Pieni ekskursio Meikonsalolle - ja yleistä erämaista

Ah, ei möksän möksää eikä botskin botskii!

Kirkkonummen ja Siuntion taajamien välilssä on tyhjää. Ei ainuttakaan markettia, R-kioskia, välipala-automaattia, rullaporrasta, suurpainenatriumlamppua, huoltoasemaa, kebab-ravintolaa, kokouskylpylää, hiihtoputkea tai liityntäramppia. Vain kilometri toisensa perään läpeensä syrjäseutumaista, suorastaan erämäistä metsäluontoa soineen ja järvineen.

Järviylänköä ei ole viitoitettu, ei retkivarustettu. Sinne ei opasteta ihmisten ilmoilta. Sillä ei ole edes yhtenäistä nimeä, vaan joukko osa-alueiden nimiä, joista jotkut, kuten Dorgarn, ovat jotain muinaismongerrusta (Dorgarn tarkoittaa kuulemma "kivistä reuna-aluetta"). Usein alueeseen viitataan kuitenkin sen suurimman järven mukaan, jolloin sitä kutsutaan Meikoksi tai juhlallisesti Meikonsaloksi.

Topografialtaan piirteikäs, raivaamaton vedenjakajaseutu on rauhansa vuoksi eläimille mieleinen. Linnuista siellä esiintyvät arat "oikean metsän" lajit, kuten pyy, teeri, metso, kuikka, kaakkuri, sääksi, kehrääjä ja kurki. Nisäkkäistä mainitaan saukko, näätä, ilves, liito-orava ja satunnaisena karhu.

Lisäksi Meiko on hirvien talvehtimisaluetta, minkä vuoksi sen hirvikanta kaksinkertaistuu talvisin. Kesäisin puolestaan moninkertaistuu nuorisokanta, jos erästä Meikon ongelmista kirjoittanutta luontoharrastajaa on uskominen: "Nuoriso järjestää kesäisin luvattomia tekno/rave-bileitä, joissa käyttäydytään kuin Kaivopuistossa eli roskataan ja soitetaan kovaäänistä musiikkia, joka kuuluu kilometrien päähän."...

Esoteerisen maantieteen koulu ja Romantic Geographic Society järjestivät kevyen päivävaelluksen kyseiselle metsäalueelle. Opastuksesta vastasi kuvataiteilija, RGS:n perustajajäseni Jussi Kivi, jolle alue on tuttu vuosien retkeilyn jälkeen. Alla kuvasatoa ekskursiolta, joka aloitettiin kirkkaan pakkaspäivän virkeissä tunnelmissa, nostettiin ylevään lakeensa korven hämmentävien yllätysten myötä ja päätettiin vaikuttuneen vaitonaisina puolikuun valaessa mystisen hopeanharmaata kajoaan yli huurteisen maan.

Kuurainen avosuo säihkyi miljoonana timanttina, ja toivotti tervetulleeksi Meikonsaloon.

Lampi on juuri saanut jääpeitteen.

Osa Meikoa kuului Porkkalan "vuokra-alueeseen" 1944-55. Tästä muistutuksena tiettömän metsän keskelle rakennettu neuvostobunkkeri.

Suuri ja kirkasvetinen Meikojärvi on, ihme kyllä, mökittämätön. Kirkkonummi pumppaa siitä juomavetensä.

Purovesi oli jotensakin pronssinruskeaa, mutta ei hätiä mitiä: kahvi oli oikeaoppisen mustaa.

Kookas muurahaiskeko voi olla jopa sata vuotta vanha. Yksittäinen murkkukuningatar voi sekin elää parikymmentä vuotta.

Jo raunioitunut pöllönpönttö on tehty Alkoholiliikkeen laatikosta.

Meikonsalon metsät alkavat paikoin omata korkeaa luonnontilan astetta. Tästä todisteena alueelta löydetyt 109 kääpälajia, muun muassa vaatelias, Etelä-Suomesta kadonneeksi luultu salokääpä.

Tuimailmeinen kivi salosydämessä on hyvinkin voinut olla esi-isiemme palvontapaikka.

Lähellä kiviukkoa, synkeän ryteikön syleilyssä, irvisti kepin nenään ripustettu hirvenkallo.

Mäen huurulaikkuinen talviasu toi illansuuhun valoa.

Suopursun tuoksun voi tuntea jopa sydäntalvella. Raju (myrkky)-yrtti antoi vanhan kansan oluissa tanakan humalatehon. Kasvia väitetään myös voimalliseksi lemmennostattajaksi; hirvet kuulemma syövät sitä kiima-aikana.

Hämärä hiipii hiljaiselle salolammelle. Tai ei aina hiljaiselle; jäätymisellä on oma mystinen äänimaailmansa paukkeesta ulinaan ja rusahtelusta vonkumiseen.

Post scriptum.

Meikosta on laadittu 2007 Metsähallituksen luonnos suojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmaksi. Alueesta on suojeltu tätä nykyä vajaa 2000 hehtaaria, mitä suunnitelmaluonnos koskee.

Suunnitelmaluonnoksen ansioksi on luettava aluejakoon esitetty luokitus "syrjävyöhyke", josta sanotaan seuraavaa: "Syrjävyöhyke on mahdollisimman laaja yhtenäinen alue, joka pidetään pysyvästi niin rauhallisena, erämaisena ja luonnotilaisena kuin suinkin". Tällaiset lauseet ovat todennäköisesti työryhmissä mukana olevien luonnonsuojelukentän edustajien "sormenjälkiä". Syrjävyöhykkeen ulkopuolelle on suunniteltu niin retkeilyreittejä ja muuta palveluvarustusta kuin opastustauluja aikataululla 2009-2012.

Täältä voi opiskella:
http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Hoidonjakaytonsuunnittelusuojelualueilla/Valmisteillaolevatsuunnitelmat/Viimeisteltavinaolev/Meiko/Documents/Meikon_HKS_Lausunnolle.pdf

Syy tai seuraus, Kirkkonummen ja Siuntion välisen salomaan kävijämäärien ennustetaan kasvavan "merkittävästi" tulevaisuudessa. Hyvä tai paha, tai hyvän ja pahan tuolla puolen, tämä Sipoonkorven ohella ainoa pääkaupunkiseudun "villi" metsämanner tulee kokemaan kesyttämisen, vaikkakin helläkätisen ja suojeluhaluisen sellaisen, aivan lähivuosina. Ellei sitten taloustaantuma tai Meikonsalon tuima kiviukko hyydytä hanketta...

Post scriptum II

Tässäkin yhteydessä, ei ehkä yllättävää, löydämme esseisti Pentti Linkolalta aiheeseen sopivan sitaatin. Vuonna 1987 kirjoitetussa artikkelissaan 'Kessin erämaa ja ihminen' hän heittää kysymyksen: "Mikä on elämänsuojelijan käyttömuoto erämaalle?" Ja vastaa siihen itse, ettei mikään. Hän ei päästäisi erämaahan "turisti-tingeltangelia opastuskeskuksineen, pitkospuineen ja porraspuineen", saati mitään vielä raatelevampaa. Erämaan tehtäväksi jää sen itseisarvoinen olemassaolo. "Sen tehtävä on siinä, että se on siellä".

Radikaali-periferiaterapeuttisessa puuskassa Linkola toivoo, ettei erämaita olisi edes kartoitettu: "Yksityiskohtia ei kukaan tuntisi - ei sitä, onko siellä järviä, metsiä, soita - tai jotakin aivan muuta, ikuisesti tietymätöntä, salassa pysyvää", hän kirjoittaa. Utulinnaiselta haaveilulta kuulostavan mietteen takana on kuitenkin graniitinsolidi kysymys: jos periferia ei saa olla periferiaa edes periferian arkkityypissä, omassa pesässään ja perimmäismuodossaan, viimeisessä perääntymissaarrekkeesa, erämaassa, niin missä sitten?

Kastroimattoman eli toisin sanoen keskustamattoman periferian arvo ilmenee kaipuussa, jonka tulkkeina taiteilijat usein toimivat. Tapio Rautavaara levytti 1955 Helena Eevan sanoittaman biisin 'Villi Pohjola', joka kuvaa osuvasti periferian mahtia. Sanoituksen periferia on järisyttävän voimaannuttava ja lopulta myös rakastettava, koska se on koskematon oma itsensä, puhdas vastapooli keskukselle: poluton, rajaton, tietön, ylevä, rauhallinen ja amoraalinen.

villi pohjolan maa
näköpiiriini saa
ikimetsää ja virtojen nauhaa
villi pohjola on
poluton, rajaton
juuri siksi se täynnä on rauhaa

villit virran on veet
sadat sen syvänteet
ne on uhkana miehen ja purren
kosken kuohuissa kai
moni hautansa sai
mutta täällä ei muistella surren

villi korpikin on
suuri koskematon
ja sen herrana kontio kulkee
satavuotias puu viel on taimi ei muu
jonka suuremmat suojiinsa sulkee

villi tunturi lie
sinne johda ei tie
ja sen rinne on jyrkkä kuin muuri
kun sen huipulle käyn
näen valtavan näyn
mutta ihminen ei ole suuri

villi pohjola on
poluton rajaton
karu vierasten silmillä nähden
miksi kuitenkin vaan sua rakastetaan
kenties sittenkin rauhasi tähden

On vaikea kuvitella, että mikään laulu menisi jotenkin näin: "Kiva kansallispuisto on / hienot parkkipaikat sen / mikäs opastettua polkua on käydä"...

Vartiosaaren uusi vuosi: kuvasikermä

No onkos tullut kesä... Uudenvuodenpäivän yksityiskohta Vartiosaaren eteläpuolen "biitsiltä".

Retkiosastomme kiersi uudenvuodenpäivänä Helsingin Vartiosaarta ja tallensi alla olevan fotokoosteen. Mielessämme oli vahvana alkava vuosi 2009. Se voi olla ratkaisun vuosi Vartiosaarelle, joka jätettiin yleiskaavaluonnoksessa 2002 selvitysalueeksi. Nähtäväksi jää, millaista kaavamerkintää kaupunkisuunnitteluvirasto saarelle esittää. Yksi aiemmista visioista oli 8000:n asukkaan lähiö.

Noin neliökilometrin (runsaan 80 hehtaarin) kokoinen Vartiosaari on Helsingin ja jopa koko Suomen oloissa harvinaisen koskemattomana säilynyt rakennusperintö- ja perinnemaisemakokonaisuus. Tämä selittyy ensinnäkin sillä, että Vartiosaari on saanut säilyä saarena, ilman siltaa, ja toiseksi 1950-luvulta jatkuneella rakennuskiellolla. Saareen siirtyminen tuntuu samalta kuin olisi siirtynyt satoja kilometrejä tai useita vuosikymmeniä jonnekin. Asfalttia, betonielementtejä, autoja ja katulamppuja ei tule kovin äkkiä ikävä.

Vartiosaaren luonto monipuolinen: se vaihettuu villiintyneistä huvilapuistoista kosteisiin tervalepikoihin ja ikääntyneisiin haavikoihin, ja edelleen mustikkatyypin sekametsistä puolukkatyypin männiköihin, karuihin kanerva- ja jäkäläkankaisiin, kallioylänköihin, kuten myös rantaniittyihin, maatumisluhtiin, lehtoihin, hakamaihin, puutarhoihin ja yhä lampain laidunnettaviin niittyihin.

Vartiosaaressa on noin 60 taloa, joista valtaosa on rakennettu ennen vuotta 1930. Rakennussuojelukohteita on parikymmentä. Noin puolet taloista on yksityisten (noin kymmenen ympärivuotisesti asuttuja) ja puolet Helsingin kaupungin omistamia. Jälkimmäiset on vuokrattu kunnostusvelvoitteella erilaisille yhdistyksille ja organisaatioille. Talot sijoittuvat rannoille, 90 prosenttia saaren pinta-alasta on jokamiesoikeuksin kuljettavaa metsää.

Vartiosaaressa toimii muun muassa Helsingin kaupungin henkilöstön lomailukeskus Kallioranta, Laajasalon piiriin kuuluva kesänuorisotalo, Kaupunginteatterin henkilöstön huvila, Ekumeenisen karmeliittaluostariyhteisön ympärivuotinen retriittipaikka, sosiaaliviraston Ensihuoltolaitoksen virkistys- ja toimintakeskus, Vailla vakinaista asuntoa ry:n huvila asunnottomille, Kirjailijaliiton huvila ja Pienperheyhdistyksen (jäseniä 1200) lomapaikka. Kesäisin Vartiosaareen pääsee Hakaniemestä liikennöivällä vesibussilla M/S Maria.

Vartiosaari on ruuhkaantuneessa ja tukkoon rakennetussa Helsingissä ihmeellinen poikkeus. Se on kaupungin perifeerisimpiä paikkoja, ja siinä on sen vahvuus, joka saa liki poikkeuksetta jokaisen kävijän seesteiseen ja onnelliseen hymyyn. Tänä(kin) vuonna valveutuneiden ja herkkien aluetajuajien on syytä olla tarkkana, ja pitää osaltaan huolta, ettei Stadi mokaa tätä aarrettaan jollain lapsellisen julmalla jyräkaavakotkotuksella, jollaisia on kyllä ennenkin nähty. Muun muassa 1968 saaren läpi suunniteltiin Itäväylän kokoluokkaa olevaa moottorikatua... Helsingin Uutisten 7.12.2008 julkaiseman uutisen mukaan Vartiosaaren kaavoitus on tosin edelleen takkuvaihteella: http://www.helsinginuutiset.fi/Uutiset/Arkisto/2008/12/07/Kivinokan-ja-Vartiosaaren-kaavoitus-pysahdyksissa

Vuoden vaihtuessa Vartiosaari eli kelirikon hetkiä. Veneily sujui vielä jäät läpäisevää "ränniä" myöten.

Vartiosaaren nimen selittää tämä tähystyskallioksi sovelias kolmikymmentämetrinen mäki. Eri maista saapuvien purjehtijoiden ikivanha idänreitti kulki mäen alta Vartiokylän linnavuoren suuntaan ja aina Novgorodiin.

Mäellä on vanha kummeli. Enää se ei opasta laivoja, mutta kelpaa esimerkiksi geokätköilijöiden rastiksi.

Tähystys Vartiokylänlahdelle. Oranssi häivähdys kaukaisuudessa on Vuosaaren sillalla kiitävä metro.

Ennen oltiin sitä mieltä, että talo saa olla kauniskin.

Ensin oli koivu, sitten pahka ja sitten kääpä. Nyt on kaikki. Kunhan vain ensin mainittu jaksaa.

Tämä koivu on ainakin elämänsä loppusuoralla. Mutta mikäs sen on ollut merituulta hengitellessä.

Tiilirunkoinen huvila on Gesellius-Lindgren-Saarinen -tyylinen, mutta Max Frelanderin kynästä. Aikoinaan täällä visiteerasivat Mannerheim, Svinhufvud ja Aino Acté.

Valmiina kauteen.

Vuodenajan karussa minimalismissa on oma visuaalinen tenhonsa.

Hiidenkirnussa oleva vesi on mustassa jäässä. Heijastuma paljastaa paitsi kuvaajan myös suoja-aidan. Alalaidassa oleva rautatanko on vedessä, jotta tahattomasti uimasille polskahtavat eläimet voisivat kavuta ylös.

Vartiosaaren eteläpuolen rantaa hiidenkirnukalliolta katsottuna.

Etelärannan raittia. Arska helliä hehkuttaa kuin keväällä konsanaan.

Sunnanvikin kartano on vuokralla Akavalle.

Jäätyvä vesi muodostaa suurenevia, toisiinsa liittyviä saaria.

Rakkolevä on jäänyt jään alle.

Sveitsiläistä, muinaispohjoismaista ja itäkarjalaista tyyliä yhdistelevää kansallisromantiikkaa.

Saaren suurin kivenmurikka on Viipurin rapakivialueelta jääkauden jäälautalla matkannut siirtolohkare. Aito siirtokarjalainen siis.

Tällä rantakaistaleella sinnittelee Suomen ainoa tunnettu rantaruttojuuren esiintymä.

Äkkijyrkän rantakallion laella sijaitsevaa kivistä kokoussalia on käyttänyt muun muassa Romantic Geographic Society seminaareissaan. Mantereen puolella näkyy Yliskylää ja Tammisaloa.

Kesämaja saaren pohjoisrinteellä oli aikoinaan suomalaisen oopperan perustajiin kuuluneen Wäinö Solan.

Suurin osa saarta on skutsia. Hyvää marja- ja sienimaata.

Maatalous väistyi Vartiosaaresta 1970-luvulla.

Saaren päätiellä on mittaa noin kilometri. Se houkuttelee filosofisviritteiseen tepasteluun.

Pakanallinen riittikenttä? Ei, vaan yksi saaren noin sadasta kasvimaapalstasta.

Ei muotopuutarhaa metsää parempaa.

Sosiaaliviraston Mäntyniemessä käy leiritouhuissa muun muassa huostaanotettuja lapsia.

Vielä on joulukoristetta, loppiaiseen muutama päivä.

Tämän lahdelman nimi on osuvasti Rauhalahti.

Asuuko joku juurakon kolossa? Ainakin huurre paljastaa lämpimän henkäilyn.

Yrttiviljelmä kantaa kesän muistoa, vaikka sydäntalven pakkanen puskee päälle. Kyltti vannassa kertoo, että kapistus kuului aikoinaan Sotasataman torpedovarikolle.

Kirjailijaliiton käytössä oleva huvila. Vaihtuvat kynäniekat hakevat täältä innoitusta ja hermolepoa.

Saaren pohjoisrantaa. Kaukana taustalla loistavat Marjaniemen lukaalit.

Edetessään jäätyminen käy ilmeikkääksi.

Kaislikko-niminen huvila. Palsta on lohkaistu 1896, huvilan sanotaan olevan Terijoelta.

Tämä kauppias John Nylundin vesitasolentokoneelle 1920-luvulla rakennuttama hangaari lienee Suomen viimeinen lajissaan. Nykyinen omistaja Helsingin kaupunki on vihjannut suunnittelevansa sen purkamista.

Harvinaisen hoikka talo.

Jatulintarhan käytävät ovat kapoiset ja sopivat parhaiten skidien töppösille.

Tapionpöydäksi kutsuttuja kuusen mutaatiomuotoja käytettiin ennen metsänjumalalle uhraamiseen. Näitä ei ole montaa Uudellamaalla.

Tonttukirkko on perustettu vanhaan kivilouhokseen, josta ilmeisesti vietiin Viaporin rakentamiseen kiveä. Kirkoksi 2002 siunatussa metsäpyhätössä on naitu ja kastettu sekä pidetty niin hardcore-joulukirkkoja kuin kesäisiä messuja.

Aurinko antaa tilaa tähtikirkkaalle pakkasyölle Vartiosaaren pohjoisrannalla.

Helsingin periferiaa. Iltahetki Vartiosaaren, Vasikkaluodon ja Tervaluodon välisessä ruovikossa.

Valotaide hukkuu valosaasteeseen

Vuosi on vaihtumassa. Uuden vuoden kunniaksi Helsingin kaupunki on tilannut Senaatintorille jättimäisen valoteoksen Valon vuodenaika. Sen on suunnitellut taiteilija Mikki Kunttu. Suurimmassa valotykityksen ristitulessa hohkaa luonnollisesti Tuomiokirkko, ja hipelöivätpä valonheittimien malttamattomat sormet taivaan pilviäkin.

Uudenvuoden päivästä eteenpäin valoilua jatketaan iltaisin vielä yhdentoista päivän ajan. Tarkemmin: 1.1.2009 klo 20 - 23 ja 2.-11.1.2009 klo 16 - 23, tasatunneilta alkaen, puolen tunnin välein.

Teos on taatusti upea. Mutta sopii pelätä pahoin, että jo olemassa olevan katuvalaisun yliannostuksen päälle voi tulla ähky. Lisävaloista ei osaa nauttia, kun voi pahoin jo aiemmista wateista. Vähän niin kuin olisi kaadettu suppilolla muutama litra siirappia kurkusta alas ja ojennettaisiin sitten vielä päälle pari koreaa sokerileivosta. Uh.

Valotaiteen ja viime vuosina yleistyneen julkisen tunnelmavalaisun esteettinen ja taiteellinen idea katoaa siihen räikeänä valepäivänä sirisevään spottipätsiin, millaiseksi kaupungin yö on sytytetty. Kuntun valoteos tarvitsee turraksi raiskatun yön kipukynnyksen ylittämiseen 26 400 kilowattituntia sähköä, vaikka energian säästämiseksi valoissa käytetään ledejä.

Valolla on turhauttavaa leikitellä, kun sen kontrasti, pimeä, puuttuu. Taiteilija Kunttu tietää tämän tietysti itsekin. "Paradoksaalista tässä on, että mitä pimeämpää, sen parempi lähtökohta on minun työlleni", hän mietti Iltalehden verkkosivuilla julkaistussa jutussa 12.11.2008.

Sori vaan taiteilija, hommaa sinäkin suosiolla aurinkolasit, sillä yön luonnollista pimeyttä et tästä kaupungista löydä (korvien välistä pimeyttä kyllä senkin edestä). Helsingin yössä ei mieli lepää, ei sydän kohoitu, ei silmä iloitse, ei keho rentoudu. Puhkipoltetun yön ihmiselle, synteettisesti hakatulle urbaanille vaeltajalle, käy niin kuin Pentti Linkola totesi itsenäisyyspäivän 1983 puheessaan:

"Kun elämänympäristöstä ja etenkin nuoren yksilön kasvuympäristöstä häivytetään monimuotoisuus ja tasapainoisuus, kun hänen aistinsa huumataan jatkuvilla meluärsykkeillä ja hänen rytminsä sekoitetaan räikeällä, ylivahvalla keinovalolla, ihmisen tajunta kaventuu, syntyy sokeita ja kuuroja, virikeköyhiä ja kovia ihmisiä. Heidän tunneasteikkonsa on suppea, eivätkä he edes tiedä olevansa sokeita, koska heidän silmänsä ovat aina olleet pimeinä."

Kaikesta huolimatta kiitokset Stadille julkisesta taideteoksesta. Ja oivallista, oivaltavaa ja onnellista uutta vuotta 2009 itse kullekin!

Ei enää avohakkuita, vaatii enemmistö

Enemmistö ei välttämättä tee henkeviä tai välkkyjä päätöksiä. Tästä klassinen esimerkki on Sokrateen kuolemantuomio, jonka Ateenan demokraattinen kansankokous langetti liikoja kyseenalaistaneelle filosofille 399 eKr.

Nyt, runsaat 2400 vuotta Sokrateen jälkeen, on saatettu julki tulos, että enemmistö suomalaisista ei hyväksy avohakkuita. Tämä selvisi Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen kyselyssä, joka lähetettiin 3000 satunnaisesti valitulle täysi-ikäiselle kansalaiselle. 70 prosenttia ilmoitti vastustavansa avohakkuita.

"Onhan se sellainen tulos, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sillä avohakkuu on niin yleinen metsänuudistamismenetelmä Suomessa", kommentoi metsäekonomian laitoksen tutkija Annukka Valkeapää eilisen (29.12.) Helsingin Sanomissa.

Nyt ei olla juottamassa Sokrateelle myrkkyä. Tällä kertaa enemmistö on oikeassa. Avohakkuu ei ole makuasia. Se on metsäluonnolle kuin Dresdenin tai Hiroshiman pommitus. Myös ihmisen kannalta avohakattu ala on vuosikymmeniä käytännössä kulkukelvoton ja kaikin puolin viheliäinen rääseikkö. Silti avohakkuu on näkymä, jota ei voi välttää. Suomen metsämaasta noin 95 prosenttia on talouskäytössä ja avohakkuu (eli "uudistushakkuu" tai "päätehakkuu") on käytännössä ainoa meillä tunnettu metsänkäsittelytapa.

Ennen vuoden 1948 merkillistä laintulkintakiepsahdusta avohakkuuta pidettiin rikollisena metsän hävittämisenä (ks. Sampsa Oinaalan artikkeli 9.11.2008 HS). Avohakkuun pimeän aikakauden aloitti Metsätaloudellisessa aikakausilehdessä 13.11.1948 julkaistu jokseenkin mystinen 'Julkilausuma'. Sen takana oli kuusi metsätutkijaa. Kuusi insinöörimielistä telaketju-uskovaista, jotka kylmäsanaisina jyräsivät tieltään ja viime kädessä saattoivat rikolliseksi aiemmin vallinneen puunkorjuutavan, poimintahakkuun. Se on malli, jossa valitut tukit otetaan metsästä, mutta kaiken kaikkiaan metsä saa jäädä metsän näköisenä pystyyn. Näin menetelleet metsänomistajat joutuivat 'Julkilausuman' jälkeisinä vuosikymmeninä leivättömän pöydän eteen ja heidän metsissään suoritettiin väkipakolla avohakkuita.

Jäljellä on runneltu, risukkoinen, kraaterinen metsämaa: metsän irvikuva, metsä-zombie. Se ei kykene tarjoamaan laadukasta puuta rakentamiseen tai puuseppätarpeisiin. Nopeasti varttunutta selluhöttöä, sitä kylläkin. Mutta kun sellutehtaitakin jo suljetaan.

Enemmistö ei hyväksy avohakkuita. Sitä on aika kuunnella ja ihan tosissaan. Tällä kertaa enemmistö ei ole myrkynjuottopuuhissa, vaan pelastamassa jo henkihieveristä kuolemaantuomittua.

Periferia - lainsuojaton vuodesta 1966

Juuri mikään ei kuulosta niin haukotuttavalta ja hölynpölyiseltä kuin sana 'aluepolitiikka'. Se tuo mieleen komiteamietintöjen rutikuivat A4-nivaskat, jotka eivät vedä puoleensa edes itseään kunnioittavaa kirjaskorpionia. Aluepolitiikka on kuitenkin vahva tekijä. Sitä ei sovi jättää kaitsematta jylläämään sen enempää kuin sitä kuuluisaa norsua posliinikauppaan.

Aluepolitiikka voisi olla periferian turva, mutta tyypillisesti se on periferian surma. Aluepolitiikan perusteesi on mustavalkoinen ja ristiretkeläismäinen: se että perifeerisyys eli syrjäseutumaisuus on asiantila joka pitää muuttaa, joka pitää parantaa ja oikoa, josta pitää päästä eroon. Aluepolitiikan pyhä missio on se, että periferia pitää pelastaa muuttamalla se keskuksen kaltaiseksi, edes osittain. Tavanomaisesti, valtakunnan tasolla, on kyse teollisuustoiminnan ja sen edellyttämän infrastruktuurin pystyttämisestä ja ylläpitämisestä alueilla, jossa se ei ilman taloudellista tekohengitystä olisi mahdollista. Kuntatasolla aluepolitiikka sponsaa laitakyliin asfalttia, liikenneympyröitä, ramppeja, keinovaloa, teräsfasadeja. Se on toissijaista moniko noita ihmeitä on sitten käyttämässä ja miten niiden tieltä menetetään.

Suomessa periferia julistettiin de jure henkipatoksi vuonna 1966. Silloin säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait. Sittemmin pykäläpakettia on hiottu monet kerrat. Nykyinen ”laki alueiden kehittämisestä” on vuodelta 1994. Laissa mainitut tukialueet ovat 1) Itä-Suomen tukialue, 2) Pohjois-Suomen ja Maaselän tukialue ja 3) Muut kriteerit täyttävät alueet. Kuviota täydentää EU:n rakennerahastojen tuki, jonka voimin koko maanosan periferiat saavat osansa keskuselementtien voittomarssista.

Keskusparatiisista saarnaavan, voimaperäisin käännytysvälinein varustetun aluepolitiikan perusdogmin, sen että periferia ei ole yhtä arvokas kuin keskus, takana on lähes mutta ei ole täysin sokea usko. Tuo usko näkee kaikesta todellisuuden kirjosta sentään yhden siivun, rahan. Mammonalasien värittämän maailmankatsomuksen psykologisissa juurissa muhinee niin ikiaikaista ahneuden peikkoa ja 1960-luvun kvantitatiivisen tieteen numeromaniaa kuin luterilaisen perisynnin aaveraajasäryn, kroonisen huonon omatunnon, synnyttämän riittämättömyyden taudin puhjennutta paisetta, ainaisen tehostamisen armotonta vaadetta.

Silti yhä useammin joudutaan huomaamaan, että jopa rahan mittarilla periferia olisi arvokkain omana itsenään. Ja sitä huutavan äänet korvessa yrittävät yhä uudestaan sanoa: älkää kaatako tätä satoja vuosia kituuttaen varttunutta ikimetsää selluksi, älkää saneeratko tätä historiallista puutalokorttelia kaakelielementein, jättäkää moottoritie tekemättä tähän keskiaikaiseen viljelyslaaksoon, sillä hetken työllisyyspiikin väistyttyä avohaavainen raiskio ei vedä paikalle yhtäkään matkailijaa, sillä tusinamiljöö ei sytytä niitä joilla on varaa valita paikkansa ja joiden päässä liikkuu jotain mikä voi huomenna olla yllättävän suurta, sillä jokaista lamaannuttavasti vollottavaa moottoritiemetriä kiroaa maan, ilman ja veden väki.

Siksi tämäkin kirjoitus. Heikko signaali megatrendien kohinaan, tulevaisuuden tutkijoiden antenneihin, jotta yhä useampi aluepolitiikan nimessä ”kehitysalueille” myönnetty ropo satsattaisiin periferian ominaispiirteiden vaalimiseen maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa muistuttavan keskuskäännytyksen sijasta. Tuonne varoja luonnon- tai kansallispuiston perustamiseen, tuonne tärvellyn rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman pelastamiseen, tuonne suljetun seuraintalon henkiin herättämiseen ja maatilamajatalon starttirahaksi. Tekohengityksen ja puleerauksen sivumaku voisi näinkin meneteltäessä tarttua kitalakeen eikä pettymyksiltä voida koskaan välttyä, mutta on epärealistista odottaa että periferia toipuisi yhdessä yössä keskuksen tasavertaiseksi, terveen punaposkiseksi sisarukseksi, vaikka se kuinka sen synnyinoikeus on. Realistista on kuitenkin luottaa siihen, että kunnossa oleva periferia kannattelee monin säikein keskusta (jokainen keskus on alkujaan kohonnut periferiasta) ja maksaa sille myönnetyt almut ja paijaukset takaisin.

Päätämme aluepoliittiseen ja periferiaterapeuttiseen ajatussikermään. Ensimmäiset kaksi sitaattia ovat amerikkalaisfilosofi Henry David Thoreaun (1817-62) käsialaa. Perifeerisyyden vaikeasti mitattavan mutta väkivahvan annin ja itseisarvon tavoittavat ja jopa rautalangasta vääntävät katkelmat ovat alkujaan 1862 ilmestyneestä tekstistä Kävelemisen taito (suom. Markku Envall).

En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin. Kun aikoinaan erittelin mieltymystäni johonkin maatilaan, jonka ostamista harkitsin, huomasin usein viehättyneeni yksinomaan noin aarin kokoisesta läpäisemättömästä ja luotaamattomasta nevasta – luonnon vajoamasta tilan eräässä nurkassa. Se oli silmiäni häikäisevä jalokivi. Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista.

Ja edelleen:

Oikeamieliset asukkaat eivät ole kaupungille parempi turva kuin sen lähiseutujen metsät ja suot. Kunta jossa yksi alkuperäinen metsä huojuu yllä ja toinen alkuperäinen metsä mätänee alla – sellainen kunta sopii kohottomaan maasta paitsi maissia ja perunaa myös runoilijoita ja filosofeja tulevia aikoja varten.

Taiteilijoilla on ainakin oletusarvoisesti keskimääräistä herkempi vastaanottokyky omalle tiedostamattomalleen, kuten myös sen arvostus. He ammentavat omasta sisäisestä periferiastaan, jolloin ulkoinenkin periferia voi tuntua tutulta, kaivatulta ja tärkeältä. Samaa hengen sivistystä voi olla tutkimusmatkailijalla, joka kunnioittaa näkemäänsä eikä yritä muuttaa sitä muuksi kuin sen ominaisluonne on. Seuraavassa kaksi kotimaista esimerkkiä. Kun jotain heidän sanojensa kaltaista kuullaan aluepoliittisen virkamiehen ohjelmasta, nipistän itseäni ja ammun ilotulitusraketin.

Jos nykyään maksetaan miljoonia entisajan mestareiden kankaalle maalaamista tai marmoriin veistämistä kuvista, mitä maksettaisikaan vuosisadan kuluttua isänmaan todellisesta kuvasta sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltojen ala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä rantoja ja kirveen koskemattomia metsiä. Useimmissa maan osissa on vielä tällaisia tauluja jäljellä, mutta selvää on, että päivä päivältä ne ovat häviämässä. Ei kuitenkaan tulisi kovin kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarjaa tällaisia kuvia.
(Tutkimusmatkailija, geologi A.E. Nordenskiöld 1880)

Innoitukseni lähde on luonto. Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella. Minun tarvitsee vain mennä metsään nähdäkseni mitä ihanimpia tauluja – muuta en kaipaa.
(Maalari Pekka Halonen 1930)

Kivennapa luisen riipuksen sisällä

Eräs Heinävedellä sijaitsevan uuden Lintulan nunnista pyysi minua välittämään heidän luostarinsa arkistoon alla olevan tapauskertomuksen, joka perustuu omiin kokemuksiini. Eräiden maantieteellisten ulottuvuuksiensa puolesta päätin sijoittaa sen myös tälle sivustolle.

Hallussani on luusta valmistettu ristimäinen kaulariipus, jonka 1998 löysin edesmenneen isoisäni pienestä rintamalaatikosta luotien, kenttäpostimerkkien ja tuntolevyn seurasta. Risti on peräisin Karjalan Kannaksella Kivennavan pitäjän Lintulan kylässä sijainneesta ortodoksisesta nunnaluostarista eli niin sanotusta vanhasta Lintulasta.

Yksinkertaisin rengaskaiverruksin koristettu riipus on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa käsityötä ja aikansa hi-techia. Sen keskelle on nimittäin sijoitettu halkaisijaltaan noin viiden millimetrin metallikartio, jonka sisällä on hitunen mikrofilmiä. Kartion päällä on kurkistusaukko ja takana ikkuna valoa varten. Kurkistusaukosta pitää katsoa mahdollisimman läheltä ja mieluiten luonnonvaloa tai kynttilää vasten. Silloin riipus paljastaa salaisuutensa.

Luisen amuletin sisällä on valokuva Lintulan vaaleasta luostarikirkosta kahden solakan sipulitorninsa kera. Maa näyttää mattamustalta, mutta kuvaa ympäröi helmenvalkea avaruus. Kuvan alla lukee vanhalla, goottivaikutteisella fontilla teksti ’Lintulan luostari’. Kuvaa on purrut kosteus tai muu ajan hammas eikä kaikista läikistä osaa sanoa varmasti, ovatko ne koivun lehvästöjä vai jotain muuta.

Luisen riipuksen mitat ovat 4 X 3 senttiä. Keskiön kurkistusreiän alla on pala mikrofilmiä.

Hämäryys ei haittaa, se vain lisää kuvan romanttisuutta. Kurkistusikkuna johdattaa kadotettuun maailmaan. Sen kautta voi astua tuon maailman portille. Se on paljon, vaikka toinen ulottuvuus hymyilee alakuloisen seesteisesti ylittämättömän takana. Kurkistettaessa tulee sulkeneeksi toisen silmänsä ja vaaleassa eetterissä leijuva luostari tulee viehättävässä outoudessaan ja ikuiseksi pysähtyneessä rauhassaan vallitsevaksi tajunnan sisällöksi.

Isoisäni oli osallistunut syksyllä 1939 sotaharjoituksiin Kannaksella ja päässyt jonain vapaahetkenä käymään Lintulan luostarissa. Riipus on peräisin siltä reissulta, ja romanttisen oletukseni mukaan, jota puoltaa toki amuletin löytöpaikka, se seurasi isoisäni kaulassa läpi rintamavuosien aina Tali-Ihantalan jättiläiskamppailuun 1944 ja rauhan koittamiseen. Ja ei vain seurannut, vaan suojeli. Päästi kantajansa pälkähästä naarmuitta, terveenä kotiin.

Kun löysin riipuksen kymmenen vuotta sitten, puin sen kokeeksi kaulaani. Aprikoin mahtaisiko siinä olla vielä jäljellä jokin lataus mahdollista siunausta. Melkein ensimmäisenä riipuksen käyttöpäivänäni tapahtui sitten niin, että ulkona jokin pikkulintu istui pääni päälle ja viipyi siinä ainakin puoli minuuttia, vaikka kääntelin kummissani päätäni. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan aiemmin eikä koskaan jälkeenpäin. Pidin eriskummallista sattumusta tietenkin merkkinä siitä, että riipus oli yhä latingissa.

Ehkä on silti niin, että siunaus tai sellaisen puuttuminen on ensisijaisesti subjektin vastuulla. Jos pitää päivänselvänä, että siunauksia ei ole olemassa, ei sellaisia myöskään saa. Jos toisaalta on avoin tuollaisen mittaamista pakenevan voiman olemassaololle, sellaisen voi saada. Eli kenties kyse on siitä, millaisen leffan haluaa ohjata ’elämän’ ja ’todellisuuden’ työnimellä kulkevasta teoksesta.

Valitettavasti normaali kamera ei mahdollista tähystystä riipuksen sisäavaruuteen.

Vielä sana Lintulan luostarin historiasta. Se perustettiin kesällä 1895 keisarillisen majesteetin suostumuksella salaneuvos Feodor Neronovin ja hänen vaimonsa Larissan lahjoittamalle maalle, kuten jo todettiin, Kivennavan pitäjään. Lahjoituksen todellinen syy oli Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymisen 80-vuotisjuhlassa Kuopiossa 1998 esitelmöineen Igumenia Marinan sanoin seuraava: "Venäjällä tapahtui 1890-luvulla paha junaonnettomuus, jossa oli mukana myös keisari Aleksanteri III. Onnettomuutta pidettiin attentaattina Aleksanteria vastaan. Syytetyksi tuli rautateiden korkea johtava virkamies Neronov eikä onnettomuuden todellinen aiheuttaja. Siihen aikaan oli mahdollista hyvittää rike jollakin hyvällä teolla. Neronov vältti kuolemantuomion tuolla 150 hehtaarin lahjoituksella ja lupaamalla perustaa hyväntekeväisyysyhteisön naisille".

Suomen itsenäistymisen jälkeen luostarin ongelmiin lukeutui muun muassa sisällissodan aikuinen nälänhätä ja myöhemmin se, että lähes kaikki sisaret olivat Venäjän kansalaisia ja tarvitsivat erityisluvan oleskeluunsa. Toiminta kuitenkin jatkui, kunnes katkesi tylysti talvisotaan. Suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui heti sodan alussa. Vuodesta 1946 luostari jatkoi Heinävedellä evakkonunnineen. 1960-luvulla sisaristo hiljalleen suomalaistui.

Kivennavalla suuri nunnien asuntolarakennus säilyi sodan yli. Se oli asuinkäytössä kesään 2007, jolloin kummitustaloa muistuttanut, mörskäkuntoon päästetty kolmikerroksinen puutalo venäläisille epätyypilliseen tapaan purettiin. Ehkä hirsistä haluttiin tehdä grillihiiliä. Kuvat ennen ja jälkeen purkamisen löytää alla olevasta linkistä. Kuvat ovat heti sivun alkupäässä, toinen pari ylhäältä, mutta sivun muutkin kuvat nyky-Karjalasta ovat kiinnostavia.

http://www.matkaviljanen.fi/yleiskuvia.htm

Tänä päivänä luostarit, varsinkin uusi Valamo, ovat vahvasti pop ja suosittuja turistipaikkoja. 80 vuotta sitten ne tuntuvat olleen melkoisen tuntemattomia tavalliselle tallaajalle. Kesäkuussa 1928 Suomen Kuvalehti kertoi Itsenäisyyden liiton ja Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston yhteisretken Lintulan piipahduksesta näin: "Omituinen jäte vanhoilta ajoilta Kannaksella on Lintulan naisluostari, joka otti retkeläiset kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan. Nunnakuoro lauloi presidentille, ministereille ja meille pitkää ikää. Luostarin ruokalassa meille tarjottiin rusinakakkua voin ja hunajan kanssa, kahvia ja teetä. Aikoinaan hyvinvoipa luostari elelee nykyisin nunnien ahkerasta maatyöstä. Neljä nunnista osasi suomea."

Välihuomio: Sepelivuorella lumihiutaletta päähän

Tänään taivas tummeni, ja nähtiin muutama soma lumihiutale. Niistä ei ollut tarpeeksi peittämään sen enempää sora- kuin asfalttiteiden pintoja, mutta olivatpahan kuitenkin olemassa. Se riitti. Hälytyskellot soivat varikoilla kautta etelärannikon, ja valkeiden haituvien vastaiseen taistoon syöksyi uljas keltavilkkuisten koneiden armeija. Se kylvi herra-ties-kuinka-monta tonnia sepelimurskaa käytännössä puhtaille tienpinnoille. Jopa hiekkateille, kuten esimerkiksi Vantaan Ylästöstä raportoitiin.

Itse asiassa sepelisilppua on levitetty paikoin, kuten Kulosaaren sillalla, jo viikkoja sitten. Ennen kuin jäästä on uneksittukaan. "Aikainen lintu madon nappaa" lienee ollut uroteon kuningasidea.

Autonrenkaat viskaavat sepelin hetkessä tiensyrjiin, jolloin se ei enää häiritse niitä. Valitettavasti polkupyörällä ei ole samaa mahtia; fillaroitsija on pakotettu ajaa rouskuttamaan sirumassassa. Se syö yhtä lailla hermoja kuin renkaita. Itse olen varautunut pyöräteiden jokatalvisille piikkimatoille Kendan erikoisvahvistetuin "puncture resistant" -renkain, minkä lisäksi haen herkeämättä ajolinjoja, joilla sepelin voisi välttää. Muuten kumeja saisi olla koko ajan paikkaamassa. Moni luopuu sepelin vuoksi tyystin talvipyöräilystä.

Vartiosaarelaisella polulla sepeliä ei tunneta. Mallina 1930-luvun Tunturi.

Koko soraristiretken elinkaari on oikea kuolinkaari. Ensiksi räjäytetään ja murskataan luonnonkallioita hajalle. Sitten lasinterävä kiviroska levitetään koneellisesti kaduille. Viimeistään keväällä saamme hengittää sen pienhiukkaset keuhkoihimme. Lopulta se taas koneellisesti (ja epätäydellisesti) siivotaan pois. Prosessiin tärvääntyy arvaamaton määrä luonnonarvoja, kalustoa, energiaa, terveyttä, rahaa ja viihtyvyyttä.

Kun kävin Vartiokylän ala-astetta 1970-80 -lukujen taitteen molemmin puolin, monet hiihtivät katuja pitkin kouluun. Koska tämä oli luontevasti mahdollista, voidaan perustellusti väittää, että hiekotus oli huomattavan vähäistä ja harvinaista verrattuna nykytilanteeseen. Kumma kyllä koskaan ei reitille silti osunut penkkaan pelmahtanutta autoa tai tantereeseen töpsähtänyttä muoria.

Joskus pari harkittua kourallista talonmiehen nakkaamaa hiekkaa tekee iljanteisesta pihamaasta säällisen, se on selvää ja ansaitsee hurraa-huudot. Vallitsevassa tehohiekoitushysteriassa ei kuitenkaan ole tervettä harkintakykyä eikä kohtuullisuutta: sepeliä upotetaan niin nahkeaan pakkaslumeen ja loiskuvaan loskaan kuin pirskotellaan paljaalle asfaltille eikä mikään määrä ei tunnu olevan tarpeeksi. Touhua seuraillessa tulee mieleen jokin Vietnamin sodan hermonsa menettänyt amerikkalaissotilas, joka kuultuaan viidakosta rapsahduksen ampuu paniikissa umpimähkään sarjatulta ympärilleen kunnes panokset loppuvat. Syy on yksinkertaisesti siinä, että kysymys ei ole järki- vaan tunneperäisestä toiminnasta.

Liukkaus, todellinen tai kuviteltu, edustaa hallitsematonta luontoa, perifeerisyyttä. Se on kuin suo, susi, rotko tai pusikko: sietämätön villeydessään, pelottava tuntemattomuudessaan. Se kyseenalaistaa järjestyksen ja tehon herruuden, ja siksi siihen vastataan paniikinomaisella vastareaktiolla, jonka mittasuhteet paljastavat tyypillisesti pikemminkin sisäisen kauhun kuin todellisen reaalimaailman toimintatarpeen astetta. Mitä ajattelisimme siitä, jos yksi kettutyttö järjestäisi mielenosoituksen ja häntä vastaan heitettäisiin kolme tuhatta mellakkapoliisia? Että tulipahan ainakin taltutetuksi?

Parin päivää myöhemmin snögää pudotteli ihan reilusti ja sepeli jäi sen alle odottamaan pois auraamista.
Mallina 1960-luvun alun Cresent (c-kirjain nimestä puuttuu tarkoituksella; kyseessä ei ole alkuperäinen ruotsalainen Crescent, vaan piraattikopio Suomen Vaasasta).