Kesäkevennys: yöviulu lumoaa kärsälliset ja nenälliset

Valkolehdokki näyttäytyy juhannuksen molemmin puolin.

Kun öinen metsässä vaeltaja aistii nenässään äkillisen tuulahduksen jotain paratiisillisen parfyymimäistä, hän on mahdollisesti osunut valkolehdokin tuoksuvanaan. Lehdoissa ja kosteilla niityillä esiintyvä 30-40 senttiä korkea valkolehdokki (Platanthera bifolia), jota ruotsalaiset kutsuvat mystisellä nimellä nattviol eli yöviulu, suo tuoksuaan vain yösydämellä. Se on tarkoittanut jasmiiniin verratun arominsa kutsuksi perhosmaailman taitavimmille lentäjille, isokokoisille kiitäjille, jotka käyvät kukilla laskeutumatta niille, pörräten paikallaan ilmassa kolibrien lailla. Valkolehdokin tavoiteltu mesi on pari senttiä syvän "kannuksen" pohjalla, siihen ei vähäpätöisempi ötökkä hapuiluiltaan yllä.

Valkolehdokki kuuluu orkideoihin. Niin, ei voi mitään: tuo vierasperäinen sana saundaa stailimmin kuin kotimainen "kämmekkä". Aina kun mainitaan orkidea, tulee mieleen jalosukuisen hienostunut, raa'alle ilmanalallemme arka eteläinen kasvi. Sen että sana orkidea tulee itse asiassa kreikan kielen kiveksiä merkitsevästä sanasta "orkhis" (viittaa eräiden lajien parillisiin juurimukuloihin, joita vastaavuusmagian oppien mukaan on myös kerätty potenssilääkkeeksi) ei pidä antaa häiritä. Orkideat keikaroivat kasvien evoluution huipulla: niiden kukat ovat kasvikunnan huippudesignia ja kärkiteknologiaa äärimmäisen kehittyneinä ja usein tietyn hyönteislajin pölytettäviksi erikoistuineina, minkä lisäksi orkideoilla on sujuvaksi hiottu symbioosi sienijuurien kanssa.

Orkideoilla on faninsa. Maassamme on niiden kasvatusta ja niitä koskevaa tietämystä edistämään perustettu Suomen Orkideayhdistys. Luonnonvaraisena Suomessa kasvaa yli 30 kämmekkä- eli orkidealajia. Useat niistä ovat harvinaisia ja rauhoitettuja. Myös valkolehdokki on nykyisin kokonaan rauhoitettu, ennen se oli vain suojattu kaupustelulta. Esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisretkikunta kohtasi keskikesän vaaleassa yössä epätodellisen valkoisena hohkaavan, viettelevän tuoksuisen valkolehdokin Helsingin Vartiosaaressa. Kasvi innosti palaamaan luokseen useampana yönä.


Mesi on jemmassa hillittömän pitkien kannusten perällä.

Moottoritieuskonto

Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin... Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. (John Ruskin 1819 - 1900)

Ehkä nöyrä kirjoittajanne on epäkäytännöllinen haaveilija ja satunnaisena vuokra-auton käyttäjänä muutenkin väärä puhumaan seuraavasta aiheesta. Mutta hän ei ole voinut olla panematta merkille, että monet kaikin puolin fiksut ja filmaattiset ihmiset, jotka ovat, jos niin voidaan sanoa, keskimääräistä tiedostavampia ja herkkätuntoisempia, suosivat hekin säännöstään moottoriteitä autoilevissa reittivalinnoissaan. Nykyihmisen ajatus, sana ja teko tuntuvat luiskahtavan lähes automaattisesti alas moottoritien kiihdytysramppia, oli sitten kyse ajajan valinnasta, kyyditettävän toiveesta tai ajo-ohjeiden antajasta. Jopa lomalaisten laululla lastatut tilausajot maksimoivat moottoritieosuudet reiteillään kuin jotain kirjoittamatonta velvoitetta seuraten.

Pienempien teiden käyttöä pidetään kategorisesti kiemurteluna ja jumittamisena, vaikka kulun joutuisuudella ei olisi merkittävää eroa megaväylään (onhan vanhoilla pääteillä usein kahdeksankympin tai jopa satasen nopeusrajoitus sekä ihanan väljä autius). Kun vanhoihin teihin sitten joudutaan pakon sanelemana nojautumaan, ollaan jotenkin anteeksipyytävällä, harmistuneella tai huvittuneella mielellä. Niin kuin mutkat ja mäet olisivat seniilin papan höpöttelyä, jota vieras pakotetaan hetken aikaa seuraamaan.

Toki jokin vanha tieosuus voidaan aurinkoisena sunnuntaina ottaa nostalgiapaukusta, huristella se museoonmenomielellä (osa niistä on sillä nimelläkin: museotie), hymähdellä ja huokailla tovi sen leppoistelevalle inhimillisyydelle – kunnes on taas aika kurvata "todellisuuteen" iso vihreän (sic!) kyltin kautta. Vanhoja teitä systemaattisesti valitseva on enemmistön silmissä oudokki tai kapinallinen. Näitäkin sentään on jokunen. Esimerkiksi valtakunnannostalgikko, aiempaa pankkiuraansa paennut Juhani Seppovaara on kierrellyt maata nimenomaisesti pieniä teitä suosien ja mahtiväyliä vältellen, mikä on mahdollistanut hänelle vielä viimeisen reliikkimäisen kontaktin ei-sterilisoituun, ei-standardisoituun, ihmisennäköiseen Suomeen.

Jos haluaa välttää moottoriteitä ja suosia niitä vanhoja pääteitä, joita nyt vähätellen kutsutaan ”seututeiksi” ja jotka yleensä kulkevat jossain lähistöllä samaan päämäärään vieden, joutuu eräänlaisen maantiesalapoliisin hommiin. Vaikka tie todella veisi Hämeenlinnaan, Turkuun, Lahteen ja niin edespäin, mainitsee kyltti vain seuraavan kulmakunnan nimen. Samaan aikaan jokaisessa liitoksessa, joka on valmis kiskaisemaan kulkijan moottoritien syleilyyn, huudetaan kissankorkuisin kirjaimin isojen kaupunkien maineikkaita nimiä. Samaa jatkaa uusin teknologia, autojen GPS-paikannus, jonka huomaan moni nykyisin täysin uskoo suunnistustoimen. Satelliittinavigaattori kaivaa vaikka heinäsuovasta lähimmän mahdollisen moottoritien ja vastaavasti värkki kirkuu, vilkkuu ja huitoo, jos matkalaisen suunta hairahtuu vanhalle maantielle. Laitteen ohjelmointi kertoo lahjomatta ajastamme. Moottoriteiden kyseenalaistamattomuus on saavuttanut mittapisteen, jossa voidaan puhua moottoritieuskonnosta.


Porvoon motaria betonimuurien keskellä.

Moottoritie syntyi Mussolinin Italiassa (Milano-Varese 1924) ja kansallissosialistisessa Saksassa (1930-luvun Autobahnit). Tietyyppi nähtiin paitsi uuden uljaan järjestyksen symbolina myös sotastrategisesti tehokkaana joukkojensiirtäjänä. Suomen ensimmäinen moottoritieosuus (”Tarvontie”) rakennettiin 1962 Helsingin Munkkivuoren ja Espoon Gumbölen välille. Tämän vuoden alkuun mennessä maata halkoo 739 moottoritiekilometriä, joskin moni de facto moottoritieksi luettava osuus ei määritelmäsyistä ole luvussa mukana. Lukuisia uusia moottoritiehankkeita on luvattu toteuttaa lähivuosina – ikään kuin ilmastonmuutoskin olisi jossain vaiheessa peruttu.

Moottoritiehen eivät juuri istu matkan, tien ja taipaleen käsitteisiin kautta aikain liitetyt hengellis-filosofiset ulottuvuudet. Moottoritien idea pähkinänkuoressa on se, että vain määränpäällä on väliä ja matkanteko itsessään on välttämätön paha; asia, joka pitää huitaista pois päiväjärjestyksestä. Näkemystä voisi verrata pikaruoan hotkaisuun, jossa nälänpoisto on keskiössä ja ruokailuhetken ja ruoan laadulla ei ole painoarvoa. Psykologisesti sitä voidaan pitää ylirationaalisuutena: järjen, mekaanisuuden ja tehon yksipuolisena korostamisena esteettisen, elämyksellisen ja emotionaalisen todellisuuden kustannuksella. Moottoritie on ääri-insinöörimäinen näky materiaksi tulleena. Siinä ei ole hitustakaan runoilijaa, rakastajaa, mietiskelijää. Sillä on teollis-matemaattinen koneen resonanssi, ja se tekee vääjäämättä käyttäjästään kaltaistaan.

Moottoritietä käyttävä kieltäytyy olemasta tekemisissä ympäröivän seudun kanssa, joka jää anonyymiksi massaksi jonnekin maavallien, muurien ja aitojen taakse. Moottoritiellä vallitsee tarkoituksellinen maiseman ja paikan negaatio, alueidentiteettityhjiö. Kyseessä on transit-halli, siirtymäputki, asfalttioravanpyörä, josta voi vapautua vain ennalta määrättyjen, kauaksi toisistaan sijoitettujen poistoramppien kautta. Näin moottoritie merkitsee ennalta fiksattua, jähmetettyä todellisuutta – tai ainakin komentavaa yritystä siihen suuntaan. Se ei suo mahdollisuutta pysähtyä ja piipahtaa niissä kylissä ja metsissä, jotka se on repinyt tunnistamattomiksi ja toiminnalliselta aluerakenteeltaan amputoiduiksi torsoiksi. Spontaanisuus ja piipahtelu eivät kuulu moottoritieuskontoon, jossa vain pisteiden A ja B välisessä syöksyssä säästetyillä aikayksiköillä on väliä.

Tosiasiassa ihminen hukkaa elämästään ne tunnit ja minuutit, jotka hän on moottoritiellä – ellei hänellä satu olemaan erityisen rikas ja vahva mielenelämä. Hän lukittuu totaalisuorittamiseen vailla matkantekoon perinteisesti liittyvää visuaalisuutta, löytämisen iloa, oppimista ja virikettä. Ainoa moottoritien tarjoama haaste on stressaava tarantellantanssi toisten itsemurhakiilauksia tekevien, läkähtyneiden ja hermostuneiden kaahareiden kanssa. Moottoritienopeudet lisäävät myös eksponentiaalisesti pakokaasu- ja melupäästöjä, mutta mikä auttaa kun hitonmoista kiirettä pitää.


Monen nykyisen väylän tavoin Kehä III toteuttaa moottoritieunelmaa, vaikka sitä ei ole moottoritien vaakunalla aateloitukaan.

Lohjanjärven saaressa asuva kansantaiteilija, shamaaninakin tunnettu virkkusilmä Johannes Setälä mainitsi allekirjoittaneelle taannoin huomion, joka asettaa sokraattisen tarkastelun valokeilaan moottoritieuskonnon keskeisimmän dogmin, vauhdin. ”Kuka voisi vastata siihen, että kun vauhtia ja tehokkuutta pitää kaiken aikaa lisätä, kun kaikkien rattaiden ja hihnojen pitää pyöriä entistä vimmatummin, niin mikä on se päämäärä, johon meillä on sellainen kiire? Sen kun joku osaisi kertoa.”

Säkylänharju - villi vitaali tuhokamara

Kesällä 1947 keskellä Turun ja Porin lääniä, jossain Säkylänharjun tiheiden havumetsien kätköissä, istui nuotiolla nukkavieru ja sänkiposkinen vankikarkuri. Köyliön vankilasta paennut mies oli rosvonnut kurnivaan nälkäänsä linnunmunia ja virittänyt tulen niiden kypsentämiseksi. Päivä ei ollut varsinaisesti lämmin, mutta oli ollut pitkään poutaa. Pyhäjärveltä nousi tuulenpuuskia, jotka saivat nuotion syytämään sinne tänne kipinäryöppyjä. Miehen nuotiolle syöttämät kuivat risut eivät tuottaneet paksua savua, ja se oli hyvä. Verikoirien ulvontaa ei kuulunut, ei enää edes vankilapakoa huutavaa sireeniä, joka nosti mieleen juuri päättyneen sodan pommitusmuistoja. Karkuri saattoi huokaista helpotuksesta, oli hän sentään päässyt näin pitkälle. Yön turvin hän yrittäisi pois seudulta. Ehkä Turkuun, ehkä sieltä jäniksenä jollain rahtilaivalla Ruotsiin. Sitten vaikka Etelä-Amerikkaan.

Takaa-ajettu sulki hetkeksi silmänsä ja ajatteli tulevaisuuttaan pienellä banaanifarmilla jonkun suklaasilmäisen señoritan kanssa. Silloin hän kuuli, kuinka läheinen kanervikko kohahti kummallisesti ja alkoi ritistä ja piksahdella. Liekit olivat riistäytyneet sen kimppuun. Voihan helvetti, mies voihkaisi mielessään, ja säntäsi tallaamaan sinne tänne loikkivaa, tuulen entisestään lietsomaa punakukkoa. Alle minuutissa hän tajusi, ettei saisi tulta enää talttumaan. Se teki mitä tahtoi, ja oli varmasti loputtoman nälkäinen. Lisäksi se ilmiantaisi karkurin tehokkaammin kuin mikään suupaltti. Tämä oli unohtanut oman nälkänsä ja juoksi pakoon kauhuissaan, syyllisyyksissään ja harmeissaan.

Säkylänharjulla 62 vuotta sitten raivonnut suurpalo tuhosi tuhat hehtaaria metsää. Valtio pakkolunasti paloalueet ja niiden reunat, yhteensä noin 3000 hehtaaria, vuosien 1960-66 aikana. Tulelta säästyneellä alueella oli siirtokarjalaisten uudisraivaajatiloja. Kävi niin, että jälleen yksi armeija pakotti evakot kotisijoiltaan: Säkylänharjusta liepeineen tehtiin Porin Prikaatin varuskunta- ja taisteluampuma-alue. Seuraavina vuosikymmeninä räjähtelevät kranaatit, miinat ja maata möyrivät panssarivaunut pitivät laajoja osia Säkylänharjusta avoimena. Näin syntyi yhä uudestaan ja uudestaan tuhoutuva hukka-alue, ankea ja tyly kuun maisema, joka tajuttiin ekologiseksi kruununjalokiveksi vasta paljon myöhemmin. Nyt siitä 300 hehtaaria siitä on julistettu Natura-alueeksi.

Jääkauden pensselistä syntynyt komea Säkylänharju on luoteis-kaakkosuuntainen, massiivinen ja monin paikoin jyrkkärinteinen harjuselänne. Sillä on pituutta kymmenisen kilometriä. Muodostelman laet ovat 145 korkeudella merenpinnasta, sata metriä viereistä Pyhäjärveä korkeammalla. Saumamuodostuman tapaisen suurharjun sisälle jää laajoja harjuhautoja sekä syviä ja jyrkkäreunaisia suppakuoppia. Selänteen sivustoille levittäytyy lieveosia muinaisine rantavalleineen ja dyyneineen. Selänne on kasvillisuudeltaan kuivaa mäntykangasta: puolukka-, jäkälä- ja kanervatyyppiä.


Näkymä Säkylänharjulta Pyhäjärven suuntaan.

Perhosharrastajien kulmakarvat kohoavat aina, kun Säkylänharjun nimi mainitaan. Siellä on nimittäin Suomen ainoa harjusinisiiven (Scolitantides vicrama) esiintymä. Lämpöä vaativa harjusinisiipi saapui Pohjolaan heti jääkauden jälkeen, jolloin avoimia ja paahteisia harjunrinteitä riitti. Myöhemmin harjuilla riehuneet säännölliset metsäpalot takasivat lajille sopivia aurinkoisia rinteitä, jossa menestyi toukan ravintokasvi kangasjuruoho. Sitten palontorjunta kävi liian tehokkaaksi ja laji taantui elinpaikkojen sulkeutuessa olemattomiin.

Mutta Säkylänharjulla rauta repii maata joka päivä, ja siniset siivet tanssivat yhä auringossa. Hukkamaa on harjusinisiiven happiteltta, ja sama ilmiö on nähtävissä monen muunkin uhanalaisen kasvi- ja hyönteislajin tilanteessa, etenkin kun on puhe niityistä, ahoista ja kedoista riippuvaisista lajeista. Mainitut elinympäristöt ovat vähenneet Suomesta noin 99 prosentilla sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Niiden lajisto on evakuoitunut joutomaakentille eli ruderaateille, joita paahdeympäristöiksikin kutsutaan.

Muita Säkylänharjun kranaattikuoppien harvinaisuuksia ovat rätisevää lentoääntä päästävä palosirkka (Psophus stridulus), "äärimmäisen uhanalaiseksi" luokiteltu ruususiipisirkka (Bryodemella tuberculata) sekä rauhoitetulla kangasraunikilla elävä raunikkivyökoi (Caryocolum petryi), jolla kyseessä on ainoa Suomen esiintymä.

Sotilasalueena ja kovapanosammuntojen näyttämönä Säkylänharju on tiukasti suljettu. Esoteerisen maantieteen koulu vieraili kielletyllä alueella osana ympäristötoimittajien erityislupien siunaamaa kesäretkeä. Alla lisää kuvia kohteesta.


Räjähdysten ja maastopalojen aukipitämää harjunlievettä. Aukioiden mittasuhteissa puhutaan kilometreistä ja sadoista hehtaareista.


Nykyään tuhoa täydennetään myös tarkoituksella sytytetyin paloin, joista vastaa Metsähallitus yhdessä armeijan kanssa.


Palaneella maalla on oma kauneutensa. Kulolle erikoistuneet hyönteiset ilmaantuvat palopaikoille kuin taiottuna, vaikka niitä ei olisi nähty vuosikymmeniin.


Tämä zoomilla kaukaisuudesta tavoitettu ryhmä näyttäisi miinoittavan maastoa.


Männyssä on ollut kylkimiina. Tuho ylläpitää elämää, kun ajatellaan lahopuulle erikoistuneita eliölajeja.


Yleisohje Säkylänharjulla oli: "Älkää astuko minkään päälle."


Lisää ruudin ja tulen luomaa aavaa.


Kissankäpälä viihtyy paahdemaassa.


Kartan päälle laitettava kalvo kertoi minne ollaan milloinkin ampumassa. Retkireitti eteni tämän terveyssyistä merkityksellisen tiedon pohjalta.


Tuhottu tankki eräässä harjulaaksossa.


Retkeilijät ihmettelevät laajaa suppakuoppaa. Tässä on ollut jääkimpale jääkaudella, kun sulamisvesi on kasannut ympärille hiekkaa.


Pahoin puleerattu talo oli aikoinaan siirtokarjalaisen korpitilan päärakennus, nyt NATO-standardin Camp Headquarters (HQ).


Lisää paukkuvia hoodeja.


Metallipitoista maaperää. Tänne voi perustaa tulevaisuudessa malmikaivoksen, joka jatkaa sotaruderaatin ekovastuullista perinnettä.


Palontorjuntakalusto varmistaa, ettei vuoden 1947 kaltainen suurpalo enää toistuisi.


Nämä varusteet olivat maassa eikä haltijaa mailla halmeilla. Ehkä hän oli livistänyt käpykaartiin.


Retkue etenee. Haja-ammusten uhka ei ole poissuljettu ja askeleessa pelon häivähdys. Maisemissa on jotain etäistä sukua lännenfilmeihin.


Merkinantosoihtuja ja kemiallista kädenlämmittäjää.


Vanha panssarivaunu sitä kohti hiipivän korpisoturin vinkkelistä.


Vielä lisää avaria ruderaattinäkymiä. Paloalueet vihertyvät kauniisti.


Toinen käytöstä poistettu hyökkäysvaunu. Malli on neuvostovalmisteinen T-54 tai T-55. Näitä ei haluta purkaa Suomessa, koska vaunut sisältävät asbestia. Niitä onkin suunniteltu myytäväksi Vietnamiin.


Loppuhartautena Pyhäjärven auringonlasku.


Kesästä riippuvainen lomakylä haluaisi sijaita ihan muualla kuin raukoilla rajoillamme.

Helsingin urbaani ratakuilu myllerryksessä

Kampissa, Eteläisen ja Pohjoisen Rautatiekadun välisessä jyrkkäseinäisessä kuilussa kulki viimeinen osuus Helsingin historiallista satamarataa. Vielä viime vuonna siinä saattoi nähdä yksinäisen punakeltaisen diesel-veturin ahkeroimassa raskaine lasteineen. Ei enää. Näinä päivinä rata katoaa.

Ratakuilu loi ja luo vielä hetken aikaa voimakkaan perifeerisen kontrastin ympäristölleen. Se on ensimmäisen asteen epätila keskellä järjestäytyneitä tehoneliöitä. Juhlavan synkkä erämainen sola, joka halkaisee valtakunnan vilkkainta kuhinaa vain sadan metrin päässä uudenkarhean Kampinkeskuksen peilipintaisista ostosparatiiseista ja kansainvälistä lentokenttää muistuttavasta linja-autoasemasta. Kuilussa rehottavat pensaat ja rikkakasvit, siellä käyskentelevät vain satunnaiset epämääräiset kulkurit, joiden voisi odottaa hyppäävän tavaravaunun kyytiin ja kiitävän myyttien takamaille. Ylhäällä kiirehtivien city-ihmisten silmissä kuka tahansa kuiluun laskeutunut on lähtökohtaisesti sivullinen, rationaalisuuden petturi, arkkityyppisessä mielessä jopa noita, joka kuilunsa kanssa kuuluu johonkin toiseen ulottuvuuteen. Mikään kohta Helsingin kantakaupungissa ei ole onnistunut säilymään niin takapajuisena ja tuonpuoleisena kuin Rautatiekatujen oma Helvetinkolu. Alinen herättää ylevän kokemuksen.

Nyt ratakuilun kiskoja siis puretaan, ne katoavat silmissä, parissa päivässä. Entä mitä tulee tilalle? On selvää, että uinahtaneen kanjonin puskaista epämääräisyyttä ei enää sulateta. Johan se olisi talouden lakien vastaista huippukalliissa ympäristössä. Anomalia ehti kummitella ihmeen kauan; se rikkoi todennäköisyyksiä vastaan, mutta on nyt kohtaava kesyttäjänsä. Villi urbaani jyrkännelaakso aiotaan "keskustaa", tehopestä piintyneestä perifeerisyydestään, avata, jaotella ja läpivalaista.

Kaupunkisuunnittelijan päättäväisin sanoin: "Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto on valmistellut ratakuilun uusiokäytöstä liikenne- ja ympäristösuunnitelman, jonka tarkoituksena on toteuttaa ratakuilusta laadukas, toimiva ja turvallinen kaupunkitila. Keskeisen sijaintinsa vuoksi ratakuilun käyttö suunnitellaan huolellisesti ja varsinkin valaistukseen kiinnitetään erityistä huomiota. Valaistuksella korostetaan kuilun tilallisia ominaispiirteitä ja turvallisuutta."

Varjo väistyy kauemmaksi. Kaupunki pirisee ja sihisee lukseja, ympäristö-design kikkailee pikkunäppärästi ajan uurteilla, saavutettavuus ja helppo selkeys euforisoi, rautateitä rullaluistellaan. Tapahtuu näennäisesti taivaan ja helvetin avioliitto, mutta tosiasiassa puolisot astuvatkin sisarilliseen suhteeseen, jossa niiden välejä kerran vaikean ihanasti leimanneet jännitys, kiihko, kaipaus ja epävarmuus ovat taantuneet kylki kyljessä virkkaamiseksi.

Ehdimme todistamaan aikanaan Eduskuntatalon ruutuja helisyttäneen ja savua ja höyryä uhonneen rautatiekuilun viimeisiä hetkiä. Niistä pieni kuvakooste.



Tässä kiskot ovat vielä paikallaan. Jos kuvassa olisi ääni, se kertoisi että aivan lähellä on kova kirskunta ja jylinä.



Hullujussi ravistelee kiskoja höllemmälle osana purkamisen ensivaihetta.



Tästä kiskot ovat jo poissa.



Pultteja ja muita metalliosia kerätään jättimagneetilla.



Saalis rysähtää kuormaajan kauhaan.



Siistiä jälkeä.



1890-luvun kartassa nyt purettava rataosuus kulkee vielä kallioisen ja rakentamattoman seudun halki. Kauppatorille ja Katajanokalle yltävä rataosuus ei ole vielä valmis.

Helsingin satamaradan rakentaminen aloitettiin 1891. Se kiersi Hietalahden ja Eiran rantojen sekä Kaivopuiston kautta Eteläsatamaan. Kaivopuiston kohdalla rata sukelsi Suomen ensimmäiseen rautatietunneliin, jolla oli mittaa 74 metriä. Vanhalle kauppahallille yltänyt rataosuus vihittiin käyttöön huhtikuussa 1894. Tästä rataa jatkettiin kääntösillan ylitse Kauppatorille ja aina Katajanokan kärkeen asti, joka saavutettiin syyskuussa 1895. Skatalla oli myös iso ratapiha. Täydessä mitassaan rata oli noin seitsemän kilometriä pitkä. Sillä oli sivuraiteita Ruoholahteen, Jätkäsaareen ja Hernesaareen, jotka mukaan laskemalla pituus olisi huomattavasti enemmän.

Historian kuriositeetti kertoo, että kun Skatalle tuli 1970-luvulla Finnjetin terminaali, mietittiin satamaradan ottamista matkustajaliikenteeseen. Ideasta luovuttiin, kuten monesta hienosta aatoksesta on tapana, ja rataa alettiin napsia hännästä pala kerrallaan. 1980-luvulla rata purettiin kokoaan Katajanokan ja Kauppatorin alueelta, vuosikymmenen lopulla myös Kaivopuiston reunalta (tällöin tukittiin myös Suomen ensimmäinen rautatietunneli). Puistokadun ja Raatimiehenkadun risteyksestä katosi Helsingin legendaarisiin kummituspaikkoihin lukeutuva tasoristeys. Kyseessä oli suoraan Kaivopuistoon antava kävelytasoristeys, jossa oli kuulemma jäänyt kaksi onnetonta taaperoa junan alle 1900-luvun alussa. Murheellinen äiti kävi jatkossa piirtämässä kiskojen väliin hiekkaan ristit. Tai oikeastaan kukaan ei koskaan nähnyt ristien piirtäjää, mutta aina oli tuoreet raapustukset sorassa. Sitten ristejä alkoi ilmaantua kolme: äitikin oli kuollut, kerrottiin. Paikalliset tunsivat nämä ristit ja niitä kävi Mannerheimkin katselemassa päiväkävelyillään. Kun rata purettiin 1980-luvun lopulla, vedettiin kiskojen tilalle asfaltoitu pyörätie. Siihen ei ole enää ristejä ilmaantunut. Rautatien vanha komea rauta-aita on yhä jäljellä.

Myös Merisatamassa Ullanlinnan talorintaman etelälaidassa oli ratapiha, jonne yltävä rautatie oli käytössä vuoteen 2005. Nämä kiskot purettiin 2008, samoin Merikadun-Telakkakadun laidassa omassa matalassa kuilussaan kulkenut osuus. Jäljelle jäi yhteys Helsingin rautatieaseman ratapihalta Länsisatamaan, joka siis väistyy tätä kirjoitettaessa. Samoin varmasti vihoviimeinen, palaneiden ja purettujen makasiinien ohitse kulkeva kiskonparinripe.

Satamaradasta enemmän kiinnostuneita palvelee oheisen linkin ansiokas artikkeli, joka tarjoaa tietoantinsa lisäksi niin nostalgisia valokuvia radan kunnian päiviltä kuin hiipumisvaiheesta. www.seisake.net/satamarata/

Pirstottu kaupunkimetsä - ekologinen ja virkistyksellinen moka

Maanmittarien rimat ja rakentamisesta tiedottavat kyltit eivät ole niin harvinainen näky Helsingin metsissä kuin soisi.

Helsingissä on eräitä verrattain mukavia metsiköitä, joissa pystyy sopivilla reittivalinnoilla saavuttamaan hetkellistä metsäntuntua. Vuosi vuodelta metsäntunnun kehittäminen ja ylläpitäminen vaatii kuitenkin kulkijalta entistä suurempaa vaivaa ja mielikuvitusta. Tragikoomisuuden tajusta ja heikosta kaukonäöstäkään ei liene haittaa. Metsät alkavat olla pilkottu rakennetuin ulkoiluväylin niin, että yhdeltä väylältä näkee tyypillisesti jo seuraavan – varsinkin kun metsät on samalla myös harvennettu väjän puistomaisiksi.

Ongelma ei ole pelkästään luonnonrauhasta haaveilevan samoilijaparan pettymyksessä. Myös metsien aluskasvillisuus on helisemässä sen väylätehtailun vuoksi, mitä viherrakentamiskoneisto vähäisiin kaupunkimetsiköihimme jauhaa. Virallinen peruste on täysin päinvastainen ja pinnallisesti validi: väyliä tehdään, jotta kulutus kanavoituisi niille ja maasto säilyisi paremmassa kunnossa. Monenkin kulkijan urbaani maalaisjärki lienee silti huomauttanut, että metsiin on jo aikoja sitten muodostunut lähiasukkaiden oma polkuverkkonsa, luomu-sellainen, jonka puolesta jalat tuntuvat yhä äänestävän. Ja että ”maastoa suojeleva” reippailuväylä, joka tyypillisesti tehdään autolla huollettavan leveäksi, on itsessään täystuho suurelle osalle vähäisen kaupunkimetsän maa-alaa. Virallinen totuus on kuitenkin ollut se, että väylät ovat suoranaisia suojelusenkeleitä urbaanille lähiluonnolle.

Leena Hambergin viime kuussa Helsingin yliopiston biotieteellisessä tiedekunnassa tarkastettu väitös tuo särön väylä-hallelujan ilosanomaan. Tutkimustulosten mukaan metsien pirstomista ”pieniksi ja kapeiksi metsiköiksi” pitäisi välttää, jos luontainen metsäkasvillisuus halutaan säilyttää. Väitöstiivistelmä jatkaa näin: ”Taajama-alueilla sijaitsevien metsien aluskasvillisuuden köyhtymistä on selitetty lähinnä virkistyskäytön aiheuttamalla tallauksella. Kuitenkin auringonvalo, tuuli ja ilman epäpuhtaudet pääsevät helposti tunkeutumaan metsään reunojen kautta; samalla metsälajiston elinympäristö muuttuu valoisammaksi, kuivemmaksi ja ravinteikkaammaksi. Ilmiön vaikutuksia taajamametsien aluskasvillisuuteen ei ole tutkittu aiemmin Suomessa, vaikka taajamametsämme ovat usein kooltaan pieniä ja reuna-alueiden osuus koko metsän pinta-alasta on suuri".

Jokainen maastoon raivattu uusi väylä on pienoisautiomaa, joka muodostaa reuna-alueita, eräänlaisia tulehtuvia haavoja, joiden laidoilla tapahtuu metsäkasvillisuuden taantumista. Tutkimuksen mukaan polun metsäkasvillisuutta heikentävä vaikutus yltää jopa kahdeksan metrin päähän. Varvut ja sammalet vähenevät, kun taas valosta ja typestä hyötyvät heinät, ruohot ja pihlaja runsastuvat. Hamberg toteaa, että metsäkasvilajiston säilymisen kannalta metsien olisi oltava kompakteja, mielellään pyöreitä ja vähintään kolmen hehtaarin kokoisia. Hän suosisi myös tiheitä havupuukasvustoja varjelemaan reunojen aluskasvillisuutta.

Vastoin Rakennusviraston luuloa myös suurin osa lähiluonnossa liikkuvista ihmisistä toivoo kappaleiksi pirstomattomia ja puistomaiseksi harventamattomia metsäalueita. Tämä käy muun muassa ilmi Lapin yliopiston luontomatkailun professori Liisa Tyrväisen ja Tampereen yliopiston psykologian dosentti Kalevi Korpelan tuoreista tutkimuksista, joissa selvitettiin noin 1300 helsinkiläisen ja tamperelaisen vastausten avulla minkä tyyppinen viherympäristö koetaan kaikkein mieluisimmaksi ja elvyttävimmäksi. Pähkinänkuoressa tulokset kuuluvat, että vain viisi prosenttia kaupunkilaisista on niin urbaaneja, etteivät kummemmin kaipaa viherympäristöä, ja mitä taas viherympäristön laatuun tulee, niin metsä koettiin selvästi elvyttävämmäksi kuin rakennettu puisto. Metsän ominaisuuksilta puolestaan toivottiin laajuutta, suojaisuutta ja yhtenäisyyttä. Sanalla sanoen: metsäntuntua.

Jos lähimetsiemme pirstominen ei palvele luontoa eikä asukkaita (ja näiden terveyttä), kuuluukin relevantti kysymys: ketä sitten? Äkkiseltään voisi käydä sellainenkin kerettiläinen ajatus päässä, että se palvelee ainoastaan itse itseään työllistävää suunnittelu- ja käsittelykoneistoa, jonka pitää löytää joka vuodelle jotain puuhattavaa ympäristöstämme. Mutta, jälleen kerran: pirstominen "palvelee" ennen kaikkea epätasapainoista mieltä, joka on ajassamme enemmän tai vähemmän kollektiivinen. Metsän pirstominen helpottaa matemaattis-geometristä, keinovalossa alati valvovaa palikkamieltä, joka kuumeilee äärirationaalisuudestaan ja pelkää "hallitsematonta" ja "villiä" aspektia niin itsessään kuin ympäristössään. Tuollaiselle mielelle läpäisemätön, katveinen, salakätköinen metsä on uhka ja kauhistus, ja se kuulee korvissaan huudon Divide et impera, hajota ja hallitse, ja se tarttuu tehtävään sen oikeutukseen uskoen, kuvitellen (naivinkin miellyttävästi) palvelevansa itseään ja muita. Osiin pilkottu ja mielellään katulampuin varustettu metsä ei enää tunnu siitä niin pelottavalta. Mutta itseään, omaa epätasapainoista häiriintyneisyyttään, se ei ole päässyt edelleenkään pakoon.

Jonkin asian "metsäänmeno" mielletään kielellisenä ilmauksena kielteiseksi, mutta tosiasiassa metsäänmeno on hyvinkin tervehdyttävää.

Kontionmäki - lapsuuden lähimetsä

Vaikka Kontionmäki pitää itsestään kovaa ääntä, on se Helsingin lähiökallioiden joukossa suhteellisen vähän tunnettu jäsen.

Oli skidi, oli skutsi, oli kaltsi... Lukija sallinee, että romanttinen kirjoittaja haluaa seuraavassa antaa kunnianosoituksen oman lapsuutensa kallioiselle lähimetsälle, jota (tai vastaavaa) ilman hänestä olisi varmasti kehkeytynyt erilainen ihminen. Metsä teki kertojasta luontoihmisen, lähiseikkailijan ja maantieteilijän, muun muassa. Paikka josta puhumme on Kontionmäki. Nimeä ei lue kartassa, mutta alkuasukkaiden keskuudessa sillä nimellä kutsutaan metsäistä mäkeä, joka sijaitsee itäisessä Helsingissä Vartiokylän Arhotien pohjoispuolella, rajautuen lännessä Myllymestarintiehen ja pohjoisessa Kukkaniityntiehen.

Runsaat kymmenen hehtaaria laajan ja ympäröivästä maastosta yli 20 metriä kohoavan Kontionmäen rinteet ovat louhikkoista, osin jyrkänteistä sekametsää, lähinnä tuoretta kangasta rauduskoivuineen ja kuusineen. Ainakin ennen siellä oli sieniä ja mustikoita, ja tietysti lapsuuden nostalgisen auvoisa (todellisuudessa jo jäljettömiin näivettynyt) mansikkapaikka. Lakialueet ovat mäntyisiä ja avokallioisia, monet männyt ovat kuolleet 2000-luvun alkupuolen kuivina kesinä.

Sitten kirjoittajan lapsuuden Kontionmäen alarinteiden sakea metsämuuri on harvennettu Helsingin kaupungin rakennusviraston ympäristötuotannon luonnonhoitoyksikön toimesta avaran puistomaiseksi. Verrattuna entiseen metsän tuuhea turkki on kuin kapin kiusaama. Metsästä näkee läpi. Ei nähnyt ennen, sen todistaa kotialbumin valokuvatkin. Nyt kaikkialta ympäriltä näkee metsään sisään, sen ytimeen, sen lävitse. Tuuli kulkee metsän läpi, sen kannoilla melu ja omia öisiä teitään valosaasteen oranssi hutu.

Kontionmäellä oli myös lähde, josta alkoi virkeä puro, kertojaannekin kovasti ilahduttanut soliseva veijari. Pahaksi onnekseen se kaiversi uomaa hieman vakiintuneempaan polkuun, johon ei olisi saanut koskea. Kaupungin keskustamisprikaati peitti lähteen ja uoman, ohjasi virtauksen johonkin syrjään johdettuun muoviputkeen. Mutta toki itseään kunnioittava lähde päätti tyrehtyä moisesta kajoamisesta.

Metsä on käynyt pieneksi. Osin se selittyy sillä, että lapsena kaikki tuntui isommalta; osin sillä, että Kontionmäkeä on konkreettisesti nakerrettu rakentamisella sen kaakkoisnurkassa (jossa oli pätkä oikeaa mukulakivistä tykkitietä); ja osin sillä, että läpivalaistu, katseelle alistettu, yhdellä silmäyksellä hahmotettava metsä ei ole enää raja. Ja metsä on ollut raja suomalaiselle niin kauan kuin tässä maassa on ollut kiinteää asutusta. Raja, jonka takana alkaa toinen maailma.

Kontionmäen etelä- ja itälaidoilla on ensimmäisen maailmansodan aikuisia linnoituslaitteita. Vielä 1970-luvulla niihin tuotiin läheisistä rintamamiestaloista, myös allekirjoittaneen kotoa, kaikki roska mikä ei sopinut tunkioon, saunanuuniin tai uudelleenkäyttöön. Roskamäärät olivat pieniä. Isommat satsit kertyivät syksyn lehdistä. Juoksuhautoja käytettiin kaatopaikkana avoimesti keskellä kirkasta päivää. Se oli normaalia silloin, kotikärryn iloinen rullaus kohti metsänlaitaa. Viaton tiedostamattomuus leijui touhun yllä.

Kontionmäen juoksuhautoja.

Eräs suojahuoneista. Katto on joko jäänyt tekemättä tai räjäytetty metallivahvikkeiden saamiseksi tai kaupungin kuritoimenpiteenä estämään irtolaisten majoittumista.

Tässä betonisen juoksuhaudan seinässä on luultavasti ollut paikka kamiinalle ja sen savupiipulle.

Portaittainen rakenne on antanut sotilaalle eri kerroksia: olla jemmassa tai nousta räiskimään. Ylhäällä vielä sopiva tasanne panoksille.

Kaikissa haudoissa ei ole betoniseinämiä.

Linnoituslaitteet on siivottu sitten takavuosien. Lasten turvaistuin on jo keksintönäkin uutta polvea.

Taisteluhautojen reunoilla viihtyy kallioimarre. Sen juuri maistuu lakritsin ja aniksen kaltaiselta, yksi harvoja luontomme karamelleistä.

Syy Kontionmäen nimelle on sen huipulla, suojaisessa painanteessa, jossa sijaitsee 1934 perustetun urheiluseura Mellunkylän Kontion isohko Kontion maja. Rakennus lienee itsekin 1930-luvulta, ja sen kokoa on jossain vaiheessa kaksinkertaistettu rikkomatta tyyliä. Kontion maja on ollut hieno ja ahkerasti käytetty tukikohta etenkin hiihtomajana, mutta nyt se on kuin kala kuivalla maalla: tienoota muutama vuosikymmen sitten vallinneet laajat, lähes erämaiset metsäalueet, hiihtäjän ja suunnistajan paratiisit, ovat enää kaikkoava muisto alueen iäkkäämpien alkuasukkaiden mielen sopukoissa. Erämaan tilalla on Puotinharju, Myllypuro, Kontula, Kivikko, Mellunmäki ja Länsimäki. Muutama nukkavieru ostari ja satoja vaaleita laatikoita.

Kontion maja on kummallinen reliikki, joka ihme kumma on jäänyt purkamatta. Sitä voi vuokrata kokousteluun ja juhlintaan, mutta ilmeisen vähäistä sekin on: mitä nyt viime vuosina on lukinseiteiltä nähty, ja nämä eivät ole fiktiota, vetokoirayhdistyksen johtokunnan kokousta, keskosvanhempien yhdistyksen isien virkistysiltaa ja radioamatöörisuunnistusesitelmää. Maja on väliinputoaja, mutta uneliaan kehräävässä varttihöyryllä puksuttelussa on jotain helkkarin sympaattista, jopa tolstoilaisen simppeliä ja kontemplatiivista tänä ennennäkemättömien tehokkuusvaatimusten aikana.

Pittoreski puunhalaaja sulattaa romantikon sydämen. Kyltti Kontion majalle on yhtä vireässä vedossa kuin paikan toiminta.

Majan vasen puoli on vanhempi ja oikea uudempaa laajennusta. Majalla oli joskus takavuosina uhkaava tulipalo, mutta palokunta oli ripeä.

Majalla toimi 1950-luvulla kansakoulu, kuten Puotilan kartanossakin. Koulutoiminta lakkasi kun Kiviportintielle saatiin uusi hieno koulu vuosikymmenen lopulla.

Kontionmäen ylpeys tapasi olla hyppyrimäki, josta saattoi leiskauttaa kaksikymmentä ja rapiat. Helsingissä on ollut useampiakin hyppyrimäkiä, ainakin Pihlajanmäessä ja Meilahdessa sekä 1900-luvun alussa Alppilassa (jossa pidettiin Suomen ensimmäiset kansainväliset kisat 1906). Nyt ainoa on Herttoniemessä. Kun tämän kirjoittaja tutustui Kontionmäen hyppyrimäkeen 1970-luvulla, oli se jo niin laho, ettei sinne enää uskaltanut kiivetä. Uhkaavana tummana lautaröttelönä, josta sieltä täältä paistoi päivä läpi, se oli täydellinen kiihoke pikkupojan mielelle, ja lämmittää yhä muistona. Hyppyrimäki ei saanut kunniallista romahdusloppua kuten monet Suomen niemen kolmiomittaustornit, vaan jossain vaiheessa se vain purettiin seremonioitta pois.

Hyppyrimäen jalustarakenteet ovat jäljellä.

Hyppyrin nokka ja paikalle nousevia kiviportaita.

Hyppyrinnokka mäkikotkan perspektiivistä. Alla menee pyörätie ja puiden takana Kehä I.

Alastulorinne alhaalta katsottuna.

Joka kuun 15. päivä kello 12 Kontionmäki antaa kuulua itsestään. Ääntä pitää mäen huipulla seisova pitkä metallinen torni, väestönsuojelun hälytyssireeni, yksi kaupungin 37:stä. Nykyisin se päästää monotomisen tasaisen äänimaton, ennen se soitti klassista nousevaa ja laskevaa sota-ajan ilmahälytyssinfoniaa, jossa on jotain selkäpiitä karmivaa sotaa kokemattomallekin. Lapsuudessaan kirjoittaja yritti aina kesälomalla muistaa, että menee pillin luo ottamaan mökäkiksit sen soidessa. Yhden kerran tuli muistettua melkein ajoissa, silloin ehdittiin puolirinteeseen. Ja oli sekin elämys.

Pillin juurella on heimomerkintöjä.

Kurkistus korkeuksiin.

Pillin alle Kontionmäen uumeniin on nakerrettu kaksi isoa luolaa, jotka ovat vahvoin kalterein suljetut. Mitä luolissa on, sitä tämän kirjoittaja ei osaa sanoa. Salaisuus ja hiljaisuus on aina vallinnut luolien tienoota. Sen tiedämme kuitenkin historian sivuilta, että aivan kivenheiton päässä luolista (Arhotien päässä olevien kerrostalojen kohdalla) sijaitsi 1939 perustettu sotatarviketehdas Lataus Oy. Ei ole kaukaa haettu arvaus, että luolat olivat tehtaan räjähdevarasto tai pommisuoja. Ilmahälytyssireenikin on todennäköisesti sota-aikainen.

Insinöörimajuri Ali Mustonen osti Latauksen 1948, ja pian tehdas alkoi valmistaa ilotulitteita Ilotulitus Oy:n nimellä. Vartiokylän arhotieläiset puhuvat kuitenkin edelleen Latauksen alueesta. Räjähdysonnettomuudenkin kokenut firma muutti 1962 ahtaaksi käyvästä Helsingistä Tuusulaan, jossa se yhä toimii pohjoismaiden ainoana ilotulitetehtaana. Ihmeellistä sinänsä, kiinalaisen halpapaukun kilpailijana.

Tässä Kontulassa ja Vartsikassa 1950-luvulla pikkukundina vaikuttaneen Martti Backmanin oivallinen muistelo Latauksen "avotunkion" tuomista kerrassaan säkenöivistä mahdollisuuksista:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=262&Itemid=1

Pillin alla on salaperäinen luola.

Toinen luolista. Käytössä olevia väestönsuojelun kallioluolia nämä eivät ole.

Eri puolella Kontionmäkeä on erinomaisia rinteitä pulkkailuun; seikka, jonka tämän kirjoittaja varhaisvuosinaan erityisellä huolellisuudella testasi. Ei uskoisi, että lasten pulkkamäkien riemullinen olemassaolo haittaisi kenenkään yöunia, mutta rakennusviraston suunnittelija on näköjään poikkeus. Kontionmäen kunnostussuunnitelmaa (suunnitelma vuosille 2005-2014) pohjustavassa dokumentissa todetaan jopa kahdessa eri kohtaa, että "'villin' pulkkamäen turvallisuus kartoitetaan ja ryhdytään tarvittaviin toimenpiteisiin". Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä "villi" mäki, kun hyviä pulkkamäkiä Kontionmäellä on neljä eikä mikään niistä ole, huh sentään, "virallinen".

Keskustaja, jolle ympäröivään todellisuuteen verrattuna villin huoleton Kontionmäki on kuin aivastuspulveri astmaatikolle, jatkaa puutelistaansa ranskalaisin viivoin. - Valaistuksen tarpeellisuus. - Käytäväverkoston kunnostus. - Kalustuksen uusiminen. - Infotaulut (hyppyrimäki, linnoituslaitteet). - Näkymien avaaminen kallion laelta. Ja niin edespäin, tavoitteenaan "siisti ja turvallinen metsäpuisto", kuten suurten joukkojen sydämiä voittamaan tarkoitettu sanamuoto kuuluu.

Kontionmäellä kasvanut ja siitä aikoinaan perusteellisesti inspiroitunut vastarannankiiskenne ja Kontionmäen kotitontun aulis tulkki kuitenkin murahtaa, että ne seiskytluvulla juoksuhautoihin kärrätyt roskatkin olivat henkisesti siivompia kuin mäen kylmän tekninen kastrointisuunnitelma, joka jahtaa jopa penskojen pulkkamäkiä vatupasseineen ja on valmis paaluttamaan katulamput jo valmiiksi harvennuksilla röngtenkuvattuun metsäpoloiseen. Ei metsä pure. Ei vaikka se kantaisi kontion nimeä.

Urbaani eräleiri Kontionmäen rinteillä.

Vanha kapinajulistus löytyi ahtaan kalliolipan alta.

Nöyrän kertojanne entinen kotitalo on Arhotiellä ja häämöttää keskellä kuvaa. Keittiön ikkunasta näki suoraan Kontionmäen.