Välihuomio: Kyläkaupan perikuva

Kyläkaupat myyvät kaikkea rautakangista ja kaskinauriista Sisu-pastilleihin ja mäntysuopaan.

Vaelsimme viime sunnuntain kirpakassa sarastuksessa Ritvalan kylän halki. Muutaman talon keskittymä sijaitsee Hämessä, laajan Vanajaveden pohjoisrannalla. Raitilla oleva kyläkauppa näyttäytyi niin kotoisan kutsuvana, että se teki mieli tallentaa pariin kuvaan. Ajankohdan vuoksi puoti oli toki kiinni, mutta on sentään yhä toiminnassa. Liiankin tyypillisesti kauppias on kuitenkin 65-vuotias ja vailla jatkajaa. Ilman kauppaansa ritvalalaisten pitäisi suunnata ostoksille Valkeakoskelle parinkymmenen kilometrin päähän.

Suomen kyläkaupoista kuolee vuosittain noin kolmisenkymmentä, kauppojen kokonaismäärän ollessa nyt viidensadan hujakoilla. Määrä on seitsemäsosa 1980-luvun alun tilanteesta. Kaikille ovat tuttuja maaseututeiden varsilla talot, joiden etupuolen isoista ikkunoista näkee niiden olleen ennen kauppoja. Kyläkauppojen - kylien entisten hermokeskusten ja tietotoimistojen - suuri näivettäjä ovat tietenkin supermarketit, jotka perustuvat autoiluun ja imevät ostovoiman hyvin laajalta alueelta.

Sisiliassa kuulemma mafia on pitänyt marketit kurissa ja pienet kaupat jatkavat kukoistustaan. Mikä auttaisi meillä - vai viihdymmekö oikeasti niin hyvin gigahyperhalleissa? Niihin liittyvä anonymiteetti voi olla tietenkin huojentavaa, jos taustalla on elämä pienessä juoruilevassa yhteisössä. Suurilla volyymeilla myös tavaroiden hinta saadaan puristettua alemmaksi. Kuplan paisuessa syntyy nousukasmaisia absurditeetteja, jollaisesta esimerkki Muonion S-marketista: ulkona kaupan ympärillä suot notkuvat lakkaa, mutta niitä ei ole - ikään kuin olisivat liian kotoisana tuotteena jotenkin häpeäksi - myynnissä, etelä-amerikkalaisia omenoita kylläkin.

Tällaisia puutalossa sijaitsevia kauppoja on ollut pitkään Helsingissäkin, mutta nykyisin ne ovat äärimmäisen uhanalaisia. Kadonneista kohteista tulee ensimmäisenä mieleen Kivinokan, Vartiokylän ja Jollaksen puu-Elannot.

Matkahuollon asiamies palvelee täällä.

Haaveita pitää yllä veikkaaminen ja lottoaminen.

Harvinaista on sekin, ettei kauppa kuulu mihinkään ketjuun. Ehkä yhä korkeammalle omiin megasfääreihinsä kohoavat ketjut eivät huolisikaan vaatimattomimpia veljiä väreihinsä.

Mainittakoon, että Ritvalan kauppa on muutaman kilometrin päässä asuvan Pentti Linkolan lähikauppa, josta hän hakee iltaruokailuunsa kuuluvat kaksi litraa punaista maitoa - tietenkin useamman päivän satsin kerrallaan. Ennen seudulla toki riitti lehmätiloja, joista saattoi ostaa suoraan tinkimaitoa tai vastakirnuttua maalaisvoita. Historiaa on nyt sekin noilla main. Mutta vinkiksi: Helsingin liepeillä Itä-Vantaan Sotungin kylässä käsittelemätöntä maitoa voi ostaa Bisan tilalta (Nurmimäentie 16, ma-su 8:15-8:45 ja 16-17).

Kyläkauppojen iltarusko on tallennettu myös kirjaksi Kyläkauppa (1996). Kunnianosoituksen kaltainen opus on Esa Keron käsialaa ja varustettu Juhani Seppovaaran valokuvin.

Puhelinkioskinostalgiaa Suomenlinnassa

Suokin tämän kerran paras löytö oli parin minuutin kävelyn päässä lauttarannasta.

Tuli käytyä Suomenlinnassa. Ei toista sen veroista näillä main, sehän tiedetään. Maailman suurimman merilinnoituksen mainekohteiden - Kuninkaanportin, bastioni Zanderin, suuren linnapihan, Ehrensvärdin haudan, rantakasarmin, sukellusvene Vesikon ja muiden - sijasta katse kiinnittyi kuitenkin pieneen vihreään symppikseen, joka kirkon liepeillä kantavassa maalishangessa pilkotti. Sepä oli vanha kunnon puhelinkoppi, myös puhelinkioskina tunnettu, jollaiset ei-niin-kauan-sitten kansaa yhdistivät ja lukemattomia asioita kerrassaan hyvälle kantille saattoivat.

Kurkataanpa lähemmin.

Kopit varustettiin Abloy-lukoin (miksiköhän?). Tämä ovi oli kuitenkin auki.

Puhelinkojeen hahmon erottaa vielä seinältä. Puhelinluettelon hylly on tutulla paikalla ja sen edessä taulu, jossa taisi olla hätä- ja suuntanumeroita ja ainakin puhelimen käyttöohjeet.

Öisin kopeissa kuulsi hehkulampun ystävällisen keltainen, himmeä valo. Tässä varjostimen irtoava maalipinta tuo lisäkoristearvoa laskosmaisuudellaan.

Suokin puhelinkiskan vieressä on uusi koppero, joka palvelee kesäisin jäätelönnälkää.

Puhelinkopilta ei niin helposti lähdetä, sillä nostalgian aura on niissä vangitseva. Siispä vielä pari muistin syövereistä haettua kokemusta.

Suunnilleen jokainen yli kolmekymmentä vuotta vanha on joskus seissyt hytisten puhelinkopin edessä ja odottanut, että joku kova hölöttäjä on pannut viimeisen markkansa masiinaan ja oma vuoro koittaa. Puhelinkopin ovi sulkeutui naristen ja takellellen. Sisällä oli hieman ummehtunut kellarin haju, jossa päällimmäisenä vivahti kostunut puhelinluettelo ja sivulehahduksena lattiaan stumpattujen röökien vienosti pistävä aromi. Vaikka kopissa vähän ankeaa olikin, oli toisaalta lohdullista olla tuulen ja sateen suojassa; kokemuksessa soi kaukainen kaiku alkuihmisestä, joka oli päässyt avomaastosta lymykätköön. Liikenteen melukin vaimeni sopivasti, jotta pystyi kommunikoimaan tolkullisesti toisen kanssa, mikä on kännykällä haasteellista julkisilla paikoilla.

Puhelinkoje oli harmaa laatikko, jonka vasemmalla sivulla roikkuvaa mustaa luuria kannatteli tukeva kromattu U-hanka. Puhelimen johto oli metallisen suojakuoren sisällä ja muistutti suihkuletkua. Kuuloke oli yleensä korvalle inhan kylmä, ellei joku tosiaan ollut sitä juuri lämmittänyt. Tuskin kellekään tuli mieleen kauhistella hygieenisyyttä, vaikka tuhannet ihmiset käpälöivät samaa luuria ja köhivät ja jutturipulissaan muutenkin pisaroivat sen mikrofoniritilään. Puhelinluettelosta oli usein revitty vähintään karttasivuja, joskus sivuja oli poltettu kopin lattialle. Toisinaan jopa luuri oli kiskottu irti ja ikkunoita rikottu. Puhelinkoppeihin ilmestyikin vetoava tarra, joka aiheesta pyysi "älä riko, tämä voi pelastaa ihmishengen". Kokonaan oma heimonsa oli kirkkaanpunaisissa laatikoissa olevat hätäpuhelimet, joita näkyi myös julkisilla paikoilla yleensä puisen katulampputolpan kyljessä.

Olivat aikoinaankin aika harvinaisia tällaiset kaksoiskopit. Vihreä koppimalli on vanhempi; myöhemminhän oli niitä kevyemmän oloisia teräksenharmaita ja lopulta vielä uusia vihreitä, kevytrakenteisia, joissa tuuli kävi nilkkoihin. Puhelinkoppien viimeinen ratkaiseva hävitysaalto oli 2007, jolloin Elisa pani päreiksi koppinsa.

Puhelun suorittamiseksi tarvitsi kolikoita, jos ei tiennyt paremmasta ja omistanut esidigitaalisen ajan "puhelinkorttia". Tämä oli hakaneula, jossa oleva kieppi oli väännetty kokonaan auki. Neulan sai silti yhä kiinni ja se kulki kätevästi lompsassa tai farkkujen kolikkotaskussa. Soittoon ryhdyttäessä hakaneulan terävä pää pujotettiin sopivassa kaaressa kolikkokoloon siten, että neula oli noin puolittain sisällä. Nyt saattoi rullata numerot. Kun puheluun vastattiin, napsahti kolikkokolossa pieni salpa, jonka tehtävä oli päästää markka sisään. Hakaneula hämäsi jostain syystä vehjettä, joka tulkitsi neulan rahaksi. Hakaneula vaan heilahti ja maailmankaikkeuden sillä hetkellä oleellisin keskustelu saattoi alkaa. Näin myös soitettiin pilareita umpimähkäisiin numeroihin Amerikkaan, hakaneula sen kun tanssahteli hurjana koneen vaatiessa lähes tauotta valuuttaa. Metodi ei toki ollut satavarma, vaan hakaneulan kaarevuutta saattoi joutua säätämään katkenneen puhelun jälkeen ja puhelimissa oli muutenkin yksilöllisiä eroja.

Vaikka Suomenlinnan kopista puuttuu sen sykkivä sydän eli puhelin, tarjoaa rakennelma silti maukkaan perifieerisen huikopalan. Puhelinkoppeja ei ole enää tullut nähtyä muualla kuin sotilassaarissa - viimeksi jäältä käsin Itä-Villingin pohjoisrannassa - jossa niillä on uusiokäyttö toimia vartiomiesten sääsuojana. Suomenlinnassa voi bongata muitakin sellaisia yksityiskohtia, arkisia kadunkalusteita, jotka on likvidoitu edistyshumalassa mantereelta. Ehkä niitä on Suokissa säästetty tarkoituksella. Paikkaa on kuitenkin siistitty ja peruskorjattu nyt tauotta yli 35 vuotta.

Tästäkin maisemasta voi spotata hienon vanhanmallisen puhelinlankatolpan, jollaiset on raivattu yleensä mantereelta jo pois.

Jälkisanat: Suomenlinnan kiillotuksen lyhyt historia

Nykyisessä turistivirrassa vaeltaen ja tietäen sen käytännössä toivottoman hingun, jolla Suomenlinnaan pyritään asumaan, on vaikea tiedostaa, että Suomenlinnaa pidettiin 1960-luvulla synkkyyden kehtona, jonka apeuden ja takapajuisuuden sen aikaiset Helsinki-dokumentit mainitsivat ilman juuri myönteisyyden häivähdystäkään. Asumisolot olivat alkeelliset, vaikkakaan eivät poikkeukselliset sen ajan Suomessa. Akateeminen-lehti kertoi huhtikuussa 1964: ”Puolet asunnoista on vailla kaikkia mukavuuksia. Vesijohtoa ei ole, viemäreitä ei ole, keskuslämmitystä ei ole. Käymälä voi sijaita 200 metrin päässä asunnosta, puuvaja toisella suunnalla samoin 200 metrin päässä. Suomenlinnassa asutaan jopa Ehrensvärdin aikaisissa kivimuureissa, joita pitää kesälläkin lämmittää päivittäin kosteuden vuoksi. Vesi tuodaan hevosella ja kantamalla.”

Ulkosaariston armottomuudessa kulttuuri sinnittelee äärirajoillaan.

Suomenlinna oli vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet sotilasaluetta - alasajettavaa ja hiipuvaa sellaista. Sotilastoiminta keskittyi Mustasaarille eli Länsi-Mustalle, Pikku-Mustalle ja Iso Mustasaarelle, kun taas Susisaari ja Kustaanmiekka oli jätetty museaalisiksi kentiksi. Siviilihallintoon merilinnoitus siirtyi 1.7. 1973 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin muutettua Isosaareen. Suomenlinna säilyi muuta Suomea kurittaneelta purkuvimmalta, kauniisti sanottuna saneeramiselta, ei pelkästään siksi, että sen kulttuurihistorialliset arvot tunnustettiin jo varhain, mutta ennen kaikkea ollessaan saari ja sotilasalue; kaksi tekijää, jotka tunnetusti rajoittavat turhia muutostöitä.

Suomenlinnan kasvojen kohotuksesta saamme kiittää, kuten melkein kaikesta muustakin hyvästä auringon alla, Urho Kekkosta. Näin todistaa Rakennustaito-lehden numero 1/2010: "Keskustelu Suomenlinnan rappiotilan korjaamisesta virisi Suomessa 1960-luvun loppupuolella. Yksi alueen merkittävä puolestapuhuja oli presidentti Urho Kekkonen, joka piti rapistuneen Suomenlinnan alennustilaa kansallisena häpeänä. Kekkosen aloitteesta restauroinnin suunnittelu ja toteutus käynnistettiin 1970-luvun alkupuolella."

Tässä vielä vastaus siihen, minne puhelinkopit ovat kadonneet:
http://www.aamuposti.fi/artikkeli/73403-harri-niemi-haalii-etela-suomen-puhelinkopit

Fillarilla Helsingin saaristossa

Tämän retkiraportin otsikkona olisi voinut olla "Yrjöllä saaristossa", mutta ehkä sillä olisi annettu mielikuva pahoinvoinnista. Ja mistään sellaisesta ei ole nyt kyse, vaan hyvinvoinnista, superhyvinvoinnista. Yrjö vaan sattuu olemaan sen polkupyörävanhuksen nimi, jolla snadi retki suoritettiin.

Itäisen Helsingin jäälakeuksilla oli tänään harvinaisen hyvän keli pyöräilyyn. Lunta oli minimaalisen niukasti (aurinko ja menneiden viikkojen suoja ovat syöneet sen) ja se oli pakkasen napakoittamaa ja sopivan röpelöistä. Retken päämääränä oli pienimuotoinen kokemus "maailmanlaidasta" ja kevään vastaanotto; käytännössä kohteena oli Villingin saari ja sen eteläranta, jossa itäinen välisaaristo loppuu ja alkaa avomeri. Siellä siinsi Suomenlahti - sulana Eestiin asti.

Yrjö ja reppu Kallahdenselällä.

Kotiluodon lounaisrannalla.

Metsä innostaisi Gallen-Kallelaa.

Tässä on saavuttu jo Villasaarenselän poikki Villingin Kylänlahden rantaan.

Välineistöä rannassa. Villingissä asuu yksi perhe ympärivuotisesti.

Villingin kartano 1860-luvulta.

Kylän läpi kulkiessa.

Villingin keskiosat kuljettiin korpitaivalta, mutta sitten maisema avartuu.

Meri on saanut viime öinä tuoretta jäätä, mutta parin kilometrin päässä alkaa avovesi.

Ei juuri paikkaa, jonne ei pyörällä pääsisi.

Naparetkitunnelmia.

Maailman laidalla Itä-Helsingissä.

Jääonkaloiden hampaistoa.

Villingin etelärannan kallioissa risteilee jopa satojen metrien yhtenäisiä punasuonia. Nyt lumesta pilkistää vain tällainen kuvio.

Paluu mantereen suuntaan on alkanut.

Iso Iiluodon rannassa on hillitön stemu, siirtolohkare, jonka kyljessä mystinen hana. Saaren isäntä lie keksinyt salaisuuden puristaa graniitista voimajuomaa.

Iso Iiluoto on Helsingin kaupungin työntekijöiden virkistyssaari. Rivitalo täyttyy lomalaisista kesäkuukausina.

Palokärki on takonut vanhan hongan tyveä urakalla. Karamellimainen majakka on huvimaja. Se oli "lukittu" nippusiteellä, eli puukoton haaksirikkoinen jäisi vaille suojaa - saaristossa joka pömpeliä ei pidä sulkea.

Yrjö huilaa Iiluodon laiturissa. Valkoinen viitta tolpassa on veneen kutsumiseksi: pyöreä kärki vedetään narun avulla ylös kyytiä tarvittaessa.

Nyt on rantauduttu Malkasaarelle. Satunnainen hiihtäjä kummastelee rantakiven valloittanutta Yrjöä.

Malkasaarella on Helsingin kaupungin omistama autiotalo.

Paareille pitäsi nostaa koko talo.

Sitä halailevat kaatuneet puut kummaltakin suunnalta. Rännit puskevat heinää.

Kurkistus pieneen piharakennukseen.

Loppikari on rauhoitettu lintuluoto, mutta talvella Yrjöllä on lupa nousta maihin.

Kallvik surf ry. on duunannut luodolle siideritölkkirunkoisen tuulimittarin, joka lähettää lainelautailijoille kelitietoa.

Lintujen lannoitama luoto vihertelee talvellakin. Taustalla seisoskelee yksinäinen pilvenpiirtäjä, Vuosaaren Cirrus-talo. Näyttäisi, että se on piirtänyt pikkupilvenkin.

Viime vuonna samoissa maisemissa liikuttiin perinteisesti suksin:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/03/jaille-helsingin-saariston.html

****

Jälkisanoina kirjaesittely: Matti Rämö, Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva, 2012).

Jotkut pyöräilevät tuonne ihan oikeillekin arktisille mestoille. Pitkien matkojen seikkailupyöräilijä Matti Rämö on yksi heistä. Häneltä ilmestyi juuri neljäs matkakirjansa, ja siinä hän viilettää neljän valtakunnan kamaralla Lapissa. Esittelemme alla opusta.

Polkupyörällä Jäämerelle (Minerva 2012) on matkakirja, jossa Ylen toimittaja Matti Rämö kuljettaa lukijaa kuusi viikkoa ja 4500 kilometriä Pohjolan suvessa. Polkupyörän verkkainen vauhti avaa vahvan yhteyden ympäristöön ja pakottaa suosimaan pikkuteitä. Niiden laidalla on autiutta, mutta myös originaaleja kohtaamisia. Poljennon, maisemien ja aatosten helminauhaksi punoutuva tarina tuo hieman mieleen Juhani Seppovaaran pappatunturiodysseian Mopolla Suomeen (2007).

Maantieteilijänä Rämö ei tyydy vain kuvailemaan paikkoja, vaan valottaa, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Tämä ei ole itsestään selvää matkakirjoissa. Yhteiskunnalliset ja historialliset huomiot siivittävät matkaa. Opimme muun muassa lestadiolaisuudesta, pohjoisen vähemmistökielistä, kaivos- ja teollisuushistoriasta sekä rakennemuutoksen puraisuista syrjäseuduilla. Numerotietoakin satelee, välillä miltei liiaksi.

Alkupuolella reissua Rämö viivähtää Leppävirralla tuhannen hipin Rainbow-leirillä. Kokoontumisesta reviteltiin heinäkuussa 2010 iltapäivälehtien lööpeissä. On kiintoisaa lukea siitä silminnäkijätodistus, vaikka matka on vähällä jämähtää halailusfääreihin. Toki hyvä retki löytää tien myös sisäiseen. Matkalaisen tunteet ja humanistinen elämänasenne välittyvät kilometrien saatossa, samoin henkilöhistoria kipupisteineen päivineen. Toisinaan hän peilaa retken kokemuksia aiempiin fillarointiurakoihinsa, joiden kohteena ovat olleet Sahara, Intia ja Kaakkois-Aasia.

Eksoottinen on pohjoinenkin, etenkin itärajan takana. Etäältä vuonojen takaa nähty Murmansk hohtaa ylimaallisena kuin arktisen erämaan Jerusalem, vaikka ryyppyremmi huutelee ojasta. Suomalaista kiinnostaa myös Petsamon alueen kuvaus kaikkine saasteineen ja panssarivaunuineenkin. Kielletylle sektorille harhautunut Rämö tekee tuttavuutta myös nahkatakkisiin liittovaltioagentteihin.

Pitkänmatkanpyöräily vaatii taistelutahtoa. Rämöllä se on koetuksella etenkin arktisen kylmyyden yllättäessä. Miten ylipäätään lietsoa itsensä polkemaan 4500 kilometriä? Rämö paljastaa: pitkä matka täytyy mieltää sarjana etappeja, jokaisen päivän toimet pieninä selkeinä päämäärinä. Toisin sanoen pitää keskittyä kulloinkin oleelliseen. ”Voin ilman eksistentiaalisen tuskan häivääkään todeta, että maallisen vaellukseni idea kiteytyy perille pääsyyn Verhnetulomskiin tai Savukoskelle tai Juntusrantaan”, julistaa polkija, jolle vieraat paikat tuntuvat parhaimmillaan kodilta.

Kymmenet leiriytymiset, tienpinnan kuopat ja huoltotoimet muistuttavat pakostakin tosiaan. Toistuvuus välittyy päiväkirjamaisessa teoksessa, minkä voi kokea lievästi puuduttavana, mutta välitetyn kokemuksen autenttisuutta se lisää. Kokonaisuutena nojatuolimatka jaksaa vetää ja teksti on viimeisteltyä. Matkakärpäsen puraisemille Rämö antaa lopuksi koetellun valikoiman käytännön vinkkejä.

Hetki erään traktorin merihaudalla

Kadonneen traktorin jäljille vievät nämä mystiset jääkuutiot Vartiokylänlahden iltaruskossa.

Lähti suksija illan syliin. Sinisessä hetkessä ja lilan sävyissä sivakoi, avaran taivaan alla hankea rohisutti. Alla kiisi Vartiokylänlahden vankka jää, oli meno hujakkaa ja helppoa. Siinä mietteisiinsä vajosi ja jopa mietteiden puuttmisen ihmeelliseen rauhaan. Vaan sitten näki jotain outoa ja silmiään hieraisi. Kuin katutyömonttu olisi ammottanut keskellä laajaa autiota salmenselkää. Punakeltaiset muovinauhat rajasivat isoa avantoa, työmaan varoitusvilkku kölli kepin nokassa. Aggregaatti hyrräsi, pumppu vettä polskutti.

Vajonnut oli jokin muukin, mutta ei mietteisiin eikä niiden puuttumiseen. Jääkannen läpi oli mahtikone mennyt, isosti ryskännyt ja höyryten tuskaansa mylvinyt. Traktorin mentävä oli kolo ja sellainen pohjassa ahventen kanssa olikin. Niin kertoi tiedonvälitys. Virkkoi sanoma liikuntaviraston ystävällisestä aikeesta ja traagillisesta sattumuksesta. Luonnonluistinrataa oli helmikuun lopulla aurattu, samaan paikkaan kuin edellisvuosina Marjaniemen edustalle. Komeasti oli moottori laulanut, lumi lentänyt kaaressa, veres jää antautuneena kimaltanut. Ja sitten äkkiä - ritinä ja rytinä - ja hiljaisuus kuin veitsellä leikaten.

Kuljettaja, onnekas, pelastautui - mutta Ahti koneen otti. Uhrin kalliin antoi sivilisaatio. Luontoon oltiin tultu kaupungin elkein. Reteesti kuin katua pitkin jyristelty, vaikka kauaksi oli jäänyt asfaltin turva. Se tie, se katu, se ei kestänyt. Rajaseudulla on oma arvaamaton todellisuutensa. Viaton ja väkevä.

Suksija hetken merihaudalla hiljentyi. Hylkyjen seurakunta Helsingin vesillä on kunniakas ja perinteikäs, kyllä sinne yksi traktorikin mahtuu.

On salmenselällä viritelmä kumma.

Traktorin hauta se on, onneksi ei ihmisen.

Yötä päivää pumppu puhuu.

Jollain konstilla haluavat uponneen nostaa. Vaan mitä odottavat? On tapahtuneesta jo 19 päivää, mutapohja luotaamaton, suolot ve'en julmetut.

Kuu nousee ihmettelemään traktorikultin jääpylväitä.

Suksijan matka jatkuu aavalle.

Kuuta kohden.
On täysikuu.

Tarinan päätöksen voi lukea täältä:
http://villiltavihrealtasaarelta.blogspot.com/2012/03/eraan-traktorin-ylosnousemus.html