Helsingin edustan saaristoperiferiaa

Esoteerisen maantieteen koulun merellinen osasto pakkautui tutkimusalus m/s Bismarckiin ja suoritti pienen katselmuksen eräisiin Helsingin edustan lähimpiin saariin. Tutkittu sektori oli aivan keskikaupungin tuntumassa. Oli mielenkiintoista jälleen kerran havaita, kuinka luonteeltaan poikkeavia paikkoja ja tunnelmia voi löytää vain parin kilometrin päästä Kauppatorin turistikojujen hälinästä ja presidentinlinnan saleista. Kutsumme lukijan oheisen kuvapaketin avulla jakamaan näkymiä, joita kohtasimme kolmella hyvin erilaisella saarella.


Näkemiin manner! Itämeren tytär tuntuu hymyilevän meille lumoavine kasvoineen, kun on aika kääntää katse aavaa päin.


Pian ohitamme Laajasalon öljysataman. Purkutyöt alueella etenevät; sitä siivotaan tulevaa asuinaluetta varten. Jokunen öljysäiliö näyttää saaneen graffiteja kylkeensä.

VASIKKASAARI

Kruunuvuorenselällä sijaitseva 18-hehtaarinen Vasikkasaari on ollut kaupungin kehityshankelistalla ainakin 1990-luvulta. Se on nimetty rehvakkaan oloisesti "Helsingin merellisten palvelujen kehittämisprojektin kärkihankkeeksi". Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaupunki haluaa saaresta suurivolyymisen matkailukeskuksen jäsennettyine kulkureittiverkostoineen, kunnalistekniikoineen ja moninaisine palvelurakenteineen. Lama on kuitenkin tullut Vasikkasaaren unirauhan vaalijaksi; tällä hetkellä Helsingiltä ei irtoa kaavailtua 4,4 miljoonaa saaren kunnostushankkeisiin ja jotkut poliitikoista ovat jo valmiita unohtamaan koko jutun.

Tsaarin armeija alkoi sijoittaa Vasikkasaareen ammus- ja ruutivarastoja 1850-luvulla. 1900-luvun alussa sinne rakennettiin myös suojamuurein varustettuja öljysäiliöitä laivaston tarpeisiin. Itsenäistynyt Suomen valtio jatkoi Vasikkasaaren käyttöä sotavoimien saarena. Vuonna 1919 Helsingin rantakaupunginosien ikkunat helisivät sirpaleiksi ja väki juoksi kummissaan kaduille; valtava pamaus, joka oli säikyttänyt heidät oli tullut Vasikkasaaresta. Siellä oli räjähtänyt ammusvarasto. Kaksi kolmesta öljysäiliöstä tuhoutui ja Helsingin rantoja kohtasi kaikkien aikojen ensimmäinen vakavampi öljyonnettomuus.

Toisen maailmansodan päätyttyä 1945 puolustusministeriö vuokrasi Vasikkasaaren pohjois- ja itäosat SKDL:n Helsingin piirin mökkeilijöille. Saari jaettiin piikkilangalla ja pian myös armeijan puoli oli mökkikäytössä. Enimmillään erilaisia majoja oli saaressa pitkälti yli 200. Helsinki sai saaren aluevaihdossa 1962 ja halusi tehdä siitä satama-aluetta. Saari on kuitenkin edelleen salamyhkäinen ja luonnonrauhaisa. Pieniä mökkejä ja majoja on siellä täällä maastossa, kaikkiaan viitisenkymmentä. 1990-luvulla saarella tapasi vielä villiä pitkäaikaistelttailua.


Vasikkasaarella on veikeä ja yllättävä tunnelma. Vanhoja linnoitustöiden lohkareita on monessa paikkaa ja odottamattomissa kätköissä kohtaa kesämajoja. Tässä jonkun polttopuut vanhan veneen suojassa.


Venäjän vallan aikainen öljysäiliön paikka on pyöreä ja jyrkkien muurien suojaama. Se tuo mieleen jonkin muinaisen areenan.


Joskus 1990-luvulla "areenalla" oli keskiaikatapahtuma tai vastaava. Kojurakenteet ovat jo täysin romahtaneet. Uusiokäyttö on jo muuttunut historiaksi.


Areena kutsuu kävelemään kunniakierroksen muurien harjalla. Tielle puskevat puut tuovat viidakkomaisen lisämausteensa.


Areenan sisäänkäynti on tuunattu muistuttamaan ritarilinnan porttia.


Tämä puhkaistu muuri on tiettävästi jo kadonneen lentokonebensiinivaraston suojaseinämää.


Monen miehen korkuiset muurit tuntuvat ikivanhoilta, vaikka eivät ole sitä.


Joskus täällä oli kesäteatteri. Penkkirakenteet alkavat olla lahoja.


Kaikki on vähän vinksin-vonksin. Mutta mitäpä siitä.


Tämän soistuman kohdalta lienee tuhoutui jokin varikkoalue 1919 räjähdyksessä. Suon laidalla on myös mökki ja tynnyrinrähjä tulenpitoon, mutta nämä rajautuivat kuvasta.


Säilynyt öljysäiliö on saanut ruosteelta loimuavan sävykkyyden.


Säiliön suojavalli on ulkoa luonnonkivestä ja sisältä betonista. Sisäpuolella on myös tikkaat.


Säiliöön on polttoleikattu aukko, josta pääsee sisälle.


Tunnelma on lähinnä psykedeelinen ja sitä voimistaa jonkin teatteriseurueen pari vuotta sitten hylkäämät viritelmät. Akustiikaltaan tila on hämmentävän kajahteleva ja sen lattia notkuu askelten alla kuin vaeltaisi taiotulla maalla.


Katsomo alkaa olla UE:ta.


Merkintöjä öljyvarannon pinnankorkeuksista eri aikoina.


Kun puumerkki hakijalta on saatu papereihin, on tästä raotettu hanaa.


Putki vie maaston halki...


... Ja saapuu rantaan, jossa se on imettänyt Itämeren laivaston nälkäisiä aluksia.


Rannassa on toiminut myös asema, jossa testattiin laivojen vetovoimaa.


Vetotestiä tekevä laiva on kytketty vaijerilla mittakoneeseen. Tarkkailija on ollut panssarikopin suojassa. Katkeava vaijeri voi sinkoilla ympäriinsä tappavalla voimalla.


Jalka havainnollistaa kiinnitysrenkaan kokoa.


Sivullisten on ollut syytä kiertää vetotestipaikka kaukaa.


Tämä lienee Helsingin ydinkeskustaa lähin perinteinen kaivo. Veden laatua koskeva tarkastustodistus on vuodelta 1993.


Helsingin hienoin autiotalo on venäläinen virkatalo noin vuodelta 1870. Etuoikealla jääkellarin raunio.


Yksityiskohta sisältä.


Pallogrillihuone. Huoneissa olleet lautalattiat revittiin takavuosina telttailijoiden alusiksi ja polttopuiksi.


Pakolliset graffitit.


Pääkäytävä on joskus jaettu seinällä eri huoneiksi.


Länteen antavista ikkunoista näkee hienon kallioniityn ylitse suoraan Helsingin keskustaan.


Tähän tyyliin.


"Komendantintaloksi" ja "valkoiseksi taloksi" (ollut valkoiseksi rapattu) kutsuttu rakennus etupuolelta.

LONNA

Kun amiraali Carl Olof Cronstedt kävi Suomen sodan aikoihin 1808 neuvotteluita Viaporin antautumisesta, oli pian häpeälliseksi leimatun prosessin näyttämönä pieni saari Viaporin pohjoispuolella. Siellä oli tuolloin vain jonkin vanhan leskirouvan tölli ja puutarha. Kun venäläiset kohta päätyivät saaren isänniksi, he alkoivat kutsua sitä nimellä Neuvottelusaari. Myöhempi historia tuntee saaren kuitenkin Lonnana. Leskirouvan puutarha sai aikanaan väistyä, ja saarelle rakennettiin suojamuureja, vartiotupa, miinalaboratorio ja kapearaiteinen rata, jota pitkin miinoja saattoi kuskata. Räjähdysaineita Lonnassa oli vuoden 1906 Viaporin kapinan aikaan niin paljon, että niiden suunniteltu räjäyttäminen olisi aiheuttanut valtavaa tuhoa kilometrien säteellä, pyyhäisten raunioiksi niin Suomenlinnan kuin Katajanokan. Kapinalliset tajusivat tämän ja perääntyivät aikeesta.

Toisen maailmansodan aikana saaressa tapahtui jotain, minkä on täytynyt näyttää mystiseltä helsinkiläisistä; kaupungista poistuvat sota-alukset kiersivät Lonnaa kuin kissa kuumaa puuroa. Kukapa olisi tiennyt varjeltua salaisuutta tai edes ymmärtänyt sen päälle: saaressa toimi uusinta saksalaista teknologiaa edustava demagnetisointiasema, jolla metallirunkoiset laivat tehtiin valtavia sähkömagneettisia voimavirtakäsittelyitä käyttäen immuuneiksi merellä väijyviä magneettimiinoja vastaan. Asema jatkoi toimintaansa vuoteen 1955 saakka. Lonnan rannoilla loistivat puolustusvoimien keltaiset maihinnousukieltokyltit 1990-luvun loppuun saakka, mutta sittemmin armeija on luopunut paikasta. Lonnaan piti tuleman uskonnottomien tuhkansirottelukalmisto, mutta tämä ei toteutunut ja saari on uinunut ulkomaailman unohtamana. Vuodesta 2006 saaren kiinteistöjä ja muureja on kunnostettu vankityövoimalla. Lonnan tuleva käyttö on auki, mutta sen rakennukset saattavat päätyä tylsähkösti kokous- ja koulutustiloiksi.


Kuin vääristyneen horisontin lumoava ilmestys: Lonna.


Vankisiirtolan laiturilla.


Kasvillisuus (muun muassa terttuselja eli vanhan kansan "paskamarja") on rehevää ja kätkee alleen romua ja vanhoja laitteita.


Jätin työ? Kulkija mykistyy surrealistisen asetelman äärellä.


Vartiotupa on kunnostettu.


Miinavarasto.


Ajan patinaa.


Rantaraitin kätköisää atmosfääriä.


Mystinen umpeenluukutettu rakennus.


Miinavarastosaaren rakennuksissa on tsaarinaikuiset ukkosenjohdattimet.


Saimme mahdollisuuden kurkistaa erääseen rakennuksista.


Täällä on jyllännyt iso virta.


Olemme demagnetisointiaseman sydänkammiossa.


Virtaa demagnetisointiin on jauhettu kahden V-12 jättimoottorin dieselgeneraattorilla.


Brown-Boweri -merkkisen koneen tankki.


Syylari.


Laite on valmistettu Saksassa 1943.


Yksityiskohta.


Toinen generaattori on toimintavalmis, toinen leikkasi kiinni armeijan koekäytössä 1994. (Kuva: Strangler)


Tähän voi kuvitella demagnetisointi-upseerin toimeen...


Aikansa ihmelaite.


Kiskoilla varustettu laituri Suomenlinnan suuntaan.


Raiteet vievät saaren sydämeen...


... Ja lopulta miinavarastoihin.


Basturauhaa puolentoista kilometrin päässä Kaivopuistosta.


Retkikunnan uskollinen matkatoveri m/s Bismarck valmistui 1960-luvun puolivälissä.

KATAJANOKANLUOTO

Katajanokanluoto on vain 500 metrin päässä rannasta, mutta kuin eri vuosisadalta. Tavallaan se voidaankin nähdä jäänteenä vanhasta Katajanokasta, joka purettiin 1870-luvulla. Katajanokanluodolla on 1876 rakennettu luotsitupa. 1990-luvun lopulla luodolla riehui tulipalo, jossa tuhoutui vanha iso varastorakennus. Myös luotsitupa kärventyi ulkopinnaltaan, ja nyt sitä on korjattu uusimalla ulkovuorausta. Muut Helsingin luotsituvat sijaitsivat Harmajalla, Pukkisaarella ja Vallisaarella, mutta ne ovat tuhoutuneet. Katajanokanluodolla pitää osoitettaan Suomen lohitukku -niminen firma. Luoto on kaavoitettu virkistysalueeksi.


Pieni villi saari aivan Helsingin keskustan nenällä.


Tunnelmassa oli jotain kummitusleffamaista.


Pihan rakenteet ovat aikansa eläneitä. Teltoissa on kai perattu kaloja.


Luotsituvan tyyliä.


Rannan kaunoromu, vanha meriopaste. Etelässä näkyy Vallisaari, Lonna ja Suomenlinna.

Kotisatamaan saavuttaessa:

Kasvuhaluissaan Helsinki on ahmaissut peräti kolmisenkymmentä saarta, jotka on litetty maamassoin mantereeseen ja kadotettu kokonaan kartalta. Poispyyhittyjen saarien historiasta on kirjoittanut ansiokkaasti tutkija Sallamaria Tikkanen. Tässä linkissä on esitelty kadonneiden paratiisien kärkikaarti:
http://blogit.helsinki.fi/envirohist/helsinki/tikkanen_1999.htm

Onneksi saaria on myös jäljellä. Kuten pieni merellinen kierroksemme osoitti, pääkaupungin läheisessä vaikutuspiirissä olevat saaret ovat ihmistoiminnasta kertovan historian kyllästymiä. Samalla niissä juhlii monimuotoinen luonto ja suitsimaton syrjätuntuisuus, joka ei olisi mitenkään mahdollinen, jos meri ei armeliaasti erottaisi niitä valtakunnan suurimmasta keskuksesta. Saarilla Helsingin periferia on elinvoimaisimmillaan.

Luonto haluaa pihallesi - haluatko sinä sen?

Olavi Niemi ja talon omia maatiaisunikoita.

Suomen luonnonsuojeluliitto muistutti tuoreessa tiedotteessaan (2.8.) perinteisen maatalouden synnyttämien ympäristöjen - niittyjen, ketojen ja hakamaiden - eliölajiston ahdingosta. Tällä hetkellä lähes kolmannes Suomen uhanalaisista lajeista on edellä mainittujen perinnemaisematyyppien asukkeja.

"Varsinaisten perinnemaisemien harvinaistuttua voimakkaasti tulisi näiden
hoitamisen ohella kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, miten
perinnemaisemien lajeja voitaisiin auttaa nykyisen maankäytön
puitteissa. Uusia elinympäristöjä perinnemaisemien lajistolle voivat
tarjota esimerkiksi avoimena pidettävät, oikein hoidetut tienpientareet
ja pihoille perustettavat niityt", SLL jatkoi.

Biologi, akatemiaprofessori Ilkka Hanski toteaa tahollaan, että pienenkin pihan omistaja voi auttaa luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä. "Suomessa on noin miljoona omakotitaloa ja kesäasunnot vielä päälle. Suuri osa pihoista on nykyään hoidettua nurmikkoa, joka on eliölajiston kannalta lähes yhtä köyhää kuin kivetty piha", Hanski sanoo. "Tuhansien eliölajien joukko menestyisi Suomessa paljon paremmin, jos pihapiirit muutettaisiin hallitusti hoitamattomiksi niityiksi ja kedoiksi."

"Hallittu hoitamattomuus" kuulostaa mukavalta ja viisaalta, kultaisen keskitien ohjenuoralta. Ei äärimmäisyyttä kynimisessä ja nipottamisessa eikä myöskään rehottamisessa ja holtittomuudessa. Esoteerisen maantieteen piirissä alueellisia prosesseja peilataan toisinaan taolaisen kaksoissymbolin yin/yang kautta; nämä ovat maailmankaikkeuden kaksi vastakkaista, toisiaan täydentävää perusvoimaa. Yksi yinille luettu ominaisuus on luovuus ja vallattomuus, siinä missä yang edustaa järjestelmällisyyttä ja kuria. Jos jommalla kummalla näistä on selkeä ylilyöntiasema, on kokonaisuus epäbalanssissa eikä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi korjausliikkeet ovat aina mahdollisia. Ja yksi korjausliike, jota tonttien omistajille näin YK:n maailman biodiversiteettivuoden kunniaksi voi suositella, on päästää nurmikkoautiomaahan luonnonvaraisten kasviemme moninaisuutta. Hallittua hoitamattomuutta toisin sanoen.

Vierailimme Olavi ja Leena Niemen pihassa, joka täyttää niin luonnon kuin ihmisen pyyteet. Vihdin Ojakkalassa sijaitseva rintamamiestalon tontti on reilusti hehtaarin laajuinen, ja jakautuu kukkaisaan kalliopuutarhaan, hyötykasvitarhaan ja luonnontilaiseen sekametsään. Luonnonkasvien lisäksi puutarhassa kasvaa runsaasti perinteisiä maatiaiskasveja, joista kerätään joka vuosi siemeniä vanhoihin lajikkeisiin vihkiytyneelle Maatiainen ry:lle.

Puutarhan myrkytyksistä Niemet luopuivat 1970-luvulla, vaikka paikalliset vakuuttivat niitä välttämättömiksi. Tuholaisia pitävät kurissa muun muassa linnut, joille on ripustettu yli viisikymmentä pönttöä. Myös sisiliskoja ja vaskitsoja voi nähdä useita yhdellä pihakierroksella. Biologi Riku Cajander valitsi pihan ympäristöystävällisen puutarhan malliesimerkiksi keväällä ilmestyneeseen kirjaansa Luontopiha (Minerva).

Puutarha herätti Olavi Niemestä aktiivin hyönteisharrastajan. ”Kun kuvasin kukkia, niin melkein joka kuvassa oli jokin ötökkä. Ne alkoivat kiinnostaa. Nyt perhoset ovat melkein pääalaani", hän kertoo. Varhaiskeväästä myöhäissyksyyn hän tarkkailee käytännössä joka yö ulos ripustettua lakanaa, jota valaisee 160 watin sekavalolamppu. Siinä näyttäytyy useimmille tuntemattomaksi jäävä yöperhosten kirjo. Hän on kuvannut pihaltaan liki uskomattomat 712 perhoslajia. Määritysapua hän on saanut Hyönteisfoorumista http://hyonteiset.net/foorumi/.

Raakkilaksi kutsuttu piha tunnetaan puutarhapiireissä. Toisinaan sitä saavutaan ihastelemaan bussilasteittain. Tarhurin mukana kulkee aina kamera, jolla hän ikuistaa kasveja. Kuvia on julkaistu monissa lehdissä ja kirjoissa, ja lisää – huikeat 9000 kappaletta – löytyy hänen nettisivustoltaan http://www.raakkila.fi/

Kun Uusikaupunki meren järveksi väänsi - ehta 60-lukulainen allashanke

Halusimme simmata mieluummin järvessä kuin meressä, ja siksi valitsimme sopivan rantsun tien oikealta puolelta.

Olemme kuulleet itänaapurissa tehdyistä stalinistisen mahtipontisista, täydessä teknologiauskossa ajetuista hankkeista, joilla on pyritty suitsimaan luonto ihmisen herruuteen. Osa suunnitelmista jäi paperille, kuten Siperian jokien virtaussuunnan kääntäminen; osa - valitettavasti - pääsi käyntiin, kuten Aral-järven kuivattaminen ja tahaton muuttaminen pölyäväksi autiomaaksi.

Eräs alan klassikko on Maon Kiinan "suuren harppauksen" aikainen päähänpisto tappaa kaikki varpuset. Kansa valjastettiin hävitystyöhön, joka onnistuikin niin hyvin, että pian kansantasavalta oli liki katastrofissa tuhohyönteisten kanssa. Siinä ei auttanut muu kuin kääntyä huippusalaisesti Neuvostoliiton puoleen ja pyytää sosialistiveljeä toimittamaan pikapikaa kaksisataatuhatta varpusta...

Meillä Suomessakin on osattu. Metsä- ja suoluonnon laajamittainen muokkaaminen ja diversiteettiköyhdyttäminen on huomattava suoritus; suorastaan ihmeellinen, kun ajatellaan, kuinka tarkasti, perusteellisesti ja väsymättömästi jopa pienet ja syrjäiset alkuperäisen luonnonympäristön laikut on saatu käsittelyn piiriin. Lokan tekoallas on vaikuttava saavutus sekin. Sen alle jäi Euroopan suurin aapasuo, 30 000 hehtaarin Posoaapa.

Erään mielenkiintoisen ja mahdollisesti ainutlaatuisen esimerkin luonnon muokkaamista löydämme Uudenkaupungin luoteispuolelta. Vuonna 1965 valmistuneessa urakassa erotettiin Velhovesi ja Ruotsinvesi -nimiset merialueet pohjoisesta Saaristomerestä, ja luotiin näin liki 40 neliökilometrin kokoinen makeanvedenallas (merestä eristetty suolavesi muuntui makeaksi kolmessa vuodessa). Käytännön rakennustyö tapahtui yhdistämällä suuri joukko saaria penkerein. Maa-ainesta tarvittiin 130 000 kuutiota. Piiri-insinööri Nikolai Paukkosen ideaksi kreditoituun hommaan ryhdyttiin, koska Uuteenkaupunkiin oli saapunut tehdas Rikkihappo Oy (nyk. Kemira GrowHow Oy), jolla oli tarve saada saada runsaasti raakavettä.


Makean ja suolaisen veden puolet on eristetty toisistaan tällaisin portein.

Penkerein yhdistetyt saaret yhdistettiin myös maantiellä. Näin syntyi eräänlainen Turun saariston rengastien jälkeenjäänyt pikkuserkku. Ihmisen luoma keinotekoinen järvi on osoittautunut fosfori- ja typpikuormituksen lähteeksi, kun sitä on ollut pakko juoksuttaa mereen; makeanveden kysyntä on ollut paikallisen Sirppujoen tulovirtaamasta vain murto-osa. Vesi on ollut myös happamoitunutta eikä tähän ole auttaneet yritykset kalkita altaaseen laskevan joen vettä. Kalat ovat kuolleet joukolla makeavedenaltaaseen. Happamassa vedessä ja mutakentillä viihtyvä rentovihvilä on rehottanut ongelmallisissa mitoissa. Toki kunta on yhä ylpeä saavutuksestaan; ajoittain on jopa puhuttu, että ehkä Turun seutu haluaisi ostaa vettä. Ehkä. Kaupan olisi vieläkin.


Esittelykyltti.


Lähempi kuva kartasta.

Esoteerisen maantieteen koulu kiersi Uudenkaupungin makeanvedenaltaan runsaat 50 kilometriä pitkän rengastien heinäkuisena hellepäivänä. Fiilis oli kieltämättä erikoinen, kun tiesi aivan samannäköisen saaristomaiseman tien vasemmalla puolella mereksi ja oikealla järveksi. Samanaikaisesti toisella olkapäällä tuntui istuvan ihmisen suuruus ja toisella pienuus. Harvoin ihmiskäsistä lähtenyt luonnon radikaali manipulointi on osoittautunut ongelmattomaksi. Tällaiseen visionääriseen suurkokeiluun tuskin irtoaisi nykypäivänä ympäristölupia. 60-luvulla ei turhia kyselty, vaan toimittiin.


Mereltä järvelle tai päinvastoin päästäkseen veneen täytyy ajaa karsinaan, jossa sen taakse laskeutuu sulkuportti.


Pian edessä avautuu toinen portti ja pulahdetaan toiseen ekosysteemiin.


Porttien ympärillä ei ole hillumista. Todellinen syy lienee se, että porttimekanismi varjelee 160 000 miljoonaa makeanveden kuutiota, Uudenkaupungin juomavettä.

Tekoallasta kiertäessä näkee tyypillistä pusikoitunutta maalaismaisemaa ja originaalin oloisia pieniä kylämäisiä keskittymiä. Suolainen ja makea vesi ei vilahtele liian usein. Saaristo näillä nurkin on täysin suomenkielistä, mikä on mielenkiintoinen havainto Suomenlahden rantaruotsalaisiin tottuneelle.

Uudenkaupungin kunta haluaa hyödyntää rengasreitin matkailupotentiaa, ja on laatinut "Welhoveden kierros" -hankesuunnitelman. Jos se toteutuu aiotusti, maamme matkailumessuilla jaetaan jo ensi vuonna materiaalia, jossa mainostetaan makeanvedenaltaan kiertävää reittiä. Eduksi mainitaan, ettei saaristomatkailija ole riippuvainen lossiaikatauluista niin kuin Turun saariston kuuluisalla rengastiellä.

****

Jälkikirjoitus: Uhrikirkon liimaväri-ihmeet

Poikkeamalla muutaman kilometrin rengastieltä pohjoiseen voi käydä bongaamassa Pyhämaan Luodon kirkot. Vanha kirkko eli uhrikirkko on maamme metkoimpia 1600-luvun kirkkoja. Sen sisäseinät ja katto on maalattu täyteen pieniä raamatullisia kuvia, symboleja ja ornamentteja. Ne tuovat jotensakin mieleen "vapaalla romanityylillä" tehdyn hennatatuoinnin, jollaisen Andy McCoy väsäsi allekirjoittaneen käteen Intiassa 1998 (onneksi siis katoavaisella hennalla).

Myös kirkonkylän asutus on säilyttänyt perinteisen asunsa ja suuri osa rakennuskannasta on 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta.


Pyhämaan kirkot. Goottilainen harmaakivikirkko on vuodelta 1804. Vanhempi nousi vuosina 1642-50.


Runsaat kuvitukset osoittavat, että koristeellisuutta suosivan katolilaisuuden vaikutus ei heti katkennut uskonpuhdistukseen. Karu luterilainen tyyli keksittiin vasta myöhemmin. Maalaukset ovat vuodelta 1667.


Keskiaikaisten kivikirkkojen maalauksia kalkittiin peittoon aina 1800-luvulle asti. Uhrikirkon kaltaisessa puukirkossa kuva-aiheet olisi voinut tuhota valkoisella maalilla. Kuvat on maalattu liimavärimaalilla.


Jossain kuvien seassa laukkaa kuulemma harvinainen aihe, tarueläin yksisarvinen. Mutta se piiloutui runsauden viidakkoon. Eedenin puutarhan kuuluisa puu näkyy kuitenkin kuvan vasemmassa laidassa, samoin Aatami tarttumassa omenaan. Eeva jäi kuvan ulkopuolelle.