Terveysmetsään: vierailijaksi uuteen blogiin

 Metsän vihersalissa odottaa tervehtyminen.

Kun esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian oppeja parikymmentä vuotta sitten muodostettiin, oli tilanne se, että periferian yhtäläistä merkitystä keskuksen rinnalla saattoi kyllä perustella teoreettisesti, mutta ei juuri numeroin. Periferian arvoa omana itsenään ei voitu osoittaa mittauksin eikä varsinkaan talouden kielellä, kassakoneiden kilinällä ja kohoavilla käyrillä. Tämän vuoksi periferia oli alistettu henkipaton asemaan. Sen itseisarvon näkeminen oli jäänyt korkeintaan haaveilijoille ja sivullisille, mutta ei järkivetoisille ja tulosvastuullisille ihmisille, jollaiset tuppaavat olemaan vallan kahvassa. Tämä koski rakennettua periferiaa, uneliaita syrjänurkkia, mutta ennen kaikkea periferian arkkimuotoa, luonnonympäristöä. Sillä oli tunnustettua taloudellista arvoa raaka-aine- ja rakennusmaareservinä, mutta ei omana koskemattomana itsenään muutoin kuin kenties paikallisesti turistibisneksen muodossa.

Kaikessa hiljaisuudessa maailmalla kuitenkin tapahtui. Muutamat pioneeritutkijat olivat 1980-luvulla alkaneet selvittää luonnossa oleilun terveysvaikutuksia. Tulokset olivat vakuuttavia ja niitä virtasi lisää. Luonnossa oleilu - jopa pelkkä luontokuvan katselu - paljastui tehokkaaksi kokonaisvaltaiseksi tervehtymisen keinoksi, jonka vaikutus pystyttiin osoittamaan niin psykologisin kuin fysiologisin mittauksin. Jylhistä salomaista lumoutuneiden runoilijoiden ja Henry David Thoreaun kaltaisten luonnon tulkkien todeksi tietämä periferian itseisarvo siis vihdoin löysi lähestymistavan, jota keskuskin ymmärsi ja kuunteli. Miltei pakkohan oli, kun huomattiin, että ne leikkauspotilaiden joukot, jotka saivat nähdä luontoa ikkunastaan tarvitsivat vähemmän kipulääkitystä ja kotiutuivat nopeammin kuin ne, jotka joutuivat katsomaan tiilipihaa. Sairaalassa makuuttaminen on kallista, sen keskuksen kvestori tilikirjojensa äärellä hyvin tiesi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Kärsivällisyyttä vaatii kuitenkin se siirtymä, että tutkimustuloksia aletaan laaja-alaisesti hyödyntää käytännössä. Olisiko aika jo kypsä? Jokainen voi aloittaa ainakin itsestään - menemällä metsään ja hengähtämällä.

Luonnon tutkituille terveysvaikutuksille altistamiselle on Suomessa erikoistunut pienyritys Luonnontie. Erinäisiä allekirjoittaneen tekstejä voi jatkossa, aika ajoin, lukea myös Luonnontien ylläpitämästä uudesta Terveysmetsä-blogista. Tänään Aleksis Kiven päivänä meitä inspiroi maisema, joka sai kansalliskirjailijamme kynän juoksemaan; luonnon ja luovuuden suhde siis.

http://www.luonnontie.fi/maisema-josta-aleksis-kivi-inspiroitui/

Kunniakierros vesiposteille

Arjen designia tyylikkäimmillään. Vesipostit lienevät vanhimmat yhä vakituisista kadunkalusteistamme.

Taannoin kirjoitimme Vartiokylän kesämökkeilyhistoriasta. Siltä pohjalta suuntaamme nyt uuteen aiheeseen, nimittäin Helsingin liepeiden vesihuoltoon julkisten vesipostien muodossa. Vesipostien tähti on laskussa, mutta funktio ajaton, jokaisen solumme siunaama.

Niin Vartsikan kesämökkikanta kuin vakinainen asutus sai pitkään - jonnekin 1960-luvulle - odottaa vesi- ja viemäriputkia. Sama päti tietysti monessa muussa pääkaupunkiseudun periferiassa. Omilla ja naapureiden kaivoilla siis rampattiin sinkkiämpärit keinuen, kunnes vesijohdon runkolinjat lähestyivät ja toivat ensiapunaan sinne tänne sijoitetut vesipostit. Joillekin nämä säilyivät ensisijaisena vedensaantipaikkana. Ainakin vielä 1990-luvulla näki vanhoja miehiä kärryjen kanssa, jotka kävivät täyttämässä kanistereita vesiposteilla.

Ehkä nyt viimeisetkin alueen taloista on vesiverkossa. Vesiposteilla on joka tapauksessa silmin nähden hiljaista ja osa niistä on kadonnut historian hämärään. Kyseisiin kapistuksiin liittyy omakohtaisia muistoja. Niillä on lukemattomat janot sammutettu varsinkin lapsuuden ikuisen pitkinä kesinä; tapana ei ollut roudata mukana juomapulloja niin kuin tätä nykyä skidienkin keskuudessa näyttäisi olevan yleistä. Eräs vesiposti (jo kadonnut Keltanotien ja Kukkaniityntien risteyksessä) toimi myös hengailupaikkana.

Tarkemmin ajateltuna vesiposti on kerrassaan hieno asia. Sen jalo idea on olla yleishyödyllinen ja maksuttomuuden periaatetta noudattava. Hapen jälkeen akuutein perustarpeemme on vesi; on helvetillistä hoippua nestehukassa ja yhtä autuaallista saada siihen helpotus. Vesiposti edustaa samaa jatkumoa kuin ammoisista ajoista lähteet, keitaat ja kaivot ympäri maailmaa. Ne ovat sivilisaatiotakin syvemmälle ulottuvia elämän maamerkkejä. Niissä maanalaiset virvoituksen virrat nousevat esiin ja saavat niin ihmiset kuin eläimet kumartumaan puoleensa spontaanin hartauden vallassa.

Tässä kuvakatsauksessa teemme kunniakierroksen Vartiokylässä yhä sijaitseville neljälle vesipostille.

Lappeentien ja Valkealanpolun risteyksessä on harmaaksi maalattu vesiposti.

Tuttu kolahtava kiskaisu kahvasta ei aluksi tuota mitään tulosta. Sitten alkaa kuulua vaimeaa pihinää. Vesi nousee jostain syvältä. Postia ei ole selvästi käytetty aikoihin. Vesi lorrottaa lopulta aika laiskasti, valuen suoraan rehottaville ruusuille. Joka tapauksessa posti pelittää ja se herättää ilahtumisen.

Lappeentiellä on tämäkin posti, Puolimatkanpolun risteyksessä. Matkaa edelliselle on vain parisataa metriä.

Pitää aluksi ihailla laitetta. Muotoilu on tiettävästi 1940-luvun lopulta. Yksityiskohtana kannattaa huomata ämpärin tueksi tarkoitettu pykälä syöksyputken nokalla. Tässä nähty vihreä väri on yleisin.

Vesi ilmaantuu nopeasti ja juoksee reippaan oloisesti; tämä posti on hyvässä vedossa, mahdollisesti vielä säännöllisesssä käytössä.

Kiviportintien ja Suomenniementien kulman posti näyttää kärsineeltä.

Mitä on tapahtunut? Valurautainen nokka on hakattu irti ja hattu puuttuu, ja onpa koko posti vinossa. Kaltoinkohtelun rajuus on sitä luokkaa, että sen takana lienee virallisen tahon edustajat. Yksi vaihtoehto on, että lumiaura on tintannut kapistusta nokkaan.

Harvinainen tilaisuus kurkistaa vesipostin sisuksiin.

Vesiposti toimii hautamuistomerkkinä itselleen.

Ollaan siirrytty Vehkalahdentien ja Ruotsinpyhtääntien risteykseen, Vartsikan neljännelle ja viimeiselle vesipostille.

Hieman orpo on tämäkin nykyajassa, jossa aluetta leimaavat uudenkarheat ja jopa pöyhkeät pakettitalot.

Tässäkin pilkottaa punaista maalia. Ilmeisesti se on ollut postien väri joskus monta vuosikymmentä sitten. Messinkikahva ihan kutsuu tarttumaan.

Testikierroksen voimakkain vesisyöksy! Juuri tällaisella teholla vesi losahti silloin muinoin, kun tapana nappuloiden kesken oli, että kaveria varten pidettiin raskasta kahvaa ylhäällä - sopivan hillitysti vettä norottaen - ja juuri kun tämä oli kumartuneena keskittynyt juomiseensa, pantiin täysi hööki päälle. Jekku se pienikin.

Yleisiä vesiposteja (viralliselta nimeltään "vapaaposti") on pääkaupunkiseudulla tiettävästi yhä 102 kappaletta. Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) mukaan vähällä käytöllä olevista vesiposteista katkaistaan vesi ja jos kukaan ei valita noin vuoteen, posti puretaan. Löytyy kuulemma jo nuoria aikuisia, joilla vesipostin näkeminen ei sytytä mitään lamppua - kapistuksen käyttötarkoitus on heille tuntematon.

Loppusanamme saamme kaukaa Japanista, Kioton pohjoispuolella sijaitsevalta Kibunen pyhäköltä. Sen kaivolla on seuraava teksti, joka sopii mietiskeltäväksi myös vesipostilla (lähde: Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002).

1. Mikä toimii itsestään ja saa aikaan toiminnan muissa - vesi.
2. Mikä alituisesti ja lakkaamatta etsii etenemisväylän - vesi.
3. Mikä on itsessään puhdas, pesee pois epäpuhtaan ja on kyllin runsas sisällyttääkseen itseensä sekä puhtaan että mutaisen - vesi.
4. Mikä esteen kohdatessaan muuttuu rajuksi ja ylittää voimansa satakertaisesti - vesi.
5. Suunnattoman laajana se täyttää valtameren; haihtuu muodostaen höyryä ja pilviä, muuttaa muotonsa lumeksi ja rakeiksi, jäätyy muodostaen jalokivenkirkkaan peilin, mutta ei koskaan menetä alkuperäistä luontoaan - vesi.

Pääkaupunkiseudun asukkaat voivat tarkistaa lähimmän vesipostinsa sijainnin tältä kartalta ja käydä diggailemassa paikallista keidastaan - vielä kun se on mahdollista:
http://www.hsy.fi/vesi/vesihuoltoverkostot/Sivut/vesipostit.aspx

Aiemmin tänä vuonna esittelimme järvenselän Päijänteellä, josta miljoonapäinen hörppy- ja läträyslössimme vetensä imaisee:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/06/mista-voda-hanaan-lurahtaa-paijanne.html

Paluu Kivikon sotavankihaudalle

Punahaudan ympäristö on uudessa uskossa.

Tuli käytyä pitkästä aikaa Itä-Helsingin Kivikossa. Nyt puhutaan siis ainakin 20 vuoden tauosta. Aluetta ei ollut tehnyt mieli nähdä sen jälkeen, kun se siirtyi valtiolta Helsingin kaupungille ja joutui erinäisten toimenpiteuden kohteeksi. Milteipä freudilainen torjunta oli astunut kehiin, alueen välttely. Sitä tiesi, että siellä oli tapahtunut jotain peruuttamatonta ja omien vanhojen muistikuvien rikkumattomina pitäminen tuntui houkuttelevimmalta. Nyt oli viimein aika kohdata paikan nykytodellisuus.

Kivikossa toimi armeijan perustama Malmin ampumarata, joka lakkautettiin 1993. Laukausten katoaminen oli lähtölaukaus. Kaupungin rakennus- ja aluehygieniakoneisto syöksyi liikkeelle. Se oli vimmainen kuin olisi joutunut odottamaan tilaisuuttaan puuhun köytettynä. Sen edessä avautui jotain Helsingissä niin harvinaiseksi käynyttä: noin kolmen neliökilometrin villi, varjoisa, kastroimaton maa, jota joskus oli kutsuttu "Kontulan Lapiksi". Itse ampumarata kattoi toki siitä vain pienen osan.

Muutosvirtaan huuhtoutui lapsuusvuosien jumalainen seikkailuvaltakunta erämaisine kalliometsineen, vaskitsoineen, nastakehrääjineen, rämelaikkuineen, bunkkereineen ja tuppoisesta heinikosta kerättyine savikiekkoineen. Fyysisestä maailmasta kaikkosivat ne hiljaiset takatiet, joilla oli saanut treenata isoisän Fordilla ajoa 12-vuotiaana sunnuntaiaamun pehmeän valon siivilöityessä vehmaiden lehtimetsiköiden läpi ja myöhemmin rymisyttää kaverin Rakki-nimistä mustaa mopoa, jonka iskarit saivat pärjätä ensimmäisen maailmansodan aikana paikalleen kilkutetun mukulakiveyksen kanssa. Näyttämöltä poistuivat kosteat koiranputkiniityt, joilla armeijan hevoset viettivät kesälaiduntaan. Ja Paukkulanmajan muhkeat syreenipensaat ja niiden tuoksu juhannusajan valoisassa yössä ja itse tummahirsinen rakennus, jonka seinälle oli tyylitelty puuleikkauksin Suomen vaakuna.

Alueen muutos jatkuu edelleen kohoavien kerrostalojen muodossa. Toisaalta on Kivikossa yhä runsaasti metsää - laidoiltaan pahoin nakerrettua mutta kuitenkin - ja alueen pohjoisosassa Helsingin toisiksi korkeimmaksi paikaksi kohoava rakentamaton kallioylänkö. Entisen rauhan kokeneelle on erikoista nähdä ihmisten suurilukuisuus alueella. Kivikko - valtaväylien rajaama perukka, takavuosien epämääräinen unhon sumppu - on tullut viralliseksi ja kunnialliseksi paikaksi, jossa käy kuhina.

Eräs Malmin ampumaradan perämetsien omituisista asioista oli aina ollut venäjänkielisellä tekstillä varustettu muistokivi. Nimistä ja vuosiluvuista ymmärsi, että se oli toisen maailmansodan sotavankien joukkohauta. Tällaiseksi se myös vahvistui, kun asiasta sai tiedonmuruja. Haudassa lepää 34 punasotilaan ruumista. Lähes kaikki kuolivat talvella 1941-42, kun maassa vallitsi käytännössä nälänhätä. Menehtyneistä suurin osa oli työskennellyt Kontulan suolla turvetta kuokkien. Hautamuistomerkki sijaitsi hyvin syrjähenkisessä nurkassa aluetta, synkeässä metsässä, jonne poikettiin - jos poikettiin - vähäiseltä tientapaiselta.

Nyt Anno Domini 2013 oli suuri haaste löytää tuo paikka uudestaan, sillä metsä ja siellä kulkenut tie oli kadonnut. Alue oli muuttunut eräänlaiseksi postmoderniksi teemapuistoksi, jonka maasto kumpuili manipuloidun hallusinatorisesti ja jossa oli radat frisbeegolfille ja krossipyöräilylle ja jokin hiihtohallikin. Park-nimillä niitä kutsutaan, frisbeegolfpark. Hauta kuitenkin löytyi jokseenkin vaistonvaraisella suunnistuksella. Sen ympärille oli säästetty pieni laikku metsää. Alla lyhyt kuvaraportti paikasta. Etenemme yleisnäkymien ja eräiden jäännösten kautta varsinaiselle kohteelle.

Yleisnäkymä Kivikon "Paukkulanpuistoon". Suurmaisemassa mikään ei muistuta siitä, millainen se oli parikymmentä vuotta sitten.

Aitoja kummallisten autioiden alueiden ympärillä. Useampi sivuportti oli avoinna, eli kulkua ei sinällään haluttu estää. Kuvassa näkymä tasalinjainen mäki on keinotekoinen.

Jossain näillä main oli lautaisia kojuja ja pieniä torneja. Jälkimmäisistä singottiin savikiekkoja.

Aivan uusi näkymä.

Entiseen ampumarataan liittyen löytyy kuusikko, joka istutettiin vuoden 1937 ammunnan maailmanmestaruuskisojen kunniaksi.

Tämä on voinut olla ampumaradan paviljongin eli Paukkulanmajan (jonka kakrut polttivat 1995) kylmäkellari. Toinen vaihtoehto voisi olla ammusvarasto.

Ampumarataan liittyy myös tämä betonirakenne...

... ja pätkä muuria...

Vaellus jatkuu. Maastossa kohtaa kummia rakenteita, kuten kuvassa näkyvän korkeaa kalliohuippua hallitsevan lavan. Ilmeisesti siltä on tarkoitus heittää frisbee.

Nyt on kuitenkin havaittu venäläisvankien hauta.

Haudan luona vetelehtii yllättäen kaksi vartijaa. Viereinen teollisuuskiinteistö hätkähdyttää. Kartta kertoo Kivikonlaita-nimisestä teollisuudelle pyhitetystä tiestä, jonka varrelle on nousemassa vielä paljon halleja.

Kalmistonsyrjä osoittautuu spaddumestaksi.

Todennäköisesti vain haudan läsnäolo on estänyt, ettei aluetta ole senkin kohdalta rakennettu. Valtakunnanrajan itäpuolella vastaavia estoja ei kaiketi tunnettaisi, mutta vihollisen - nykyisen tai entisen - haudan kunnioittaminen on sivistystä.

Tarkoitus pyhittää järkyttävää muovi-kitschiä olevan seppeleen. 34 jäbää ovat kaukana kotoaan, mutta eivät unohdettuina. Kuka sitten seppeleen onkaan laskenut, on merkillepantavaa, että neuvostoliittolaisten sotahaudat ovat myös vanhojen suomalaiskommunistien pyhiinvaelluskohteita - tämä kävi ilmi, kun aiemmin tänä vuonna tutustuimme Hangossa sijaitsevan neuvostohautamuistomerkin vieraskirjan sisältöön.

Kuluvalla viikolla tulee 70 vuotta täyteen erikoislaatuisesta tapauksesta, jonka näyttämönä Malmin ampumarata sai palvella. Syyskuun 29. vuonna 1943 radalla ammuttiin viimeinen Suomessa teloitettu nainen, helsinkiläinen ompelija Martta Koskinen. Hän oli ilmeisen monella tapaa vehkeillyt kommunisti, joka sai tuomionsa maanpetoksesta. Viimeisinä sanoinaan hän tarinan mukaan huusi kuolemaa Rytille, Mannerheimille ja Tannerille (jälkimmäinen oli kylläkin yrittänyt muuttaa kuolemantuomion elinkautiseksi). Samalla kertaa teloitusryhmän eteen joutui sotilaskarkuri ja vakooja Olavi Heiman, Koskisen kavaltanut apuri. Teloitettujen käsittely jäi kurinpitorangaistuksiaan kuittaaville rikollisvangeille. Nämä hautasivat puhkiammutut kalmot Malmin hautausmaan irtolaisille tarkoitettuihin rivihautoihin.

****

Kivikon kenttäkäynnistä voisi summata seuraavaa. Vaikka suunnilleen tiesi mitä odottaa, oli silti erikoinen kokemus nähdä paikkoja, jotka vielä jostain yksityiskohdasta nippanappa tunnisti ja osasi sijoittaa muistin kartalle - ja paikkoja, jotka olivat uusiutuneet tunnistamattomiksi kuin oudon taian voimasta. Etenkin entisen ampumaradan tienoolta maisemat oli kaulittu, vaivattu ja letitetty kuin pullapitko, suurelta osin lyijysaastuneen maaperän massiivikäsittelyn kautta. Unessa tapahtuu sellaista, mutta valve panee paremmaksi.

Buddhalaisuuden opettaja Tara Brach on suositellut asiaa nimeltä "radikaali hyväksyminen". Sen pointti on, että mikä tahansa nouseva ajatus tai tunne kannattaa ottaa lähtökohtaisesti ok-juttuna. Mielensisältöjen kieltäminen ja tuomitseminen ei ole hyödyllistä eikä auta niiden käsittelyssä, mutta niiden täyssydäminen salliminen on paasikivimäistä tosiasioiden tunnustamista ja samalla vapautumisprosessin nalli. Radikaaliin hyväksymiseen pyrkien tuli Kivikkoa katseltua. Hyväksynnän saivat melankolian, kummastuksen ja tyrmistyksen tunteet. Ja myös se eräänlainen suloisenkatkera kamaran katoaminen, siiville heittäytyminen vapauden ja vaaran väreineen, joka ympäröi tilapäisyyden pyhää yksinkertaisuutta.

Oli erikoista huomata ikävöivänsä ampumaradan äänimaisemaa, mutta niin vain kävi. Siinä hypnoottisesti, merkillisen levollisesti toistui aina sama tuttu sointupari: lyhyt mölähdys - haulikkoampujan merkki savikiekon sinkoajalle - ja sitä seuraava muhkea tussaus.

Saksalaisten sotavainajien hautausmaalla kävimme kaksi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Venäläisvankien työmaana toimineen turvesuon kohdalla on nykyisin ei enempää eikä vähempää kuin rakkauden temppeli:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/02/rakkauden-temppeli-kontulan.html

Syyssuvannossa: porvoolaispaatit viimeisessä satamassaan

Vinosti kävi, tuumasi sinipaatti porvoolainen.

Epäilemättä kunniallisin loppu laivalle on saada merihautajaiset. Haikean juhlava ritualistinen upotus, jossa alus saa hitaasti vajota sen elementin syliin, joka antoi sille merkityksen ja elämän, kannatteli sitä kuin omaa lastaan. Ainakin ahdinkoon joutuneiden sotalaivojen tiedetään upottaneen itsensä (välttyääkseen joutumasta vihollisen saaliiksi), mutta todennäköisesti tapa on laajemminkin käytössä ympäri maailman meriä hankkiuduttaessa eroon loppuunpalvelleista aluksista. Toki ekologisin eutanasia purrelle on sen purkaminen, materiaalin palauttaminen hyötykäyttöön. Jollain tapaa inhimillisimmin, vanhuuden ja kuoleman aspektit hyväksyen, alus kuitenkin haipuu aktiivista inaktiiviin, kun se vain hylätään rannalle tai matalikolle luonnonelementtien hitaan mutta varman hajotustyön armoille. Kuntien järjestystoimelle tällaiset irtolaislaivat on kauhistus - niiden hävittämiseen ei yleensä löydy varoja - mutta rannikkomaisemalle ne antavat pikantin lisänsä ja elähdyttävät kulkijaa pelkällä läsnäolollaan.

Ammoin 1980-1990 -luvuilla Porvoontieltä näkyvällä Bölsfjärdenillä (Karhusaaren ja Majvikin välissä) istui karikossa siihen tarkoituksellisesti ajettu ja hylätty laiva. Sen nimi oli Gun. Metallinen valas ruosteisine kylkineen viritti maantiellä kulkemiseen säväyttävän kokemuksen. Kuin vanhaa tuttua sen näkemistä odotti, kun tietyn mutkan jälkeen alkoi alamäki ja ruovikkorantainen lahdenpohja aukeni hollille. Varmaan parikymmentä vuotta, ehkä enemmänkin, ehti Gunin linjakas olemus täydentää maiseman merihistoriallis-romanttista ulottuvuutta ja suoda lepopaikan lokeille. Sitten sen kylkeen tyssähti toinenkin, hieman pienempi autiolaiva. Gun oli saanut kaverin! Aluksilla oli esteettisen antinsa lisäksi oma meriturvallisuutta edistävä tehtävänsä, merkitsiväthän ne kavalaa kivikkoa veneilijöiden vältettäväksi. Pettymys oli lopulta melkoinen, kun Sipoon kunta oli kaapinut kassalippaansa pohjilta varat hylkyjen paloitteluun. Vaikka vuodet ovat vierineet, tulee yhä samaista Bölsfjärdenin kohtaa katsottua kuin odottaisi Gunin siihen palanneen. Lahdenpohja on nyt autio ja steriili.

Aavelaivojen traditio seudulla kuitenkin jatkuu. Hieman idempänä, Emäsaloon vievän tien laidalla Tolkislandetilla avautuu joutoranta, jolla atomi atomilta universumiin purkautuu kaksi mainiota purkkikuomaa. Toinen istuu siivosti rantasoralla, toinen kallistuu kuin kosmista huippausta tuntien matalassa vedessä. Luomme tässä kuvakatsauksessa katseen "Siniseen" ja "Punaiseen", kuten aluksia kutsumme vailla tietoa niiden oikeista nimistä.

Punainen on nostettu rannalle. Kaikki sen yleiskunnossa vihjailee edellisestä merimatkasta olevan vuosia ja viimeisen sataman löytyneen.

Lähistöllä on vedenvaivaama takametsä ja salamyhkäinen matala lahdenpohjukka. Ilmakuvan mukaan pohjukassa on jopa kolme hylkyä, ilmeisesti lotjaa. Tässä niistä yksi zoomilla tavoitettuna.

Rantaviiva huokuu epämääräisyyttä, hallitsemattomuutta, sanalla sanoen vapautta.

Sininen lepää matalalla.

Liikuttavaa kyllä, alus on kiinnitysköydellä mantereeseen yhdistetty - ikään kuin se muuten voisi ajelehtia pois.

Rantaan on pystytetty penkki syntyjen syvien mietiskelyä varten. Toisena tukipisteenä on perämoottorin irtotankki.

Nuotiopaikalle on päätynyt DVD-elokuva Wall Streetin valtias. Haaveilu on tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan rajattomuuden tunnetta tarjoava olotila, joka voi edistää onnellisuutta ja jaksamista ja myös palvella määrätietoista tulevaisuuden rakentamista.

Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana on meri, yhteys maailman kaukaisimpiinkin rantoihin.

Punaisen muodot ovat venusmaisen muhkeat.

Sininen tyyrpuurin puolelta.

Siinä missä kaikista laivoista tulee jossain vaiheessa jätettä, voi homman kiepsauttaa toisinkin päin. Seikkailijataiteilijat Tommi Taipale ja Teemu Takatalo kumppaneineen rakensivat jätteistä merikelpoisen purjealuksen, "pelastusalus" Silakan. Se laskettiin vesille loppukesästä 2010 Taivassalosta ja sillä käytiin muun muassa Eestissä. Alus on yhä olemassa ja bongattu taannoin Suomenlinnassa, mutta sen taivallus päättynee pian romutukseen. Silakalla vieraili vuosien varrella joukko ajattelijoita miettimässä Itämeren ja yhteiskunnan tilaa, pelastamassa siis maailmaa. Keskustelut ja silakkalaisten tarina on tallennettu juuri ilmestyneeseen kirjaan Pelastusalus Silakka:

http://www.yleisradio.net/index.php/projects/23-pelastusalus-silakka-kirja

Ikkuna tulevaisuuteen: hylätty turkistarha

Ruosteen raidoittama varjotalo sukeltaa esiin metsiköstä.

Usein hylättyjä rakennuksia nähdessään, nousee mieleen muiden tunteiden lomassa harmitus: miksi tuokin hieno saavutus ja toimeliaisuuden näyttämö on pitänyt päästää tärviölle. Toisinaan kuitenkin tapaa hylättyjä paikkoja, jotka tuntuvat saaneen juuri ansaitsemansa kohtalon. Melko lähellä Loviisan keskustaajamaa sijaitsee eräs tällainen. Syksyisellä pellonlaidalla kyyhöttää lakkautettu turkistarha. Rehevä kasvillisuus kiertää armeliaasti käärinliinojaan kauhtuvien varjotalojen ympärille. Korkeudessa kälättää muuttava hanhiparvi, muuten on hiljaista ja pysähtynyttä.

Loviisalaisjäänne on jotain, joka tuskin julistaa kunniaa ihmislajille. Sen on parempi laskea päänsä pysyvään vaikenemiseen. Matalaräystäisessä latteudessaankin se on monumentaalinen todistus ajasta, joka herättää vielä jonain päivänä epäuskoista ihmetystä. Kun näemme hylätyn turkistarhan, näemme samalla tulevaisuuteen. Vai voisiko moraalievoluutio mennä maitohapoille, pysähtyä tai jopa hoiperrella taaksepäin? Jos tällainen mahdollisuus on edes teoriassa olemassa, eikö meidän tulisi ponnistella vieläkin enemmän ollaksemme lajimme erityiskykyjen, eettisen tajun ja ainutlaatuisen vapaan tahdon väärtejä? Joka tapauksessa sormella ei ole syytä osoittaa ketään erityisesti; kyse on meistä, kollektiivisesti, nykyisestä tasostamme. Eivätkä ennusmerkit riman ylöspäin nitkahtelun suhteen ole mitenkään toivottomia. Tästä jatketaan.

Näkymästä ei voi erehtyä. Hillerimäisen huiskeat tönöt ovat lajityypillisiä turkistarhalle.

Jos koettu kärsimys jättäisi jälkensä paikkaan ja sen mittaamiseksi olisi olemassa jokin geigermittarin kaltainen instrumentti, alkaisi masiina tässä kohtaa jo rätistä vauhkona.

Reunaryteikkö on niin tiheää, että eteneminen on vaikeaa.

Keskuskadun näkymä.

Tarha on ollut pieni. Numero 11 taitaa olla järjestysluvultaan viimeinen varjotalo.

Valoa tunnelin päässä. Täällä säilytettiin verkkopohjalla villieläimiä. Olot olisivat skandaalimaiset koirillekin, mutta ketut ja minkit eivät ole laumaeläimiä. Niiden perimä huutaa omaa rauhaa ja jopa 30 neliökilometrin reviiriä.

Vertailuksi kuva vastaavasta varjotalosta aktiivitilassan (lähde http://animalsheard.wordpress.com/).

Ruokinta-aukko.

Säilytystilat ulkopuolelta nähtynä. Mikähän on saippuan säilytystelinettä muistuttavan kapistuksen funktio?

Harjaantunut tarhuri nappasi eläimet niskalenkkiin kiristettävällä ottimella.

Laajennus jäi kesken? Lisää häkkejä pöpelikössä.

Varjotalon kattoa ruskasävyisenä.

Ja kaikki tämä sen vuoksi, että jotkut ovat saaneet ihastella kuvaansa peilistä.

Allekirjoittaneen ollessa lapsi 1970-luvun lopulla esitettiin televisiossa amerikkalaissarja Polttouhrit. Myöhäisillan draamaa eivät toki nappulat päässeet katsomaan, mutta se nostatti pienen buumin, joka murtautui aikakausilehtien sivuille. Muisteltiin "Euroopan juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua", esiteltiin keskitysleirejä. Jossain Seurassa tai Avussa oli liittoutuneiden tiedustelukoneen ottama ilmakuva täydessä toiminnassa olleesta Birkenausta; kuvatekstit esittelivät, mikä ihmisjono oli matkalla kaasukammioon, missä tuprutti krematorion piippu ja missä pukkasi porukkaa junasta "uuniin, duuniin" -valintakomitean eteen. Se kaikki oli tietysti hämmentävää, varsinkin kun alakoulun opetus ei maininnut asiasta sanallakaan. Maanpäälliset kuvat keskitysleireistä esittelivät helvetin esikartanon sijasta kuitenkin siistin ja organisoidun näköisiä paikkoja. Kaikissa toistuivat pelkistetyn asiallisten harjakattoisten parakkien suorat rivit. Ja kun nämä lehtikuvat olivat piirtyneet mieleen, oli ensimmäisen turkistarhan näkeminen välitön ahaa-elämys. Sama muoto, sama funktio. Moni koki varmasti saman oivalluksen jo kauan ennen kuin eläinoikeusliike alkoi 1990-luvulla rinnastaa turkistarhoja keskitysleireihin.

Jos ollaan tarkkoja, on termin käyttö harhaanjohtavaa. Keskitysleiri - ihan viralliselta nimeltään - oli esimerkiksi se paikka Lahdessa, johon Venäjän valkoisen pohjoisarmeijan Suomeen maaliskuussa 1920 paenneet rippeet - yli tuhannen sotilaan ja siviilin joukko - pantiin odottamaan asiansa selkiintymistä. Ketään ei ollut tarkoitus saada päiviltä tai edes hyväksikäyttää. Kyseessä oli yksinkertaisesti maahantuloedellytyksiltään epämääräisen porukan internointi ja vuodessa kaikki olivat joko löytäneet paikkansa yhteiskunnasta tai jatkaneet edelleen kolmansiin maihin. Edellä mainittu Puolan maaseudulle sijoittunut savupiipputouhu antoi uuden sävyn keskitysleiri-termille ja siksi Suomikin ryhtyi lokakuusta 1943 nimittämään keskitysleirejään nimellä "siirtoleiri". Täsmällinen ja tyhjentävä termi likvidointiin tarkoitetuille leireille on puolestaan "tuhoamisleiri" (saks. Vernichtungslager). Kauhistelemme, aiheesta, että sellaisia on ollut muutama maan päällä 1940-luvulla. Mutta olisi hyvä pyyhkiä rähmät silmistä ja käännellä hieman niskaa.

Kesäkuussa oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen puheenvuoro eläinlääkäriltä:
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1371699626444