perjantai 12. huhtikuuta 2013

Matkan varrelta: Menneen talven taloja

Luonnonmateriaaleista taidolla tehty talo huokuu kauneutta kalmonakin.

Huhtikuu - tuo kuukausiperheen julmimmaksikin tiedetty - on tänä vuonna merkinnyt talven sitkeää jatkumista. Kevät on joutunut taistelemaan lujasti jokaisen pälven ja vesistösulan eteen. Vaivoin se on pystynyt hallitsemaan päiviä, mutta auringon laskettua mikään ei ole kyseenalaistanut talven valtaa: tähtikirkkaissa öissä kaikki on ollut kuin tammi-helmikuussa. Ihan näinä päivinä tilanne vääjäämättä muuttuu. Sen haistaa ilmasta, kuulee lumesta, tuntee luissa, näkee linnuista. Kevät!

Ennen vihertyville kunnailla kirmaamista voimme uhrata ajatuksen menneen talven mittaan koetulle ja nähdylle. Tämän pienen kuvaraportin aiheena ovat muutamat hiljattain kohtaamamme rakennukset, joiden oma elämä on niin sanotusti menneen talven lumia. Kevään kiivas ja levoton tohina ei niitä kosketa paitsi siltä osin kun ne ovat eläinten pesäpaikkoja. Löydämme niistä ouodosti sykähdyttävän rauhan, yhä uudestaan ja erilaisin vivahtein. Kunnes niitä ei enää ole.

Eräs hämäläistölli


Etelä-Hämeen hiljaisissa osissa voi aivan maantien laidassakin olla näin nätti autiotalo. Kaikki siinä näyttäisi olevan originaalia.

Oven edessä kasvaa puu, joten sitä ei kannata edes koettaa.

Lasittomasta ikkunasta voi nuuhkaista tuvan ilmaa. Hyvä varaava tulisija ja tuhdit hirsiseinät - siinä asioita, jotka voivat palata vielä arvoon arvaamattomaan.

Röykän sairaalan alue


Nimi "Sanatoriumintie" kertoo paikan käyttötarkoituksen. Kohde on Nummelan parantola eli myöhemmältä nimeltään Röykän sairaala. Se on ollut vuosia tyhjillään.

Sanatorium perustettiin yksityisenä keuhotautiparantolana 1903. Helsinki osti jugend-linnan 1958 ja teki siitä psykiatrisen sairaalan. Aikamme epidemiana jylläävä säästö- ja ulkoistushuuma oli alkanut jo 1996, jolloin sairaala lakkautettiin ja potilaat hajoitettiin numero 3:n ratikkaan ja kuka minnekin. Sairaala elää enää asiakirjoissa, joita siitä on Helsingin kaupunginarkistossa tarkasti ilmaistuna 5,0 hyllymetriä (vuodet 1958-1993).

Helsingin kaupunki yritti kymmenisen vuotta myydä sairaalakokonaisuutta, mutta sopivaa ostajaa ei löytynyt. Valtava kiinteistö ja syrjäinen sijainti ei ole helpoin yhdistelmä. Uusin suunnitelma on valjastaa paikka kaupungin omaan kesäleirikäyttöön.

Kaarevat ikkunat ovat kuin keskiaikaisesta linnasta. Kaikissa potilashuoneissa oli varta vasten suunnitellut telineet tuoreille männyn- ja koivunoksille, joiden aromaattiset ainekset olivat osa hoitoa.

Monesti on tässä seissyt matkalaukkuineen kotiutettu potilas. Toisinaan lähtijä on kuplinut intoa, toisinaan ollut pelokas tulevan suhteen - usein näitä kumpaakin samaan aikaan.

Paikka ei ole kokonaan kuollut. Lämpökeskuksen piippu tupruaa ja tarjoaa peruslämmön päärakennukseen.

Huonoon happeen päässyt puutalo kaipaisi pelastajaa.

Talo muistuttaa hieman asemarakennusta.

Entinen ylilääkärin villa ja myöhempi potilasosasto 4.

Parantolassa riittää mittaa ja mutkaa. Emme yritä mahduttaa sitä kuviin, vaan linkkaamme paikasta taannoin kuvattuun hienoon videopätkään:
http://www.youtube.com/watch?v=ucU78Ffw-HM

Merkki ei viitannut koululaisiin, vaan muihin potentiaalisesti arvaamattomiin tienkäyttäjiin.

Motarin piparkakkutalo


Eräässä Helsingin moottoritiesolmussa on pieni omin luvin tehty mökki. Se on kuin satukirjasta. Talon ulkonäköön on selvästi satsattu, kun tummaksi petsatut seinät ovat saaneet rinnalleen kanarialinnunkeltaiset listoitukset.

Rakennus on sisältä palanut (tuli päässyt irti kamiinasta) ja siksi hylätty. Sisältä löytyvistä aikakausilehdistä selviää, että asuttu on vielä 2010.

Ostoskärryt on irtolaisvarusteiston nykyklassikko.

Pienen piparkakkutalon sijaintiin sopii periaate "niin keskeinen että perifeerinen". Se on niin vilkkaan aktiviteetin myrskynsilmässä, että saa olla täysin rauhassa. Ilmiöstä enemmän:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/08/valihuomio-niin-keskeinen-etta.html

Rahtarin tupa

Kun tien laidalla lymyää tällä lailla kuorma-auto, säpsähtää kulkija vaistomaisesti. Ehkä geenit muistavat elefantin savannin laidalta.

Autiotalon tontilla huilailee enemmänkin raskasta kalustoa.

Ruotsalaista osaamista.

Olisiko tämä Ford Sierra?

Taloon vie askelvana, jonka jätti todennäköisesti repolainen.

Ihan selvää ketunpesäosastoa on porstua.

Tuvassa on ihmismäisempi järjestys geometrisine muotoineen.

Pihan perällä näkyy yksi auto lisää.

Tällainen vesihuolto on todellista luksusta verrattuna kaivolla käyntiin.

Talo edestä.

Raju ilmestys jossain landella. Lautarakennuksessa on joskus ollut kolme kerrosta, mutta nyt vain seinät.

Simosenkylä


Talo Simosenkylässä. on vihreä kuin loppukesän metsä.

Vantaalla sijaitseva Simosenkylä syntyi takavuosikymmeninä Simonen-nimisen pioneerin pystyttämän talon ympärille. Erikoista oli, että pieni taajama nousi ilman rakennuslupia. Se muodostui yhden pitkän raitin laidoille, ollen kuin villistä lännestä. Asumukset - joissa bunkkasivat enimmäkseen siirtotyöläiset - vaihtelivat huterista kopperoista tavanomaisiin, vaatimattomiin pieniin taloihin. Simosenkylän luvattomuus oli kivi viranomaisten kengässä ja eräiden skandaaliotsikoiden aihe; nykyisin suurin osa rakennuksista onkin hävitetty. Rippeissä kytee kuitenkin vielä alueen henki.

Alueen tiettäväksemme tehnyt Romantic Geographic Societyn kenttätutkimusmestari J. Kivi esittelee simosenkyläläistä "tyyppitaloa".

Eihän tästä voi olla pitämättä. Vaatimattomuus kaunistaa ja käytännöllisyys aateloi.

Talo palanut? Ei se on vain kellahtanut tantereeseen kuin lopen uupunut heinämies.

Vähäisempi maja edustaa melko tyylipuhdasta funktionaalista arkkitehtuuria.

Vuodesohva on ollut tärkein huonekalu yksiössä, joka todellakin on tehty asunnoksi. Pienen keittonurkkauksen avulla se on ollut toimiva paketti.

Olisiko rouvakin ollut kuvioissa, kun ikkuna on saanut koristeverhon.

Ulkoa hyvännäköinen talo. Sisällä välikatto kuitenkin jo lähenteli olohuoneen huonekaluja.

Piharakennusten avoimet ovet kertovat, että täällä tykättiin väreistä.

Simosenkylän laitamilla on romulampi, jota eräs sukelluksen harrastaja kuvailee näin:

Tossa viimeviikolla pienen vedon seurauksena käytiin laitteiden kanssa sukeltamassa. Kymmeniä auton/moponromuja pohjassa, kodinkoneita, huonekaluja, teltta... En ihmettele jos ruumiitakin. Niitä ei onneksi tavattu. Keskeltä 16 metriä syvä. Pohjalla pieniä ahvenia ja autonromussa kitukasvuisia haukia. Iho kutisi tuon sukelluksen jälkeen aika paljon... Siinä on semmosia myrkkyjä siinä vedessä! Lammen koillispäässä on pieni betoni tasanne rannalla, rinteen alapuolella. Kun sukeltaa siitä tasanteelta niin siellä on jonkinlaisia kiinnikkeitä valettu betoniin. Jonkinlainen kampi ja rautavaijeria. Pelottava paikka. Siis siellä pohjassa oli vaikka mitä... Keskiosaa lähestyttäessä yhtäkkiä syveni, ikäänkuin pohjaton kuilu, kamalan kylmää vettä. En uskaltanut edes uida sen päälle, ajatella kuinka syvää... Vesi oli siinä kohdassa niin kylmää että kuilu tuo pohjavettä laajalta alueelta.

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9349836

Maantien mutkassa pieni on tölli

"Maantien mutkassa pieni on tölli", lauloi Tapio Rautavaara, lisäten toiveikkaasti: "Ja siellä kirsikkahuuli."

Ovi kutsuu valmiiksi avonaisena, mutta kirsikkahuuli on tuskin paikalla.

Tyylikäs sisustusyksityiskohta: vietä puutarhapäivää ympäri vuoden!

Katto on kuin täynnä valkoisia lepakoita päivälevolla.

Tyypillinen tölli: porstua, tupa ja kamari.

Lapio ja hella ovat ennakkoluuloton parivalinta.

Kun telkkari katsoo telkkaria, jää ihmiselle aikaa katsella muuta maailmaa.

Vielä monet lumet sulavat tältä katolta ennen kuin rakennus lyyhistyy polvilleen ja muuttuu maaksi.

Tässä autiotalokatsauksessa oltiin talven toisella laidalla, vasta astumassa siihen:

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Eräs klapimietelmä


Tulta se on, vaikkei liekissä juuri nyt.

Aurinko helottaa taivaalla. Uskomaton, ääretön tuli. Hirmuinen huikaistus.

Se pitää hengissä maan, jota näkymätön sysipakkasen haamu kaiken aikaa väijyy ja kaluaa. Maan ytimessä voi rauhassa piristä yli 5000 celsiuksen pätsi, mutta ilman aurinkoa syöksyisi elohopea maan pinnalla lähelle absoluuttista nollapistettä. Kyseinen nollapiste (-273,15 C) on tosin niin absoluuttinen, että sitä ei voi saavuttaa edes teoriassa. Tuossa tilassa atomi olisi täysin pysähtynyt, elektronien tanssi olisi poissa - olisi vain täysi seisahdus. Missään haudassa ei ole koskaan ollut niin hiljaista.

Vuodesta toiseen sen näemme: maan ollessa auringon hellimä alkaa se spontaanisti tuottaa kasveja ja eläimiä. Eläimet syövät kasveja ja toisiaan. Auringon tulen siirtymisestä paikasta toiseen siinä on kyse. Samoin lämmössä kasvanut puu on täynnä aurinkoa, jonka se palaessaan vapauttaa takaisin loistoonsa: jopa talvisydämen mahti ottaa laavun rakovalkeasta askeleen taaksepäin ja kumartaa herraansa.

Nokkelin eläimistä, ihminen, on oppinut hyödyntämään tätä säilöttyä aurinkoa ja on tämän avulla voinut asettua tuhansia kilometrejä pohjoisemmaksi kuin olisi muutoin ollut mahdollista. Viisas on ihminen myös ollut keksiessään, kuinka maasta saa juuri haluamaansa antia syötäväksi: viljelemällä.

Rigor mortis, kuolonkankeus. Täydellisen asteensa saavuttaneena on se kehollemme eräänlainen absoluuttinen nollapiste: kaikki itse tuotettu lämpö, viimeinenkin säästöreservi, on silloin poissa. Jokaisena hetkenä meidän ja rigor mortiksen välillä seisoo vain tuli. Ystävämme tuli. Vaikka tuli - tai voimme yhtä hyvin sanoa aurinko - on vain yksi, ilmenee se kuitenkin jo mainituissa kahdessa muodossa ja ne molemmat ovat meille välttämättömiä: tarvitsemme ruoan ylläpitämää sisäistä tulta ja tarvitsemme ulkoista tulta, riittävää lämpöä vaipaksemme. Jos lakkaamme saamasta jompaakumpaa, ei rigor mortikseen ole pitkä matka. Sine sole sileo. "Ilman aurinkoa vaikenen", kiteyttää teksti Pyhän Mikaelin kirkon tornissa Lancashiren Hoolessa.

Ajatusten ja ajatuksettomuuden areena.

Urbaaniympäristössä nähdään enevissä määrin erilaisia kaupunkiviljelmiä. Mitä hölmöilyä, voisi äkkiseltään ajatella. Jos riittävä määrä toimijoita maaseudulla on sitoutunut ruoantuotantoon, miksi toisiin tehtäviin erikoistuneen pitäisi sekaantua johonkin, mikä on vaivalloista ja jonka alan ammattilaiset hoitavat kaikin puolin sujuvammin? Vastaus on se, että tulen valjastaminen taivaalta maan kautta ruokaan ja oman elämänliekin ylläpito sen voimin, on niin perustavaa laatua oleva olemiseen liittyvä asia, että se huimaa ylevyydellään, jos sitä rohkenee katsoa silmiin. Sanomattakin on selvää, että jos jokin niin tällainen itsensä ja muiden olemassaolon mahdollistaminen on merkityksellistä toimintaa. Ihminen tuntee silloin palaavansa olemuksensa kotiseudulle.

Viljelijä mukautuu noudattamaan ikuista prinsiippiä, jonka yleispätevyys ilmenee lukemattomilla tavoilla. Tämä todellisuuden käyttöohjeiden kohta kuuluu: satoa edeltää kylvö. Lopputulokseen vaaditaan alkupanos. Viljelijä osallistuu siis mitä konkreettisimman todellisuuteen, kun hän kylvää, todistaa kasvun ja sitten korjaa. Sama sykli leimaa kaikkea toimintaa, tiedostettua ja tiedostamatonta.

Toisen kategorian edustaja, ulkoisen tulen talteenottaja, on muinaisimmassa ja kuvaavimmassa muodossaan polttopuiden tekijä. Niin kuin luonnossa on jonkin verran kasveja, jotka voi syödä suoraan maasta, on luonnossa myös pieniä määriä kuivaa puuta, joka voi ottaa mukaan ilman työkaluja ja polttaa heti. Hiemankaan haastavimmissa ilmasto-oloissa tämä ei kuitenkaan riitä. Ihmisen täytyy kaataa puita, sahata ja pilkkoa ne pienempiin kappaleisiin ja panna nämä melko pitkäksi aikaa suojattuina kuivumaan.

Jälleen toistuu periaate kylvöä seuraavasta sadosta. Puun talteenotto, käsittely ja varastointi mahdollistaa elämän ylläpitämiseen vaadittavan ulkoisen lämmönlähteen. Niin filosofisella kuin käytännöllisellä tasolla polttopuun tuottaminen ei ole siis millään tavoin vähemmän oleellisesta tekemistä kuin mitä viljelys on. Nämä kuulostavat itsestään selvyyksiltä, mutta monestiko todella ajattelemme asiaa?

Melkein täyttä, vielä tarvitaan pieni ponnistus.

Tiedämme vain, että raskaudestaan ja "turhuudestaan" (koska muut jo sen tekevät puolestamme) huolimatta omakätinen viljelys on monilla intohimona ja toiset löytävät käsittämätöntä tyydytystä ja rauhaa, kun asettuvat pöllin äärelle hakkaamaan klapeja, jotka nekin voisi paljon helpommin hankkia ostamalla alan tuottajalta. Lukemattomein klapiröykkiöiden äärellä koettua - vaikkakaan ei aina sanoiksi puettua - tietoa on sekin, että kirveen iskeytyminen halkoon on räjähtävä hetki, jossa ajatukset automaattisesti katoavat ja esiin välähtää silmänräpäykseksi mielen ajaton luonto, tuttuna ja kaikki-sallivana kuin äiti.

Viljelijä ja halonhakkaaja ovat hyvin selvillä siitä, että he eivät itse luo mitään, mutta sen sijaan tekevät tilaa jollekin ilmaantua. Tarvitaan vain mahdollistus, avattu ikkuna. Työnsä luonteen perinpohjin kohdannut viljelijä tai polttopuuntekijä ei voi muuta kuin olla kiitollinen, sillä hän on nähnyt tuosta ikkunasta ja se näköala on yltäkylläinen. Laaja kiitollisuus jatkuu horisontteihin, se ei pysähdy samaan huoneeseen ja naapuritaloon. Voimakkaan siitä tekee juuri sen hahmottomuus, äärirajojen katoaminen. Kiitollisuus on tunnetila, jonka on tutkimuksin osoitettu olevan onnellisuuden ja terveyden avaintekijä. Ei liene mahdotonta ajatella, että se määrittämättömän kiitollisuuden ilmanala, joka vallitsee polttopuunteon ja maanviljelyksen liepeillä, on yksi mainittujen töiden ratkaisevista vetovoimatekijöistä. Ehkä merkityksellisyys ja kiitollisuus limittyvät niin, että ne ovat yhtä ja samaa.

Ainakin täällä maapallon pohjoislaidalla polttopuunteon on parasta noudattaa tiettyä aikataulua. Puu kaadetaan talvella - jolloin se on kuivin vedettyään nesteensä juuristoon - ja pätkitään ja pilkotaan mahdollisimman pian; onhan kevättalven ja kevään ilma vuoden kuivinta ja toisaalta kuivatukseen vaaditaan aikaa, jota ei ole liikaa jos tarkoituksena on alkaa polttaa puita jo seuraavasta syksystä lukien. Luonnon rytmissä asiat sujuvat parhaimmalla mahdollisella tavalla ja siksi tuntuu vääjäämättä epäilyttävältä, epävireiseltä tehdä toisin. Luonnon rinnalla ihmisellä on statistin rooli valittaessa ajoituksia - viljelijä ja polttopuuntekijä suunnittelevat toimensa, mutta iso kuvio on se, että heidät on vapautettu valinnalta. Kevät tulee kun tulee - ja se on tullut kaikille, lopulta. Lajimuisti tietää odottaa sitä, luottaa siihen.

Hirmuinen huikaistus, aurinko, sen tuli kaikessa. Me siinä ja ikkunan avaajina. Mikäs siinä.

Tällaisiakin yksinkertaisuuksia sitä ajattelee, kun huhtikuisena iltana pitää taukoa hakkuupöllin äärellä ja katsoo karttunutta klapivarantoa.

Vasta yhdestä talvesta on päästy, kun seuraavaa jo ennakoidaan. Niin on tehty aina ja hyvä niin.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Sipoonkorven hangilla hakkuuaikaan


Nuoren kansallispuiston uutuutta, miltei puhdasotsaista kainoutta säihkyvä kyltti vastaanottaa metsän syliin astuvaa.

Sipoonkorvessa on paikoitellen hienoa metsää. Se on saanut varttua siitä lähin, kun suunnilleen koko nykyinen Sipoonkorven alue avohakattiin Helsingin seudun linnoitustöihin liittyvissä "ryssänhakkuissa" 1910-luvulla. Etelä-Suomen oloissa ainakin rehevillä paikoilla metsästä kehittyy oikein vakuuttava sadassa vuodessa. Kaikkialla Sipoonkorvessa metsällä ei ole kuitenkaan näin pitkää elinkaarta. Sitä on monin paikoin käsitelty tehometsätalouden koko keinovalikoimalla, ja tavanomainen Sipoonkorpi-kokemus onkin kuin mistä tahansa Suomesta: törmätä lähes läpipääsemättömään taimikkoseinään tai horsman ja vadelman hoivaamaan raiskiorinteeseen. Varmimmin vanhoja puita tapaa kalliomäiltä, joita on alueella suorastaan eksyttävän paljon.

Aiemmin suuren yleisön hyvin vähäisesti tuntemasta Sipoonkorvesta leivottiin 2011 Suomen 36. kansallispuisto. Sen tämänhetkinen pinta-ala on noin 1900 hehtaaria. Viimeisin lisäys on kuluvan vuoden helmikuulta, jolloin sovittiin Pakilan Putki Oy:n noin 40-hehtaarin metsätilan liittämisestä puistoon. Uudenmaan Ely-keskus on kuuluttanut Sipoonkorven metsänomistajille haluaan hankkia heidän maansa puistoon vapaaehtoisten maanostojen ja -vaihtojen kautta. Toiveena on koota puistoa palapelin tavoin; nykyisellään sen malli on pirstaleinen kuin rikottu maljakko. Aie puiston yhtenäistämisestä ja kasvattamisesta on valoisa ja jalo, ajatellen myös tulevia retkeilijäpolvia.

Sipoonkorvessa on vielä noin kaksituhatta hehtaaria suojelematonta metsää, joten periaatteessa kansallispuiston koon voisi tuplata. Karua todellisuutta kuitenkin on, että osa metsänomistajista panee mieluummin metsänsä poikki ja pinoon kuin myy sen kehittyvän kansallispuiston lisäpalaksi. Huomasimme tämän tehdessämme pienen metsähiihtokierroksen kevään jo hupenevilla hangilla. Kohdealueena oli Sipoonkorven etelä-pohjoissuunnassa halkaisevan tien itäpuoli, reitin polveillessa Bakunkärriltä Riängsbackenille ja Genaträskin kautta Storlidenille.

Retki on alkanut ja "korpi" vaeltaa tajuun. Metsä vaikuttaa menettäneen tupoittain turkkiaan. Armelias lumivaippa kuitenkin kätkee maan, sen viillot ja vaikerrukset.

Seisahdus. Synnyinoikeutemme on haltioitua kaiken edessä ja jokaisena hetkenä.

Retkeläiset ottamassa aromaterapeuttista käsittelyä havupuun tuoksussa. Erinäisiä mietteitä kuitenkin herää massiivisten tukkipinojen jatkuessa ja jatkuessa...

.. eikä sitä tuoksuakaan oikein irtoa täysilahoina kaadetuista rungoista, joilla on oleva arvoa vain ö-luokan energiapuuna. Metsässä niillä olisi kuitenkin ollut suurta merkitystä lukemattomien elämänedustajien kotina ja ravintona sekä kansallispuiston maisemana, syttyvinä tähtinä kulkijain silmissä.

Tähän saumaan sopii pieni tietoisku lahopuusta (HS 3.4.2013):
La­ho­puun mää­rä on yk­si mo­ni­muo­toi­suu­den kan­nal­ta kes­kei­sim­mis­tä met­sän omi­nais­piir­teis­tä. Luon­non­ti­lai­sis­sa met­sis­sä la­ho­puu­ta on met­sä­tyy­pis­tä riip­puen 20–120 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la, mut­ta Ete­lä-Suo­men ta­lous­met­sis­sä vain kol­me kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. Uhan­alais­ten la­jien esiin­ty­mi­sen kyn­nys­ar­vo­na tut­ki­jat ovat pi­tä­neet vä­hin­tään 20 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. La­ho­puus­ta riip­pu­vai­sia la­je­ja Suo­men met­sis­sä elää noin 5 000, nel­jän­nes kai­kis­ta met­sä­la­jeis­tam­me.

Lahopuulle ystävällisempää ilmapiiriä muokataan uudessa Suonen luonnonsuojeluliiton, Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston hankkeessa:

Hakkuutie polveilee välillä metsässä, välillä aukoissa.

Jossain kauempana tien päässä jyrisee ja kolisee metsäkone. Puista kuuluu kirkaiseva ääni, kun rungot syöksyvät koneen nyrkin läpi oksansa menettäen.

Emme olleet tulleet seuraamaan metsäkoneen työnäytöstä, jolle epäilemättä voisi suoda täydet pisteet tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Sen sijaan käännyimme ajouralta pois, tihenevään havuverhoon, alas laaksoa, jonka pohjalla jääkantinen noro osoitti parhaaksi katsomaansa tietä.

Kartta piti useasti ottaa esiin eikä siltikään mikään ollut varmaa paitsi epävarmuuden hienoinen viehätys ja puhdas luonnollisuus.

Talvisen metsän estetiikka ei ammu ilotulitusta eikä sambaile, mutta vetoaa riisutulla tarkoituksenmukaisuudellaan.

Ihminen on vuosisatoja hakenut sijaansa Sipoonkorvesta. Sähkötön rintamamieskauden uudisraivaajatila horrostaa syvällä metsän keskellä pienen viljelysaukon äärellä. Mikä nykymaailmassa harvinaista, talolle ei johda autolla ajettavaksi soveltuvaa tietä.

 Fillareillakin on tultu, mutta ei lähdetty.

Luonnon keskellä elävän ihmisen tärkeimpiä päivittäisiä kiinnostuksia on sää. Vieraantunut on se, joka säästä keskustelemista pitää tarpeettomana small talkina.

Korven keskellä ei kaikkia rakennuksia ole tarpeen maalata niin kuin jossain tien laidalla, "maalikylissä".

Metsämantereen itäosa halkaistiin 1990-luvulla monen kilometrin matkalla voimalinjalla. Immersbyn kyläläiset pitivät huolen, ettei se tullut heidän peltomaisemiinsa - ja kukapa olisi puhunut tuolloin useimmille täysin never-heardin Sipoonkorven puolesta?

Pajunkissojen aika.

Pienet suoaukeat ovat Sipoonkorven suola.

Hirvi on kahlannut hangessa ja pissaillut mennessään.

Hirven makuupaikka.

Genaträskin ranta saavutettu.

Samaisen järven tuntumassa, nykyisellä kansallispuiston alueella on tyylikäs piilopirtti. Iältään se voi hyvinkin olla 80-vuotias eikä tännekään tule ajettavaa tietä. Mitähän käyttöä Metsähallitus rakennukselle meinaa?

Retki jatkuu korven uumeniin, jossa rauha kuin huomaamatta kietoo mielen.

Sipoonkorvesta varttunutta metsää hakevan kannattaa suunnata esimerkiksi Hyppjaskäriltä pohjoiseen kohden Grytbergetia. Sillä suunnalla, Hattmossenin koillispuolella kahden kallion välissä, on myös kansallispuiston vanhimmaksi sanottu metsikköpläntti, jonka männyt ovat yli 150-vuotiaita. Gillerbergetillä on niin ikään kerrassaan hienoa metsää.

Silmäyksen Sipoonkorpeen loimme myös syksyllä 2008: