoiluun liittyvä lähes myyttinen vapaudentunne, jota populaarikulttuuri on taidokkaasti kuvannut, tukeutuu polttonesteen alkuperän merkitsemättömyyden kokemukseen - siihen, ettei meille ole eikä tarvitse olla "väliä" siitä mistä bensamme on peräisin. Kirja esittää, että näillä kokemuksilla on 1:1 -keskinäisriippuvuus: autoilun vapautta ei koettaisi, jos bensan alkuperällä olisi väliä.

Öljyn huumaava sumu, tyystin paikallisuuden ylittänyt, on kaikkialla ympärillämme, mutta samalla se on vaikea huomata. Puhtaasti tiedollisella tasolla voimme esimerkiksi olla selvillä elämäntapamme lähes totaalisesta öljyriippuvuudesta (Saksan puolustusvoimien tilaaman öljyhuippuraportin mukaan 95 prosenttia teollisesta tuotannosta - johon sisältyy sivumennen sanottuna myös elintarviketuotanto - on tavalla tai toisella riippuvaista nimenomaan öljystä), mutta arjen pyöriessä business as usual -rataansa tämä tieto ei mitenkään yllä meihin, hetkauta, havahduta. Miettimättä myös yleensä jää, miten perustava on öljyn ja siihen liittyvän kokemuksellisen katkoksen rooli kaupungistumisessa, globalisaation näennäispakossa ja modernin kokemuksessa itsessään, pyhyyden haipumisessa. Eikä ihme; öljyn tuoma vauhti on ollut kova, liian kova. Jos öljy on elämäntapamme sokea piste, on se myös vauhtisokeuden tuoja. Koko ilmiö on ajallisesti tavattoman nuori. Helposti saatava öljy astui kuvioon vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun sitä alettiin pumpata Pennsylvanian tuottoisilta kentiltä. Sille ei aluksi edes keksitty tarpeeksi käyttökohteita; valopetroliksi jalostettuna se sentään säästi joitakin valaita joutumasta lamppuöljyksi.

Palataksemme nyt muoviesineisiin, miten öljyyn liittyvä alkuperättömyyden kokemus näkyy ja tuntuu niissä? Annetaan Salmisen ja Vadénin päästellä parastaan seuraavassa pitkässä sitaatissa (s. 130):

Kulutusesineet kertovat öljyn kokemuksesta. Muoviset massatuotteet ovat sileitä, puhtaita, helppoja, "huoltovapaita". Ne eivät ruostu eivätkä lahoa, eivät kasva bakteereja. Muoviesinettä ei korjata - koska sitä ei voi korjata, ja koska tilalle on saatavissa toinen täsmälleen samanlainen. Muoviesine ylipäätään on harvoin tietty. Siltä puuttuu tämyys, koska se voitaisiin vaikka yön aikana salaa vaihtaa vastaavaan, eikä käyttäjä huomaisi asiaa. Vaihdettavuus, etäisyys, puhtaus eivät kuitenkaan pysy irti kokemuksesta vaan imeytyvät sen ominaisuuksiksi vierauttamisena. Muoviesineiden abstraktisuus ja alkuperättömyys on koettavissa toisinaan brutaalissa, toisinaan huolellisesti hiotussa ulkomuodossa. Näiden tuotteiden nihilistinen elinkaari öljylähteeltä kaatopaikalle on ilmeinen, mutta muovinen esineellisyys kaikessa hygieenisessä loistossaan pyrkii peittämään tämän itsestäänselvyyden historiattomana, muuttumattomana ja tulevaisuudettomana. Muoviesine on eräänlainen materiaalinen universaali ja esineellinen absoluutti, jolla ei ole suhdetta aikaan, paikkaan tai käyttäjäänsä. Se maailmallistuu ja yksilöityy lähinnä vain lopullisesti hajotessaan.

Toisaalta öljyesineiden estetiikkaan kuuluu myös niiden pysyvyys ja ajattomuus, osittain myös suorastaan myrkyllisyys - muoviesineitä ei voi olla ilman roskista, roska-autoa ja kaatopaikkaa. Aito muoviesine on jo roska, jäte. Hienoinkin petrokemiallinen tuote on ajallisesti katsoen hylätty. Öljyesinettä ei myöskään ole ilman liikettä, joka kuljettaa raaka-aineen ja puolijalosteet ympäri maailmaa. Liikenne, logistiikka kirjoittautuu esteettiseen kokemukseen edelleen vierauttamisena, jossa etäisyydet tuotannon, käytön ja hylkäämisen välillä eivät tunnu, vaan koostavat helppouden ja välittömyyden.

Ihminen perustellusti empii polttaa tyhjää muovikanisteria, hän kavahtaa siitä kiemurtelevaa myrkyllistä keltaista savua ja sähisten putoavia tulipisaroita. Samoin muovin maaduttaminen pihan perällä tekee tiukkaa niin puutarhurille kuin hajottajavoimille ja hukkamuovin sulattaminen talteen ja muoviraaka-aineen työstö uuteen muotoon ei kuulu yhdenkään tavallisen ihmisen taitoihin. Muovi on vieraampi kuin kiinalainen, vaikka Kiinasta moni muoviesine tuleekin.

Säröytyneen muoviesineen halkeama ulottuu sen olemuksen ytimeen saakka. Kenties japanilainen wabi-sabi -periaatteen harjoittaja voi nähdä rikkonaisessa muoviesineessä syvää merkitystä ja tyydyttävyyttä, ilmaiseehan epätäydellisyyden merkki universaalia pysymättömyysprinsiippiä ja siksi näennäisvirheettömyyttä totuudellisempaa esteettisyyttä. Useimmille meistä rikkoutunut muoviesine paljastaa kuitenkin liian selvästi kertakäyttöisyyden kasvot. Esine häiritsee, koska se on tavallaan pettänyt meidät - näytettyään aluksi syntymättömältä, aina-olleelta, ja siksi ajalle immuunilta.

Pula-ajan ihminen joutui jo kauan sitten hämmennyksen valtaan muovin kanssa. Toisin kuin aiempina vuosina, jossain vaiheessa materiaalia alkoi tulvia tupaan isoissa määrin. Ja kuten jo todettua, sen uudelleenmuokkaus tai edes omatoiminen purkaminen ja hävittäminen ei luonnistunut. Allekirjoittanut muistaa, että 1970-luvulla viilipurkit otettiin kotona talteen; ne pestiin ja kasattiin odottamaan jotain mahdollisesti kajastavaa käyttötarkoitusta. Yhteen purkkiin saattoi laittaa muttereita, toiseen kerätä prikkoja ja kolmannen käyttää pensselin liottamiseen päiväkodin vesiväritunnilla. Mutta kun purkkivyöry kasvoi, nosti pula-ajan sukupolvi kädet pystyyn ja aloitti - luonteelleen vieraan ja siksi tuskallisen - roskapussin täyttämisen tunnusmerkillisesti rapisevalla ja ritisevällä plastiikalla. Useat rintamamiestalotaloudet eivät Helsingissäkään 1970-luvulla olleet tehneet sopimusta jätehuoltofirman kanssa, vaan vanhaa tottumusta seuraten hyödyntämiseen, polttamiseen tai kompostointiin kelpaamaton jäte - kerran niin pienimääräinen - kipattiin kottikärryllä lähimetsän juoksuhautoihin ja pommikuoppiin. Tähän hommaan allekirjoittanutkin osallistui pienenä, pontevasti kottarin Kontionmäelle puskien. Toisin kuin metallin tai edes kumin, muoviroskan metsään dumppaaminen tuntui kuitenkin jokaisesta luonnottomalta: kuin jonkin diobolisen alienin laskemisesta irralleen. Vaihe jäi lyhyeksi.

Hämmennyksen tunne muovin suhteen jatkuu. Jokainen kerta muovia poisheitettäessä teko tuntuu vieraannuttavan nihilistiseltä ja samalla kohtalokkaan väistämättömältä, tilanteeseen ja esineeseen sisäänkirjoitetulta Joskus mielessä käy myös tieto siitä, että maailman merissä pyörii jo viisi valtavaa muovipyörrettä. Näistä suurin on Tyynemeren jätepyörre (Great Pacific Garbage Patch), joka sisältää muovia painossa mitattuna kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Mikroskooppiseksi jauhautuessaan muovi sisäistyy ravintoketjuun niin kuin hallitsemattomaksi päästetty ala-aine vain voi. Mikään luonnon eliöistä ei pysty hajottamaan muovia. Vain aurinko voi pilkkoa sen molekyylitasolle, mutta eliöt eivät pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä. Vai ehkä sittenkin. Tutkijat löysivät Sargassomereltä 2011 bakteerin, joka pistelee muovia tyytyväisenä poskeen. Ehkä siinä on meille vielä arvaamattoman tärkeä pikkuystävä. Vähittäiskaupat nimittäin jakavat asiakkailleen vuodessa 100 miljardia muovikassia pelkästään EU-maiden alueella. Näitä käytetään keskimäärin yhden kerran, 20 minuuttia, jonka jälkeen ne ovat jätettä.

Tietyn ajattoman ja hauraan unohduksen, lämmönläikähdyksen, saa käyttämällä mahdollisimman pitkään muovipussia, joka on vuosikymmeniä odottanut vuoroaan palvelukseen. Pula-ajan hamstraaja tuskin kokisi, että se "paha päivä", jonka varalle tavaraa säästettiin, on nyt täällä, mutta ainakin voimme jakaa pyrkimyksen suunnasta parempaan - mitä kaikkea se sisältääkään.

Sitten kun Ruotsiin asti päästiin, ostettiin voita. Muovikassi otettiin totta kai, kun sellainen saatiin, mutta todennäköisesti se viikattiin heti kaupan ulkopuolella ja voipaketit laitettiin omaan kangaspussiin.

Jos muovi vielä kiinnostaa, niin jatkolukemiston paikka on tositarina siitä, mitä 28 000 leluankkaa voi opettaa:
http://www.mnn.com/earth-matters/wilderness-resources/stories/what-can-28000-rubber-duckies-lost-at-sea-teach-us-about-

Marrasmobiileita: tuokiokuva eräästä romuautoryteiköstä

Syksy on ollut vähäsieninen, mutta aarnimaisella metsällä oma kumma satonsa.

Erään läheisen ihmisen isoäiti oli ihmetellyt, kun lapsenlapsi ei ajokortti-ikään varttuessaan ollut innoissaan autoista. "Voi lapsiraasu, en kyllä ymmärrä sinua. Sehän on niin hienoa ja ihmeellistä, että Suomessa nykyisin pääsee autojen avulla joka paikkaan, sen kun ajaa perille", oli isoäiti tuumannut. Ikänsä puolesta hän oli ehtinyt kokea ajan, jolloin autoja todellakin oli vain harvoilla ja valituilla ja hevospelit olivat Helsingissäkin niitä verrattomasti yleisempiä. Tuolloin autoja tervehdittiin kaupungin katusaasteongelman, lantaläjien, poistajana.

Auto on esine muiden joukossa, mutta todellisuuspiirimme räjäyttäjänä, potentiaalisesti tappavana ohjuksena, viranomaispikkutarkkuuden ja veronlypsyn loppumattomana aarreaittana sekä muotoilun, kulttuurihistorian ja teknologisen innovoinnin dynaamisena ilmentäjänä sillä on ollut aivan erityinen hohteensa ja merkityksensä. Latausta lisää auton kaksiteräinen asema ympäristökatastrofin symbolina ja toisaalta elämäntapamme välttämättömäksi muodostuneena mahdollistajana.

Uusia automalleja kuolataan yhä ja kilpavarustelumentaliteetti jyllää, mutta silti viime vuosina suhde autoon on entiseen verrattuna arkipäiväistynyt ja kertakäyttöistynyt. Tämä näkyy esimerkiksi siitä, että autoyksilöille ei olla enää niin uskollisia kuin joskus. Ennen ei ollut ihme eikä mikään, jos omistajalla oli sama hellyydellä puunattu auto kaksikymmentä vuotta - se oli milteipä perheenjäsenen asemassa. Samalla oma vähentynyt kansanperinteensä on ruohonjuuritason jobbarihenkinen autojen kerryttäminen. Kaikki ovat nähneet pihanlaitojen kirjavia peltinäyttelyitä, joissa autot seisovat sijoillaan vuosia, täyttävät tontin ja pursuavat metsän puolelle.

Eräässä espoolaismetsikössä herättää liikutusta autokertymä, jonka "parasta ennen" -päiväys on mennyt vuosikymmeniä sitten. Tapauksen taustalla saattaa vaikuttaa vanhan kansan miehen ehkäpä pula-ajalta periytyvä halu laittaa tavaraa syrjään "pahan päivän varalta". Jossain vaiheessa homma vaan luisui lapasesta. Autot röykkiöityivät ja rönsyilivät, mies asumuksineen jäi pieneksi niiden keskelle. Sijansa pelleiltä löysi jäkälä, vihertävä sienikerros ja maatuvien neulasten pronssijuonteet. Ja joka vuosi autot olivat entistä kauempana käyttökelpoisuudesta tai siitä, että joku olisi mahdollisesti kiinnostunut niistä. Kuntakin keksi aloittaa autoista kiusaamisen, vaikka ne eivät ulkopuolisten alueille näkyneetkään isolla metsäpalstalla. Singottiin sana "ympäristörikos" eikä ehkä aiheetta. Miehen voimat eivät enää riittäneet tällaisiin matseihin eikä myöskään autojen haihduttamiseen. Mies meni, autot jäivät.

Aamu oli kuurainen ja kirkas, kun vaelsimme haipuvan pellin metsään. Retkestä jokunen kuva ohessa.

Metsikkötien yläpäässä alkaa hylkyvyöhyke.

Postibussi on puiden tiukassa halauksessa.

Lisää busseja ja paku. Ajoneuvojen maakontakti on täydellinen.

Miltei mikä tahansa yksityiskohta tuntuu sanovan "parempi eilinen".

Puita katkonut myrsky on pyyhkäissyt alueen ylitse.

Mies ei kerännyt ainoastaan autoja, vaan muutakin hyötytavaraa.

Bussi on perustettu huoltoa varten vai ollakseen rakennus, vaikea sanoa. Kaasupullot näyttävät potentiaalisen hazardilta romulta.

Jännä tynnyriviritelmä.

Renkaista ei ole pulaa.

Jos pyörisi silmät kiinni ympyrää ja heittäisi umpimähkään jonnekin kiven, kilahtaisi se lähes varmasti romppeeseen.

Kevyen kuorma-auton raskas lepo.

Tämä postibussi on jo kunnolla metsittynyt.

Vuosina 1942-1989 toiminut tamperelainen Ajokki Oy teki paljon koreja postibusseihin.

"Matkustamme Energiansäästölinjalla. Tule sinäkin!"

FSO Polonezin maatumista on hidastanut paikka jalustalla.

Myrskynkaatojen takana on miehen talo.

Kantoveden varassa olleessa kodissa on kylppäri ollut pihalla.

Onko talossa ollut virastoissa hyväksytetyt rakennuspiirustukset ja kaikki muut nykyaikaisen kunnan hienot luvat - se on kysymys, jolle nauraisivat harakatkin.

Makuuhuone on mullin mallin ja ikkuna rikki.

Tyylistä on pidetty huolta, vaikka olot olivat vaatimattomat. Ruskeat kravatit uhkuvat 1970-lukua. Sängyn laidalla oli lukemistona Lada 1200:n ohjekirja. Henkilökohtaiset dokumentit kertoivat asukkaan synnyinvuodeksi 1928. Pula-aikana hän oli siis jo miehen iässä.

Lisää rengasvarantoa.

Elektroniikkaa.

Oma vartiotorni.

Tämä Polonez on haalittu pahasti kolaroituna - tai sitten se on viime hetkellä kiskaistu syrjään romuttamon käsittelystä: "Seis! Tuon haluan."

Mäki kohoaa ja sen päällä on lisää autoja. Näidenkin peltikuorien sisällä on koettu käsittämätön määrä ajatuksia ja tunteita kautta elämänkirjon.

Lehdetön vuodenaika auttaa suuresti muotojen juhlaa paljastumaan silmälle.

Ei kiirettä enää.

Ken muistaa Toyota Coronan...

... tai kun autot näyttivät sisältä tältä eivätkä miltään avaruusaluksen ja viihdekeskuksen hybridiltä.

Tulipunainen Kupla kunnolla kumollaan.

Rinteen pitkulaiset parakit seisoivat kerran suorassa, mutta takatuenta on pettänyt. Sisällä lattia viettää jyrkästi kuin Linnanmäen klassikossa Vekkula-talossa.

Yhä uusia renkaita.

Kokonainen tiheikkö rautaisia sänkyjä. Ehkä ne ovat peräisin jostain sairaalasta, asuntolasta tai armeijasta.

Mosa on napattu.

Tämä on niitä japsikärryjä, joissa tavoiteltiin amerikkalaista henkeä.

Eräs bussin luuranko.

Iso ja pieni kylki kyljessä.

Ruttuisia naamatauluja.

Pitkitetty kohtaaminen matkalla eri suuntiin.

Bussin sisäosa on muutettu pajaksi ja nippelivarastoksi.

HKL:n dösää käytettiin viimeksi 1971. Koululais- ja lastenliput eivät oikeuttaneet istumapaikkaan.

Bussin rattoisassa tunnelmassa on harrastettu myös kirjallisuutta.

Olisiko ympäristöesteettinen tappio, jos nämä raahattaisiin kaiken maastoon-tekeytymisensä jälkeen kaatopaikalle, uuteen tylyyn ympäristöön, äkkituhoon? Ne inhottavat liemet mitä romuista on voinut luontoon valua, ovat jo sen tehneet - nyt jäljellä on viattomuus ja tilapäisyyden hartaus.

Tässä kohtaa pysähdymme ja nousemme kyydistä.

Syrjäseutu-blogin uusimmassa artikkelissa haastatellaan vanhoihin koneisiin erikoistunutta urbaania tutkimusretkeilijää:
http://syrjaseutu.blogspot.fi/2013/10/haastattelu-joona-hamm-vanhat-koneet.html

Kahden vuoden takainen autokuvastomme löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/11/puskabilikoita-ja-muita-automobiileja.html