Toukoretkellä sisä-Suomessa: kaivoshistoriallinen osio

Tyypillinen näky kaivoshistoriallisella retkellä.

Toukokuun 16.-20. päivinä toteutettiin yhteisretki, johon osallistui edustajat esoteerisen maantieteen koulusta, Romantic Geographic Society'sta sekä TreStalkers'ta. Retki suuntasi sisä-Suomeen, tarkemmin sanottuna Hämeeseen, Pirkanmaalle, Keski-Suomeen, Etelä- ja Pohjois-Savoon, Pohjois-Pohjanmaalle sekä Kainuuseen. Tavoitteenamme oli laajentaa ja syventää kotomaan kuvaa, mikä onnistuikin. Eräs retken erityispiirteistä oli kaivoshistoriallinen kenttätutkimus. Tämä kuvakooste kertoo siitä. Oma erillinen sarjansa esitetään vielä retken muista aspekteista.

OTANMÄKI

Kainuun eteläkolkissa, Oulunjärven eteläpuolella sijaitseva Otanmäki heräsi kukoistukseen 1940-luvun lopulla, jolloin siellä sijainnutta rautamalmiesiintymää alettiin kaivaa kamaran uumenista rikastamoon. Malmista jalostettiin rauta-vanadiinia (kymmenesosa koko maailman tuotannosta) ja sivutuotteena saatiin myös titaania. Otanmäen taajama kerrostaloineen syntyi kokonaan kaivostoiminnan seurauksesta. Vähitellen tultiin kuitenkin monelta alalta tuttuun tilanteeseen: tuontitavara oli halvempaa kuin Suomessa tuotettu. Kaivostoiminta hiljeni 1980-luvun alussa, viimeinen hissi nousi kaivoksesta 20.4.1985 kello 14. Vanadiinitehdas ja rikastamo räjäytettiin ja kaivoskuilujen annettiin täyttyä pohjavedestä. Uutta työtä tarjotakseen kaivoksen omistaja Rautaruukki-konserni perusti kaivosalueen viereen junanvaunutehtaan. Sen olemassaolo perustui idänkauppaan ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä vaunumenekki putosi 90 prosenttia. Tehdas on kuitenkin yhä toiminnassa.

Miltä Otanmäen kaivoksen jäljelle jääneissä kulisseissa näyttää 26 vuotta toiminnan päättymisen jälkeen, se on asia, josta otimme selvää.

Otamäen isot kerrostalot on nimetty. Tässä on Nousu, muita ovat esimerkiksi Titaani, Kuula, Vana, Lyhty, Malmi ja Happo. Jälkimmäisellä on kaksi asukkaiden kannalta ehkä kiusallista slangimerkitystä, joita nimeäjät eivät tienneet talojen valmistuessa 1952-56. Nykyisin Otanmäestä voi ostaa yksiön alle kymppitonnilla.

Mainari-baarissa työskenneltiin yhteisön kultavuosina vuoroissa. Se oli, niin sanotaan, Suomen ainoa 24 tuntia vuorokaudessa auki ollut ravintola. Nyt on rauhallisempaa.

Vanha tie on aidattu poikki ja jo kauas huutaa keltainen kyltti: "Oh, peräänny!" Mistä on kyse?

Pusikoiden harventuessa aukeni tällainen näkymä. Täällä louhittiin ja käsiteltiin 25 miljoonaa tonnia rautamalmia.

Kurkistus erääseen kalustohalliin paljasti sen olevan tyhjää täynnä.

Täällä ei olla toimittu hyvään aikaan.

Näkymä kaivoskummulta Oulunjärvelle.

Aikoinaan kaivattiin aloitteita.

Nyt löytyi kalustoa. Hiukan ruosteeseen päässyttä, mutta jykevää kaivoslaitteistoa kuitenkin.

Lisää konepuolta.

Myös pikkuosaset ovat tallessa.

Valvomon kojepöytä.

Kaivostoiminnan aiheuttamaa maaperän tärähtelyä seuraava piirturi?

Valvomon työntekijä tarvitsi jostain syystä lääkehiiltä.
Seurasimme 10 tonnia kantavaa nostinta yläilmoihin. Monta, monta kerrosta...

Nostokone ei ollut tällä kertaa käytössä, joten ilmoitusta valvomoon ei tarvittu...

... eikä kukaan muutenkaan ollut linjoilla.

Sammutin huollettiin viimeksi 1980-luvulla.

Nämä massiiviset väkipyörät eivät liiku enää koskaan.

Konehuoneen tunnelmaa.

Halli ylhäältä.

Konehallin yläpuolella oli varta vasten näköaloja varten rakennettu kerros.

Ja kauashan katse kantoikin. Etualalla junanvaunutehdas Transtechin Venäjälle tekemiä autovaunuja, taustalla kaivostoiminnan synnyttämää jättömaata ja keinojärvi.

Vielä katse torniin. Sen suunnitteli insinööritoimisto K. Hansen ja se valmistui 1952. Tornin kerrostus ei vastaa asuintalon mittakaavoja, mutta todennäköisesti rakennus on noin 12-kerroksisen kerrostalon korkuinen.

Kaivoksella oli tietysti myös oma pommisuojansa ja sinne on käynti tässä.

Massiiviset ovet odottivat avonaisina.

Väestönsuojan lattia oli vielä osin jäässä.

Ilmassa leijuva kosteus teki näkymistä yliluonnollisen oloisia.

Rivi käymälöitä pommisuojan uumenissa. Lattialla on 15 senttiä kristallinkirkasta pohjavettä.
Portaat maan pinnalle.

Kuonamaata jossain räjäytetyn rikastamon kohdilla.

Kainuun susihukkanen oli hilpaissut yli mustan hiekan.

Tämä kyltti lupaili avolouhosta...

... eikä turhaan.

Otanmäen pienempi kaivostorni.

Laitoksen käyttöaste kiteytyy tässä: linnunpesä hallintalaitteiden päällä.

Tämäkin torni oli luonnollisesti varustettu telekommunikaatiolaittein.

Tyylikäs merkkivalopaneeli.

Aikoinaan varmasti hyvinkin tärkeitä papereita.

Komeat nostokoneet täälläkin. Taka-alalla oleva valvomokoppi antaa mittasuhdetta.

Valvomo sisältä.

Yhä ylös yrittää...

... katolle hän kiipeää. Huomionarvoinen turvavaruste on alkuperäinen kaivoskypärä muutaman vuosikymmenen takaa.

Ulos- ja sisäänkäynti oli laitoksen miehenmentävä pakoputki. Karstaisen pimiön mieli hilpaista henkeä pidättäen, mutta se oli liian pitkä siihen.

Pihamaalla lepäsi Ruotsin armeijan tsykkelin raato.

SIILINJÄRVEN LOUHOKSEN ALLASMAISEMA

Norjalainen lannoitevalmistaja Yara pyörittää Siilinjärvellä Länsi-Euroopan ainutta fosfaattilouhosta. Ennen laitos kuului Kemiralle. Fosfaattia erotellaan apatiittimalmista louhoksen viereisessä lannoitetehtaassa. Louhoksen koko on 1 X 3 kilometriä ja sen syvyys on 120 metriä. Osana kompeksia ovat laajat patovallein ympäristöstään erotetut altaat. Ne ovat syntyneet, kun malmin rikastusprosessista ylijäänyttä hiekkaa on pumpattu pois veden avulla. Altaan pinta-ala on tuhat hehtaaria ja siinä on miljoonia kuutioita vettä.

Maisemiltaan Siilinjärven allas on erityinen. Sen luonnoton avaruus, veden harmaa väri ja pystyyn kuolleet puut tuottavat jonkin suuren ekokatastrofin jälkeistä aikaa muistuttavan esteettisen tunnelman. Fosfaatti on itsessään korvaamaton alkuaine, jonka ihmiskunta uhkaa tuhlata loppuun vuosisadan loppuun mennessä. (Aiheesta lisää):
http://maailma.net/artikkelit/korvaamaton_fosfaatti_voi_loppua_ennen_oljya

Tältä rikastamojärvellä näyttää:

Suuri on sun rantojes autius.

Altaan alta on avohakattu paikalla ennen sijainnut metsä, mutta pienempää pöpelikköä on jäänyt veden hukuttamaksi.

Idyllisesti eräästä poukamasta löytyi myös vene.

Varoittamatta puhkesi raju sadekuuro. Tuntui kuin järveä ympäröivä ilmasto olisi ollut sekaisin lannoitehuuruista. Pilviin kylvetyillä lannotteillahan manipuloitiin säätä entisessä itänaapurissa.

Paatti tuli heti hyvään tarpeeseen...

Sateen väistyttyä tunnelma oli kuin luomisen alkuhämärässä. Vaikutelmaa tehosti vastaranta, josta kaikki kasvillisuus on kuorittu pois.

OUTOKUMPU

Outokummussa toimi 1910-89 kuparikaivos, joka oli parhaimmillaan Euroopan suurin. Nyt kaivoksen vanhan tornin yhteyteen on tehty kaivosmuseo ja lähistöllä seisova Keretin torni on säästetty maamerkiksi. Emme viipyneet Outokummussa tuokiota pitempään, mutta molemmista torneista tuli sentään kuvat.

Kaivoksen vanha osa. Täältä lähti yhteensä sadan kilometrin tunneliverkosto, joka ylti syvimmillään 430 metriin maan syliin.

Keretin 96-metrinen torni on Pohjois-Karjalan korkein rakennus ja suojeltu rakennussuojelulailla. Sen nykyinen käyttötarkoitus on vain olla ruman komea.

MONTOLAN KAIVOS, PIEKSÄMÄKI

Montolassa louhittiin kalkkikiveä. Sen kuljettamiseksi Loukolammen kalkkitehtaalle oli oma kuusi kilometriä pitkä kapearaiteinen rautatiensä, joka oli toiminnassa 1933-53. Kaivoksen toiminta päättyi 1976. Kolmekymmentäviisi vuotta sulkemisensa jälkeen paikka pusikoituu, mutta kaivoksen rakennukset ovat enimmäkseen pystyssä.

Tällaisen kun näkee koivikon läpi, tietää tulleensa entisen kaivoksen alueelle.

Alueella oli useita autoja, jotka osoittautuivat rekisteristä poistetuiksi romuiksi.

Konttorin portaat sammaloituvat.

Kohtuullisen järeää kettinkiä kuljettimen alapäässä.

Jäänteitä ikuisessa pimeässä.

Ja tästä lähtee kuljettimen hihna ylös ramppia. Vieressä portaikko.

Mitähän tästä napista on saatu aikaiseksi? Tårysyåttämistä?

Tornin lattialla ei parane astua joka kohtaan.

Aika kumoaa kiellot.

Torni vielä yhdestä perspektiivistä. Alla oleva kenttä oli ennen ratapihaa.

Vedellä täyttynyt kaivos. Pohjavesi alkoi vuotaa kaivokseen sen ollessa vielä käytössä. Pahimmissa vuotokohdassa vettä syöksyi käytäviin 2500 litraa minuutissa ja epätoivoinen kaivosyhtiö haali käyttöönsä parhaat pumput ympäri Suomea saadakseen tilanteen haltuun.

Sukeltajat tapasivat laskeutua suljetun kaivoksen salaperäiseen maailmaan, mutta tämä toiminta päättyi kuolonuhrin vaatineeseen onnettomuuteen 2008. Ruumiin löytyminen pitkittyi, ja silloin heräsi ihmisissä vanha pelko kalman tarttumisesta; kaivoksesta näet pumpataan juomavettä Virtasalmen kirkonkylän ja Majavan osuuskunnan käyttöön eivätkä parhaatkaan mikrobiologisten epäpuhtauksien suodatusmenetelmät suodata psykologista kammoa - jos ruumista ei olisi löytynyt, olisi vesilaitos kuulemma joutunut lopettamaan vedenoton.

Tässä linkissä sukellusvideo Montolan kaivoksesta:
http://www.youtube.com/watch?v=zP4aI0Jge7M

Kaivosmiesten tupa tuo mieleen baltialaisen arkkitehtuurin.

Tuvan ikkunalla on viesti Montolan pienille rikollisenaluille.

HÄLLINMÄEN KAIVOS, VIRTASALMI

Virtasalmella sijainnut Hällinmäen kuparikaivos oli toiminnassa 1966-84, minkä aikana siitä louhittiin yli neljä miljoonaa tonnia malmia. Kaivamista suoritettiin sekä avolouhoksena (1966-72) että maan alla (1972-83). Kaivoksen entisellä jätealueella toimii nykyisin moottorirata, avolouhos on tyypilliseen tapaan muuttunut järveksi.

Kallioleikkausten välissä kulkeva aaltopeltitunneli on romahtanut. Sen suojissa kävi tie maan alle kaivokseen.

Putken sisällä näyttää tällaiselta.

Lähellä sijaitsevan moottoriradan heijastus näkyy alueella erilaisena autoromuna.

Näistä on tarjoiltu ravintoa moottoreille ja ihmisille.

Kuskittomat kokoontumisajot. Taustalla pilkottaa avolouhos.

Kivikuonavuoren kyljessä lepäilee vanha junanvaunu.

Toinen vaunu.

Jälleen kerran yksi kaunis (mineraalien epäluonnollisen siniseksi värjäämä) "smaragdijärvi", jollaisia on kaivannaisteollisuuden jäljiltä ympäri maailmaa.

Kaivoshistoriallinen kuvasatomme päättyy tältä erää tähän. Seuraavassa setissä esittelemme samaisen Suomen retken muita näkymiä.

Raitiovaunu kuin tuulentupa - koeajo ajoperävaunu no 233:lla

Avovaunun ero umpivaunuun on valtava mitä tulee matkustuskokemukseen. Kaupungin äänet ja tuoksut sekä tuulenvire ja muut sääolot välittyvät estoitta ja näkökenttäkin on huomattava. Lähin vertailukohta on moottoripyöräily ilman kypärää, joskin oman lisänsä tuo yhteisöllisyyden kokemus siinä vaiheessa kun vaunu on täynnä matkustajia.

Kiitos innokkaiden raideliikenneharrastajien, Helsingissä alkaa kolistella jo kolmatta kesää harvinainen museoraitiovaunuyhdistelmä, jonka osaset ovat moottorivaunu no 157 ja avoperävaunu no 233. Moottorivaunu on HKL:n omaisuutta ja pidetty aina peruskunnossa, mutta avovaunun kiskoille palaaminen oli Stadin Ratikat -lafkan (http://www.stadinratikat.fi/) aktivisteilta melkoinen projekti ja urotyö. Vaunu oli ehtinyt palvella Laajasalon Hevossalmella omakotitalon tontilla pihakatoksena ja sen jälkeen Lohjalla kanalana ja liiterinä. Harrastajat ostivat sen yhdellä eurolla, minkä jälkeen vaunu kunnostettiin viimeisen päälle virolaisten kädentaitajien toimesta Tallinnassa.

Kävimme koeajolla ennen vaununyhdistelmän yleisölle suunnattua kesäliikennekautta, joka alkaa tulevana viikonloppuna 14.-15.5. ja jatkuu kaikkina viikonloppuina (lukuunottamatta juhannusta) elokuun loppuun asti. Lähdöt on Kauppatorilta ja flabat bungaavat femman.

Alla pieni kuvasetti rundilta Koskelasta Käpylään.

Ajo alkoi Koskelan raitiovaunuvarikolta. Nyt se sijaitsee raitiovaunuverkon kannalta syrjässä, mutta kun paikka aikoinaan valittiin pidettiin selviönä, että Helsinkiin muodostetaan Malmille ja vastaaviin periferioihin yltävä esikaupunkiraitiotieverkosto - ja silloinhan Koskela olisi ollut pätevästi verkoston keskellä.

Vetovaununa toimi HKL:n vaunu no 157. Sen rakensi Allmänna Svenska Elektriska Aktiebolaget vuonna 1930. Tällaisia oli vakioliikenteessä pitkälti 1970-luvulle (kyseinen vaunu vuoteen 1975). Kuskinamme toimi Pekka Lehtinen, eläkkeelle jäänyt raitiovaununkuljettaja, joka ei ole malttanut jättää näitä vempeleitä rauhaan.

Varsinainen ilostelumme kohde oli tämä avoperävaunu no 233 vuodelta 1919, valmistajanaan Hietalahden telakka. Näitä käytettiin Stadin kesäliikenteessä vuoteen 1949, joskin ne palasivat tilapäisesti käyttöön vielä olympialaisten ajaksi.

Ennen Koskelasta poistumista ajettiin kierros hallien läpi. Mikko Alameri on jo tukevasti rahastajan paikallaan vaunun etusillalla. Hän on Suomen johtavia raideliikenneharrastajia, joka on ottanut laajan kuva-arkiston aiheesta 1960-luvulta alkaen, kirjoittanut alan kirjoja ja ollut perustamassa museorautateitä sekä harrastajayhdistyksiä.

Vaunu on varustettu erilaisilla asiaan kuuluvilla ohjekylteillä.

Ajamamme reitti kulki Koskelasta Hämeentietä Sturenkadulle ja sieltä Mäkelänkatua (kuvassa) aina Käpylän Pohjolankadulle saakka - ja sama takaisin.

Pohjolankadulla oli parin minuutin pysähdys, jonka aikana alkoi heti kertyä sporavanhuksen kuvaajia ja kyytiin pyrkijöitä.

Seinätön vaunu on mahdollistanut vaivattoman kyytiin ja siitä pois hyppimisen. Rahastajan on täytynyt olla silmä kovana jänisten varalta. Matkustajien piti pitää koko ajan lippua esillä hyppysissään, jotta rahastajan ei tarvinnut muistella ulkoa lipun jo ostaneita.

Vetovaunun ohjain kaikessa yksinkertaisuudessaan. Käytännössä koko ikänsä raideliikenneharrastajana ollut Alameri kertoi, että leikki skidinä mummonsa kahvimyllyllä ratikkakuskia.

Kyllä Turussa menivät möhlimään, kun purkivat raitiotieverkostonsa 1972 yksityisautoiluhuumassa. Viipurilla oli myös raitiovaununsa, joiden liikennöinti lakkasi sattuneista syistä 1944. Uudelleen siellä jatkettiin vielä 1946-57. Allekirjoittanut sattui tapaamaan 2001 Viron Käsmussa eestiläismiehen, joka oli ollut neuvostoaikana huoltamassa Viipurin (sekä Königsbergin) raitiovaunuraiteita ja näytti aiheesta valokuvia.

Käärmekevättä Itä-Helsingissä ja maitomatojen ihmeellinen historia

Keväisenä päivänä tekee mieli tehdä montaakin asiaa. Huonoin vaihtoehto ei ole lähtö käärmeretkelle. Käärmeet loikoilevat keväällä vielä lähellä talvehtimispaikkojaan ennen kuin hajaantuvat kesäksi kuka minnekin. Uudemman kerran ne kertyvät joukoksi vasta syksyllä talvilevon hetken lähestyessä ja pesän taas kutsuessa.

Suuntasimme käärmeitä ahkeraan seuraavan luontokuvaaja Antti Kolin ystävällisellä johdatuksella Itä-Helsingin parhaille käärmemestoille, joita ei matelijoiden kotirauhan vuoksi nyt tarkemmin koordinoitettako. Tunnissa olimme kohdanneet lähemmäs kaksikymmentä luikertajaa. Se ei ole hassummin, kun Helsingin matelija- ja sammakkoeläinselvityksen (löytyy alla olevasta linkistä) tehneen Jarmo Saarikiven mukaan koko Helsingin käärmekanta lasketaan kymmenissä yksilöissä ja tästäkin suunta on valitettavasti hupeneva.

http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/16d3ab004d2a16dc9949df4d91433ba8/julkaisu08_08net.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=16d3ab004d2a16dc9949df4d91433ba8

Rantakäärmeitä näimme tosin vain yhden, kaikki muut olivat kyitä. Ohessa pari kuvaa retkeltä. Lopuksi muistelemme, mitä käärme merkitsi esi-isillemme.

"Hei, täältä tullaan!"

Aurinko mahtaa tuntua shokeeraavasti hyvältä, kun on syyskuusta huhtikuulle maan alla.

Vähän painiskelua.

Pieni kyy koivun tyvessä. Näitä rupesi näkemään "kaikkialla", kunhan silmä tottui. Ja aina hieman hätkähdyttää, vaikka tietää odottaakin.

Kyy on yhä kaiken suojelun ulkopuolelle pudonnut henkipatto, mikä käy hyvin ilmi seuraavasta Saarikiven selvityksestä lainatusta otteesta:

"Luonnonsuojelullisin perustein kyy tulisi rauhoittaa heti. Rauhoitusta on esitetty asetukseen joka kerta kun luonnonsuojelulakia on muutettu, mutta esitys ei ole mennyt eduskunnassa läpi. Kyyn rauhoittamattomuus on vakava uhka lajille, sillä se mahdollistaa mm. luonnonvaraisten yksilöiden keruun ja terraariokasvatuksen sekä vaikkapa eläinten kaupan ulkomaalaisiin yksityiskokoelmiin. Laji on kuitenkin vaatelias ja huonosti terraariokasvatukseen sopiva. Kyyn tappaminenkin on sallittua, kunhan se tehdään eläinsuojelulain säännösten mukaisesti, eli ”mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti”. Luonnonsuojelulaissa kielletään rauhoitettujen eläinten ottaminen elätettäväksi, mutta tämä ei siis koske kyytä. Eläinsuojelulaissa (247/1996) kielletään (13 §) ainoastaan luonnonvaraisten lintujen ja nisäkkäiden ottaminen elätettäväksi, ja metsästyslaki koskee ainoastaan laissa määriteltyjä rauhoittamattomia lajeja, joiden joukossa ei kyytä ole. Kyy on Suomessa vailla kunnollista lainsuojaa."

Kyy ei ole kai koskaan ollut erityisessä suosiossa, mutta sitä on totisesti ollut rantakäärme, joita kansa tapasi varjella, ruokkia ja jopa majoittaa ainakin 1800-luvulle asti. Heikki Lehikoinen kertoo aiheesta kirjassa Ole siviä sikanen - Suomalaiset eläinuskomukset (2009): "Elättikäärme asusti tuvassa uunin tai lattian alla, päivisin sen tapasi isäntäväen sängystä loikoilemassa. Tottumattomalle tällainen näky saattoi olla pelottava. Päämaanmittari Calonius joutui työmatkallaan vuonna 1848 Savitaipaleella teettämään hevoskärryihin vuoteen, jottei hänen olisi tarvinnut nukkua isäntäväen käärmeiden kanssa samassa huoneessa... Jos käärme ei ollut tupaelättinä, niin sitä pidettiin karjasuojassa, navetassa tai hevostallissa. Sen asuinsijoiksi kelpasi myös sauna, jossa niitä saattoi olla useampiakin."

Elättikäärmeitä kutsuttiin nimillä kartano-, koto-, tarha-, tontti-, haltia-, lyylitys-, suojelus- ja uhrikäärme. Navettamato-nimeä käytettiin myös, kuten läävä- ja maitomatoa. Ensin mainittu nimi viittaa siihen, että käärme muni mielellään lantatunkion käymislämpöön ja jälkimmäinen käärmeille suotuun maitotarjoiluun, mikä opetti ne myös käymään talon luona tai jopa sen sisällä, kuten jo aiemmin luimme. Väitetään, että jotkut käärmeet osasivat tulla kutsuttuina paikalle, kun on ruokinnan aika. Käärmeitä ei saanut missään tapauksessa tappaa, sillä niitä pidettiin haltija- tai maahismaailman edustajina, joiden kanssa oli syytä olla hyvää pataa. Varsin yleinen on varoitustarina, jossa uusi piika tai renki tappaa tietämättömyyttään käärmeen ja alkaa talon alamäki. Useissa tarinoissa kerrotaan myös pikkulapsen ja käärmeen syöneen sulassa sovussa samasta maitokupista, ja tälloin käärme on voinut olla myös myrkyllinen kyy.

Kristinusko oli selittänyt käärmeen lankeemuksen välikappaleeksi, siis kaiken pahan symboliksi. Kansa lelli ja palvoi sitkeästi elättikäärmeitään, mutta lopulta "valistus" voitti ja tapaa alettiin enevissä määrin yhdistää noituuteen. Miten käärmeiden suosio selittyy? Käärmeen elintavat ovat poikkeukselliset ja niissä yhdistyy monen eläimen taidot, huomauttaa Lehikoinen. "Rantakäärme munii kuin lintu, se pysyy kiipeilemään kiviraunioissa ja puissa, se ui sujuvasti kuin vesieläin, sukeltelee mutta liikkuu maan päällä luikerrellen. Maan sisään se pääsee pienistäkin koloista. Keväisin käärmeet nousevat maankoloistaan kuin kuolleista ja luovat nahkansa. Käärme on yhdistetty yleismaailmallisesti luonnon ja koko elämän uudistumiseen, jolloin se on voitu liittää talonpoikaisessa yhteisössä myös vuodenkiertoon ja kasvun uusiutumiseen. Hedelmällisyyteen viittaa käärmeen jälkeläisten runsaslukuisuus."

Tästä kuvasta voi bongata kolme käärmettä.