Manner-Suomessa on kolkka, joka on maisemallisesti ja luonnonmaantieteeltään totaalisen erilainen kuin muu maa. Sinne on Helsingistä linnuntietä liki sama matka kuin Berliiniin. Puhumme nyt Lapin Käsivarren pohjoisimmasta kolmanneksesta, Yliperästä. Se on ainoa alueemme, joka luokitellaan geologisesti vuoristoksi.
Yliperä on ollut tutkimusmatkailijoiden suosiossa alkaen italialaisesta Giuseppe Acerbista ja englantilaisesta Edward Clarkesta, jotka kilpailevina seikkailijoina kolusivat alueen ihmeitä 1799. Vuonna 1964 Kilpisjärvelle perustettiin Helsingin yliopiston biologinen asema. Sitä edelsi vuodesta 1946 eläinmuseon tutkijan, professori Olavi Kalelan käynnistämä säännöllinen ja maailmallakin tunnettu tutkimustoiminta, joka keskittyi etenkin tunturisopuliin, Pohjoismaiden ainoaan kotoperäiseen selkärankaislajiin. Aseman nykyinen johtaja Antero Järvinen luonnehtii Kilpisjärven sähköistämiseen ja aseman laajennukseen (1984) päättynyttä tutkimusaikakautta "romanttis-ekologiseksi".
Esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian koulujen yhteisekspeditio seurasi osaltaan jaloa perinnettä ja tutki Yliperää heinä-elokuun vaihteessa tänä vuonna. Tukikohtana toimi biologinen asema. Retkestä maistiaisina seuraavat kuvat ja sanat, jotka on jaoteltu muutamaan kategoriaan mittavahkon esityksen sulattelemisen helpottamiseksi.
YLEISTÄ
Skandi- eli Kölivuoristoon kuuluva seutu on karuudessaan ja jylhyydessään Suomessa ainutlaatuinen. Yli tuhanteen metriin yltäviä huippuja alueella on nelisenkymmentä. Vuoden keskilämpötila jää pakkasen puolelle (-2,3), ja kesäisin paikka on Euroopan kylmin ja kasvukaudeltaan lyhyin. Alueella on Suomen puhtain ilmanlaatu.
Puuntuotantoon soveltumattomana kitumaana Yliperällä ei risteile metsäautoteitä, jolloin maastoon on jäänyt 50-60 kilometriä lähimmältä tieltä olevia erämaita. Kaikkiaan Käsivarren erämaiden laajuudesksi mainitaan 2210 neliökilometriä. Kehnossa tapausessa se riittää hyvin eksymiseen, nääntymisen ja kuolemiseen revontulten alla; semminkin kun selkosilla kännykkäkentän puuttuminen tekee matkapuhelimesta hyödyllisyydessään sierainkarvatrimmeriin verrattavan kapineen.
Tavallisin portti erämaahan ja Käsivarren viimeinen kylä on Kilpisjärvi.
Saana nähtynä Kilpisjärvelle johtavalta "Neljän tuulen tieltä". Saana (merenpinnasta 1029 m.) kohoaa 556 metriä järvenpintaa korkeammalle, mikä on Suomen maastossa suurin korkeusero.
Maantietä 1202 kilometrin päässä Helsingin Erottajalta (josta karttojen etäisyydet pääkaupungin osalta lasketaan). Käsivarren maantie rakennettiin suomalais-saksalais-norjalaisena yhteistyönä toisen maailmansodan aikana. Ensimmäinen auto Suomesta Kilpisjärvelle saapui 1943. Tie päällystettiin niinkin varhain kuin 1960-luvulla. Luonnonvoimien jatkuvat iskut ankarine routimiseen ja kevättulvineen lienevät tehneet soratiestä tiepiirin painajaisen.
473 metrin korkeudessa sijaitseva Kilpisjärvi luo jäänsä juhannukseksi. Etuoikella Mallan luonnonpuiston laitamia, vastarannalla Ruotsi.
Mallatunturi ja Saanan tunturikoivikkoa.
Saanan ja Mallan rinteet ovat kalkkipitoisen maaperän ansiosta kasvirikkaampia kuin mikään tunturialue Norjan ja Ruotsin alueella.
Puurajan jäädessä taakse alkaa paljakka.
Korkeammat alueet ovat liian kylmiä ja kuivia edes normaalille varvustolle. Näitä voi pitää eräänlaisina kylmyysaavikoina.
IHMISTOIMINTOJA
Enontekiön kunnan sivuilta:
Jos olet joskus aiemmin käynyt kylässä, sinulle on varattu melkoinen yllätys. Koko kylä on viimeisen viiden vuoden aikana muuttunut nykyaikaiseksi matkailupalvelukeskukseksi, josta löytyy todella hienoille paikoille rakennettuja majoituspalveluja jokaiseen majoitustarpeeseen. Ravintolapalvelut ovat myös kehittyneet runsaasti. Ohjelmapalveluita on tarjolla nyt jokaiseen lähtöön. On elämyksiä ja safareita, tekemistä ja harrastamista, luontokurssia ja muuta ikimuistoisen Kilpisjärven loman takaamiseksi.
Usein tällaisen lukiessaan juoksee ymmärrettävästi karkuun, mutta katsellaan nyt kumminkin vähän tarkemmin...
Tässä ollaan kavuttu 2/3 matkaa Saanan huippua kohden. Paikalliset yrittäjät ovat puuhanneet serpentiinitietä tunturille, jolloin sen valloitus kävisi autolla. Ihminen on täällä pieni, kunpa myös muistaisi sen.
Retkeilymaja eli "Retku" on Kilpisjärven klassikkomestoja.
Kilpisjärvi oli Suomen viimeinen sähköistetty kylä (1981). Se pysyi perifeerisenä pitkään senkin jälkeen, mutta 2000-luku on merkinnyt nopeaa, jopa hallitsematonta kehityskulkua turistikeskukseksi.
Turistiviritelmiä on moneen lähtöön, osa niistä on tehty luvatta Saanan rinnelehtoihin.
Biologisen aseman johtaja Antero Järvinen on puolustanut vuosikymmeniä Kilpisjärven luontoa ja maisemia, ja on saanut nähdä kuinka runtelevat kaavaehdotukset jaksavat nousta yhä uudestaan tapetille.
Vanhempaa retkeilyaikakautta edustava kioski jää hiljaisena pusikoihin.
Poroja Kilpisjärven biologisen aseman pihassa. Porojen määrä ylittää reippaasti alueen ekologisen kestokyvyn. Aiheesta on kuitenkin tabu puhua, koska siihen liittyy taikasana "saamelaiset".
Tällaiset hirviöt pitäisi saattaa luvanvaraisiksi. Näin etenkin äärimmäisessä pohjoisessa, jossa lapioniskemäkin saattaa loistaa maaperässä vuosikymmeniä. Valkoiset muovisäkit kertovat porokarjan lisäruokinnasta.
Kilpisjärvellä retkikuntamme sai käyttää valtion farmari-Ladaa. Näitä oli muun muassa siviilipoliiseilla 1980-luvulla.
Käsivarren etelälaitaa seuraavan päätien lisäksi alueella on vain eräitä saksalaisten venäläisillä sotavangeilla teettämiä huoltoteitä. Nämä "saksantiet" eivät kuitenkaan uloitu nekään muutamaa kilometriä syvemmälle erämaihin.
Saksalaiset vetäytyivät Kilpisjärveltä vain kolmea päivää ennen Hitlerin itsemurhaa ja viittä päivää ennen Berliinin antautumista.
Pienoiskasvihuoneet paljakalla ovat osa Oulun yliopiston kasvillisuustutkimusta. Kilpisjärvi on suosittu tutkimuspaikka myös kansainvälisesti, mitä tulee kylmän ilmanalan tutkimuksiin: se on riittävän arktinen, mutta ei ylettömän vaikea ja kallis saavuttaa.
Saksanteiden päätyttyä jäljelle jää vain mahdollisuus panna askelta toisen eteen.
NOUSU JEHKAKSELLE
Jehkas (tai Jehkats) on Kilpisjärven koillispuolella sijaitseva ylänkö- ja tunturialue 750-1000 metrin korkeudessa.
Saanatunturin takana on Saanajärvi. Täällä avautuu erämaa, joka jatkuu tiettömänä kymmeniä kilometrejä.
Kodanpaikka. Tämä voi olla satojakin vuosia vanha, koska kasvillisuus on ehjä.
Sopiviin painanteisiin muodostuu soistumia.
Tuulenpieksemä koivu on heittäytynyt kiveä vasten.
Kilpisjärvi siintää vielä horisontissa. Isomman kasvillisuuden kaikottua retkeilijä menettää vähitellen mittakaavojen hallinnnan: lähellä olevalta näyttävä nyppylä voi olla kilometrien päässä ja päinvastoin. Tehtävä: bongaa ihminen kuvasta!
Se mikä on loppukesällä soliseva puro on ollut kesäkuussa lumien sulaessa kohiseva joki. Käsivarren suurtuntureiden vesi on poikkeuksetta erinomaista juomavettä.
Jehkaksen ylämaalla on joukko pikkujärviä.
Jos täällä ajattelee arkihuolia, on tapaus vakava.
Suomen korkeimmissa, kylmimmissä ja karuimmissa vesissä pitää valtakuntaansa arktinen lohikala nimeltä rautu eli nieriä. Se on maailman pohjoisin sisävesikala ja vaatii hyvin happirikasta vettä, koska elää suurimman osan vuotta jään alla.
Täällä on helppo käydä passitta ulkomailla ja EU-alueen ulkopuolella.
Näkymä Jehkaksen ylängöltä Norjan suuntaan.
Jäämeri on muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta jää rannikolla olevan vuorijonon taakse. Se vaikuttaa kuitenkin ilmastoon, joka on täällä talvisin hieman Keski-Lappia leudompi.
Yliperällä on lumenviipymiä, joista lumi sulaa vasta myöhään kesällä, sekä kautta vuoden sulamattomina säilyviä lumenpysymiä. Tämä Korkea-Jehkaksen itälaidalla oleva lumenpysymä oli vielä elokuussa ylälaidaltaan metrin syvyinen.
KOVIEN OLOJEN KAUNIITA KASVEJA
Metsärajan yläpuolelle sopeutuneet kasvit ovat ensimmäisiä, jotka levisivät meille jääkauden päätyttyä. Käsivarren suurtuntureilla on noin 40 putkilokasvilajia, joita ei muualla Suomessa tavata. Alue on paikoin kalkkivaikutteinen, mikä tekee sittä myös pohjoismaalaisittain erityisen kasvikohteen.
Äärevissä oloissa kukan ei välttämättä kannata odottaa, että tuuli tai hyönteinen pölyttäisi sen. Varmempaa on pukata suoraan ituverso kukinnosta ja pudottaa se maahan juurtumaan. Tässä suvutonta lisääntymistä harjoittaa jokin nurmikkalaji.
Ylöspäin mentäessä vaivaiskoivut (Betula nana) kutistuvat parisenttisiksi kääpiöiksi.
Aromaattiselta tuoksuva ja jopa kaksimetriseksi yltävä väinönputki (Angelica archangelica) on Suomen parhaita hyötykasveja erinomaisena villivihanneksena ja yrttinä. Benediktiini- ja chartreuse -liköörejä maustavaa väinönputkea, "arkkienkeliä", on viljelty etelämpänä Euroopassa keskiajalta. Sen arvellaan olevan maailman ainoa viljelyskasvi, joka on peräisin napapiirin pohjoispuolelta.
Aavikkomaisissa ääriolosuhteissa pajukin jää paljon heinää lyhyemmäksi. Kyseessä vaivaispaju (Salix herbacea).
Monivuotista, maksaruohoihin kuuluvaa ruusujuurta (Rhodiola rosea) kehutaan luontaistuotekaupan piirissä "Pohjolan ginsengiksi". Laaja-alaisesti erilaisia stressioireita ja väsymystä lievättävää yrttiä ovat käyttäneet niin viikingit kuin kosmonautit, ja sitä vietiin keskiajalla Pohjoismaista Keski-Euroopan apteekkeihin. Kansanlääkintä tuntee kasvin Kiinaa ja Siperiaa myöten, mutta myös länsitiede on siunannut sen toimivuuden. Suomessa ruusujuurta tavataan parhaiten Käsivarressa.
Kultarikko (Saxifraga aizoides) suosii kalkkivaikutteisia ja kosteita kasvupaikkoja.
Eteläisimmillään Pallastuntureilla esiintyvä tähtirikko (Saxifraga stellaris) on melko yleinen Enontekiön paljakoilla.
Jääleinikki (Ranunculus glacialis) on arktinen kaunotar, joka majailee karuissa kivikoissa lumenviipymäalueiden ja sulamisvesipurojen liepeillä. Lajinimi glacialis kertoo sekin jään lähellä viihtymisestä. Suomessa lajia on vain Kilpisjärven suurtuntureilla, alle 700 metrin korkeudessa se ei esiinny lainkaan ja hyvin vasta 850 metrin yläpuolella. Kesän mittaan jääleinikin kukat muuttuvat valkoisista punartaviksi. Jään alta yhä uudestaan päänsä nostava jääleinikkiyksilö elää keskimäärin kunnioitettavat 27 vuotta eli sen saman legedaaris-myyttisen rock-tähti -elinkaaren, minkä Jim Morrison, Janis Jolpin, Jimi Hendrix ja Kurt Cobain. Jääleinikki selviää hengissä jopa niistä runsaslumisista kesistä, joina se jää pysyvästi lumen alle. Laji on kuitenkin erakko, joka ei kestä yhtään kilpailijalajeja. Tästä syystä sen pelätään olevan ensimmäisiä lajistostamme katoavia lajeja, jos (ja kun) ilmastonmuutos nostattaa alarinteiden rehut kilpailemaan samoista reviireistä.
Suovillalla (Eriophorum) on tukka putkella.
Ruohokanukka (Cornus suecica) esintyy koko maassa, mutta sen englanninkielinen nimi Lapland Cornel paljastaa lajin varsinaisen tukialueen.
Kaikki koivut eivät ole toipuneet edellisvuosien tunturimittarituhoista, vaan ovat kuolleet. Kuva Muotkantakkan alueelta kymmenisen kilometriä Kilpisjärveltä etelään.
HÄKKEJÄ ERÄMAASSA
Esoteerisen maantieteen koulu avusti tutkija Anu Pajusta kasvitieteellisen datan keruussa. Havaintoja kerättiin hyödyntämällä maastoon kymmenisen vuotta sitten perustettua koetta, jossa tietyt maastonkohdat oli suljettu poron ja/tai riekon ulossulkevaan häkkiin. Tekemällä kasvillisuuskartoitus sekä häkissä että viereisellä avoimella alalla (ns. kontrolliruutu) saatiin empiiristä aineistoa siitä, kuinka paljon ja millä tavalla nämä eläimet vaikuttavat kasvillisuuteen. Viitteellistä tietoa saatiin samalla siitä, miten kasvillisuus kehittyy jos ilmastonmuutos lisää ennustetusti alueen pensaikkoisuutta. Häkkejä on erilaisilla biotoopeilla (purolaakso, routanummi, tuulenpieksemärinne ja tulva-aro). Jokaisessa ympäristössä ero laidunnettuun ja laiduntamattomaan kasvillisuuteen oli silmiinpistävän selvä.
Purolaaksossa sijaitseva koehäkki. Poro ei ole päässyt mutustelemaan pajua, joka rehottaa runsaana turvapaikassaan.
Pajujen peittävyys häkeissä oli usein sitä luokkaa, että sen arviointi merkitsi eräänlaista viidakkosukellusta.
Sammalet ja jäkälät vaativat välillä luupittelua. Kinkkisimmät tapaukset pantiin paperipussiin ja rahdattiin Stadiin.
Allekirjoittanut kirjurina.
SOTAROMUA
Ylä-Lapin ilmasto-olot säilövät harvinaisen hyvin kaiken maastoon joutuneen romun. Kama on suuren osan vuotta lumen alla eikä sen päälle kesälläkään juuri kerry kasvillisuutta. Tästä johtuen pohjoisin Suomi on merkittävä ulkoilmamuseo ja lähihistorian arkeologian aarreaitta muun muassa Saksan sotavoimien 1941-1945 jätöksien kannalta.
Valitettavasti 1987 perustettu Pidä Lappi Siistinä ry. on muun varmasti ansiokkaan työnsä sivussa iskenyt hartiavoimin historiallisen jäämistön kimppuun ja on kerännyt viime vuosina satojatuhansia, jopa miljoonia kiloja sotaromua Kuusankoski Oy:n sulatusuuniin. Kotiseutuyhdistys Inari-Seura on koittanut toppuutella PLS-sakin siistimisvimmaa, mutta ilmeisen tuloksetta. Tänä vuonna he ilmoittavat "keskittyvänsä uusien kohteiden kartoitukseen" ja jatkavansa taas sotaromun keruuta 2010.
"Erityisasiantuntija" Markku Ylivaaran johtama sotareliikkien hävitysprikaati raportoi muun muassa 2005 saaliikseen kaksi rekkakuormaa "peltiromua, purkkeja, lentokenttäpeltiä, poltettuja autoja, ponttooneita, räjäytettyjä syöksyveneitä ym". Yhdistys on kunnostautunut myös vanhojen kolmiomittaustornien ja porokämppien purkamisessa. Mania riipiä pois kaikki rapistuvat ja ruostuvat kulttuurihistoriallis-romanttiset muistomerkit on periferiaterapeuttiselta katsantokannalta oire ylirationaalisuuteen vääntyneestä mielestä, joka pelkää salattua, kummaa ja "epäpuhdasta" itsessään, ja haluaa muokata myös ympäristönsa keinotekoisen steriiliksi, hallittavaksi ja yllätyksettömäksi.
Kilpisjärven suurtuntureilta sotaromua löytää vielä sieltä täältä, aika pienissä määrin kaikkiaan. Tosin tuskin alueella koskaan suurempia varikko- ja varastoalueita olikaan.
Saksalaisten vartiopaikalla Jehkasin ylämaalla on vielä metalliromun lisäksi puujätettä, vaikka se onkin kaukana puurajan yläpuolella kysyttyä nuotionruokaa.
Suksenside mallia 40 ja jotain. Kilpisjärven suunnalla oli enimmäkseen itävaltalaisperäisiä alppijääkäreitä. Tavallisen murtomaahiihtämisen lisäksi he harjoittivat laskettelua.
Piikkilankaa Saanan pohjoispuolella sijainneen vankileirin alueelta. Venäläiset sotavangit asuivat vanerisissa jurtta-mallisissa majoissa, kuten vartijansakin. Suomalaiset käyttivät samoja siirrettäviä majoja heti sodan jälkeen.
Näyttäisi sardiinipurkilta.
Useat jäänteet ovat ilmeisesti peräisin kamiinoista.
Arina kertoo, että tulisijan jäännöksistä on kyse.
Tällaiset aaltometallielementit olivat sakujen standardikamaa, joita käytettiin myös esimerkiksi Atlantin vallin korsurakenteissa.
Entisöity korsu Lätäsenon Sturmbock Stellung -asemassa Käsivarren keskivaiheilla havainnollistaa metallielementtien käytön.
Lapin sodassa käytetyn Sturmbockin juoksuhautoja.
Linnoituksen vaatimaton ja rauhallinen nykytuntu ei paljasta, että siellä oli muun muassa 800 konekivääriä. Suomalaiset eivät yrittäneetkään vallata saksalaisten lokakuusta 1944 tammikuuhun 1945 miehittämää asemaa. Linnoituksen todellinen tarkoitus oli turvata Ruijan tyhjennys mahdollisesti Käsivartta pitkin hyökyvältä puna-armeijalta.
ERÄÄN JUNKERSIN JÄÄNTEET
Lokakuussa 1942 Norjasta suuntasi Kilpisjärven ylitse itään yhdeksän Junkers Ju 88 -mallista kaksimoottorista Luftwaffen pommikonetta. Äkkiä yksi niistä alkoi piputtaa ja savuttaa. Kone yritti pakkolaskua lumiselle paljakalle Saanan pohjoispuolella, mutta alastulo oli liian raju. Yksi neljän hengen miehistöstä kuoli heti. Kolme pilottia onnistui raahautumaan ulos, mutta näistäkin kaksi kuoli nopeasti vammoihinsa. Biologisen aseman nykyinen johtaja osasi kertoa allekirjoittaneelle, että paikalla oli tuolloin 20. lokakuuta kymmenvuotias lappalaispoika jänisjahdissa (ilmeisesti edelleen elävästä miehestä tuli myöhemmin Mallan luonnonpuiston vartija), joka näki koko rytäkän. Kone syttyi palamaan, jolloin sen pommilasti räjähti. Yksi piloteista pääsi lappalaispojan kanssa tien varteen, mistä hänet vietiin autolla hoidettavaksi Norjan Skibotniin.
Nyt lentokoneturmasta on vain vähän nähtävillä. Lapin sota-aikaisia lentokoneenhylkyjä on kohdannut niitäkin siivousvimma, jota lentokonearkeologian Suomen ykkösguru, Keski-Suomen ilmailumuseon pitkäaikainen johtaja Hannu Valtonen vertaa "ruumiinryöstöön". Asialla oli tuolloin Lapin Jäte -niminen firma, joka haali ja myi hylyt romuraudaksi.
Paljakka on vieläkin rikki paikalla, johon kone rysähti ja jossa se paloi.
Osa kappaleista on lentänyt kauemmaksi.
Pitäisi olla melkoinen lentokoneasiantuntija tietääkseen, mitä kukin osa teki yli 8500 kiloa painaneessa teknologiapaketissa.
Tuhkaa ei tarvitse kuin hieman tikulla hämmentää, kun sieltä voi jo noukkia ihmeteltäväksi tuhannen sortin pikkusälää.
Scifimato.
Koneen aseistukseen kuului viisi 7,92 millin konekivääriä. Tuhkassa riittä palossa räjähdelleiden panosten repeytyneitä jäänteitä.
Paljakan ampiaiset ovat löytäneet hyvän pesäpaikan tukevasta rautaosasta, joka myös lämpenee mukavasti auringossa.
Turman eli alan slangilla "kaputin" syynä on voinut olla jokin pettänyt letkunliitos.
Olisikohan tämä ollut osa pakoputkistoa?
Joku on tyhjentänyt tuhopaikalla vuosikymmeniä sitten Alkon flindan, sen verran antiikkinen se on. Maastossa on myös hyvin paksusta lasista valmistettuja saksalaispulloja, kaiketi rommia sisältäneitä.
VISIITTI KÄTKÄLÄISKÄMPPÄÄN
Kulkiessamme häkkitutkimuksiin ohitimme päivittäin vanhan poromiesten kopin, joka oli saksantien varrella lähellä Suomen maanteiden korkeinta kohtaa (565,8 metriä merenpinnasta). Seuraavassa kurkistus matalaan majaan, jossa tunnelma oli pysähtynyt jonnekin 1970-80 -lukujen vaihteeseen.
Ylväs maisema, vaatimaton tölli.
Keittiö...
... Ja makuukammari.
Hämmästyttävää kyllä, koju on ollut varustettu puhelinyhteydellä.
Idoli?
PALUU POHJOISEEN
Esoteerisen maantieteen koulun edustusto oli nyt toistamiseen Kilpisjärven suunnalla. Ensimmäinen retki tapahtui syyskuussa 1995, jolloin koulu oli uusi ja kylä pieni ja unelias. Tuolloin pääkohde oli 1317 metriä korkea Ridni eli Ridnitšohkka (mikä tarkoittaa suomeksi "tykkylumihuippu"). Ympärivuotisesti lumisella tunturilla olevan jääkielekkeen mainitaan olleen vähintään kolme sataa vuotta sulamatta.
Koulun retkeilyhistoriaa Enontekiön Yliperällä.
