Hakoisten linnavuorelta näkee pitkälle hämäläismaisemaan, jossa kulttuurin ja luonnon liitto on ylimuistinen.
Nukuitko levollisesti? Vai kalisutteliko kiiluvasilmäisten bandiittien joukko kalpojaan ikkunasi alla? Elämme aikaa, jona rajavartiointi tilkitsee valtakunnan ulkosaumat pahantahtoisilta muukalaislaumoilta (no joo, ainakin teoriassa), sisäistä järjestystä vaalivat mustikkahaalareissaan kissalan pojat ja ihan tosi hurjan paikan tullen peliin voidaan marssittaa divisioonittain kurkkusalaattitakkeja. Muinoin oli toisin. Ainoastaan oma suku, klaani tai heimo tarjosi jotenkuten vakaan ja legitiimin väkivaltakoneiston, jonka suomaan suojeluun ihmisriepu saattoi turvautua. Hieman huteraa, kolkosti kiikkerää.
Rautakaudella (500 eKr.-1300 jKr.) koko nykyisen Suomen alueella asui vain joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta samalle niemelle ei sopuisasti mahduttu. Toisin kuin nykyisin, käsite "erämaa" ei tarkoittanut kulttuurin ja intressien tuolla puolen olevaa ei-kenenkään aluetta, vaan päinvastoin paikkaa, johon joku tietty taho katsoi omaavansa nautintaoikeuksien monopolin (eestin kielessä tämä näkyy edelleen: eravaldus = yksityisalue). Etuistiriitoja ei ratkottu ääntä korottamatta oikeussalissa, vaan loppumattomina levittäytyvien luonnonmetsien ja timanttisina säihkyvien vesistöjen siunaamassa maassa vallitsi puhtaan darwinilainen vahvimman laki. Yhä uudelleen kävi todeksi eräässä takavuosien hitissä kuultu karjaisu:
You know where you are? You are in the jungle, baby, you gonna die! Sotajalalla olivat varsinais-suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset, ja sekaan tunkivat myös Novgorodin ruhtinaskunta ja Ruotsin kruunu ja näiden kaksi kirkkokuntaa miekkälähetystöineen. Rannikkoalueilla oli riski joutua muidenkin merentakaisten vieraiden yllätysrökitykseen.
Teoksessa
Sodankäynnin taito kiinalainen Sunzin kirjoitti 2400 vuotta sitten "Älä hyökkää korkealla olevaa vihollista vastaan". Ohjeen järkevyyden tunnistavat kaikki, jotka ovat viikarilaumojen lumisotiin ottaneet osaa. Myös muinaisessa Suomessa parhaimman turvapaikan takasi linnavuori, eli luonnostaan korkea paikka, jonka puolustuskykyä saatettiin tehostaa varustuksin. Näitä käytettiin etenkin rautakaudella, huipun osuessa ristiretkiaikaan eli suunnilleen vuosiin 1100-1300. Yleensä linnavuoret olivat pakolinnoja, joihin vetäydyttiin merkkitulten kutsusta vasta vihollisen lähestyessä, mutta pysyvä miehityskin on voinut olla merkittävimmissä linnoissa.
Sana "linna" on yhtä maalaileva kuin "vuori", kun kyseessä on ollut kivilatomuksella ja hirsivarustuksilla täydennetty mäki - mutta eipä pieni hohdokkuus haitaksi ole ja tarkoituksenmukaisia linnavuoret joka tapauksessa olivat. Jälkimaailmalle paremmin säilyneistä keskiaikaisista linnoista ne erottaa kolme tekijää: niissä ei ole käytetty tiiltä eikä kalkkilaastia eikä niissä milloinkaan ole vallihautaa. Varmuudella linnavuoria on Suomessa vajaa sata, mutta tietysti puolustukseen on käytetty lukemattomia mäkiä, joita ei ole varustettu rakentein ja joiden vaiheista ei ole säilynyt perimätietoa.
Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren (1853-1937) listasi peräti 361 varmaa tai mahdollista linnavuorta klassikkoteoksessaan
Suomen muinaislinnat (1891). Pienkustantamo Salakirjat on kunnostautunut - jälleen kerran - kulttuuritekojen saralla, kun se uudelleenjulkaisi alkukesästä Appelgrenin teoksen. Sen innoittamana kävimme kokemassa muutaman hämäläisen linnavuoren. Näistä jokunen sana ja kuva alla. Mukana on myös pari kohdetta, jotka eivät muinaislinnojen tavoin liity "historiantakaiseen" aikaan, vaan ovat tuoreempia.
Unikkolinna
"Unikkolinnan vuori sijaitsee 3 virstaa Hakoisten kartanosta päin lounasta, vasemmalla puolen Lopelle vievää tietä. Jo papiston kertomuksissa muinaisjäännöksistä v:ltä 1674 mainitaa tämä paikkana, 'jossa jättiläisten ennen sanotaan tapelleen keskenänsä' ja joka 'on ympäröitynä suurilla ikäänkuin varustukseksi pannuilla kivillä'." (H. Appelgren).
Vähäiset ovat kulmakunnat Rehakka ja Tuulensuu, vaatimattomia myös Mullikkapiirinkallio ja Kirkkoportinniittu. Niiden väliin jää metsäinen, ovaalinmuotoinen, kahdelta laidaltaan pudotusjyrkkä mäki. Se on Unikkolinna, kierroksemme ensimmäinen vaelluskohde. Muinaismuistoa ei ole merkitty viitoin eikä soratien laidasta erota myöskään sille johtavaa poluntapaista. Sen suurempi on ilo huomata osuneensa oikeaan paikkaan ja valmistautua näkemään, millaisessa paikassa kaukaiset esi-isämme handlasivat kriisiaikansa.
Unikkolinnan alarinteillä on reheväpohjaista kuusikkoa. Mäki kohoaa reippaasti, mutta ei tarjoa luonnonestettä. Tämä lähestymissuunta on täytynyt salvata varustuksella.
Ylempänä maasto käy karuksi. Poro menisi ekstaasiin jäkälistä.
Unikkolinnan huipulla heiluu naavaa. Edessä on jyrkänne.
Koillisreunan äkkijyrkkämää. Rotkon pohja huokuu etäisenä hämäryyttä ja viileyttä. Näillä kohdin vuori on tarjonnut luonnollisen, hyvin vaikeasti valloitettavan esteen. Talvisin linnavuorien seinämiä kerrotaan myös tarkoituksella jäädytetyn.
Appelgrenin "barometerimittauksen" mukaan Unikkolinna on 24 metriä ympäristöään korkeampi. Valtionarkeologin siteeraaman A. O. Heikelin kertomuksen mukaan jossain seinämän alaosassa on "pirunpesäksi" kutsuttu luolamainen halkeama, jota pitkin pystyy kiipeämään vuoren laelle.
A. O. Heikelin kirjassa
Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa (1878) Unikkolinnan loivempia rinteitä aikoinaan suojannut kivivallitus on nähty tällaisena. Unikkolinnan - kuten muidenkin linnavuorien - kivivallit on sittemmin vieritetty alas, kivet otettu tyypillisesti uuteen käyttöön ja vain vähäiset pohjat kertovat niiden sijainnista.
Unikkolinnan jyrkänneseinämää Pirunpesineen (Heikel 1878). Nykyisin sama maisema on täysin peittynyt sakeaan metsään.
Hakoistenlinna
Janakkalan Kernaalanjärven pintaa 63 metriä korkeammalle kohoava Hakoistenlinna on mäkilinnojen aatelisia. Sen rinteet ovat kauttaaltaan harvinaislaatuisen äkkijyrkät. Pyöreähköltä ja tasaiselta lakitasanteelta näkee esteettä kaikkiin suuntiin, maisemien ollessa järvineen ja metsineen luonnonystävän silmää miellyttäviä ja peltoineen ja Pyhän Laurin kirkkoineen kulttuurimiljöötä halajavan matkalaisen sydänalaa hiveleviä.
Hakoistenlinna palveli paitsi hämäläisiä myös myöhempiä ruotsalaisvalloittajia, jotka käyttivät sitä eräänlaisena Hämeen linnan edeltäjänä. Mäeltä löytää jäänteitä tiilirakennuksista - merkkejä kokonaan uudesta teknologiasta ja aikakaudesta.
Linnavuori etelästä yli Hakoisten kartanon pellon.
Vuoren juurella on lehto. Keskivaiheilla nousua, "esilinnassa", kukoistaa luonnonvarainen pähkinäpensasholvisto. Se ei ole alueella tavatonta: ollaan Hämeen lehtokeskuksessa, jossa pähkinää on monin paikoin niin kuin myös metsälehmusta.
Vuoren kuvetta laelle nousee kapea polku, jota on ollut helppo valvoa. Polulta aukeaa tällainen maisema.
Kuumina kesänä lakialue kuloontuu helposti. Mäellä viihtyy paahdeympäristöjä suosiva ketokasvillisuus. Perhoserikoisuus kuusamanpäiväkiitäjänkin väitetään täällä pörräävän.
Helsingistä Hämeenlinnaan saapuva maantie leikkaa maisemaa. Linnavuori näkyy komeasti tielle.
Viereiselle Hakoisten kartanolle ihka oikea linnavuori on ollut mahtavan romanttinen lisä puistoon.
Myös kasvilajisto kertoo ihmisen pitkästä läsnäolosta.
Näkymä pohjois-luoteeseen. Oikealla erottuu kalliopaljastumineen Määkynmäki, jonka juurella on esihistoriallinen uhrilehto ja joka linnoitettiin vielä 1910-luvulla (siitä lisää pian). Horisontissa näkyy iso vuori, mahdollisesti Kalpalinna. Vanhan teorian mukaan Hämeen linnavuoret muodostivat ketjun, jossa merkkituli näkyi vuorelta vuorelle ja mahdollisti näin nopean viestijärjestelmän. Tämä toimivuutta kokeiltiin 1930-luvulla, mutta tulokset eivät olleet täysin vakuuttavia.
Hakoistenlinna Magnus von Wrightin ikuistamana. Kuva julkaistiin 1845 Topeliuksen kirjassa
Finland framstäldt i teckningar.
Määkynmäki
Janakkalaan saapuvan kulkijan kannattaa ehdottomasti täyttää leilinsä Laurinlähteellä. Parempaa vettä nimittäin tuskin löytää. Uhrilähteenä Laurinlähde oli Kanta-Hämeen tärkeimpiä ja se liitetään etenkin Taara-jumalaan, jonka palvontaan sitä käytettiin 1700-luvun alkupuolelle saakka. Vakiinnutettuaan valtansa alueella kristityt nimesivät lähteen Pyhän Laurentiuksen - muun muassa köyhien, koululaisten ja majatalon pitäjien pyhimyksen - mukaan. Jos maantien syrjällä sijaitsevalta lähteeltä jatkaa metsään, kohtaa pian juoksuhautoja. Määkynmäen alue on uhrilehtoineen muinaiskohde, mutta myös esimerkki modernin ajan mäkilinnasta.
Laurinlähde ja polku metsään.
Metsässä on kaksi kilometriä juoksuhautoja ja siihen liittyviä miehistösuojia. Laitteet ovat osa venäläisten toimesta ensimmäisen maailmansodan aikana tehtyä Etelä-Suomen linnoittamista. Juoksuhaudat saatiin valmiiksi 1915.
Venäläisten ohella linnoitteita oli rakentamassa suomalaisia ja eestiläisiä työmiehiä - ja kuulemma myös kaikkien paikallislegendojen rakastamia kaukoaasialaisia.
Huhtikuussa 1918 juoksuhaudat joutuivat tosikäyttöön, kun punakapinalliset ottivat niin sanotussa Tarinmaan taistelussa yhteen saksalaisten kanssa. Kahdelta suunnalta ahdistettuina punaiset päätyivät pakosalle, mutta sitä ennen 47 oli heittänyt henkensä näissä nyt sammaloituvissa uomissa.
Juoksuhauta alkaa jyrkästi kohota Määkynmäelle.
Linnoitustie erottaa ampuma-asemat ja mäen jyrkän ulkosyrjän.
Tihkusateisen keskikesän melankoliaa Määkynmäeltä.
Värikylläisyydestä vastaa haavanlehdestä selvää tekevä kehrääjäntoukka.
Mäen juurella kasvaa rauhoitettu ylishonka.
Ollaan laskeuduttu rautakautiseen uhrilehtoon. Tämä oli kirkko ihmisille, jotka hakivat fyysisen turvansa linnavuorista.
Pulpettimainen infokyltti loistaa pitkälle ja alleviivaa paikan olevan muinaismuisto.
Uhrikivi rauhoituskyltteineen.
Toinen uhrikivi on saanut hillitymmän laatan.
Uhrikivestä tekee uhrikiven sen kupit. Ne ovat ihmisen kaivertamia ja niihin on voitu jättää tuomisia metsän näkymättömille valtialle. Läpimitaltaan kupit ovat runsaan kolikon luokkaa.
Mantereenlinna
Hämeenlinnaa Janakkalasta lähestyttäessä jää oikealle Katumajärvi. Sen itärannalla sijaitsee eräs synkänromanttinen luomus 1920-luvulta, jyrkkämutkaisen historian kokenut Vanajanlinna. Länsirannalla Mäskälän kylän alueella järvenselkää hallitsee puolestaan tummana kohoava muinaisvartio nimeltään Mantereenlinna. Lähistöllä sijaitsee myös niin sanottu miekanhiontakivi, joka puhtaaseen käytännöllisyyteen viittaavasta nimestään huolimatta on ilmeisesti Iki-Turson palvontaan liittynyt kulttimurikka.
Noin 50 metriä Katumajärveä korkeammasta Mantereenlinnasta on näköyhteys etelään Hakoistenlinnalle ja pohjoiseen Tenholan ja Aulangon linnavuorille. Tämä puoltaisi teoriaa merkkituliketjusta.
Mäkilinnan lakihongikko antaa suuntaa asfalttijuonteissa luotaavalle etsijälle.
Maaston kuluneisuus kertoo vuorta kuljetun vilkkaan. Se on Katuman alueen asukkaiden suosittu ulkoilualue, jossa lenkkeilijät taistelevat muinaissotureiden antaumuksella liikakiloja vastaan.
Katse Katumajärvelle. Legendan mukaan järvi sai nimensä siitä, että väkipakolla kastettu hämäläiset panivat ruotsalaissotilaiden lähtemisen jälkeen kiinniottamansa papin pesemään kasteensa pois kyseisessä järvessä.
Pysähtyikö kesäinen hetki? Taisi tehdä sen.
Aulangonlinna
Aulanko on kansallismaisema, jossa yhdistyy monta palikkaa. Koko Suomen tuntemaksi paikaksi sen muokkasi eversti Hugo Standertskjöld, joka osti Aulangon pikku kesäpaikakseen 1883 (hänen kaupunkiasuntonsa oli Stadissa Espalla). Hän muokkautti Aulangonmäestä englantilaistyyppisen puiston kaikilla herkuilla, muun muassa mittavilla istutuksilla, huvipaviljongeilla, keinolammilla ja näkötornilla. Pohjana koko komeudelle oli muinainen linnavuori, jonka rakenteista everstin töiden alkaessa lienee ollut kivikehiä jäljellä. Appelgrenin mukaan vuoren "ympyräisen ja mykevän huipun" laajuus on 100-150 askelta ja korkeus ympäristöön nähden noin 50 metriä.
Näin Appelgren:
"Aulangon linnasta kerrottiin jo viime vuosisadalla tuo näillä seuduilla tavallinen tarina, että siellä muinoin olisi linna ollut, joka 'hävitettiin siihen aikaan kun Hämeenlinna rakennettiin'. 'Vanhat ihmiset kertovat - jatkaa kirjoittaja, joka itse ei näy vuorella käyneen - että heidän nuoruudessaan paikalla oli vielä jätteitä vanhasta rakennuksesta ('rudena af fordna Bygnaden') ja että liikuteltavat kivet ('de begväme stenarne'), jotka aikojen kuluessa jyrkänteeltä ovat tulleet alasvieritetyiksi, osittain vielä loikoilivat vuoren juurella, osittain ovat taloudellisiin tarpeisiin käytetyt.' Kirjoittajan mielessä näyttää haamottaneen se ajatus että vuorella olisi ollut jonkunlainen asuinrakennus, ehkäpä kuninkaallinen linna ('aula palatium Regium')."
Eversti järjesti Aulangolle koristetarkoituksiin rauniolinnan ja näin kirjoitti romantikkona sille ylevän vaikkakin kuvitteellisen historian.
Aulangon metsiä.
Lajistoltaan alue runsas, tässä notkuu hedelmässä metsäomenapuu.
Linnavuoren jyrkkiä rinteitä kulkee pitkä kiviportaikko.
"Karhunluolan" veikeä patsas.
Karhua kunnioittavat esi-isät olisivat ihastuneet - tai kauhistuneet. Luultavasti molempia.
Sen minkä eversti teki, hoidettiin tinkimättömän tyylikkäästi ja osaavin käsin. Nykyisenä laaduttomuuden aikakautena olisi mahdoton kuvitella tällaisen 33-metrisen graniittisen näkötornin rakentamista.
Portaikko on kuin keskiaikaisesta linnasta.
Linnavuoren vartiosto olisi kadehtinut näin korkealle ulottuvaa katselutasoa. Miten he erottivat lähestyvän vihollisen metsäturkista? Tuskinpa muuten kuin leirinuotioiden savuista.
"Syvä ja synkkä" on hämeenlinnalaisten katseita vangitseva Aulangonjärvi Appelgrenin mukaan. Eversti Standertskjöld oli antelias mies, joka avasi puistonsa hämeenlinnalaisten käyttöön jo elinaikanaan.
Taipaleella ja iltanuotioilla on aikaa miettiä sitä, millaista on ollut Pohjolan muinaisasukin elämä. Miltä kantilta sitä katsookaan, ei voi olla toteamatta elon työläyttä ja ankaruutta. Me nykyiset olemme todellakin syntyneet pumpuliin ja mahdollisuuksien valtamereen, mistä voimme kiittää onneamme. Sudenkuoppansa on silti meidänkin ajassamme, alati vaanimassa yhtä lailla rappeuttava veltostuminen ja luonnonelementeistä etääntyminen kuin ylihektisyys ja fokuksen pirstoutuminen.
Laavupaikan iltanäkymiä Nerosjärven Luukunkoskella.
Kesäyö on laskeutunut.
On siirrytty Päijänteelle. Keskipäivä tummenee ja tulee hetkeksi oudon tyyntä. 28 500:n salaman Elviira-myrsky (27.6.2013) on lähestymässä, kaatosade pyyhkii jo pois kauempana olevan maiseman.
Takovassa infernossa on entistä kiitollisempi siitä, että olemme saaneet retkeen bilikan.
Rapolanvuori
Ei ainoastaan Hämeen vaan kokonsa puolesta koko Suomen linnavuorien kuningas on Rapolanvuori. Se kohoaa Sääksmäen kirkonkylän takana ja antaa pitkälle kantavan näköalan yli Rauttunselän. "Tämä on myös niitä vuorenluomia, jotka jo luonnostaan ovat varsin sopivia turvapaikoiksi", kiteytti Appelgren. Vuori ei ole peruskalliota monien muiden muinaislinnojen tavoin, vaan on muodostunut kahdesta rinnakkaisesta vyörykiviharjusta, jotka päistään melkein koskettavat toisiaan. Tämän vuoksi linnalla on luonnostaan pari porttia ja sen keskellä on syvä piha, linnanhauta. Vuori on kooltaan noin 400x200 metriä, läheistä järveä se on reteät 120 metriä korkeammalla.
Rapolanvuoren lakiosaa on tutkittu arkeologisesti monet kerrat, mutta edelleen vain prosentti linnan pinta-alasta on tarkistettu. Löydöt kertovat linnaa käytetyn jo 600-luvulla ja tulisijoissa on pidetty valkeaa vielä 1200-1400 -luvuilla. Linnavuoren alarinteillä on kalmistoja, joista tehdyt ase- ja korulöydöt paljastavat yhteyksiä Baltiaan, Venäjälle ja Skandinaviaan. Toisaalta esineistö on myös omaleimaista ja todistaa vahvasta paikalliskulttuurista. Jopa paavi oli tietoinen Sääksmäen omapäisistä miehistä: kesällä 1340 Benedictus XII pamautti pannabullalla eli kirkonkirouksella 25:ttä suur-sääksmäkeläistä isäntää, jotka olivat kieltäytyneet maksamaan kirkolle viljakymmenyksiä. Turun tuomiokirkon Mustankirjan mukaan erään isännän nimi oli vieläpä Cuningas de Rapalum. Ehkä sääksmäkeläisillä oli varaa tottelemattomuuteen juurikin jylhän mäkilinnansa ansiosta.
Nousemassa Rapolanvuorelle.
Linnavuorena paikka on luonnollisesti ollut avoimeksi hakattu ja korkeat hirsiset varustukset portteineen ovat odottaneet tulijaa. Hänen on paras ollut olla rehdillä ja sopuisalla asialla.
Hirsivarustusten alla on kulkenut kivistä ladottu niin sanotusti kylmämuurattu muuri. Parhaimmillaan se on ollut suunnilleen pari metriä korkea.
Linnavuoren metsäseinään on sentään avattu pienoinen ikkuna. Muinaislinnojen rinteiden metsittymisen salliminen on degeneroitunutta suojelua. Rinteet pitäisi isoilta osin hakata auki viimeiseen pihjalanvesaan ja mielellään vielä kulottaa kaupanpäällisiksi. Niin päästäisin kulttuurihistoriallisesti oikealle maisemataajuudelle ja samalla pusikoitumisesta tukehtumaisillaan oleva harjurinteiden uhanalainen paahdelajisto saisi mahdollisuuden virota.
Sumu kätkee kaukaisuudet, jotka muutoin olisivat Rapolanvuorelta nähtävissä. Tihkun viipyilevän haaveksiva tunnelma on kuitenkin levollinen ja auttaa eläytymään hetkeksi niiden osaan, jotka vuorella kerran vartiota pitivät. Vietimme paikalla hyvän tovin kesäyötä.
Muodoltaan kuin linnaksi luodun Rapolanvuoren pohjapiirros Appelgrenin kirjasta.
Päijälän eli Kuhmoisten linnavuori
Syvällä Kuhmoisten kumpuilevien metsämaiden kätköissä, Saaresjärven ja Linnajärven välisellä vahvamaisella kannaksella kohoaa jälleen eräs heimosotakauden puolustussija, Päijälän linnavuori. Kuhmoisten alue kuului hämäläisten itäisimpiin asemiin, jossa toistuivat veriset kahakat Karjalan urhojen kanssa. Tappelun aihe oli se tavallinen: erämaiden nautintaoikeudet. Vihollisen lyöminen tarjosi myös houkuttelevan mahdollisuuden ryöstelyyn.
Kuhmoisten linnavuorella suoritetut arkeologiset kaivaukset viittaavat siihen, että 1200-luvun jälkipuoliskolla koko paikka paloi poroksi ja hylättiin. Kuka linnan hävitti vai oliko kyse tahattomasta tulipalosta, siihen ei ole vastausta. Joka tapauksessa linnan tuhkista esiinsaatetut esinelöydöt - mukana keihäitä, kirveitä ja koruja - ovat 340 kappaleen voimin ainutlaatuisen suuret Suomessa ja viittaavat myös yhteyksistä muun muassa Baltiaan. Linnan laella on ollut suojakorsut noin 50 hengelle sekä paja, jossa on voitu valmistaa ja korjata aseita.
Kuhmoisten linnavuorelle kulkevaa tervehtii suomalaisen metsämaiseman uusin tulokas, maasta kiskottujen kantojen röykkiö.
Kantovyöry uhkaa.
Suunta selvä!
Erämaan yksinäinen orkidea, valkolehdokki, loistaa polunviittana nousun keskivaiheilla.
Märässä metsässä sävyt ovat vahvat. Ollaan jo linnan alueella.
Historia piilottelee mustikkamättäiden alla. Ehkä olemme menneelle maailmalle sen velkaa, että yksi linnavuori rekonstruktuoitaisiin kivivalleineen ja hirsirakenteineen päivineen sellaiseksi kuin niiden oletetaan olleen. Ja puusto tosiaan hiiteen rinteiltä.
Näillä kivillä soturit istuksivat. Uhosivat, pelkäsivät, toivoivat.
Jäkälät tuovat mieleen Lapin.
Kuin silloin aikoinaan - katse tuima yli järvenselän.
Linnavuori kohoaa 45 metriä Saaresjärven pintaa korkeammalle.
Jyrkänteet ovat sellaiset, ettei niiden laidalle kannata paljoa mennä steppailemaan. Sitä paitsi sen tiesi Nietzschekin: "Kun katsot kuiluun, katsoo kuilu sinuun".
Vielä kerran sitä ihmettelee, että miksi näissä upeissa puitteissa piti flaidata niin paljon. Vai oliko linnavuorille lopulta vain hyvin harvoin tarvetta?
Jos meillä on jonkinlaisena heimoperintönä kollektiivista mielenmaisemaa, ovat linnavuoret varmasti sitä vahvimmillaan. Joka tapauksessa linnavuorille kannattaa suunnata jo pelkästään luonnon itsensä vuoksi. Muinaismuistoina kohteet ovat automaattisesti rauhoitettuja ja niitä on kunnioitettu jo muutoinkin pitkään, joten luonto niissä on hyvää kansallispuistotasoa. Yleisestä umpeenkasvamisesta huolimatta usein on tarjolla edes jokin siivu kaukomaisemaa, jollainen on erityisen viehättävä ja hyväätekevä seikka, paratiisinkin tunnusmerkistöön kirjattu. Toisinaan vuorilla on myös kiintoisa kulttuurivaikutteinen kasvillisuus. Ja tietysti käytännössä aina löytyy se luontaisen varustuksen suonut hirmujyrkänne, joka virittelee ylevän väristyksiä ihmisessä. Jokainen vuori vaatii myös hieman ponnistelua ja yritystä tullakseen saavutetuksi, mutta sanonta "kyllä mäki velkansa maksaa" on erämaiden etulinnoituksilla aina kutinsa pitävä.
Hjalmar Appelgrenin väitöskirja
Suomen muinaislinnat uudelleenjulkaistuna (Salakirjat, 2013).
Helsingin ainoan muinaislinnan koimme joulukuussa 2011:
