Jokunen syyspäivä Örön linnakkeella Saaristomerellä

Syksymme teemoihin on kuulunut linnakesaaret ja yhdellä sellaisella jatkamme vielä tässä raportissa.

Tällä kertaa retkemme johtaa Turunmaan saaristoon, tarkemmin sanottuna Kemiönsaaren ulkosaaristoon. Syysaamun meri on vaahtopäinen, kun nousemme maihin komealle, lähes 250-hehtaarin laajuiselle Örön saarelle. Se sijaitsee avomeren äärellä 35 kilometriä Hangosta länteen. Hiekkapohjainen Örö kuuluu Salpausselkään ja on metsittynyt tuuheaksi oltuaan sata vuotta sitten lähes puuton. Saarella riittää kuitenkin myös avointa maastoa, jolla viihtyy kasviharvinaisuuksia, muun muassa kylmänkukkalajeja ja merivehnää. Perhoslajistoltaan Örö on koko Suomen hotspot numero 1. Saarella on kilometritolkulla upeita hiekkarantoja, mutta rannoilla ei mökin mökkiä. Se on suljettua sotilasaluetta, Saaristomeren Meripuolustusalueen koulutus- ja vartiolinnake. Keltaiset kyltit rannoilla kehottavat neljällä kielellä: pysy poissa!

Örön linnake perustettiin Venäjän tsaarimahdin toimesta 1910-luvulla. Hiittisten vanhoihin nautinta-alueisiin kuulunut laidunsaari muuttui osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka tehtävä oli suojella Pietaria Itämereltä tulevilta saksalaisilta. Taustalla vaikutti keisarikunnan epäonnistuminen Japanin sodassa, jossa se menetti lähes koko Itämeren laivastonsa. Uusia strategioita kaivattiin ja massiivinen rannikkolinnoittaminen tuntui olevan vastaus. Örölle sijoitettiin järeä 305 mm:n nelitykkinen patteri, raskaat 152 mm:n ja 120 mm:n nelitykkiset patterit sekä kolmetykkinen 76 mm:n ilmatorjuntapatteri. Saksalaisen olisi paha yrittää niiden ohitse, tiedettiin.

Vallankumous sotki pasmat. Lähtiessään venäläisten oli määrä räjäyttää koko paikka, mutta näin ei tapahtunut. Sekasorron vuotena 1918 linnakkeella kävivät varkaissa niin venäläiset, kotimaiset punaiset ja lähisaariston asukkaat kuin valkoiset ja vaeltavat irtolaiset. Järjestys palautettiin viimein ja nuori itsenäinen maa huomasi saaneensa nykyaikaisen ja tulivoimaisen linnakkeen. Se sijaitsi kuitenkin kaukana itärajalta ja oli näin ollen merkitykseltään toissijainen - kunnes välirauhan 1940 myötä Neuvostoliitto tuppautui kutsumatta aivan naapuriin Hankoniemelle. Uuden rähinän alkaessa 1941 Örön putket tulittivat Hankoa ja linnake osallistui myös Bengtskärin majakan taisteluun tulituen ja vapaaehtoisen iskuryhmän muodossa. Seuraavina vuosikymmeninä Örö toimi valmiuslinnakkeena ja koulutti varusmiehiä.

Tänään nähtävänämme on nyky-Suomeksi poikkeuksellisen hyvin säilynyt 1910-luvun puinen rakennuskanta ja useiden kilometrien alkuperäiskuntoinen mukulakivipinnoitettu tieverkosto. Vakinainen miehitys Örössä päättyi 2006. Alas ajettu linnake on enimmän osan vuotta aavemaisen tyhjä. Erikoista vaikutelmaa lisää se, että useimmat rakennukset on hiljattain rempattu kondikseen, milteipä puleerattu liiankin säihkyviksi. Armeijalla ei ole aikomusta luopua saaresta (siellä on muun muassa käytössä olevia 130-millisiä tornikanuunoita), mutta uudenlaista "yhteiskäytön" periaatetta heijastaa kuitenkin se, että kesäaikaan maihin on päästetty pieniä sotapoliisien kaitsemia matkailijaryhmiä, joita hiittisläisellä matkailuyrittäjällä on ollut lupa tuoda paikalle.

Ohessa pieni kuvareportaasi Öröltä. Retki Saaristomeren linnakkeelle tapahtui 5.-7.10. kuluvaa vuotta.

Autiota hiekkarantaa...

Horisontissa siintää Bengtskärin "tulitorni".

Itärannan tuntumassa on panssariesteitä maihinnousun varalta.

Tupa vartiotornin juurella.

Linnakkeen toimisto ja kuulutuksista vaiennut kaiutin.

Linnakkeen keskustaajamaa.

Yhdyskuntaan kuuluu tietysti myös palovaja.

Tämän tien lempinimi on "Lyhyt Ikävä" siinä missä pisimmän pohjois-eteläsuuntaisen on "Pitkä Ikävä". Ehkä nimen taustalla on venäläissotilaiden ikävä, suoranainen slaavilainen kaiho kaukaisille kotikonnuille - mutta oli toki paikka suomalaisillekin syrjäinen ja eristynyt.

Metsistä on kehittynyt hyvännäköisiä, joskin ovat kuin metsänhoitajan painajaisunesta.

Katajanummea.

Alkoi ei niin yllättäen hyräilyttää vanhan Rollari-biisin tahdissa: "But you'll never break, never break, never break, never break / This heart of stone. Oh, no, no, this heart of stone."

Lisää samanlaista osastoa.

Pakollisesta machoposeerauksesta vastaa Luonnontieteellisen keskusmuseon museomestari Jaakko Kullberg, jolle Örö on hyvin tuttu perhostutkimuksien kautta. Tykki on 305-millinen, isointa Suomesta löytyvää kalustoa.

Idylli on, päällepäin.

Värijuhlaa.

Vanha helikopterikenttä.

Retkikunta tieteellis-taiteellisessa toiminnassaan.

Pistooliampumaradan tunnelmaa metsittyneillä hiekkadyyneillä.

Länsi-lounas on silkkaa avomerta Gotlantiin asti.

Merikaali on maistuvaa. Nyt niitä riittää ihmistenkin suihin, kun laiduneläimiä ei enää Öröllä ole.

Rannoille kertyy simpukkavalleja, paikoin jopa reidensyvyisiä.

Rannoilla viihtyy myös tällaisia kookkaita hämähäkkejä.

Tähystäjä oli sirpaleilta ja luodeilta suojassa.

Venäläisillä oli tässä 120 mm:n patteri.

Lumilinko muistuttaa linnakkeen ympärivuotisesta käytöstä.

Vanha luotsitupa saaren pohjoisen laiturin tuntumassa.

Seinään hellan ylle on tuherrettu "lämmityskielto 25.8.-84 alkaen".

Betonikorsun katossa riippuu langanpätkä, joka on houkuttanut talvehtimaan painuneita liuskayökkösiä.

Erikoistoimintayksikkömme mekanisoitu osasto sotilaskodin portilla. Sotilaskoti valmistui 1942 ja kylmeni lopullisesti 60 vuotta myöhemmin 2002.

Sotilaskodin pihapenkki.

Saaren erikoisuus on minigolf-rata.

Neulasten putoaminen on äänetöntä.

Seesteistä tunnelmaa.

Vaikka radan puuosat lahoavat hiljalleen pois, on osa rakenteista tehty ronskisti betonista.

Yksinäinen puhelinkoppi rannassa ja siellä normaali puhelinkoje 1980-luvulta. Armeija on pystyttänyt puhelinkoppeja vartiomiesten sääsuojaksi. Sama uusiokäyttö esiintyy ainakin Isosaaren linnakkeella.

Kantahenkilökunnan rivitalo on ollut vuosia tyhjillään.

Luonto tuppaa liki.

Esteettisesti hivelevää arkkitehtuuria.

Puutalokeskittymä saaren eteläsiivekkeessä.

Venäläinen tyyli näkyy listojen koristeröpelössä.

Teräs uhmaa aikaa ja säätä.

Vartiomiehen taival on kulkenut tästä. 1960-luvun alun yönä täällä avattiin tuli kohden maihinnousseita outoja sammakkomiehiä, jotka kuitenkin onnistuivat pakenemaan mereen.

Eteläkärjen kallioilla.

Ulkosaaristossa on tunturimaista tunnelmaa.

Rapautuminen romahdutti linnoitteen.

Riisuttu patteri.

Junanvaunutupa hiekkarannalla.

Seinien läpi on ammuttu.

Kylä patterin varjossa.

12-tuumaisen vaihtoputki odottaa siististi varastoituna.

Varikko on ollut tärkeä paikka.

Vaahtopäisinä pärskyvien karien ja pikkuluotojen lomassa olisi painajaista kamppailla pikkuveneellä. Pitkin vuotta 1944 suuret määrät virolaisia pakolaisia päätyi Örölle. Osa rantautui tietämättä sotilasalueesta, osa käytiin noukkimassa linnakkeelle, osa etsi suojaa lopen uupuneina. Kaikki pidätettiin ja kuulusteltiin, ja lähes kaikkien sallittiin jatkaa matkaa Ruotsiin.

Harvaksi ovat käyneet askeleet.

Luonto viihtyy hyvin Örössä, oli ihmisiä tai ei.

Lähtöaamun valoa.

Linnakkeen historiasta kiinnostuneille voi suositella Johanna Pakolan kirjoittamaa kirjaa Örö - laidunmaasta linnakkeeksi (Turun rannikkotykistörykmentin perinneyhdistys, 2008). Löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Polulla - mietteitä maaston suonien ja askelten viisaudesta

Polku Helsingin Vartiosaaresta.

(Oheinen tekstini julkaistiin alunperin Suomen Luonnon syyskuun numerossa 7/2011, mutta se sopii hyvin myös tämän blogin aihepiiriin).

Polku, polku pieni

poikki sammaleen,

ahdas armotieni

metsän autuuteen.

Portti vehrytpieli

rauhan kaupunkiin,

missä orpo mieli

yhtyy ystäviin.

(Otto Manninen)

Onko sinulla tiettyä mielipolkua, jota askeleesi tervehtivät ilolla ja jonne mielikuvissasi tahdot palata?

Monilla meistä on. Jokamiesoikeuden ansiosta Suomessa saa liikkua melkein missä vain maastossa. Tämän vuoksi luonnonympäristössä risteilevät epäviralliset polut ovat meille tuttu ja läheinen asia. Tässä kirjoituksessa tavoittelemme polkujen ideaa ja luonnetta.

Polut ovat kulkuväylien aatelia ollessaan täydellisen orgaanisia. Yksikään neliösentti polunpohjaa ei ole auki syyttä. Polut syntyvät spontaanisti ja aidosta tarpeesta. Kukaan ei lähde tamppaamaan maastoon polkua kirjoituspöydän takaa päätetyin, elämästä vieraantunein motiivein, vaan polut ilmaantuivat kuin taiasta sinne minne mieli vetää ja jalat vievät. Poluissa yhdistyy maalaisjärki estetiikan kaipuuseen. Se että vanhimmat tiet on tehty polkujen päälle, ei ole sattumaa.

Polut hakeutuvat näkemisen arvoisille ja merkityksellisille paikoille. Jos luonnossa on - ja miksipä ei olisi - "voimapaikkoja", jotka syystä tai toisesta vetävät kulkijoita puoleensa, on sellainen odotettavasti polun reitillä. Estetiikan suhteen näin on selvästi. Siellä missä kimmeltää metsälampi, on yleensä myös polku sitä kiertämässä, ja polusta vielä lähtevät pistot parhaille rantakiville retkeläisen istahtaa. Missä on jylhin näköaloin varustettu kukkula, sinne polveilee lupauksia myhäilevä polku, ja samoin muut luonnon nähtävyydet luolista ja lähteistä hiidenkirnuihin ja mansikkapaikkoihin sijoittuvat usein polun varrelle tai päähän. Jos metsä on tuntematon eikä siitä ole karttaa vaeltajan mukana, tarjoavat polut parhaan matkaoppaan ja jopa kohtalaisen turvan eksymisestä huolivalle.

Vaikka kulkija olisi aivan yksin, on polku yhteinen kokemus. Se sitoo matkalaisen luontevaan yhteisöllisyyteen polkua aiemmin kulkeneiden kanssa. Samalla kun kävelijä jakaa maiseman näkymättömien kanssavaeltajiensa kera, kun hän katsoo samoja keloja, kukkaketoja ja pirunpeltoja, ylläpitää hän omilla anturoillaan polun auki pysymistä seuraavia varten. Toisinaan ihminen alkaa astella siitä, mihin eläimet ovat tehneet uran. Etenkin peurat tunnetaan polkujen luojina. Näin polku voi yhdistää lajienkin kesken.

Siinä missä polku auliisti koukkaa näkemisenarvoista varteensa, kulkee se nähtävyyksien puuttuessa napakasti lyhyintä tietä. Ilmiön näkee selvästi tapauksissa, jossa geometrisesti suunniteltu ja koneellisesti rakennettu virallinen ulkoiluväylä saa rinnalleen monia oikaisuja, mitkä osoittavat ihmisten äänestäneen jaloillaan suoremman kulkureitin puolesta. Toisin kuin keinotekoiset luomukset, luonnollinen polku ei pelkää eikä voikaan pelätä maastonmuotoja; polku kulkee ylös ja alas kuin keinu, se kiertää lohkareet ja vie runkojen yli, liikehtii kuin tanssisi. Mutkittelussaan se osaa varata yllätyksiä kaarteiden taa; ominaisuus joka viivoittimella vedetyiltä linjoilta puuttuu. Jos iso puu kaatuu polulle, ei polku tätä hätkähdä vaan pian jo sopiva vierto on löytänyt paikkansa ja polku on saanut yhden nähtävyyden lisää.

Polku tietysti itsessään merkitsee, että maastoon tallataan juova, missä kasvillisuuden ei sallita harvoja kovapintaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kukoistaa. Luonto lukuisine arkoine emoineen ja hauraine versoineen pitää kuitenkin siitä, että suuret joukot eivät kulje tasaisesti joka paikassa, vaan astuvat tiettyjä hyväksi havaittuja reittejä. "Kulkea omia polkujaan" on hieman harhaanjohtava kielikuva, sillä harvalla on henkilökohtainen polku, jota muut eivät kulkisi.

Polku on olemassa vain niin kauan kuin sillä on käyttöä. Jos käyttötarve on vähäinen, alkaa polku parissa kesässä olla umpeenkasvanut, pensaiden oksat kurottuvat sen poikki ja kasvillisuus kutoo paikkoja kulutettuun pohjaan. Kokonaan unohdettu polku ennallistuu vaivihkaa luonnontilaiseksi maastoksi kuin zen-runossa: Hiljaa istuen, mitään tekemättä, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään”. Ero on suuri verrattuna rakennettuihin virallisiin kulkuväyliin, joita pidetään yleensä kunnossa, vaikka käyttötarve lähenisi nollaa. Kokonaan metsittynytkin tie erottuisi maastossa satoja vuosia laakean tasoitetun pohjansa vuoksi. Polussa on lempeää vaatimattomuutta, se ei tee numeroa itsestään. Polun synty, kukoistus, hiipuminen ja katoaminen muistuttavat elinkaaresta, joka on kaikilla ilmiöillä, mutta jonka synteettisessä maailmassa usein unohdamme.

Polkuja nurmettaa ihmisen laiskistuminen ja liikkumisen motorisoituminen, mutta pahin uhka on tehometsätalous, joka saattaa kertaheitolla tuhota ison vakiintuneen polkuverkoston kaikkine ainutkertaisine piirteineen. Samalla kadotetaan syy mennä koko paikalle. Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että mikään ei ole niin viheliäinen ja lannistava maasto kulkea kuin pusikkoinen hakkuuaukea risuineen ja rankoineen ja useassa tapauksessa syville avohaavoille aurattuine maaperineen.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä siinä missä musiikki tai vaikkapa juhannuksenvietto. Vuoden 2010 alussa Metsähallituksen koneet kaatoivat metsää Suomussalmen Vuokissa sillä seurauksella, että Vienan reittinä tunnettu ikiaikainen polku, jota myös Lönnrot taivalsi Kalevalan keruureissuillaan, meni kertaheitosta piloille. Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta, mutta mitäpä se enää auttoi. Jopa purettu rakennus voidaan pystyttää uudestaan kopiona, kuten tehtiin 1960-luvun puolivälissä hävitetylle hotelli Kämpille. Samaa ei voi tehdä polulle, jos sen koko olemassaolon perusta viedään.

Polut heijastavat jotain syvää ihmisestä, koska niitä on kautta aikain rinnastettu elämään ja sisäiseen kehitykseen. Tästä kielii esimerkiksi idiomi "henkinen polku". Polulta voi astua harhaan - ja sen voi taas löytää. Polku voi kulkea pimeän korven halki ja nousta taas leppeän paisteiselle kummulle. Risteyksissä täytyy tehdä valintoja ja miettiä mikä polku veisi perille. Se mikä on yhdelle oikea polku, ei kenties ole kutsuva ja tarkoituksenmukainen toiselle. Mikä on oma polku, se on kardinaalikysymys, joka sopii erityisen hyvin pohdittavaksi poluilla käyskennellessä. Ajattelijat, filosofit ja kirjailijat ovat aina suosineet kävelyretkiä oivalluksien kirvoittajana. Suoran ja yksiselitteisen tien sijasta kiemurainen, sukelteleva, yllätyksellinen ja maisemilla herkutteleva polku on lähempää sukua mielelle itselleen ja osaa toimia sille peilinä, vastauksien kätilönä ja ystävänä.

Missä mielipolkusi kulkeekaan, älä unohda käydä tapaamassa sitä.

Isosaaressa kylmenevää - Helsingin edustan viimeinen valmiuslinnake siirtyy historiaan

Karua maisemaa Isosaaren Peninniemeltä.

Kautta koko itsenäisen Suomen ajan ja sitä ennenkin on Helsingin edustan avomerellä tuikkinut sivilisaation liekki. Isosaaren linnake - etulinnoitus, kuten termi kerran kuului - on päivystänyt julman ja rannattoman aavan ja joskus vihamielisten ulkovaltojenkin armoilla. Vaikeista olosuhteista huolimatta on liesi pidetty lämpimänä ja valo akkunalla. Yhteysalukset ovat ajaneet päivittäisiä vuorojaan, uupumaton huoltoketju ruokkinut ulappayhteisön elämää tuoden kaikkea tarvittavaa ala-asteen koulukirjoista ja jalkaräteistä nauriisiin ja ammustarpeisiin. Sairastuvalla ja sotilaskodissa on lempeä hoiva vallinnut, siinä missä tähystysasemalta on kiikaroitu öin päivin merelle ja tykistöllä - nyt viimeisessä vaiheessa 130 mm:n tornikanuunoilla - tärisytetty Stadin ikkunaruutuja.

Nyt tämä päättyy. Vuodenvaihteen jälkeen, tarkemmin sanottuna loppiaisesta, valmiuslinnake lakkautetaan, kun viimeinen siellä koulutettu varusmieserä kotiutetaan. Siitä tulee harjoitusalue, jossa ei enää asuta vakituisesti, kuten toistasataa vuotta on yhtäjaksoisesti tehty. Kyseessä on Helsingin viimeisen miehitetyn linnakesaaren kylmeneminen. Valtakunnankin tasolla asutut rannikkolinnakkeet ovat kokemassa dinosaurusten kohtalon. Isosaaren jälkeen niitä jää henkiin enää yksi, Kotkan Kirkonmaa, kun aikoinaan niitä oli kymmenittäin. Ilmiö on osa laajempaa säästökuuria - onhan saarten logistiikalla hintansa - kuten koko kiinteän rannikkotykistön alasajoa, johon pääselityksenä on usko ajoneuvoihin sijoitettujen liikkuvien meritorjuntaohjusyksiköiden ylivertaisuuteen.

Olipa näkemyksemme armeijasta myönteinen, kielteinen tai jotain siltä väliltä, se on kiistatonta, että vakituisesti miehitettyjen linnakkeiden myötä katoaa yksi erityislaatuinen ja ainakin etäältä katsottuna romanttinen saaristokulttuurin muoto. 76-hehtaarinen Isosaari on vielä loppuvuoden kahdeksan vakituisen asukkaan kotipaikka. 1980-luvulla heitä oli noin 70. Silloinen asukas kuvaa yhteisöä "valtamerilaivaksi", jossa jokainen vietti päivät omissa askareissaan mutta jossa kokoonnuttiin iltaisin viettämään yhteistä aikaa. Kaikkien asiat tietysti tiedettiin, kuten pienessä kylässä, ja joskus paremmin kuin asianomaiset itse. Rajaseudun perifeerisestä kylästä olikin kyse, liksaankin kilahti syrjäseutulisää.

Mantereesta kaukana sijaitsevassa ja ulkomaailman kieltokyltein torjuvassa suljetussa yhteisössä on ollut varmasti erikoista elää. Jotain sukulaisuutta elämänmalliin ja yhteisön sosiaalisiin selviytymisstrategioihin on kaiketi löydettävissä entisaikain majakka- ja luotsiyhteisöistä. Näiden elämänmenoa käsitteli kansatietelijä Harri Nymanin elokuussa Helsingin yliopistolla tarkistettu kiintoisa väitöskirja Uloimmalla rannalla - Luotsi- ja majakkamiesperheet asemayhdyskunnissaan.

Kävimme katsomassa Isosaaren viimeistä syksyä valmiuslinnakkeena, mistä kuvakatsaus ohessa.

"Isosaaren linnake" kertoo vartiotorni sataman laidalla saaren pohjoisosassa.

Saaressa oli ennen kapearaiteinen rautatie, josta muistona veturi ja tykkivaunu. Jossain polkupyörissä on lukko, mutta yhdessäkään lukkoa ei näytetä käytettävän.

Kaikki saarelaiset tietävät, millainen homma on roudata kamaa vetten taa.

Saaristoluonnossa yhdeksän kilometrin päässä Helsingin Kauppatorilta.

Metsämaastoisessa saaressa törmää tuon tuostakin tämän kaltaisiin näkyihin. Isosaaren linnoittaminen aloitettiin 1913 osana niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta ja sen raskaat ja järeät patterit valmistuivat kahta vuotta myöhemmin. Aiemmin saarella oli asunut kalastaja Pettersonin perhe torpassaan. Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen 1918 saksalaiset panivat Isosaaressa ja sen naapurissa Kuivasaaressa aluille suomalaisen rannikkotykistön tarjoamalla aselajin perusopetuksen.

Tämän Obuhovin tehtailla Pietarissa rakennettu 12-tuumainen (305 mm) tykki kuului alkujaan sotalaiva Imperator Alexander III:n aseistukseen. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikana valkoiset joutuivat vetääntymään Mustaltamereltä. Tässä yhteydessä Imperator Alexander III höyrysi Välimerelle ja siellä nykyisin Tunisiaan kuuluvaan Bizertan satamaan. Se oli Ranskan hallinnoima, joten miehistö internoitiin. Laiva romutettiin 1930-luvulla, mutta aseistus otettiiin talteen. Suomi tarjoutui 1938 ostamaan tykkejä. Eräs toiminimi olisi ne myynytkin, mutta tosiasiassa se ei omistanut tykkejä, vaan Ranskan valtio, joka pysäytti kaupanteon. Suomen talvisodan sytyttyä Ranska kuitenkin tarjoutui lahjoittamaan kaikki romutetun aluksen 12 järeää tykkiä ja 18 kevyempää. Kolme suomalaista alusta pantiin tuomaan ne Välimereltä vuoden 1940 alussa. Laivojen määränpää oli Petsamo, mutta eri syistä vain yksi päätyi sinne. Isosaareen tulleet järeät tykit saatiin viimein asennettua paikoilleen vuoden 1944 lopulla, mutta jo tammikuussa 1945 valvontakomissio pakotti purkamaan ne. Tykit palautettiin paikoilleen 1961-62. Niiden yksi kriisiajan tehtävistä olisi ollut kääntyä manteretta kohden ja ampua Helsinki-Vantaan lentokentälle, jos se olisi joutunut valloittajan käsiin.

Vanhan valonheitinaseman jäänteet.

Krimin sodassa kaatuneen merisotilas George Quinnellin tapausta käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/10/eraita-helsingin-saariston.html

Ensimmäisen maailmansodan linnoitusketjun harvinaisuus: kasematti, joka on varustettu hevoskärryllä (tai autolla) ajettavilla huoltoliuskoilla. Rakennelmaa koristavat kymmenet piikkilankakerät.

Vanhaa tykkiä on päivitetty 152-millisellä Tampellan putkella ja uudella sirpalesuojakilvellä.

Isosaaren paloasemaa ei voi luonnehtia miksikään arkkitehtuurin riemuvoitoksi.

Nykyinen kasarmi on vuodelta 1957. Ikkunat pihan perällä kuuluvat sotilaskodille. Isosaaren 1910-luvun puutalorakennuskanta on kokenut saman kohtalon kuin vanha rakennusperintö niin monessa muussakin Suomen taajamassa: se on hävitetty surutta, ja vain yksi talo, vanha leipomo, on kuin ihmeen kautta säästynyt.

Ulkosaariston vaivalloisen logistiikan takana toimii myös sivilisaation lohdullinen merkki, sairastupa.

Kuvauspäivänä meri oli säyseä, mutta voi kuvitella millainen se on ärjyimmillään. Tuulella ja aalloilla on lounaasta 1200 kilometriä esteetöntä kiitorataa iskeä näihin kallioihin. Vielä muutama vuosi sitten Isosaaressa sääasema, joka lähetti joka kolmas tunti synop-sääsähkeen Ilmatieteen laitokselle.

Satamassa. Linnakealukset ajavat Santahaminan ja Isosaaren väliä kolme edestakaista vuoroa päivässä: aamuseitsemän jälkeen, ennen puoltapäivää ja virka-ajan päättyessä. Ensi vuonna alukset siirtyvät Upinniemeen. Isosaaresta erkaneva kapea, noin puoli kilometriä pitkä Peninniemi näkyy taustalla.

Peninniemellä on kulkenut turvavaijeri, mistä pidettiin kiinni aaltojen iskiessä niemen ylitse.

Näkymä niemen puolivälistä saaren suuntaan.

Entinen torpedojen koeampumalaitos. Toisen maailmansodan aikaan paikka oli huippusalainen. Täällä testattiin, että torpedot ovat kunnossa ennen kuin ne annettiin tositoimiin. Tarvittaessa niitä huollettiin ja säädettiin.

Torpedot kuljetettiin koeampumoon raiteita myöten.

Laitoksesta johti merelle portti, josta tehtiin koeammuntoja. Nyt se on betonoitu umpeen.

Korroosiontestauspaikan sanotaan olevan Suomen armottomin olosuhteiltaan.

Näkymä kohden niemen ulkokärkeä. Niemi on täynnä toisen maailmansodan aikaisia ilmatorjuntatykin jalustoja. Isosaarelta käytiin kiivasta ilmatorjuntataistelua. Suorissa meritaisteluissa linnakkeen rooli oli vähäinen, mutta sen pelotevaikutteen voi uskoa pitäneen Stalinin laivaston loitolla Helsingin edustalta.

Jalustat ovat tämän näköisiä sisältä.

Suojakorsuja ja tähystysbunkkereita esteettisellä luonnonkivikatteella.

Miinasulutuksen voimalaitteen kasematti.

Isosaaren vanha koulu oli käytössä 1946-1987. Uuteen paikkaan sijoitettu koulu lakkautettiin oppilaiden puutteesta 2002.

Opettajalla oli päädyssä oma asunto.

Opettajan kämpän surrealistista tunnelmaa. 1980-luvun sisustus mattoineen päivineen on jäänyt kalastajan verkkovarastoksi.

Saarelle on neljä 130 mm:n tornikanuunaa (130 TK), joten harjoitusammuntojen ajoittaiset kumeat jysäykset tulevat vielä jäämään osaksi Itä-Helsingin äänimaisemaa. Sen verran varjelemme sotasalaisuuksia, että 130 TK:n kuvat jääköön jemmaan. Tämän hetkisten suunnitelmien mukaan 130 milliset pysyvät käytössä noin vuoteen 2020 saakka.

Kiitokset retkestä kuuluvat entiselle isosaarelaiselle, Suomenlinnan rannikkorykmentin tiedottaja Anu Vuoriselle, jolta myös ilmestyi aiemmin tänä vuonna muhkea Isosaari - pääkaupungin etuvartio -opus.

Isosaaren autioiduttua Helsingin saariston asutuiksi, ei-siltayhteyden päässä oleviksi saariksi jäävät Suomenlinnan lisäksi Vartiosaari (noin 20 asukasta), Villinki (yksi perhe) ja Harakka (1-2 asukasta?).

Eräitä Helsingin saariston hautamuistomerkkejä

George Quinnellin hauta ruskaisen pensaikon katveessa.

Helsingin saariston historia on tapahtumarikas. Ja siellä missä on ollut tekijöitä, on tullut myös vainajia - varsinkin kun saaristo ja rannikko ovat olleet purjehdustaidon kehittymisestä alkaen rajapintaa, jolla on ollut toistuva eikä aina niin rauhanomainen kosketus ulkovaltoihin. Esittelemme tässä pari Helsingin saariston hautamuistomerkkiä.

SANTAHAMINAN PYRAMIDI

Krimin sodan aikana englesmanni tuli laivoillaan ampua paukuttelemaan Suomen rannikolle. Laivastolla ei ollut aikomusta valloittaa maata - se ei olisi ollut mahdollistakaan - vaan se tuli vain kylvämään tuhoa ja kauhua. Suomi oli toki vain sijaiskärsijä, sillä brittien tavoite oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja tehdä sen laivasto toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet. Kuuluisa Viaporin pommitus elokuussa 1855 liittyi tähän operaatioon, mutta monet muutkin saaret ja rannikkopaikat saivat osansa möyhennyksestä. Santahaminassa palveli Krimin sodan aikana 1100 tykkimiestä 12 patterin miehistönä. Heistä ainakin 63 sai pommituksessa surmansa, sillä tällaisen miesmäärän kerrotaan Santahaminassa seisovan pyramidin alla lepäävän.

Krimin sodan vainajat saivat heti tuoreeltaan 1855 erikoisen pyramidihautakiven.

LOUEKARIN SAKSALAISRISTI

Helsingin läntisessä ulkosaaristossa värjöittelee viimassa ja tyrskyissä puuton luoto nimeltä Louekari. Luodolla seisoo vaikuttavan kokoinen puuristi. Sen keskellä oli metallinen ovaalin muotoinen laatta, jossa oli kolmen vainajan nimet, päivämäärä heinäkuun jälkipuoliskolta 1941 ja muutama muukin sana tyyliin "für Gefallen Kamaraden". Sanomme tässä "oli", koska laattaa on kuulemma nykyisin varastettu. Mitä luodolla on sitten tapahtunut? Tähän ei ole löytynyt selvyyttä edes viereisen linnakesaaren Rysäkarin tapahtumapäiväkirjasta kesältä 1941. Ehkä tieto löytyisi Saksasta. Joka tapauksessa väitetään, että vainajat ovat lentokoneen pilotteja. Ympärillä on 10-30 metriä syvää. Sukeltajat kai tietäisivät lentokoneenhylyn.

Louekarin hauta kuvattuna kesällä 1997.

Detalji muistolaatasta. Tabuista tabuin symboli on saanut jonkun hajottamaan vihapäissään muistolaatan - tai sitten nyysimään sen himopäissään.

ISOSAAREN BRITTIHAUTA

Isosaaren linnakesaarella hätkähdyttää kaukana asutuksesta sijaitseva vanha hautapaasi. Se kuuluu brittimerimiehelle George Quinnell, joka menetti päänsä tykinkuulalle 35 vuoden ikäisenä kesäkuun 22. vuonna 1855. Hän palveli fregatti Amphionilla, jota kohden ammuttiin kanuunoin kolmen-neljän kilometrin päästä Santahaminasta. Laiva tulitti itsekin eikä kukaan aluksi huomannut päätöntä merimiestä, mutta yöllä kaamea torso löydettiin ja nimenhuudosta puuttuvan vastaajan perusteella identifioitiin Quinnelliksi. Aamulla laivasta souti läheiseen Isosaareen (tuolloin ei mikään sotilassaari) hautaamisryhmä, joka kuoppasi Quinnellin vieraisiin multiin. Kun kuolemasta oli vierähtänyt sata vuotta 1955, saapui Amphion-niminen brittisukellusvene tuomaan tervehdyksensä haudalle. Samalla hauta ilmeisesti myös sai nykyisen kivensä, korvaamaan paikalla aiemmin sijainnutta luonnonkiveä. Brittien suurlähettiläs on tuonut seppeleitä haudalle vielä viime vuosinakin, ei tosin nykyinen.

"George Quinnell syntyi Westbournessa, Sussexin maakunnassa heinäkuussa 1820. Myöhemmin hän asui Jerseyssä. Hän oli pitkä ja hyväkuntoinen mies. Quinnell liittyi laivastoon 1841 tavallisena merimiehenä 18 vuoden (sic!) iässä. Seitsemän vuotta myöhemmin hän avioitui Eliza Brownin kanssa, jolloin hänen kotisatamansa siirtyi Portsmouthiin. Hän palveli uransa aikana useissa aluksissa siirtyen Aphioniin 22. maaliskuuta 1853. Siirron yhteydessä hän yleni Johtavaksi merimieheksi (Leading Seaman), aikaan, jolloin sodanuhka kävi yhä ilmeisemmäksi. Niinpä vuotta myöhemmin hän lähti Amphionin mukana vuoden 1854 vaaroihin." (Vuorinen, Anu: Isosaari - Pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto, 2011.)

Me muistamme sinut, George, vaikka nummesi on kolkko ja autio.

SANTAHAMINAN PUNAVANKIEN HAUTAMUISTOMERKKI

Helsingissä sijainneilla 1918 sisällissodan jälkeisillä vankileireillä kuoli sairauksiin, nälkään ja teloituksiin noin 1500 vankia. Näiden päähautapaikkana toimi Santahamina, jonne tuotiin etenkin Suomenlinnan vainajia. Santahaminassa oli omakin vankileirinsä ja samoin leirit oli Katajanokalla ja Isosaaressa. Santahaminan hautaselvityksiin erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen entinen johtaja Jarmo Nieminen arvelee, että Santahaminaan on haudattu noin 1400 punavankia.

Santahaminan punavainajat saivat muistomerkkinsä 1949 eli poliittisen epävarmuuden leimaamina "vaaran vuosina". Punagraniittinen paasi on tyyliltään neuvostohenkinen eikä kovin sovinnollisen oloinen. Sen kahdella sivulla on tekstit. Vasemmalla syrjällä lukee: "Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949." Oikean puoleisen sivun teksti sanoo: "Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta."

Muistokivi oli alusta alkaen kommunistien (SKP, SKDL) reviiriä. Sen luokse marssittiin punaliput tanassa pitämään palopuheita, mikä synnytti varuskuntasaarella omat mielenkiintoiset jännitteensä (kulkueita väitetään ainakin ammutun ritsoilla). Sosiaalidemokraatit eivät ole vieläkään tehneet sen luo virallista muistamiskäyntiä, mikä on sekin maanlaajuisesti erikoista.

Poika poimii kaatuneen isänsä lipun - aatetta eteenpäin viedäkseen?

Muistomerkki sijaitsee "Saharan" hiekkakenttien laidalla. Hiekkaiseen maaperään oli helppo haudata ja siksi vainajia kerättiinkin Santahaminaan.

Oma erikoisuutensa on se, että Santahaminassa kuoli "vain" 13 vankia. Mistä se voisi johtua? Santahaminan vankileiri oli tuhannen naisen leiri. 80 prosenttia vangeista oli 15-20 -vuotiasta nuorisoa. He työskentelivät kasvimailla ja karjaa hoitaen, jolloin suupaloja sai sieltä täältä ja kohtalokasta aliravitsemusta oli helpompi välttää. Nieminen esittää, että tämä mahdollisesti lisäsi riittävästi vastustuskykyä espanjantaudille, joka niittasi vankeja muilla leireillä hirmuisia määriä.

Jälkikirjoitus:

Jos tätä sarjaa haluaisi täydentää, niin ainakin tulee mieleen 1937 Vallisaaren räjähdyksessä kuolleiden hautamuistomerkki Suomenlinnasta. Ja tietenkin Viaporin perustajan Augustin Ehrensvärdin viimeinen leposija Linnanpihalla.

Isosaarella on eversti Johan Rikaman (1895-1954) hautamuistomerkki rantakalliolla. Rannikkotykistöä kehittäneen Rikaman tuhkat levitettiin mereen Isosaaren eteläpuolelle. Lisäksi Isosaaressa on sinne haudattujen punavankien muistokivi, joka pystytettiin 1955 muutoin merkitsemättömälle hauta-alueelle. Isosaaren eli Iso-Mjölön vankileiri oli erityisen pahamaineinen; ehkä siksi, että sinne keskitettiin kuolemantuomittuja.

Vanhankaupunginlahdella on Röynälahden rantakallioon hakattuna kolmen toisessa maailmansodassa kaatuneen sotilaan etunimet ja kuolinpäivämäärät. Paikka ei ole tosin saari, vaan Mölylän niemi. Museoviraston tutkija John Lagerstedt on laatinut 2008 kaiverruksista tutkimusraportin Pauli, Eugen ja Tauno - Muistokaiverrus Mölylän kalliossa. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

Avokalliolle rannan tuntumaan on kaiverrettu kolme nimeä: Pauli, Eugen ja Tauno, jotka on ympäröity kukin omalla kehyksellään. Kehyksien yläreunaan on kaiverrettu vapaudenristit ja oikeisiin alanurkkiin risti ja päivämäärä. Kehykset ovat 42 cm leveitä ja 34 cm korkeita. Kaiverruksia oli vahvistettu liituamalla mutta ne erottuivat kalliosta vain kohtalaisesti. Kaiverruksista ylimmäisenä on Pauli † 22.7.1944, kesimmäisenä Eugen † 8.3.1940 ja alimpana Tauno † 27.11.1941.

Lagerstedt jäljitti kaatuneet sota-arkiston tietoihin perustuvasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Muistokaiverruksen tekijä ja tekoajankohta ovat pysyneet kuitenkin tuntemattomina.

Enää puuttuvat loppusanat ja niistä vastatkoon V. Vedel. Kirjassa Sankarielämää (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1931) hän kirjoittaa seuraavasti: "Sekä homerolainen että pohjoismainen sankari hautoo tavantakaa sitä ajatusta, joutuuko hänen hautakumpunsa kyllin lähelle rantaa tai tietä, jotta tulevat sukupolvet voisivat häntä usein muistella."