Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Elinympäristömme esoteerinen selitys buddhalaisuudessa

2012-01-14T19:12:00.019+02:00

Olisikohan täällä onnekasta asua? Alppiniittyä muistuttava maisema on Tatra-vuoristosta. Tekstin muukin kuvitus on Puolasta kesäkuulta 2011.

Kaikki tietävät, että kristillisyydessä opetetaan Kymmentä käskyä - mitä ne sitten ovatkaan, se on jo vaikeampi juttu muistettavaksi. Vähemmän tunnettua on, että myös buddhalaisuudessa on vastaava lista, Kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää. Siinä luetellut asiat eivät ole käskyjä, sillä buddhalaisuus - poikkeuksena uskonnollisten järjestelmien joukossa - ei tunnusta ketään käskijää. Kyseessä on joukko neuvoja, suosituksia, jotka pohjaavat kausaliteetin eli syyn ja seurauksen eli sanskritiksi karman lainalaisuuksiin.

Synnin ja syyllisyyden käsitteet ovat niin ikään vieraita buddhalaisuudelle, mutta epäviisaan toiminnan tiedetään johtavan joko lyhyellä tai pitkällä aikajanalla ei-toivottuihin seuraamuksiin, toisin sanoen kärsimykseen. Maalaisjärkistä on hoksata esimerkiksi se, että jatkuvasti muille kettuileva ihminen saa kettuilua takaisin. Buddhalainen opetus eli Dharma esittää kuitenkin myös esoteeriseksi luokiteltavia syy-seuraussuhteita, jotka ylittävät välittömän havaintokykymme rajat.

Maantieteellisen blogin vinkkelistä erityisen kiintoisalta vaikuttaisi opetus siitä, millaisista syistä määräytyy se ympäristö, mihin ihminen syntyy tai joutuu muuten asumaan. Olettamus elämien jatkumisesta jälleensyntymien kautta on elimellinen osa tätä kyseistä opetusta. Lyhyellä aikavälillä näemme tuskin eripuraa kylvävän puheen saattavan meitä asumaan karun louhikkoisella seudulla, jossa liikkuminen on vaikeaa... Muutenkin ratkaisevia ovat tavaksi eli tendenssiksi juurtuneet käyttäytymismallit, eivät niinkään yksittäiset teot - jos kohta niissäkin esiintyy tietysti ison kaliberin juttuja.

Luettelo "kymmenestä epäansiokkaasta teosta, joita välttää" sisältää kolme kehon kautta tapahtuvaa tekoa, neljä puheen kautta tapahtuvaa tekoa ja kolme mielen kautta tapahtuvaa tekoa. Esittelemme alla kyseiset kymmenen kielteistä tekoa ja niiden seuraukseksi mainitun elinympäristön. Teoilla on tietysti paljon muitakin seurauksia kuin niistä koitunut elinympäristö, mutta tässä siis keskitymme siis siihen. Pidämme myös mielessä, että jokaisella kymmenellä vältettäväksi suositellulla epäviisaalla teolla on myös vastakohtansa; viisas teko, jota kannattaa suosia.

Tässä referoitu opetus on peräisin tiibetinbuddhalaisesta Lamrim-yhteenvedosta. Sen kokosi ensi kertaa 1000-luvulla vaikuttanut maineikas opettaja nimeltä Atisha. Lamrimin tarkoituksena on antaa tiivismuotoinen, vaihe vaiheelta valaistumiseen johtava tiekartta. Tässä blogitekstissä on käytetty lähteenä nunna Karin Valhamin kokoamaa Extended Lam-Rim Outlines -opetusvihkoa, jonka julkaisija on Kopanin luostari Kathmandussa.

Epäansiokkaiden tekojen myönteiset vastineet ja ennen kaikkea näiden myönteisten vastineiden aiheuttamat ulkoiset olosuhteet ovat allekirjoittaneen tulkintaa. Niihin kannattaa näin ollen suhtautua varauksella. Toisaalta tilanteessa, jossa valtaosa ihmiskunnasta alkaa asua kaupunkioloissa, tuhannen vuoden takaista esimerkkikuvastoa voisi olla tarpeen uudelleentulkita enemmänkin. Ihmisen pilaamaa tai luonnonoloiltaan lähtökohtaisesti vihamielistä asuinseutua riittää toki taajamien ulkopuolella, mutta silti likaiset, rosoiset ja väkivaltaiset asuinympäristöt löytyvät mitä suurimmissa määrin urbaaneilta alueilta. Okaiden sijasta nykyihminen kohdannee useammin piikkilankaa ja lasinsiruja, mudan sijasta jätettä ja myrskyn sijasta mellakan - näin etenkin kolmannen maailman kaupungeissa ja niiden liepeille kohonneissa slummeissa. Samoin onnekkaiden ja etuoikeutettujen aineellisesti suosiolliset keitaat ovat nekin useinmiten kaupungeissa, omiksi saarikseen eristäytyneinä.

Tutkimusten mukaan varallisuuden ja onnellisuuden kasvu eivät havaittavasti korreloi muutoin kuin noustaessa todellisesta puutteesta kohtuulliseen toimeentuloon. Oikeassa köyhyydessä on vaikea olla onnellinen, mutta rikasta ei lisärikastuminen juuri kostuta.

Kannonnokkan perustettu metsätaipaleen pyhimyskaappi auttanee luomaan kiitollisuutta saavutetuista olosuhteista.

Enemmittä puheitta tässä siis "kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää" sekä niiden tuottamat elinympäristöodotteet plus epäansioikkaiden tekojen myönteiset vastineet ja niiden tuottamat elinympäristöodotteet. Valmiina? Menoksi!

Kolme kehon tekoa:

1. Tappaminen. Ihmisten tappamisen ohella myös eläinten tappaminen on epäviisasta toimintaa.
Ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, jossa on paljon väkivaltaa, sotimista ja levottomuutta. Saatavilla olevat ruoka, juoma ja lääkkeet ovat heikkotasoisia.

Myönteinen vastine: elämän puolustaminen ja suojelu.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, joka on turvallinen ja jossa vallitsee rauha ja jossa elämää ylläpitävät hyödykkeet ovat hyvätasoisia.

2. Varastaminen eli sen ottaminen, mitä ei ole annettu. Huijaaminen kuuluu myös tähän kategoriaan.
Ympäristöseuraus: syntyä karuun ympäristöön, jossa sadot jäävät vähiksi ja tuhoutuvat helposti. Ruoasta on pulaa ja liiketoimet epäonnistuvat jatkuvasti.

Myönteinen vastine: toisen omaisuuden kunnioittaminen ja anteliaisuus.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä viljavalle seudulle, jossa sadot ovat runsaat ja onnistuvat usein. Ruokaa ja muuta varautta riittää ja sen saamiseksi ei ole suuria esteitä.

3. Seksuaalinen väärinkäytös. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea raiskausta, pedofiliaa, sukurutsausta sekä pettämistä parisuhteessa.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan mutaisessa tai muuten likaisessa paikassa.

Myönteinen vastine: vastuullisuus seksuaalisessa elämässä.
Myönteinen ympäristöseuraus: puhdas ja muutenkin esteettisesti miellyttävä asuinympäristö.

Breslau (puol. Wrocław) näyttää nätiltä kaupungilta, mutta sen historia on haavoja täynnä.

Neljä puheen tekoa:

4. Valehteleminen. Suoraan tai epäsuorasti ei-tosi puhe.
Ympäristöseuraus: joutua asumaan ihmisten parissa, jotka huiputtavat ja joiden keskuudesta ei löydä luotettavia.

Myönteinen vastine: puhua totta.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua alueella, jossa voi pääsääntöisesti olla tekemisissä luotettavien, rehellisten ihmisten kanssa.

5. Eripuran kylväminen ihmisten keskuuteen. Voi tapahtua avoimesti tai selän takana.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan karulla, rosoisella, epätasaisella ja muuten ei-vieraanvaraisella seudulla.

Myönteinen vastine: yhdistää ihmisiä puheellaan ja toimia sovittelijana.
Ympäristöseuraus: miellyttävän sopusuhtainen maasto, jossa helppo liikkua ja elää.

6. Karkea tai loukkaava puhe.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa on paljon kantoja, piikkipensaita, teräviä kiviä, polttavia kasveja.

Myönteinen vastine: puhua miellyttävästi.
Myönteinen ympäristöseuraus: seudulla vaarattomia ja hyödyllisiä kasveja, voi kulkea yleensä polkujen ulkopuolellakin tulematta kasvien repimäksi tai polttamaksi.

7. Tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa sadot eivät kasva kunnolla, sateet tulevat väärään aikaan ja toimet eivät ole menestyksellisiä.

Myönteinen vastine: puhua asiaa, merkityksellisesti.
Myönteinen ympäristöseuraus: elämä seudulla, jossa sadot onnistuvat, sään ääri-ilmiöt ovat vähäisiä ja asiat toimivat yleisellä tasolla.

Tässä viehättävässä talossa toimi Gehaime Staatspolizei (salainen valtionpoliisi) eli Gestapo.

Kolme mielen tekoa:

8. Kateus. Harmittelee toisen onnea tai omistusta ja haluaa sen itselleen.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, joissa sadot ovat heikkoja ja materiaaliset resurssit tuhoutuvat tai häviävät helposti.

Myönteinen vastine: toivoo toisille menestystä ja iloitsee heidän saamastaan hyvästä.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa elää paikassa, joka on satoisa ja jossa muutkin materiaaliset resurssit ovat helposti saatavilla.

9. Pahantahtoisuus. Tahto vahingoittaa toista, iloitseminen toiselle osuvasta onnettomuudesta.
Ympäristöseuraus: joutuu elämään väkivaltaisessa paikassa, jossa soditaan ja jossa on tarttuvia tauteja.

Myönteinen vastine: tahto suojella toista, toivoa toiselle hyvinvointia.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, jossa vallitsee rauha ja monet vakavat sairaudet voidaan hoitaa.

10. Väärät näkemykset. Uskominen siihen, mikä ei ole totta. Tällä ei tarkoita virheitä pinnallisissa tiedoissa, vaan esimerkiksi näkemystä, jonka mukaan syyn ja seurauksen lakia ei ole olemassa.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, jossa on pulaa vedestä ja muista resursseista kuten ruoasta, ja missä ei ole kallisarvoisia asioita kuten aarteita, taideteoksia, käsikirjoituksia tai henkistä opastusta.

Myönteinen vastine: toive oppia tietämään asioiden todellinen luonto.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, joka on yltäkylläinen niin materiaalisesti kuin kulttuurisesti ja jossa on saatavilla autenttisia henkisiä opetuksia.

Kun ruokaa riittää voidaan huomattava osa kauppahallista omistaa kauneuden myymiselle.

Jälkisanat: kollektiivinen karma

Buddhalaisuudessa opetetaan, että yksilöllä eli yksittäisellä mielenvirralla on oma karmansa (joka on kuin pankkitilin saldo ottoineen ja panoineen), mutta yksilöt myös jakavat keskenään kollektiivista karmaa (jota voisi verrata valtion kassan taseeseen). Sen kautta yksilöt tulevat osaksi tiettyä ryhmää, kuten heimoa tai kansakuntaa ja näin myös jakavat tietyn fyysisen alueen ja ulkoisten olojen muokkaaman kokemusmaailman.

Buddhalaisuus ei ole "poliittisesti korrektia". Se ei yritä sälyttää heikommat kortin saaneiden ryhmien ongelmia paremmin porskuttavien syyksi, vaan kaikessa myötätunnossaankin kehottaa yksilöä ja ryhmää katsomaan peiliin. Toki konventionaalisella tasolle voimme perustellusti löytää moitetta toisista ja nähdä heidät ongelmiemme lähteenä, mutta viime kädessä jokainen - yksilö ja ryhmä - niittää kylvämäänsä. Jos näin ei olisi, olisivat vaihtoehdot ne, että a) syillä ja seurauksilla ei olisi vastaavuutta tai se olisi vain sattumanvarainen, kärjistetysti: päärynän siemenestä voisi kasvaa lehmus ja lehmuksen siemenestä putkahtaa rautakanki tai b) jokin kaikkivaltias entiteetti ohjailisi syitä ja seurauksia ja omien mielivaltaisten päätöstensä mukaisesti rankaisisi yhtä ja palkitsisi toista.

Karman eli syy-seuraussuhteen yleisesti esiintyvää väärinymmärrystä on fatalistisesti olettaa se kohtaloksi, jota ei voi muuttaa. Asia on juuri päinvastoin. Kaikessa ilmenevässä vallitsee se hieno ja vapauttava puoli, että se on pysymätöntä. Tämän johdosta aina on mahdollisuus korjata kurssia.

Siinä rinne kavuttavaksi. Epäansiokkaiden tekojen voittaminen on ainakin yhtä iso. Mutta luvassa olevat näköalat palkitsevat.

Myllypuron sottatunturin genealogia

2012-01-12T18:39:00.018+02:00

"Myllypuron maamerkiksi" tituleeratun jätetunturin lakikartio on kaksikymmentä metriä korkea, minkä lisäksi alarinteet tuovat sille lisäkorkeutta melkein toisen mokoman.

Uskaltaako ihmisen käsiin antaa mitään saippuaa vaarallisempaa, kun se kuitenkin möhlii sen kanssa jotain? Retorinen kysymys käy mielessä Helsingin uusimman täyttömäen kuvetta kavutessa. Ollaan Puotinharjun ja Myllypuron rajamaastossa, jonne tämä ilmestys suuremmitta seremonioitta on läjähtänyt. Kummun kartiomaisen yläosan sisään on koteloitu pilaantunutta maata, entisen kaatopaikan perintöä. Nyt mäki on näemmä avattu yleisöllekin, kun se vuosi pari sitten oli aitojen ja kieltokylttien takana.

Aiemmin paikalla oli 1970-luvun puolivälissä rakennettuja asuintaloja ja päiväkoti, sittemmin surullisenkuuluisiksi muuttuneet ja pois puretut Myllypuron myrkkytalot. Allekirjoittanut muistaa parikymmentä vuotta sitten ihmetelleensä, että tiesivätkö Alakiventien asukkaat budjaavansa kaatopaikan päällä. Alueen ojissa virtasi yhä ruosteinen, öljyinen, jopa maalipigmenttinen vesi. Viimein 1998 kaupunki myönsi, että paikassa on jotain mätää ja seuraavana vuonna se julistettiin asuinkelvottomaksi. Kämpät lunastettiin riitojen kera.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Olipa kerran jääkausi, joka lutraili irtaimen maa-aineksen, jään ja veden kanssa monenmoista muodostelmaa. Yksi näistä oli syvälle merenpohjaan syntynyt harju. Se muodostui alueelle, jota noin kymmenentuhatta vuotta myöhemmin alettiin kutsua Botbyksi, Puotinkyläksi ja sitten Vartiokyläksi. Tässä vaiheessa ihminen oli jo iskenyt lapionsa harjuun, josta lapioitiin hevosvetoisiin kärryihin hiekkaa. Sitä tarvittiin moneen asiaan, esimerkiksi alueen metsiin tsaarin tilauksesta 1915-17 tehtyihin betonibunkkereihin.

Salaperäinen kaivonkansi jätetunturin huipulla. Huuruaako kaatopaikan "pullonhenki" tästä ulos vai mistä lie kyse. Alla sijaitseva alava alue kuplahalleineen, kouluineen ja kenttineen oli kaatopaikan aikaan peltoa. Taustalla Puotinharjun kerrostaloja ja Itäkeskuksen maamerkki.

Vuonna 1954 sorakuoppa oli jo loppuun palvellut, kun siihen perustettiin Vartiokylän kaatopaikka. Siihen siirrettiin nykyisen Siilitien ja Sopuliten risteyksessä sijainneen Herttoniemen kaatopaikan toiminnot sikäläisten omakotiasujien valitettua kyllin sitkeästi hajuhaitoista. Uusi kaatopaikan sijainti oli otollinen täydellä syrjäseudulla. Lähistöllä asui ainoastaan eräs pientilallinen: ranskaa, ruotsia ja suomea taitanut vallonitaustainen Ossian Gauffin.

Kaatopaikalle alettiin kipata paitsi tavallista yhdyskuntajätettä, myös jäteöljyä ja muuta teollisuusjätettä, kuten kaasulaitoksen jäterikkihappoa - käytännössä ihan mitä vain. Eipä aikaakaan, kun alueen reunusmetsät kellastuivat ja Gauffin sai kummastella pelto-ojiin ilmestynyttä öljyä. Mustapuro vei sitä myös Marjaniemen uimarantaan polskijoiden riemuksi. Ihan sokeita ympäristöongelmille ei tuolloinkaan sentään oltu. Vuoden 1957 jälkeen pahimpien myrkkyjen kaatoa rajoitettiin ainakin määrällisesti. Vuonna 1962 kaatopaikka suljettiin Myllypuron rakentamisen aattona, mutta vanhasta tottumuksesta ihmiset toivat sinne jätekuormiaan. Alue lanattiin hiekkakentäksi, joka alkoi sieltä täältä kasvaa männyntaimea. Allekirjoittanut muistaa, että kiertävä sirkus pystytti kentälle kerran telttansa. Klovnit, hevoset, trapetsitaiteilijat ja veitsenheittäjät olivat parasta, mitä paikalle oli tapahtunut sitten jääkauden.

Mutta on uusi mäkikin hieno. Mäet ovat kategorisesti aina hienoja. Vaikka olisivat tietämättömyyden, typeryyden, röyhkeyden, piittaamattomuuden monumentteja, kuten Vartiokylän kaatopaikan kiirastulen fyysinen manifestaatio perusteiltaan on. Se on ansaittu aasinhattu, jota tosin saatiin odottaa neljä vuosikymmentä mutta joka on seisova sijoillaan seuraavaan jääkauteen.

Tyylikästä avaruutta. Kaupunki on suunnittelut rinteille ledvalokoristeita ja huvimajoja, mutta kassalippaan pohjan pilkistäessä näiden toteutus on lykätty hamaan tulevaisuuteen.

Vielä pari kuvaa mäen rakennusvaiheelta syksyltä 2009:

Iso kaivinkonekin on pikkurikka tässä maisemassa.

Mäestä tehtiin täytekakku, jossa on erilaisia kerroksia suojaamassa ytimen "herkkuja".

Jälkisanat:

Vartiokylän kaatopaikasta ei ole kirjattu montaa ensikäden silminnäkijäpuheenvuoroa - eipä sen sortin paikoista ole tapana - mutta Vartsikan kotiseutumuistojen sivulta (http://vartsika.kaivokukka.fi/) löytyy Martti Backmanin raportti, joka mehvyydessään lainattakoon alla kokonaisuudessaan. Teksti kertoo, kuinka kaatopaikalla oli tärkeä rooli jopa lähiseudun asukkaiden ruokahuollon kannalta. Erikoinen piirre on eksoottisten hedelmien massadumppaus sodan jälkeisen pula-ajan hädin tuskin päätyttyä. Toisaalla on kerrottu, kuinka kaatopaikalla kyti jatkuvasti pieniä tulipaloja, jotka pimeällä näyttivät salamyhkäisiltä ja aavemaisilta kuin aarnivalkeat. Vahnan ajan kaatopaikan peruspiirteisiin kuului myös sen laidalla oleva irtolaisten hökkelikylä.

Mutta näin siis Backman:

Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. Kaatis sijaitsi suunnilleen Herttoniemen ja Kontulan yhdistävän vanhan tykkitien puolivälissä, nykyisellä Myllypuron Alakiventiellä Kaatis oli virallisesti Herttoniemen kaatopaikka ja se oli Pasilan lisäksi toinen Helsingin suurista tunkioista.

Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliinia: kuivaspriitä. Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int ?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.

Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin.Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.

Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä?

Kaatiksen lähimetsien hurjannäköiset, mustat puliukot olivat harmitonta joukkoa, mutta silti heitä hiukan pelättiin. Joidenkin kanssa löytyi yhteinen intressi. Heidän pahvikoijiensa liepeillä kuhisi rottia ja saimme käydä skodaamassa niitä luftareilla. Se oli meille hauskaa metsästystä ja pummit olivat tyytyväisiä kun heitä vainoava rottakanta sai harvennusta.

Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte ? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.

Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua.. Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.

Tärkeää oli ehtia jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.

Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.

Kymmenisen vuotta sitten nousi kohu siitä, kun kaatiksen päälle Myllypuroon rakennettuihin kerrostaloihin alkoi nousta omituisia katkuja talon perustuksista. Ihmisten terveyden arvioitiin olevan vaarassa ja talot määrättiin purettaviksi. Asuntojen korvaushinnoista riideltiin pitkään.

Lehdissä arvuuteltiin, että mitä myrkkyjä sinne muinaiseen kaatopaikkaan on oikein haudattu. Puhtaanapitolaitos yritti tutkia asiaa vanhoista arkistoistaan, mutta ei siihen oikein selvyyttä saatu. Olisivat kysyneet minulta. Olisin voinut kertoa, että kaatikseen haudattiin tuohon aikaan surutta ja kyselemättä aivan kaikkea. Kukaan ei osannut pelätä ympäristömyrkkyjä tai pohjavesien saastumista.

Mutta syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja. Keltainenijärvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.

Myrskyn mentyä

2012-01-10T19:43:00.005+02:00

Tapani heristeli nyrkkiään vartiosaarelaisessa sekametsässä Itä-Helsingissä. Vain vahvimmat selviytyivät.

Monelle meistä, jotka elämme tai ainakin haluamme elää luonnonvoimia kunnioittaen ja niihin varautuen, on jopa päivittäinen rutiini tsekata Ilmatieteen laitoksen viiden vuorokauden paikkakuntakohtainen sääennuste. Se antaa kohtuullisen luotettavaa osviittaa sen suhteen, kannattaako reppuun pakata sadeviitta, heittää merinovillaa alle tai varautua sulattelemaan jäätynyttä fillarin tai veneen lukkoa - tyypillinen riesa, kun lämpötila sahaa nollan molemmin puolin ja taivas mättää milloin minkäkin näköistä uitettua patalappua, ellei ihan sammakoita ja kiviä.

Oma lukunsa on tuuli. Leijanlennättäjät rakastavat sitä ja muun muassa Pentti Linkola inhoaa sydämensä pohjasta; siinä murahtaa vuosikymmenien liikkuminen lihasvoimin maalla ja vesillä. Useimmat meistä jäävät johonkin näiden välille. Mutta jokaisessa värähtää jotain, kun tuuli kasvaa heikosta kohtalaiseksi, kohtalaisesta navakaksi, navakasta kovaksi ja viimein kovasta myrskyksi (ja joskus jopa myrskystä hirmumyrskyksi). Janikan ja Pyryn tapasimme 2001, Irenen muistamme vuodelta 2003 ja Rafaeliin törmäsimme 2004. Ja sitten tupsahti Tapani kylään viisi päivää ennen vuoden 2011 päättymistä. Siinä kovimpia 2000-luvun talvimyrskyjä, kesäisin on jyllännyt oma kaartinsa.

Siinä missä Ilmatieteen laitoksen sivuilta voi hakea omille asuinnurkilleen täsmätyn viiden vuorokauden sääennusteen, voi samaisen laitoksen myrskyinnostuneiden työntekijöiden ylläpitämältä Myrskyvaroitus.com -sivustolta http://www.myrskyvaroitus.com/ tutkailla myrskyn todennäköisyyden. Pitkä ennuste on viikoksi kerrallaan. Ennustetta päivitetään keskimäärin kolme, neljä kertaa viikossa. Hyödyllinen ja kiintoisa sivusto, vaikka kansalainen ei mikään myrskybongari olisikaan. Näillä viimeksi mainituilla on oma jaostonsa Ursassa http://www.ursa.fi/ursa/jaostot/myrskybongaus/ ja siihen kuuluu yli neljä sataa koiranilman enthusiastia. Erikoista Suomen myrskybongariskenessä on tiivis yhteistyö valtakunnan virallisen meteorologisen instituutin kanssa.

Tapani näytti taas, kuinka hauras moderni yhteiskunta on luonnon tuuppaukselle. Tämän blogin kantavan teeman (saarnan) mukaisesti tietysti sanomme, että perifeerinen villi elementti rökitti siinä omasta vallastaan humaltunutta ja turtunutta keskuselementtiä. Mitä korkeamman tornin ylitse realiteettien rakennamme, sitä kipeämpää on pudota.

Pitkään myrskyjä ja niihin reagoimista seurannut myrskyvaroituslainen, Ilmatieteen laitoksen Sää- ja turvallisuuskeskuksen meteorologi Ari-Juhani Punkka, kirjoittaa seuraavassa linkissä nasevasti siitä, kuinka meteorologit, media, sähköyhtiöt ja kansalaiset suhtautuvat myrskyihin ennen niitä, niiden aikana ja niiden jälkeen. Suurmyrskyn psykologinen käsikirjoitus, olkaa hyvät:

http://www.myrskyvaroitus.com/site/component/option,com_mojo/Itemid,/p,74/

Etualalla ei ole oksa, vaan epäonninen sähköjohto, joka tuhansien ja tuhansien kaltaistensa tavoin lankesi alas korkeuksista 26.12.2011.

Hovi tai kirkko, nekin ovat pysymättömiä elementtien ja ajan myllyssä.

Ikimetsää etsimässä

2011-12-23T14:01:00.008+02:00

Käsillä oleva tekstini julkaistiin alkujaan Helsingin yliopiston lehdessä Yliopisto (12/2011), mutta sopii aiheensa puolesta myös tähän blogiin. Haastateltavana on metsänhoitotieteen yliopistolehtori Timo Kuuluvainen. Hänen ja kollegansa Petri Koto-Tokoin yhteisteos Suomalainen aarniometsä sai tänä vuonna Valtion tiedonjulkistamispalkinnon sekä tuli valituksi Vuoden luontokirjaksi 2011. Puheenaiheena on siis aarniometsät - ja niiden puuttuminen.

Luonnontilaisessa metsässä voi olla näinkin siivottoman näköistä. Mutta eipä hätiä, 95 prosenttia metsäalastamme on jo hoidettu.

Savannit ja sademetsät ovat meille tuttuja televisiodokumenteista, mutta aika harva suomalainen on nähnyt oman maansa luonnonmetsää. Sitä on metsäalastamme väljästikin arvioituna alle viisi prosenttia, Etelä-Suomessa korkeintaan prosentti. Rakkaimmat marja- ja sienitantereemme ovat lähes aina käsiteltyjä talousmetsiä.

Jyrkkää kahtiajakoa luonnonmetsän ja ei-luonnollisen välillä ei silti todellisuudessa ole, muistuttaa metsänhoitotieteen yliopistolehtori Timo Kuuluvainen.

”Luonto on väkisinkin jatkumo. Vaikka ihmisen toiminnan jälkiä on metsässä, luonnon omat kehityskulut etenevät jatkuvasti omalla tahollaan.”

Helsinkiläistutkija rohkaisee avaamaan silmät vanhoille metsille omassa lähiympäristössämme. Aarniometsälaikkuja on kallioilla, jyrkänteillä ja rannoilla: pienialaisissa ja vaikeakulkuisissa paikoissa, joilla ei ole ollut arvoa ihmisen käytössä.

Ekologisesti näitä sirpaleita ei voi kuitenkaan verrata tuhansien hehtaarien aarniometsiin, jollaisia humisee vielä esimerkiksi Vienan Karjalassa.

”Laikuista puuttuu lajistoa ja tärkeitä prosesseja, kuten metsäpalot. Ne eivät voi olla metsäalueiden kaltaisia dynaamisia ekosysteemejä”, Kuuluvainen luonnehtii.

Luonnontilaisuutta ilmentää myös metsän rakenne: luonnonmetsän puusto on moni-ikäistä ja lahopuuta piisaa niin pystyssä kuin maassa. Leijonanosa uhanalaisista ja taantuneista metsälajeista on riippuvaisia lahopuista.

Itsemurhakuusikon myytti

Helsingin yliopiston 2008 tekemän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista vastustaa avohakkuita ja metsänomistajistakin yli puolet. Silti avohakkuu on yhä tiettyjä erikoislupatapauksia lukuun ottamatta ainoa sallittu tapa puunkorjuulle. Metsälakia uudistettaessa sallittaneen myös jatkuvan kasvatuksen menetelmä, jossa metsää ei kaadeta kerralla. Uusien tutkimusten mukaan se on myös taloudellisesti kilpailukykyistä.

Toisaalta nykytrendi on repiä maasta kannotkin – ainoa avohakkuualalle jäävä järeämpi lahopuu – bioenergiaksi.

”Metsäalalle on ollut aina tyypillistä, että talous ja tekniikka menevät edellä ja tutkimus yrittää seurata perässä – että hetkinen, mitä tämä merkitsee pitkällä tähtäimellä puun kasvulle ja lajistolle”, Kuuluvainen hymähtää.

Metsätalouspiireissä vaikutti aiemmin myytti, jonka mukaan metsä ei oikeastaan pärjäisikään ilman hoitoa ja suojelulla vaalittaisiin rappiota ja kuolemaa. Näillä linjoilla oli esimerkiksi metsätutkija Gustav Sirén, joka lanseerasi 1950-luvulla termin ”itsemurhakuusikko” vanhoille paksusammalkuusikoille.

”Termiä käytettiin verukkeena sille, että paksusammalkuusikot piti ’palauttaa elämään’ rajuin keinoin: avohakaten sekä kulottaen tai auraten. Kuitenkin tiedämme, että kuusikoita on ollut pohjoisessa tuhansia vuosia ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin.”

Valtaosa luonnonmetsiä koskevasta tieteellisestä tiedosta on kertynyt vasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ei siis ihme, jos alan oppikirjojenkin tieto laahaa perässä.

Vanhan metsän rippeet kätkevät myös syliinsä lajistoa, joista emme tiedä vielä mitään. Tästä antaa viitettä 2003–2007 toteutettu puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma PUTTE. Sen tiimoilta Suomen metsistä löydettiin 185 tieteelle ja 1495 maalle uutta lajia.

”Kokonaan oma asiansa on sitten näiden lajien välinen vuorovaikutusverkosto. Olemme tekemisissä hyvin monimutkaisen systeemin kanssa”, tutkija tähdentää.

Sukupuuttovelka perintään

Ilmaston lämpiämisen tuomien haasteiden edessä luonnonmetsät ovat vahvoilla runsaan lajistopohjansa vuoksi. Aina joku laji sopeutuu, jos joku toinen ei pysty, ja metsä pysyy hengissä.

”Luonnonmetsämme ovat selviytyjän malliesimerkkejä. Ne ovat selviytyneet monista ilmastonmuutoksista, kuten 4000–8000 vuoden takaisesta atlanttisesta lämpökaudesta, jolloin meillä oli käytännössä Keski-Euroopan ilmasto”, sanoo Kuuluvainen, joka pitää suojelualueita geneettisenä turvana tulevaisuuden vielä tuntemattomiin ekologisiin uhkiin.

Hajanaiset sirpaleet vanhaa metsää eivät silti pysty turvaamaan kaikkien niistä riippuvaisten lajien säilymistä. Toistaiseksi itärajan tuntumassa olevat luonnonmetsämme ovat lajistollisesti hyötyneet Venäjän puolen aarniometsien runsaudesta. Tekohengitys kuitenkin heikkenee, sillä rajan takana hakataan koko ajan ja 20–30 vuoden päästä sielläkin lienee aarniometsää vain suojelualueilla.

”Ennen tätä meidän on tärkeää saada oma suojelualueverkostomme ja metsäympäristömme laatu niin vahvaksi, että se pystyy itse ylläpitämään lajistoaan”, Kuuluvainen hälyttää.

Viimeisiä suojelemattomia luonnonmetsiämme ei ole kartoitettu systemaattisesti metsä- ja ympäristöhallinnon taholta. Näin nekin voivat päätyä milloin vain hakkuisiin. Mutta vaikka aarnioita ei enää lainkaan kaadettaisi, on maksettavanamme ”sukupuuttovelka” eli viiveellä tapahtuva lajien häviäminen jo menetettyjen elinympäristöjen vuoksi. Professori Ilkka Hanski on arvioinut, että Suomessa tämä velka on noin tuhat metsälajia.

Avohakkuun lyhyt historia

Hakkuissa oli 1940-luvulle saakka vallalla poimintamenetelmä, jossa korjattiin vain järeimmät rungot ja metsä jäi metsän näköiseksi. Sota-ajan oloissa poltto- ja hiiltopuuta alettiin korjata laajamittaisesti avohakkuina – ja myöhemmin sotakorvausten painaessa päälle alkoivat ”jyräävät hakkuut”. Tehtiin tuhansien, äärimmillään jopa yli 20 000 hehtaarin avohakkuita. Painopiste oli pohjoisessa.

Huipputehokkaaksi työn teki metsäautoteiden rakentaminen. Keksittiin myös aurata hakkuualat ja lentomyrkyttää vesakoita. Kun rämeillä ja korvissa vielä aloitettiin jättiläismäinen ojitusurakka, oli metsäluonnon joutsenlaulu käsillä. Puolessa vuosisadassa luonnonmetsien osuus metsäpinta-alastamme laski yli 25 prosentista nykyisiin rippeisiin.

Myös talousmetsien ekologinen laatu voi edelleen näivettyä, Kuuluvainen huomauttaa.

”Jos avohakkuutalous jatkuu useampia puusukupolvia, on vaarana, että metsän ekologinen laatu heikkenee joka kierroksella. Tämä johtuu hakkuiden kumulatiivisista vaikutuksista maaperään ja lahopuun määrään. Nyt pitää valita suunta, mihin päin lähdetään.”

Hän ei sinällään julista pannaan avohakkuita – vaihtelu metsän rakenteessa on ekologisestikin hyväksi – mutta metsäluonnon turvaamiseksi avohakkuun pitäisi olla vain yksi menetelmä erilaisten poiminta-, pienaukko- ja laikkuhakkuiden muodostamassa menetelmäpaletissa.

Myös ennallistamistoimilla, kuten myrskytuhoja jäljittelevällä lahopuun tuottamisella ja ojien tukkimiselle, voidaan lisätä nopeasti ja oleellisesti metsän luontoarvoa.

Ekologisten seikkojen ohella ei ole syytä unohtaa, että kansallisromantikkojen suomalaisuuden symboliksi nostamalla luonnonmetsällä on lisääntyvä arvo matkailun ja virkistyksen kannalta sekä maaseutukuntien vetovoimaisuustekijänä.

Amerikan mallia

Jos Kuuluvainen saisi päättää, hän rauhoittaisi ja ennallistaisi Etelä-Suomen sisäosiin laajan metsämantereen, josta kehitettäisiin pitkäjänteisellä työllä vetovoimainen luontokohde. Mallina väikkyy Yhdysvaltain Minnesotassa sijaitseva Boundary Waters Canoe Area, ennallistamalla luotu erämaa ja huippusuosittu retkeilykohde.

”Suomessakin pitäisi uskaltaa ajatella näitä asioita joskus isosti”, hän kannustaa.

Metsäekologi tähdentää, että aarniometsät eivät ole vain jotain menneisyyteen kuuluvaa.

”Meillä on täydet mahdollisuudet ja nyt myös tiedolliset valmiudet lähteä luomaan monipuolisempaa metsäympäristöä. Suomalaiset ansaitsevat ja tulevat vaatimaankin parempia metsiä.”

Jälkisanat (28.12.2011):

Petri Keto-Tokoi kysyy kirjassa Suomalainen aarniometsä (s. 201), minkälainen oli tukkipuu vuonna 1850. Arkistot kertovat, että tuolloin sahojen sahausoikeuksiin kuuluivat vain "täysikasvuiset puut". Sellaisten kasvuajaksi määriteltiin 140-200 vuotta. Muutamin laskutoimituksin saadaan selville, että 1850-luvun minimikokoinen tukkipuu on ollut tilavuudeltaan nelinkertainen nykyiseen minimikoon tukkipuuhun verrattuna. Kunnon rakentamispuuna pidettiin vain honkaa. Näiden vuosirenkaat olivat tiuhassa ja punainen sydänpuuosuus leveä ja pihkalla kyllästetty.

Osa tehometsätalouden perintöä on, ettei kelvollista puusepänpuuta tahdo enää saada mistään markkinoiden ollessa täynnä lannoittamalla ja harvennuksin kasvultaan joudutettua, syiltään höttöistä "broileripuuta". Näin väittävät ainakin asiaan perehtyneet. Yksi heistä on innovatiivinen puurakentaja Sampo Salonen, joka ajatuksia puun laadusta löytää täältä:

http://puusampo.wordpress.com/2008/11/22/kuka-suomessa-tuntee-laatupuun-arvon/

Väinö Auerin hahmottelema Suur-Suomi kartalla 1941

2011-12-08T22:54:00.022+02:00

Harvinainen näky: kaihoten haviteltu Suur-Suomi karttaesityksenä tieteellisessä artikkelissa Tuleva Suomi talousmaantieteellisenä kokonaisuutena (Terra, 1941).

Miltei päivälleen seitsemänkymmentä vuotta sitten, joulukuussa 1941, Saksan Wehrmachtin kärkijoukot olivat edenneet Moskovan alueelle 16 kilometrin päähän Kremlistä. Sotilaat saattoivat katsella kiikareilla Pyhän Vasilin katedraalin värikkäitä sipulitorneja, jotka loistivat epätodellisina, lähes karnevalistisina, hohtavan valkoisessa ja hyytävän kylmässä avaruudessa. Sitten ihmeellinen kuvastus katosi lumituiskuihin ja kurjasti vaatetettu germaani muisti jäytävän vilunsa. Akselivaltojen menestyksen heiluri oli heilahtanut ääriasentoonsa, pysähtynyt sijoilleen, ja alkanut natisten kääntyä toiseen, tappiolliseen ja entistä kärsimyksentäytteisempään suuntaan. Napoleonin saama oppiläksy toisti itseään.

Utuinen vilkahdus Kremlin torneista oli samalla lähin piste, mihin Suomessa enemmän tai vähemmän elätelty Suur-Suomi -haave todellistumistaan pääsi. Pitkin kesää ja syksyä Suur-Suomen toteutuminen oli näyttänyt mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ja sitä toivovien tunnelma oli ollut juhlavan innostunut; suuria näytti oleva tekeillä ja historian siipien havinaa ilmassa. Lokakuussa Neuvostoliiton julistettiin jo käytännössä lakanneen olemasta, kun Moskovaa puolustavat 55 divisioonaa joutuivat saksalaisten panssarikiilojen motittamaksi ja 663 000 punasotilasta antautui.

Tässä emme kuitenkaan kertaa enempää sotahistoriaa liejuineen, pakkasineen ja siperialaistäydennyksineen, vaan luomme katseemme yhteen niistä hyvin harvoista aktuaalisista karttaesityksistä, joissa Suur-Suomelle toivottu hahmo todella esitettiin. Yleensä se helkkyi vain sanoissa, uhopuheissa, jossa rajaa oltiin kiidättämässä jopa Uraliin. Karttaesityksen takana oli maantieteilijä Väinö Auer (1895-1981) Suomen maantieteellisen seuran aikakausikirja Terran Suur-Suomi-juhlanumerossa 4/1941. Auerin artikkeli oli otsikoitu Tuleva Suomi talousmaantieteellisenä kokonaisuutena. Tiedemiehenä Auer oli maltillinen eikä lähtenyt Ural-hössötyksiin, vaan pitäytyi alla olevan mukaiseen "kompaktiin" pakettiin.

Hotkaisemalla kokonaan Kuola ja Viena piti saavuttaman niin sanottu kolmen kannaksen raja, jossa maayhteys itänaapuriin olisi mahdollisimman lyhyt ja näin myös helpoin puolustaa. Kartta kuvaa "tulevan Suomen" metsätyyppejä erilaisin rasterimerkinnöin.

Aikakausikirjan muut artikkelit todistelevat Suomen kallioperän, kasvimaailman, eläimistön jatkuvan kauas itään, joka siis näin ollen tulkittiin kuuluvan luonnontieteellisesti samaan kokonaisuuteen Suomen kanssa. Auer itsekin kertaa näitä teemoja avausriviensä loppupuolella, käsiteltyään aluksi rajanvetoa, puolustusseikkoja ja Muurmannin rataa.

Ennen kuin voidaan tarkastella tulevaa Suomea talousmaantieteellisenä kokonaisuutena, on tiedettävä, missä sen raja ainakin osapuilleen tulee kulkemaan. Jos oletamme sen piirtyvän jonnekin sinne, missä Suomea voidaan paraiten puolustaa ja missä Suomen luontokin päättyy Vienanmeren ja Suomenlahden välimaille, olemme todennäköisesti oikeilla jäljillä. Toivokaamme, että se paalutetaan jonnekin sinne, missä rannattomat suot, synkät metsät ja asumattomat erämaat vallitsevat ja jossa venäläisten tavanmukaiset rajaloukkaukset eivät häiritse.

Kun raja siirtyy kaakkoon ja lyhenee kolmanneksen entisestään, tapahtuu myös voimakas mullistus Itä-Karjalan suhteessa Suomeen ja Skandinaviaan. Siitä tulee samalla hetkellä koko Pohjolan etuvarustus oltuaan sitä ennen alituisena vaarana läntisille naapureille.

Muurmannin rata, joka on ollut kuin lyöntiin valmis ruoska Suomen selkään, on sen jälkeen koko Pohjolan tärkein puolustusrata, ja muukin liikenneverkko muodostuu puolustuksen voimakkaaksi ketjuksi. Mutta ei siinä kyllin. Koko tiestöstä tulee myös talouselämän todellisia verisuonia.

Itä-Karjalan liityttyä Suomeen tulevan Suomen luonnon maisemiin ei tule lisää vieraita määrääviä piirteitä, vaan maisemamme jatkuvat sellaisina, ominaisuuksiltaan ehkä hieman tehostuneempinakin, itään. Suomen tunturimaisemat ulottuvat sinne jonkin verran jylhempinä ja isoina rykelminä, vaarat samoina siintävinä metsämeren aaltoina, kallioperän laskeumat samoina särkyneinä halkeamina ja siirroksina ja niissä päilyvät järvet samanlaisina hopeavöinä ja reitteinä keskusjärvineen ja kohisevine koskineen, samat mäntykankaat ja korvet koskemattomampina, Suomen nevat aavempina ja letot vielä rehevämpinä kuin meillä. Metsämeren keskellä karjalaisten asumussaarekkeet ovat kaukana toisistaan ja niiden peltotilkut hohtavat kalpeampina kuin meidän. Tällaista luonnon yhtenäisyyttä ei ole missään samoilla leveyspiireillä. Näin ollen voidaan täydellä syyllä olettaa, että samat lait jotka sanelevat meidän edistyneemmän talouselämämme, myös määräävät tulevassa Suomi-kokonaisuudessa talouselämän muodot.

Kartta "Tulevan Suomen savet" ei vedä rajoja edes Norjan ja Ruotsin suuntaan.

"Itä-Karjala on tähän asti ollut kuin saman organismin toinen puristuksissa ollut ja lamaantunut puolikas, joka nyt vapauduttuaan paranee aikaansaaden siten tervehtymisprosessin koko yhdenmukaisessa valtioruumiissa", Auer uskoi.

Aikakausikirjan esilehti varattiin tietenkin Mannerheimin kuvalle. Allekirjoittaneen haltuun julkaisu päätyi, kun Helsingin yliopiston maantieteen laitos takavuosina jakoi liikoja Terrojaan pois. Tästä numerosta Suomen maantieteellinen seura lienee ollut pitkään joissain määrin vaivaantunut.

Terran artikkelin ohella Väinö Auer kirjoitti vuonna 1941 Eino Jutikkalan ja Kustaa Vilkunan kanssa, Suomen korkeimman valtiojohdon toimeksiannosta, kirjan Finnlands Lebensraum. Teos kertaa jo tuttuja asioita ja nimensä mukaisesti se kirjoitettiin suoraan saksaksi, saksalaisille, jotta siellä ei olisi jäänyt epäselvyyksiä Suomen elintilatarpeista idässä.

Pyhän Vasilin katedraalin sipulikupoleiden kadotessa kangastuksen lailla huurteiseen horisonttiin, katosi myös 1910-luvulta asti itänyt toiviohanke Suur-Suomesta. Sen arkkitehdit kävivät hiljaisiksi. Sodan jälkeiset vuodet Auerkin viihtyi Suomea paremmin Argentiinassa, jossa hän toimi kenraali Perónin hallituksen neuvonantajana aavikkopaholaisen vastaisessa kamppailussa.

Vartiokylän linnavuori - Helsingin juuripaakku

2011-12-05T16:35:00.018+02:00

Linnavuoren laella voi kuvitella itsensä 1200-luvun ukkelin töppösiin.

Stadin slangi ry:n puheenjohtaja Lasse Liemola sanoi muutama vuosi sitten allekirjoittaneelle, että vanha Vartsika (Vartiokylä) voidaan lukea kuuluvaksi "oikeaan Stadiin". Se oli ystävällisesti mutta kuitenkin hieman alentuvasti todettu. Sillä jos veivaamme kelaa kunnolla taaksepäin, huomaamme Vartsikan olevan koko Stadin juuri. Se ei ole vain yksi etelärannikon 1200-luvulla syntyneistä "alkukylistä", vaan siellä sijaitsee myös pääkaupunkiseudun ainoa tunnettu linnavuori ja osana sitä Helsingin vanhimmat merkit rakentamisesta. Juuri tälle vuorelle käy nyt reipas askeleemme. Kun maa makaa martaana, on loistava aika tutkailla kamaraa arkeologin katsein. Kaikki muodot ovat esillä vailla peittävää kasvillisuutta, karu selkeys vallalla.

Linnavuoren lännepuolista alarinnettä. Täällä on kulkenut uloin valleista.

Tyylikäs kyltti haastelee: "Muinaislinna esihistoriallisen ajan lopulta tai keskiajan alusta. Kivivallit hirsistä tehtyjen puuvarustusten perustana. Rauhoitettu."

Sana "linnavuori" on kieltämättä täynnä yliampumaa romantiikkaa, koska tässä yhteydessä "linnat" tarkoittavat vähäistä hirsivarustusta ja "vuoria" Suomessa ei tunnetusti ole, ellei Käsivarren Lapin Kölivuoristoon kuuluvaa pohjoisnipukkaa oteta lukuun. Linnavuorissa on kuitenkin fiilistä - niissä voi yrittää nähdä maailmaa niin kuin kaukaiset esi-isämme sen kerran näkivät - ja ne ovat yleensä paikkoina luonnonkauniita. Varmoja eli selviä varustusjäänteitä sisältäviä linnavuoria tiedetään nyky-Suomesta noin 70. Tiuhimmin niitä on Hämeessä.

Vartiokylän linnavuoren syntyyn liittyy legenda, jonka mukaan rannikolle saapui aikoinaan kolme viikinkiveljestä nimiltään Helsing, Sibb ja Borg. Nämä sitten perustivat Helsingin (eli Vartiokylän), Sipoon ja Porvoon linnavuoret. Sääli hyvää legendaa, sillä Helsingin kaupunginmuseon arkeologinen tutkimus vuodelta 2002 päätyi pitämään linnaa keskiaikaisena. Hiiliajoitukset ja kaivauslöydöt ehdottavat linnan perustamisajankohdaksi 1200-luvun jälkipuoliskoa tai 1300-lukua. Linnaa ei ole asuttu vakinaisesti, vaan se on ollut tyypillinen pakolinna kylän lähellä, johon on vetäydytty vasta vaaran uhatessa.

Muurien jäänteet eivät ole hääppöiset, mutta ovatpahan joka tapauksessa Helsingin vanhinta yhä nähtävissä olevaa rakentamista (tässä emme laske pronssikautisia hautoja "rakentamiseksi"). Muurin tyyppi on "kylmämuurattu" eli toisin sanoen vain latomalla tehty. Valli on nykyisin 2-4 metriä leveä ja 25-50 senttiä korkea. Jäänteen vähäisyyttä selittää osin se, että kiviä vietiin aikoinaan pois, kun vuoren juurelle rakennettiin tiilitehdasta.

Museovirasto kaivoi kesällä 1973 linnavuoren muurinpohjaa esiin osana arkeologista tutkimusta (kuva: Museovirasto).

Mäen laki on noin 30-metrissä merenpinnasta, mutta merinäköala on lähes täysin umpeenkasvanut.

Nykyisin linnavuori lymyilee Vartiokylänlahden rämettyneessä pohjukassa, mutta aikoinaan sen strategista merkitystä lisäsi sijainti tärkeän purjehdusreitin varrella. Vuosaari oli nimensä mukaisesti vielä saari ja sen pohjoispuolitse kulki suojaisa sisäreitti idänkävijöiden seilata. Neljä kilometriä linnavuorelta länteen, entisaikaan näköyhteyden päässä, on Vartiosaari, jonka nimensä ja topografiansa puolesta voi olettaa toimineen linnavuoren ulompana tähystysasemana. Mereltä ei ilmaantunut aina kivoja kavereita, vaikka sellaisiakin - kauppiaita hyödyllisine vaihtanaisineen - on tietysti ollut liikenteessä.

Kuka linnan rakensi? Hyvinkin mahdollista, että ruotsalaiset osana Suomen alueen valloitusta. Haparoiva ruotsalainen uudisasutus asettui rannikolle noin 15-20 kilometrin levyisenä vyönä. Sen takana mulkoilivat epäluuloisina hämäläiset, jotka olivat tottuneet erästelemään ja asumaan pitkin rannikkoa ilman moisia kilpailijoita. Meren takaa tulleet eivät olleet sitä paitsi pelkästään erikielisiä, vaan toivat mukanaan uutta uskontoa, johon Ukko Ylijumalan palvojia oli alettu jo lännemmässä väkisin käännyttää. Ei ihme, jos hämäläinen jo tapaili miekkansa kahvaa ja antoi rantaruotsalaiselle aihetta koota vilkkaan muuria mäelle. Uhkaa pukkasi siis sisämaasta että mereltä. Ei ollut helppoa ihmiselo silloinkaan.

Itään päin on mukavasti metsähorisonttia. Vasemmalla näkyy Tankomäki, pikkulinnavuoreksikin kutsuttu upea mutta rakennuskaavassa tuhoon tuomittu aarnimainen metsäalue.

Rintamamiestalot päästettiin lähelle arvokasta muinaismuistoa. Kiveä olisi satanut niskaan, jos rakentamista olisi yritetty silloin muinoin.

Linnavuorta linnoittivat myös venäläiset ensimmäisen maailmansodan aikaan (Tukikohta V, asema 8). Tässä ollaan vuoren loivalla pohjoisrinteellä ja edustalla näkyy pätkä betonivahvisteista juoksuhautaa.

Puolustussuuntana on itä ja pohjoinen.

Taisteluhaudan kerroksellisuutta. Alimmalta tasolta on voinut loikata ampuma-asemiin, missä on tasot ammuksille ja muille tarvikkeille. Kolo lienee säilytyskomero.

Suojahuone, jonka katto myöhemmin räjäytetty (ettei puliukoilla olisi paikkaa) tai joka on jäänyt alkujaankin keskeneräiseksi.

Rusinana pullassa on linnavuoren luola n:o 7. Se on halpamaisesti suljettu terästanko-ovella. Näin ei aina ollut; allekirjoittanut on itsekin siellä seikkaillut ja varsinkin heikkotehoisella taskulampulla varustetulle pikkukoululaiselle luola oli tietysti järjettömän jännittävä. Siellä oli vanha, linnavuoren henkeä kiteyttävä seinämaalaus muinaispurjealuksesta. Museovirasto piti kuvaa mahdollisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisena. Myöhemmät urpot sprayasivat sen peittoon.

Kansallisaarteita etsimässä

2011-12-04T12:54:00.011+02:00

Vahtiiko tämä Tenholan kirkon lasimaalauksen ritari kansallisaarretta? Siltä hieman näyttäisi, mutta siinä tapauksessa hänen oikea paikkansa olisi maantien mutkassa Orimattilassa. Syyn kerromme seuraavassa.

Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä ja mielemme täyttyessä juhlavin aatoksin, voimme pysähtyä miettimään, mitkä ovat Suomen "kansallisaarteita". Esimerkiksi Suomen Luonnonsuojeluliiton mielestä suoluonto on kansallisaarre, toisten mielestä taas ilmavoimiemme ensimmäinen kuljetuskone Hanssin-Jukka, suomenhevonen, pesäpallo, Muumit, Kolin maisema tai Suomen Joutsen -laiva.

Jos lista ei kaikin osin ihan vakuuta, niin voidaan ehkä ajatella, että kansallisaarteita ovat suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluviksi katsotut ja hyväksi havaitut piirteet, kuten rehellisyys, uutteruus ja merkityksettömän puhumisen välttäminen - missä määrin nämä nyt sitten itse kullakin esiintyvätkään. Japanissa tunnetaan ilmiö nimeltä 人間国宝 eli "elävä kansallisaarre". Sellaiseksi voidaan julistaa ihminen, jolla on tärkeitä aineettomia ominaisuuksia ja taitoja. Kyse on siis mestarista. Mitenköhän tämä perinne sopisi meille?

Jos kansallisaarteita on vaikea määrittää, niin on yksi paikka, jossa niitä on varmuudella materiaalisessa muodossa. Kyse on puoli miljoonaa esinettä hallitsevasta Kansallismuseosta ja ennen kaikkea sen keskusvarastosta, jossa valtaosa kivikaudelta nykypäivään ulottuvan taipaleemme niin koruttomista kuin prameista pyhäinjäännöksistä sijaitsee. Tässä kohtaan peliin astuu pieni agenttivire. Kansallismuseon keskusvarasto on nimittäin varjeltu salaisuus, jonka koko olemassaolosta saati sijainnista museon henkilökuntaa on ohjeistettu pitämään suunsa supulla. Sen verran on silti jouduttu julkisuudelle sanomaan, että varasto on Itä-Uusimaalla Orimattilan kunnan alueella. Päätimme selvittää aarrevaraston sijainnin ja käydä vilkaisemassa sen ulkonäköä.

Itä-Uusimaan soratiet ovat pitkiä ja martaiset pellot autioita. Syrjäseudun tuntu on vahva. Eipä uskoisi, että valtaosaa rahassa mittaamattoman arvokkaista kansallisaarteista säilytetään edessä näkyvässä metsikössä.

Metsässä näkyy kummallinen ikkunaton kompleksi. Hyötypinta-alaa on 7638 neliötä. Varasto on suunnilleen saman kokoinen kuin Kansallismuseon rakennus Mannerheimintiellä, mutta tavaralla täytetty kuin sardiinipurkki. Lisää ei mahdu.

1970-80 -lukujen taitteessa valmistuneen laitoksen sisälle on luotu täydellinen ilmasto vanhojen esineiden uinua. Oli kesän helle tai paukkupakkanen, se ei muutu.

Kuljetukset aarrevarastolle ja sieltä pois ovat oma salailun maailmansa - ja toki aiheesta.

Kadonneita: yö

2011-12-01T20:10:00.017+02:00

Missä vaiheessa keinovalaisu ylittää järjen ja kohtuuden rajan?

EU-kansalaisista 99 prosenttia asuu alueilla, jossa yötaivaan valoisuus ylittää valosaasteelle määritellyn raja-arvon. Jos et satu kuulumaan yhteen onnekkaaseen prosenttiin, saatat olla motivoitunut kertomaan, millaisia tuntemuksia ulkotilojen keinovalaistus sinussa herättää. Näkemyksiä kerää Suomen ympäristökeskus 29.2.2012 saakka. Vastauksia käsitellään nimettöminä ja niitä hyödynnetään tekeillä olevassa valosaastetta käsittelevässä kirjassa. Kysely löytyy tästä linkistä:

http://www.valosaastekysely.blogspot.com/

Sanotaan, että jos sammakon heittää kiehuvaan kattilaan, se loikkaa salamannopeasti sieltä pois ja pelastuu - mutta jos sen laittaa hiljalleen lämpiävään kattilaan, uiskentelee se huoleti vedessä eikä huomaa kuumuuden asteittaista lisääntymistä kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jo lamaantunut. Samalla tavalla voidaan ajatella, että jos 1800-luvun ihmiselle olisi voitu räväyttää kerrasta päälle nykytaajamien yöllinen keinovalaisu, todellinen sähköpäivä, olisi tuo ihminen kauhuissaan kavahtanut häikäistymistä, pilvien punertumista ja Linnunradan katoamista. Mutta koska yön lamputus on edennyt vaiheittain - esimerkiksi Helsingissä kunnallisten valopisteiden määrä on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa noin 74 000:sta 83 000:een - ilmiön kehkeytymistä on ollut vaikea tiedostaa.

Sillä asteella se kuitenkin on, ettei kyse ole enää pelkästä makuasiasta, vaan biologisesta hätätilanteesta, joka liittyy melatoniinin ja muiden hormonien erityksen häiriintymiseen. Pienikin yöllinen valoaltistus voi tehdä sen, ja seuraukset vaihtelevat sisäisen kellon sekoittumisesta syöpiin ja, kuten nyt on alettu olettaa, liikalihavuuteen. Lisäksi meillä varttuu polvi, joka ei ole tottunut tähtitaivaaseen tai edes sitä koskaan nähnyt. Tähtitaivaan alla ihminen kuitenkin kokee ehkä vahvimmin pienuutensa ja samalla osallisuutensa käsittämättömän suuressa kokonaisuudessa. Mitä tällaisen maailmankuvallisen reality checkin katoaminen tulee psykologisesti ja yhteiskunnallisesti aiheuttamaan, sen saamme todistaa. Ei ainakaan yllätä, jos seuraus on lisääntynyt välittömän aineellisen tyydytyksen ja "minä ensin" -mentaliteetin lisääntyminen.

Miksi hallitsematon valotulva vain jatkuu? Ensimmäisenä voi kääntää sormensa sen ammattikunnan suuntaan, jonka elinkeinona on yhä uusien valopisteiden tuottaminen. Nämä insinöörit, suunnittelijat ja tehtailijat luonnollisesti ylläpitävät käsitystä työnsä ehdottomasta tarpeellisuudesta täältä hamaan ikuisuuteen. Päävastuullinen on kuitenkin lystin sallija ja maksaja eli me. Mutta valon kritisoijaa ei helposti ymmärretä, sillä valo ei ole mitä tahansa. Se on hyvän symboli ja tietämisen vertauskuva - "Enemmän valoa!", sanoi kuulemma Goethekin viimeisinä sanoinaan. Koska valo on "hyvää", ei esimerkiksi Suomessa mikään säätele katuvalaistuksen määrää. Jos vaikkapa Helsingin Energia saisi jostain uudet valoteholtaan kymmenen kertaa nykyistä voimakkaammat poltinmallit, saisi se kenenkään estämättä asentaa ne kaduille.

Uusin näkyvä ilmiö ainakin Suomessa on se, että myös maanteiden asumattomia korpitaipaleita on alettu valaista kiihtyvällä vauhdilla. Mistään ei näytä löytyvän riittävän yhtenäistä tahoa panemaan itseään ruokkivaa valaistuskoneistoa aisoihin. Tähän asti valosaasteesta ovat rutisseet vain yksittäiset tähtiharrastajat, mutta nyt tilanne on sentään muuttumassa ympäristö- ja terveystutkijoiden havahduttua ilmiöön. Keinovalo on hyvä palvelija vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeassa määrin. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa, sillä tuskin lausetta saa loppuun, kun vastaväittäjä on jo päästänyt suustaan sanan "turvallisuus". Tätä pidetään voimasanana, jota Väinämöinenkin kadehtisi, vaikka valaisun ja turvallisuuden korrelaatiosta ei ole edes yksiselitteistä tutkimusnäyttöä. Pelko on helppoakin helpompi projisoida pimeään, mitä jo lapsetkin kauhistuvat. Pimeässä kolkuttaa tuntematon - mikä? Yleensä oma mielemme ja sen kanssa toimeen tuleminen.

Nykykaupunkiin on muodostettu standardi, että ihmisen täytyy voida mennä täydessä valossa mihin vain ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teknisesti ei olisi vaikea esimerkiksi napsaista puolelta öin puolet lampuista sammuksiin ja aamuyöksi vaikka kolme neljästä. Vaan ei, maksimitehon oranssihohkauksessa kylpevät aamuneljän autiot kujat ja yksinäiset pururadat. Jos se Baabelin touhulta näyttää, niin sitä tukevat energialaskelmatkin: kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan valaistuksen hiilidioksidipäästöt vastaavat yli kahta kolmasosaa henkilöautojen päästömäärästä, ja vuonna 2030 valaistukseen käytetyn energiamäärän arvellaan olevan jo 80 prosenttia nykyistä suurempi. Rahassa puhuen kyse on miljardien ampumisesta taivaalle. Siinä missä asutun Euroopan puuttuvaa yötä voisi nyt peräänkuuluttaa sanomalehden "kadonneita"-osiossa, voi sille tulevaisuudessa - jos emme ala sitä vähän äkkiä puolustaa - suosiolla laatia kuolinilmoituksen.

Kirjoituksen alussa mainitun valosaastekyselyn taustalla vaikuttaa muun muassa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki, joka kirjoitti valosaasteesta artikkelin tänä syksynä ilmestyneeseen opukseen Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus). Kyseisessä poikkeuksellisen kunnianhimoisessa kirjassa yli 90 suomalaista eri alojen asiantuntijaa lyö päänsä yhteen tuodakseen jonkinlaista kokonaiskuvaa ympäristöasioista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Valosaasteartikkeli päättyy sanoin, joita sopii miettiä.

"Viime kädessä kyse on arvoista ja asenteista. Koetaanko pimeys ja hämäryys uhkana, joka tulee hävittää, vai luonnonrikkautena, jota tulee vaalia ja jonka vivahteista voi nauttia?"

Kaamosaurinkoa vastassa Itä-Helsingin vesillä

2011-11-30T22:50:00.011+02:00

Maailma näytti tältä 29.11. kello 8:30 Itä-Helsingissä. Saari on nimeltään Kotiluoto.

Sanovat, että marraskuu oli lämpimin 50 vuoteen. Jossain on mansikka kasvattanut marjanraakileita, jossain ollut kissat pajuissa, jossain taas kukassa myöhäinen siankärsämö sekä kevätkasvit näsiä ja rentukka. Myös veneilykelit ovat edelleen "kesäiset", siinä missä viime vuonna tähän aikaan merenjäällä saattoi painella menemään hokkareilla.

Marraskuun viimeisen viikon aamu hiipi esiin kirkkaana, joten nostimme ankkurin mennäksemme todistamaan auringonnousua merelle Helsingin itäiseen saaristoon. Se on yksi tapa aloittaa päivä, joskus maailman parhaimmaltakin tuntuva. Ohessa pari kuvaa pyrähdyksestä.

Roihuvuori ja Strömsin satama näyttävät kahdeksalta vielä uinuvilta, mutta oikeasti mantere tietenkin jylisee ja kumuaa jo täyttä aamuhektisyyttä.

Marjaniemen edustana saarien takaa pilkistää Itäkeskuksen "maamerkki", joka korkeampana maastonkohteena ounastelee hohkaamisellaan jo lähestyvää aurinkoa.

Vasikkaluodon kärkeä.

Jokunen ruovikkomutka erottaa vielä avonaisemmasta selästä.

Kallahdenselkä on hienointa Helsinkiä. Kirkas aamunkoittoa edeltävä taivas on paikka - tai paremminkin paikattomuus - jossa lepää paitsi silmä myös mieli, joka tunnistaa rajattomassa avaruudessa samanlaisuutta oman, tilapäisten mentaalisten rakennelmien takaisen kuolemattoman luontonsa kanssa.

Vuosaaren yksinäinen tornitalo Cirrus, merimaiseman pikantti lisä.

Yksi Villaluodoista.

Odotettu näky ilmaantui noin yhdeksältä. Tässä todellisuutta on paranneltu rutkalla zoomauksella kuin romanttisessa postikortissa tai elokuvassa konsanaan. "Tuleen syttynyt" saari on Harjaluoto Itä-Villingin kärjessä.

Punavaloa.

Paluumatkalla piti käydä ihailemassa Kivisaaren päärakennusta.

Vauhtiin päästyään aamu saa täyden loistonsa aika nopeasti kaamoksellakin.

Puskabilikoita ja muita automobiileja matkan varrelta

2011-11-24T20:58:00.015+02:00

Fiat 600 on tullut maasta ja maaksi sen on jälleen tulema.

Autot on yksi niitä asioita, jotka ovat eniten muuttaneet maailmaamme viimeisen sadan vuoden aikana. Suomessa varhaista autoistumista rajoitti muiden tekijöiden ohella se, että bensiiniä piti 1910-luvulla ostaa apteekista ja 1920-luvulla noin 40 kilometriä koko maan tieverkosta oli talviaurattua. Mutta niistä päästiin ylitse, maa muokattiin autoa varten ja auton ehdoilla. Nykyisin maanteitä ja katuja on yli satatuhatta kilometriä ja yksityisteitä melkein saman verran, ja näitä jyrrää kolmisen miljoonaa nelipyöräistä.

Retkeilijä ei voi välttyä autojen kohtaamiselta - ei edes maastossa, sillä meillä on kunnianarvoisa metsäautoperinne, eräs maaseudun lupsakan jätehuollon ilmentymä. Tässä kuvakavalkadissa katselemme eräitä matkan varrella vastaan tulleita autoja. Monilla niistä ei ole kiire enää mihinkään -ikiliikkujaa ei ole keksitty. Osa kärryistä on vielä käytössä, osa museon suojissa. Useat niistä näyttävät persoonilta; asia, jota ei voi sanoa nykyisin teille ahtautuneesta mallistosta. Mobilistit tunnistavat merkkejä ja malleja, tässä nimeäminen ei ole ollut päätavoitteena, vain fiilistely ja pysymättömyyden mietiskely. Pari kuvista on nähty tässä blogissa aiemminkin eri yhteyksissä.

Ford Anglia jollain länsi-uusimaalaisella takapihalla.

Helsingin Sompasaaresta on purettu rautatie ja ongelmajätekasa on heti tuoreeltaan saanut punaisen jatkeen.

1960-luvun lopun tai 1970-luvun alun Toyota niityn sisällä Ahvenanmaan Kökarin illassa.

Hakattu metsä Pohjois-Karjalassa on paljastanut itäpeltiä.

Metsäauto alle viiden kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Vallisaari.

Toinen vallisaarelainen ajopeli. Armeijan saarella pitää olla tietysti maastomaalaus.

Romupiha jossain Läyliäisten hollilla.

Pihan antia.

Arkisen hieno pelkistetty muotoilu.

Uusi kärry, mutta tyylikkäästi kuorrutettu. Viime talven tyyppinäkyjä.

Mustaa valkoisella. Helsingin Eläintarha.

Stadin kuumottavin parkkiruutu on Sturmgeschütz III (StuG III) -rynnäkkötykin alias "Sturmin" edessä sotamuseon pihalla Krunikassa. Oikeasti ruudun sijoitus kertoo surullisesti siitä, kuinka kova autojen taistelu elintilasta on Helsingissä.

Matkailuautossa on kunnon kattoteline. Porvoo.

Opel näyttää olevan, vaikka outoa mallia.

Tällaiset "hengittävät" ratinpäällysteet olivat joskus kova juttu.

Matka vei Kuhmoon saakka.

Kalasataman slummitunnelmaa.

Ihmisyyden nöyrät palvelijat. Talllinna.

Lisää pelastuskalustoa Suomenlahden eteläpuolelta.

Piipaa-auto Virtasalmelta palveli aikoinaan nyt lakkautettua moottorirataa.

Ettei olisi vallan amerikanrauta?

Vanhat kaarat kohtaavat Helsingin yössä kuun ensimmäinen perjantai varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Monien mielestä Cadillac -59 on se oikea, mutta vuosimalli -60 on ehkä kuitenkin tyylikkäämpi ollessaan muodoiltaan hillitympi. Makuasia.

Farmari-Mosselle Helsinki oli osa kiertuetta.

Tallinnan miehitysmuseossa on Lada esimerkkinä neuvostopainajaisesta. Tähän kohtaan sopinee aito neuvostoaikainen autovitsi. Kansalainen oli saanut ostoluvan autoon ja meni tilaamaan auton. Myyjä kertoi, että auton saisi tasan kymmenen vuoden kuluttua. Kansalainen kysyi, että aamu- vaiko iltapäivällä. Myyjä ihmetteli, että mitä väliä sillä on. Tähän kansalainen totesi, että kun putkimies tulee aamupäivästä.

Omatekoinen maastoauto Eestin syrjäkulmilta.

Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä on rautateille modifioitu hoppa.

Elite vaiko Jalta, kas siinä vasta kysymys. Autiotalo Keravalla.

Iskulause on Destian (eli ymmärrettävässä muodossa Tieliikelaitoksen), joka rakentaa uusia teitä varmasti maailmanloppuun asti, jos se siitä itsestään on kiinni. Plakaatti Helsingistä.

Vanhimman Vartiokylän rippeet ovat vielä perifeerisiä ja portin pieltä voi koristaa autonromu. Helsinki.

Uudenkaupungin ylpeys oli Saab. Tämä rekisterinumerolla EKA-96 varustettu yksilö annettiin Kekkoselle, joka tosin antoi sen aika pian takaisin. Uudenkaupungin automuseo.

Kun Torsten Orren bisnes kukoisti olivat puhelinnumerot vielä viisinumeroisia. Lohja.

Hylätän neuvostotukikohdan seinämaalaus opastaa jotain kuorma-auton huollosta. Eestissä nähty.

Jerrykannu autiotalon pihalla Vantaan luoteiskolkassa.

Loviisan tammikuuta 2011.

Ulkomaan ihmeitä arkistojen kätköistä. Kyttien dösä asianmukaisella KRP-rekkarilla. Kerala, Intia 1997-98.

Arkistokuva tämäkin, paperikuva alkujaan noin vuodelta 1993. Tässä ollaan about Vartiokylänlahden alapuolella, Helsingissä. Kaukolämpötunnelin työmaalla käytettiin räjähtäneessä kondiksessa olevia kilvettömiä vanhoja kuorma-autoja, joilla ei enää ollut elämää maan päällä.

Akrobatiaa Keski-Suomen malliin.

Hei, taitaa olla aika käydä tankkaamassa. Huoltis taisi olla Rengon lähellä.

Toisinaan autiotalon ja puskabiilin saa koettavakseen samassa paketissa. Tämä on Porvoon Hinthaaran suunnalla.

"Kusiaiseksi" on tätä pienokaista nimitelty.

Kattoluukun paikka on järjestynyt täysin luomusti ja avoautokin on luvassa parin vuosikymmenen toimitusajalla.

Yksi traktori sopii aina joukon jatkoksi. Tämä on Torronsuon "saarelta" Forssan läheltä.

Kuvajainen mutalammikossa. Halkia Pornaisten pohjoispuolella.

Pienillä paloasemilla on usein iäkästä mutta käyttökelpoista kalustoa. Ja miksipä ei olisi, kun ajoa on ehkä kymmeniä kilometrejä vuotta kohden. Pyhtää.

Pieni ja suuri sulassa sovussa. Utti.

Autoiluun liittyviä asioita olemme puineet myös näissä teksteissä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/06/moottoritieuskonto.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/10/valihuomio-kun-hullu-ihminen-sytytti.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/12/viisaasti-toivomisesta-ja-tapaus.html

Holvien kuvat: keskiaikaisten kirkkojen katto- ja seinämaalauksia

2011-11-09T12:18:00.029+02:00

Hattulan kirkon keskiaikaista maalausrunsautta.

Kuvittele olevasi tavallinen rahvaan edustaja keskiajalla. Joka sunnuntai istuit kirkossa, koska niin kuului ja muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Yhteiskunnassa ei ollut osa-aluetta, jota kirkko ei olisi hallinnut, mutta ennen kaikkea se hallitsi mahdollisuuttasi ikuisuusosaan. Elettiin vielä katolisuuden aikaa. Kirkko pyhimyksenkuvineen ja lepattavine uhriliekkineen oli salaperäisen juhlava, ja rakennuksena käsittämättömän komea; se edusti konkreettisestikin täysin eri sfäärejä kuin turvekattomajasi. Jumalanpalvelus toi sinulle ehkä lohtua ja turvan tunnetta - tai sitten pelkoa ja tukaluutta. Papilla oli Raamattunsa, tuo erityinen latinankielinen kirja, joka kertoi maailmansynnyn ja tuhat muuta asiaa. Sinulla ei ollut lukutaitoa, ei kirjaa, mutta sinulle saarnattiin ja sinulle oli annettu kuvat. Ihmeelliset kuvat! Lähteensilmästä näit oman kuvasi, mutta muuten kuvia ei muualla nähnyt kuin kirkossa, jossa niitä oli maalattuna pilareihin, seinille ja kattoon. Katselit niitä penkistä, usein niska kipeytyen.

Kuvat olivat täynnä merkityksiä. Niiden kautta herätettiin hartautta ja opetettiin kirkon keskeisiä kertomuksia, joita jokaisen piti tunteman. Eikä pyhimystä esittänyt kuva ainoastaan esittänyt pyhimystä, vaan se oli pyhimys - ja pystyi katsomaan katsojaa takaisin. Sama päti maallisempiinkin kuviin, vaikkapa ketun kuvaan; ne eivät olleet lihaa ja verta, mutta ne olivat kuitenkin subjekteja, toimijoita. Juutalais-vanhatestamentillinen maailma oli kielteinen uskonollisille kuva-aiheille, mutta antiikin perinteen jälkilämmössä kirkko hyväksyi kuvan samanarvoiseksi sanan rinnalle Nikaian toisessa kirkolliskouksessa 787.

Suomessa keskiaikaisten kirkkojen varhainen maalauspolvi edustaa niin sanottua primitiivistä tyyliä. Niiden värivalikoima rajoittuu lähinnä punamultaan ja nokimustaan eli kimröökiin. Kuvien takana on kristillistä ja pakanallista kansanperinnettä, ja ne ovat nykykatsojalle vaikeasti aukenevia. Valikoimaan kuuluu tikku-ukkomaisia hahmoja, abstrakteja symboleja, kasviornamentteja, eläinhahmoja, tähtiä, aurinkoja, elämänpuita. Primitiivisten maalausten tekijät olivat todennäköisesti rakennusmestareita, jotka maalasivat kuvioita loppusilauksena valmistuvalle kirkolle, rakennustelineiden ollessa vielä pystyssä.

Rakentajamaalaukset ovat yleensä 1400-luvun alusta. Mutta jo saman vuosisadan lopulla moneen kirkkoon tehtiin ammattitaiteilijoiden toimesta huomattavasti taidokkaampia maalauskenttiä, joissa saatettiin esittää systemaattisesti Raamatun kohtauksia. Lyhyen kukoistuskauden jälkeen maalaaminen hiipui. Tuli uskonpuhdistus ja luterilaisuus, karuuden ihanne pyyhkäisi katolilaisuuden merkit syrjään. Monessa kirkossa maalaukset maalattiin kalkilla peittoon ja ne löydettiin uudelleen 1800- tai 1900-luvulla. Mynämäen kirkon maalaukset paljastettiin vasta tänä vuonna:

http://www.rakennusperinto.fi/news/fi_FI/Mynamaen_kirkossa_esiin_alkuperaiset_maalaukset/

Suomessa maalauksia on säilynyt vaihtelevissa määrin yli neljässäkymmenessä keskiaikaisessa kirkossa. Esoteerisen maantieteen koulun kuvataidejaos esittää tässä näytteitä kahdeksan kirkon seinä- ja kattomaalauksista.

Sipoo, Uusimaa

Sipoon vanhan kivikirkon maalaukset paljastettiin kalkin alta 1935. Primitiivinen kuvasto on mahtava.

Sipoon kivikirkko valmistui 1454 ja se on omistettu Pyhälle Sigfridille, englantilaiselle käännyttäjäpapille, joka kastoi Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan 1008.

Näkymä sisältä. Katse kohoaa pian katon maalauksiin.

Jatulintarha on harvinainen symboli kirkkojen kuvastossa. Labyrintin sydämeen on kuvattu nainen, perille löytänyt.

Kettu kurjen kintereillä tarkoittanee viattomuutta viekkauden ahdistelemana.

Pyhä Hubertus on noin vuosina 655-727 elänyt belgialainen metsästäjä, joka tarinan mukaan näki suuren hirven sarvien välissä valon ympäröimän ristin ja vetäytyi näyn johdosta yksinäisyyteen mietiskelemään. Hänestä tuli myöhemmin piispa.

Itse Aatami ja Eeva ne tässä, elämänpuun äärellä. Vaatteet ovat päällä, joten syntiinlankeemus on jo tapahtunut.

Ameebamaista symbolia on kutsuttu "noitavaakunaksi ja se tunnetaan myös Englannista. Kyseessä saattaa olla vanha manausmerkki, jolla on pidetty sairautta ja muuta epämieluisaa loitolla.

Tämän on tulkittu esittävän sutta elämänpuun luona. Susi merkitsee vaaraa, mutta eräissä yhteyksissä myös voittoa, valppautta ja varovaisuutta.

Kaksi koiraa on joutunut auringon sisälle. Kaksi koiraa vastakkain voi merkitä dualismia, hyvän ja pahan kamppailua, mutta myös aurinkosymboliin liitettynä kevään kamppailua talvea vastaan. Vuodenaikojen merkitys on ollut keskiajan pienviljelijälle toista luokkaa kuin nykyiselle näyttöpäätetyöläiselle.

Hevonen on mahdollisesti karannut Pyhältä Yrjänältä eli Yrjöltä. Legendan mukaan hän kukisti ratsailta lohikäärmeen, joka panttasi erästä lähdettä Libyassa. Lohikäärme vaati lähteelle kulkemisesta joka päivä lampaan tai neitsyen, joka valittiin arvalla. Arvan osuessa prinsessan (neiti Cleolinda) kohdalle, pani Yrjänä hihat heilumaan.

Lohja, Uusimaa

Todennäköisesti 1400-luvun jälkipuoliskolla rakennettu Lohjan Pyhän Laurin harmaakivikirkko on maamme runsaimpia ja hienompia maalauskohteita. 1500-luvun alkuun ajoitetut taitavat kalkkimaalaukset ovat hyvin säilyneitä ja jokseenkin kaikki mahdolliset katto- ja seinäpinnat on käytetty kuviin. Raamatun keskeisten tapahtumien - koko jatkumo maailman luomisesta viimeiseen tuomioon - ohella Lohjan kirkossa on paljon kuvia pirusta tai pitäisikö sanoa pirulaisista, koska paholaishahmoja on samoissa kuvissa useita. Tässäkin kirkossa, kuten niin monissa, kuvat olivat välillä piilossa kalkin alla ja ne paljastettiin 1800-luvun lopulla.

Lohjan kirkko on kunnan keskustaajaman lähes ainoa vanha rakennus.

Kuvat ovat selvästi alan ammattilaisten työtä erotuksena eräiden kirkkojen rakentajamaalauksille.

Tässä otetaan Jeesusta ristiltä alas.

Metsästäjien vainoama yksisarvinen saa turvan taivaalliselta hahmolta?

Hevoskaupat käynnissä. Pirut houkuttelevat isäntiä vilpillisyyteen ja ahneuteen.

Piru taas liikenteessä. Viljaa pitäisi puida, mutta vanhalla kehnolla on jokin muu ehdotus.

Pirut pilaamassa tärkeää operaatiota, lypsyä ja maidon kirnuamista voiksi.

Pirujen kanssa iltaa istumassa.

Tenhola, Uusimaa

Tenholan kirkko on keskiajalta, mutta sen maalaukset ovat vasta niin sanotulta suurvaltakaudelta ja niitä on ainoastaan pilareissa. Museoviraston sanoin: "Renessanssin lyöteornamentiikan kaltaisilla ovaaleilla kehyksillä ympäröidyt sananjulistajista ja saarnan sisällöstä kertovat pilarien maalaukset ovat vuodelta 1675." On erikoista, että maalauksia tehtiin vielä luterilaisella kaudella.

Tenholan kirkko on todennäköisesti omistettu Pyhälle Olaville, Norjan kansallispyhimykselle ja kaikkien ritareiden ja sotilaiden suojeluspyhimykselle. Olavi oli viikinkipäällikkö, joka kääntyi kristityksi ja kaatui epäsuosittuna hallitsijana Stikelestadin taistelussa 1030.

1600-luvun maalauksissa on jo aivan eri tyyli verrattuna kaksisataa vuotta varhaisempiin.

Enkelin ilmaantuminen aiheena.

Näyttäisi siltä kuin miehen sekava mielensisältö olisi kuvattuna hänen ylleen.

Tenholan kirkko sisältä.

Hattula, Häme

Täysgotiikkaa edustava Hattulan Pyhän Ristin kirkko on Hämeen vanhin, todennäköisesti 1400-luvun jälkipuoliskolta. Väitetään, että kirkossa säilytettiin palaa Jeesuksen rististä ja se oli näin ollen pyhiinvaelluskohde. Kirkossa on määrällisesti Suomen laajimmat seinämaalaukset, maalausaiheita on 193. Maalaukset on tehnyt luultavasti sama taiteilijaryhmä kuin Lohjan kirkossa ja ne ovat 1510-luvulta. Maalausten päälahjoittaja oli Hämeen linnan päällikkö Åke Jöransson Tott rouvansa Märta Bengtsdotter Ulvin kera.

Hattulan kirkko on pääosin tiilestä, mikä on ainutlaatuista keskiajan harmaakivikirkkojen rinnalla. Materiaalivalinnasta voidaan päätellä, että kirkko rakennettiin samassa vaiheessa kuin Hämeenlinna. Muuraustaito ei ollut kotimaista, vaan mestoilla on ollut mestari jostain saksalaisen ritarikunnan alueelta.

Hattulan holvimaalauksia ei maalattu koskaan peittoon, mutta pilarit ja seinät olivat kalkilla suditut 1800-luvulla.

Maalauksissa kuvataan 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon.

Kristus haudassaan.

Koko seinän peittävä maalaus muistuttaa buddhalaisen ikonografian "turvautumispuuta".

Liekö tässä meneillään Neitsyt Maarian taivaallinen kruunaus.

Piru neuvottelemassa sielusta. Lohjan kirkosta tuttua kuvastoa.

Paratiisissa pedot ja muut eläimet kisailevat sulassa sovussa.

Aatami ja Eeva kohtalokkaan omenan houkutuksessa.

Ja näin tuli häätö Eedenistä.

Koittaa maallinen elämä raatamisineen ja huolineen.

Yleisnäkymä Hattulan kirkosta.

Finström, Ahvenanmaa

Pyhän Mikaelin huomaan suotu Finströmin kirkko rakennettiin noin vuosina 1280-1300. Poikkeuksellisen komean tornin sanotaan vuosisatoja myöhemmin olleen mallina Lars Sonckille, joka vei siitä vaikutteita Tampereen tuomiokirkkoon. On erikoista, että keskiaikaisissa kirkoissa on niinkin harvoin torneja, vaikka niiden merkitys vallan merkkinä oli tiedossa.

Yleisnäkymä Finströmin kirkon sisätiloista. Vasemmalla kynttelikön alla näkyy tyypillinen vihkiristi, jollaisia maalattiin niihin kohtiin, joihin piispa siveli vihkivettä tai -öljyä kirkkoa käyttöön siunattaessa. Maalaukset on tehty noin vuosien 1450-1480 välillä.

Saaristossa kun ollaan, on laivakuvio pakollinen. Humanoideilta näyttävä miehistö on heittänyt ankkurin eli päässyt perille.

Hieno Maria-kuva, jossa yhtyvät aurinko ja kuu.

Katon kuviointia.

Silmätön lintu vaikuttaa taruolennolta. Maailma oli todella tuntematon.

Seinään on raaputettu viisikanta eli pentagrammi. Vanhalla taikamerkillä on monia merkityksiä, yksi niistä viiden elementin - maan, ilman, veden, tulen ja valon - symboli. Näin kärki alaspäin esitettynä kuviota käytetään myös mustan magian parissa.

Miekkosella näyttäisi olevan kana kädessä, arvoituksellinen esitys tämäkin.

Olisikohan piispa Henrik.

Saltvik, Ahvenanmaa

Pyhälle Marialle pyhitetty Saltvikin kirkko on 1300-jälkipuoliskolta. Maalauksien puolesta kirkko on niukka.

Pyhälle Marialle omistetussa Saltvikin kirkossa on taidokas puinen alttaritaulu.

Saltvikin tärkein maalauskenttä on katkelmallinen eli suomeksi sekavan oloinen.

Erikoinen on muun muassa tämä karhumainen hahmo.

Nauvo, Varsinais-Suomi

Nauvon kirkossa 1400-luvun maalaukset ovat vähäisiä, mutta paikan erikoisuutena ovat 1600-luvun maalaukset.

Nauvon kirkon nimikkopyhimys on Pyhä Olavi.

Kehykset ovat hienot ja hyvin säilyneet, mutta potretin ihminen haihtumassa kuin kummitus aamunkoitossa.

1600-luvun koristemaalauksessa on jopa hieman kolmiulotteista tunnelmaa.

Kuvioiden tarkoitus tuntuu olleen ainoastaan koristava.

Korppoo, Varsinais-Suomi

Arkkienkeli Mikaelille pyhitetyn Korppoon kirkon maalaukset ovat primitiivisiä ja mitä luultavammin kirkon rakentajien rakennustelineiltään tekemiä. Uskonpuhdistuksen jälkeen maalaukset peitettiin "viheliäisinä" ja ne löydettiin uudestaan vasta 1950-luvulla.

Korppoon kirkon tornia ei tehty kelloille, vaan linnoitukseksi vihollisen maihinnousun varalta.

Korppoon kirkon sisätunnelmaa.

Dronttimainen hirviölintu vierellään hirviön keihästävä Pyhä Yrjänä tai arkkienkeli Mikael.

Kuvakirjoa. Alhaalla keskellä torvea puhaltava hahmo narrinlakki päässään on hulluuden symboli.

Labyrintteja eli jatulintarhoja, ja peräti kaksin kappalein. Fyysisessä muodossa, kivistä ladottuina jatulintarhoja on satakunta saaristossamme Oulusta Virolahdelle.

Mystisiä riimumaisia merkkejä tässä daamissa.

Laivatyyppi on koggi eli hansalaiva, Hansaliiton tyyppialus. Ihmishahmo taittuu hauskasti siten, että pää on kilpikaaressa ja ruumis jatkuu holvipintaan. Kuin alisesta yliseen kurkistaisi.

Otaksuttavasti noita.

Pyhimys lohikäärmejahdissa.

Jälkitoteamus:

Keskiaikaiset kirkot ovat linnojen ohella maamme ainoita todella vanhoja rakennuksia, ja palkitsevia vierailukohteita jo tässä mielessä. Mutta jos kirkko on varustettu katto- ja seinämaalauksin, tarjoaaa se suoran, ohitse käsitteellisen mielen iskevän portin keskiajan ihmisen maailmankuvaan ja samalla myös arkkityyppisiin näköaloihin.

Kirkkojen maalauksia bongatessa törmää kuitenkin siihen ilmiöön, että kirkot Suomessa ovat melkein aina kiinni. Eräskin kerta on muun muassa turhaan tartuttu Inkoon kivikirkon (jossa maamme ainoa kuolemantanssi-aiheinen maalaus) ovenripaan. Osin tämä selittyy sillä, että vanhat kivikirkot ovat usein jääneet toissijaisiksi pyhätöiksi uudemman varjoon, mutta varsinaisesti on kyse uskonollisen kulttuurin vähäverisyydestä. Jos temppeleitä on, ei niiden pitäisi olla lukossa. Transsendentaali ei noudata virka-aikaa ja turistisesonkia.

Kirjalliset lähteet:

Nazarenko Kaarina, Katriina Paloheimo & Pirkko Paloheimo: Sipoon vanha kirkko, Sipoon seurakuntayhtymä 2001.
Hiekkanen Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, SKS 2007.

Osta pois kuleksimasta sotilaskoti - lyhyt kurkistus Kouvolan entisiin varuskuntiin

2011-11-05T23:32:00.011+02:00

Pyöreä funkis-fönari katsoo epävarmana tulevaisuuteen. Korian 1994 lakkautetun varuskunnan sotilaskodin suunnitteli arkkitehti Elsi Borg ja se valmistui 1938.

Arkkitehtuurista ja historiasta kiinnostunut kulkija kiertää yleensä kaukaa Kouvolan, jonka Pahkasian maineikas Savo-Karjalan matkaopas (1984) tiesi todeta Suomen turhimmaksi kaupungiksi. Ratkaisu on hätiköity, sillä Kouvolassa on kaksi hienoa entistä kasarmialuetta, jotka tarjoavat tyyliä ja tunnelmaa moneen lähtöön. Ajallisesti alueiden rakennuskanta edustaa eri vuosikymmeniä 1910-luvulta 1950-luvulle. Ne siirtyivät valtiolta Kouvolan kaupungin omistukseen vasta 1990-luvulla, jolloin niiden summittainen purkaminen, joka olisi ollut todennäköinen skenaario aiemmin, ei tullut museaalisista syistä enää kyseeseen.

Sekä Kouvolan että Korian kasarmit rakennettiin Suomen suurruhtinaskunnan viimeisellä vuosikymmenellä, 1910-1915. Niiden strateginen merkitys liittyi Kouvolan halki kulkevaan Helsinki-Pietari-junarataan, josta ristesi raiteet myös Kotkan ja Haminan satamakaupunkeihin. Rautatietä piti suojattaman saksalaisilta, ajatteli venäläinen. Ja kulkihan Salpausselkää myöten myös tärkeä Viipurin maantie, joka jo 1790-luvulla oli saanut suojakseen Utin linnakkeen. Muutaman kilometrin päässä Kouvolan keskustasta sijaitsevan Korian varuskunnan erityismerkitys oli Kymijoen ylittävän rautatiesillan suojaaminen.

Suomen itsenäisyyden vuosina Korialle oli sijoitettu pioneerirykmentti (alasajon alettua enää pioneeripataljoona). Paikka tyhjeni 1994. Kouvolan varuskunnassa oli sen historian aikana useita joukko-osastoja, kunnes se lakkautettiin 1988. Kummasakin kohteessa on venäläisen uusgoottilaisen punatiilirakentamisen lisäksi suomalaiskauden funkista, jolla korostettiin 1920-30 -luvuilla nuoren valtion virtaviivaisuutta, säntillisyyttä ja edistyksellisyyttä. Entisille kasarmeille on järjestetty uusiokäyttöä asumisen ja muiden toimintojen muodossa, ja niille on pyritty brändäämään lisävetovoimaa nimillä Kasarminmäki ja Pioneeripuisto. Uudelleen henkiin heränneen rakennuskannan ohella alueilta löytyy puolitehoista, tyhjää ja raunioitunutta osiota. Tyhjillään seisovien rakennusten helmi on entinen Korian sotilaskoti, jonka saisi nyt omakseen latomalla 420 donaa tiskiin. Ohessa muutama kuva kohteista.

Luukutettu venäläiskauden hallintorakennus Korialla.

Toinen silmälapuilla varustettu korialainen.

"S" tangon päässä, sotilaskodin detaljii.

Tämä olisi siis myynnissä.

Vaikka rakennus on funkiksen tapaan yhtä laatikkoa, on se joka suunnasta eri näköinen.

Tyylikäs pääsaapumistie.

Varuskunna laitamilla on rakennuskantaa, joka vähäpätöisenä ei ole saanut uutta elämää.

Pääraitilla on sekä tyhjillään että uusiokäytössä olevaa pytinkiä.

Heinittynyt on fillaritelineen alus.

Tässä ollaan siirrytty Kouvolan kasarmille ja vastassa on alueen todennäköisesti tuorein rakennus (1950-luvulta). Iso kerrostalo näyttäisi olevan kokonaan tyhjillään.

Jotenkin neuvostoliittolainen tunnelma tällä pihalla.

Punatiilikasarmeja on alueella runsaasti ja tässä yksi uuden käyttäjän saanut.

Raunioromantiikan voimaa.

Komeimmat rakennukset ovat kelvanneet asunnoiksi.

Armeijalla oli näissä varmaan varastoja.

Lisää pusikko-osastoa...

... ja vieläkin viidakompaa.

Kalustohallin tylyhköä tyyliä.

Kasarminmäellä on kokonainen katu tällaisia laatutaloja.

Näimme tässä pikaiseeen kenttäpyörähdykseen perustuvassa katsauksessa alle kymmenesosan Kouvolan kahden entisen kasarmin rakennuskannasta. Savo-Karjalan matkaopas kirjoitettiin ennen näiden paikkojen aukenemista. Älä siis suotta skippaa Kouvolaa, oi estetiikan ja romantiikan janoinen rakennushistorian ystävä.

Välihuomio: Millaisella seudulla selviää myyjätön kauppa?

2011-10-31T22:43:00.014+02:00

Itsepalvelupuodit voivat olla aina auki.

Mitähän tapahtuisi, jos Stadissa joku Helsinginkadun Alepa tai Jakomäen S-Market poistaisi - ajoittaisia hyllyntäyttäjiä lukuunottamatta - henkilökuntansa ja kassalla olisi vain kyltti, jossa asiakkaita pyydettäisiin maksamaan ostoksensa kassalippaaseen? Alkaisiko täysi sekoilu viidessä minuutissa vai aiemmin?

Tällä tavoin kuitenkin menetellään tai on menetelty eräissä liikkeissä. Allekirjoittanut muistelee mielellään originaalia vuosikymmeniä vanhaa saaristokauppaa, joka oli vielä toiminnassa 1990-2000 -lukujen taitteessa Sipoon Simsalossa. Se toimi rintamamiestalon tyyppisessä vanhassa talossa. Muut tuotteet olivat normaalisti "katutasossa", mutta juomaosasto oli kivijalkakellarissa, jonne oli oma ovensa takapihalta. Kaupasta ei voinut nähdä, kuka kantoi kellarista juomaa ja kuinka paljon. Asiakas vain kertoi kassalla, että meinaa ostaa x kappaletta olutta tai virvoitusjuomia, maksoi ne ja haki ne sitten lähtiessään kellarista. Systeemi perustui luottamukseen ja mitä ilmeisimmin toimi, koska oli käytössä.

Pilaako suuri laumakoko ihmisen moraalin, tekee hänestä häikäilemättömän, omatunnosta riisutun? Kanakaan ei pysty tunnistamaan kuin maksimissaan noin kahdeksankymmentä lajitoveriaan; rajan ylittyessä se muuttuu välinpitämättömäksi, ehkä jopa häiriintyneeksi. Kun kanssakulkijoita ei enää tunneta eikä noteerata heidän suuren määränsä vuoksi, astutaan ei-kenenkään-maan mentaliteettiin, jossa yhteisvastuu muuttuu harvinaiseksi poikkeusilmiöksi. Kun tilan jakajia on paljon, biologisesti ajateltuna liian paljon, tilaa on vaikea tuntea sen enempää omaksi kuin "meille" kuuluvaksi. Sellaisessa ympäristössä luottamukseen perustuva itsepalvelukauppa olisi kuin lapsosen käsi ampiaispesässä.

Keskellä kymenlaaksolaista maaseutua, Haminan kuntaan kuuluvassa Metsäkylässä, on Jokiniemen leipä Oy:n ympärivuorokautisesti auki oleva leipä- ja pullapuoti, joka toimii ihmisen perushyvyyteen - tai pitäisikö sanoa perustervemielisyyteen - luotttavaisesti suhtautuvalla tavalla. Meininki on: astu sisään, valitse leipä ja pudota raha lippaaseen. Seutu, jolla tällainen voi toimia, ei voi olla luonteeltaan ei-kenenkään-maata, vaan yhteiseksi kodiksi tunnettu. Tai sitten yksinkertaisesti tyhjä ihmisistä.

Kun syysilta pimenee, on lämpimästi valaistu puotikoppi epätodellinen näky maaseudun autiudessa. Jotain sympaattisen kaurismäkeläistä on koko pytingissä.

Valitettavasti leipää oli paljon omastakin takaa ja tätä hienoa kauppaa ei tullut testattua käytännössä.

Kannattavuus kyllä ihmetytti, sillä Metsäkylä on ehtaa syrjäkylää.

Itsepalveluperiaatteella toimii myös ainakin Labbyn kartanon monipuolinen tilapuoti Pernajassa ja, jos otetaan vieläkin rootsimpi esimerkki, Helsingin itäsaaristossa sijaitsevan Villingin kesäinen polunvarsimyyntipöytä kasvimaatuotteille. Ja kyllä Helsingin keskustastakin muistuu mieleen hieman vastaavanlainen, vaikkakin tahaton ja kyseenalaisesti päättynyt eksperimentti 1990-luvulta:

Olipa pieni keskiolutbaari, joka sijaitsi Unioninkadulla kasvitieteellisen puutarhan pääporttia vastapäätä. Baariin palkattiin afrikkalainen myyjä. Eräänä iltana kesken asiakkaiden palvelun hän päätti yllättäen lähteä, ehkä erilaisen aika- tai työkäsityksen vuoksi, käymään suihkussa kämpällään. Asiakkaat jäivät omin päin kuppilaan. Myyjän kämppä sijaitsi jossain tyyliin Järvenpäässä, jonne hän suuntasi junalla. Reissuun meni ainakin pari tuntia. Sillä aikaa baarissa alkoi pieni vallankumous asiakkaiden laskiessa itselleen mielin määrin kuohuvaa. Sivullisia kutsuttiin bileisiin. Lopulta baarin edessä oli ryysis ja yleinen kaaos sekä siniset vilkut. Tapaus päätyi lehtiin.

Jokunen syyspäivä Örön linnakkeella Saaristomerellä

2011-10-17T23:19:00.030+03:00

Syksymme teemoihin on kuulunut linnakesaaret ja yhdellä sellaisella jatkamme vielä tässä raportissa.

Tällä kertaa retkemme johtaa Turunmaan saaristoon, tarkemmin sanottuna Kemiönsaaren ulkosaaristoon. Syysaamun meri on vaahtopäinen, kun nousemme maihin komealle, lähes 250-hehtaarin laajuiselle Örön saarelle. Se sijaitsee avomeren äärellä 35 kilometriä Hangosta länteen. Hiekkapohjainen Örö kuuluu Salpausselkään ja on metsittynyt tuuheaksi oltuaan sata vuotta sitten lähes puuton. Saarella riittää kuitenkin myös avointa maastoa, jolla viihtyy kasviharvinaisuuksia, muun muassa kylmänkukkalajeja ja merivehnää. Perhoslajistoltaan Örö on koko Suomen hotspot numero 1. Saarella on kilometritolkulla upeita hiekkarantoja, mutta rannoilla ei mökin mökkiä. Se on suljettua sotilasaluetta, Saaristomeren Meripuolustusalueen koulutus- ja vartiolinnake. Keltaiset kyltit rannoilla kehottavat neljällä kielellä: pysy poissa!

Örön linnake perustettiin Venäjän tsaarimahdin toimesta 1910-luvulla. Hiittisten vanhoihin nautinta-alueisiin kuulunut laidunsaari muuttui osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka tehtävä oli suojella Pietaria Itämereltä tulevilta saksalaisilta. Taustalla vaikutti keisarikunnan epäonnistuminen Japanin sodassa, jossa se menetti lähes koko Itämeren laivastonsa. Uusia strategioita kaivattiin ja massiivinen rannikkolinnoittaminen tuntui olevan vastaus. Örölle sijoitettiin järeä 305 mm:n nelitykkinen patteri, raskaat 152 mm:n ja 120 mm:n nelitykkiset patterit sekä kolmetykkinen 76 mm:n ilmatorjuntapatteri. Saksalaisen olisi paha yrittää niiden ohitse, tiedettiin.

Vallankumous sotki pasmat. Lähtiessään venäläisten oli määrä räjäyttää koko paikka, mutta näin ei tapahtunut. Sekasorron vuotena 1918 linnakkeella kävivät varkaissa niin venäläiset, kotimaiset punaiset ja lähisaariston asukkaat kuin valkoiset ja vaeltavat irtolaiset. Järjestys palautettiin viimein ja nuori itsenäinen maa huomasi saaneensa nykyaikaisen ja tulivoimaisen linnakkeen. Se sijaitsi kuitenkin kaukana itärajalta ja oli näin ollen merkitykseltään toissijainen - kunnes välirauhan 1940 myötä Neuvostoliitto tuppautui kutsumatta aivan naapuriin Hankoniemelle. Uuden rähinän alkaessa 1941 Örön putket tulittivat Hankoa ja linnake osallistui myös Bengtskärin majakan taisteluun tulituen ja vapaaehtoisen iskuryhmän muodossa. Seuraavina vuosikymmeninä Örö toimi valmiuslinnakkeena ja koulutti varusmiehiä.

Tänään nähtävänämme on nyky-Suomeksi poikkeuksellisen hyvin säilynyt 1910-luvun puinen rakennuskanta ja useiden kilometrien alkuperäiskuntoinen mukulakivipinnoitettu tieverkosto. Vakinainen miehitys Örössä päättyi 2006. Alas ajettu linnake on enimmän osan vuotta aavemaisen tyhjä. Erikoista vaikutelmaa lisää se, että useimmat rakennukset on hiljattain rempattu kondikseen, milteipä puleerattu liiankin säihkyviksi. Armeijalla ei ole aikomusta luopua saaresta (siellä on muun muassa käytössä olevia 130-millisiä tornikanuunoita), mutta uudenlaista "yhteiskäytön" periaatetta heijastaa kuitenkin se, että kesäaikaan maihin on päästetty pieniä sotapoliisien kaitsemia matkailijaryhmiä, joita hiittisläisellä matkailuyrittäjällä on ollut lupa tuoda paikalle.

Ohessa pieni kuvareportaasi Öröltä. Retki Saaristomeren linnakkeelle tapahtui 5.-7.10. kuluvaa vuotta.

Autiota hiekkarantaa...

Horisontissa siintää Bengtskärin "tulitorni".

Itärannan tuntumassa on panssariesteitä maihinnousun varalta.

Tupa vartiotornin juurella.

Linnakkeen toimisto ja kuulutuksista vaiennut kaiutin.

Linnakkeen keskustaajamaa.

Yhdyskuntaan kuuluu tietysti myös palovaja.

Tämän tien lempinimi on "Lyhyt Ikävä" siinä missä pisimmän pohjois-eteläsuuntaisen on "Pitkä Ikävä". Ehkä nimen taustalla on venäläissotilaiden ikävä, suoranainen slaavilainen kaiho kaukaisille kotikonnuille - mutta oli toki paikka suomalaisillekin syrjäinen ja eristynyt.

Metsistä on kehittynyt hyvännäköisiä, joskin ovat kuin metsänhoitajan painajaisunesta.

Katajanummea.

Alkoi ei niin yllättäen hyräilyttää vanhan Rollari-biisin tahdissa: "But you'll never break, never break, never break, never break / This heart of stone. Oh, no, no, this heart of stone."

Lisää samanlaista osastoa.

Pakollisesta machoposeerauksesta vastaa Luonnontieteellisen keskusmuseon museomestari Jaakko Kullberg, jolle Örö on hyvin tuttu perhostutkimuksien kautta. Tykki on 305-millinen, isointa Suomesta löytyvää kalustoa.

Idylli on, päällepäin.

Värijuhlaa.

Vanha helikopterikenttä.

Retkikunta tieteellis-taiteellisessa toiminnassaan.

Pistooliampumaradan tunnelmaa metsittyneillä hiekkadyyneillä.

Länsi-lounas on silkkaa avomerta Gotlantiin asti.

Merikaali on maistuvaa. Nyt niitä riittää ihmistenkin suihin, kun laiduneläimiä ei enää Öröllä ole.

Rannoille kertyy simpukkavalleja, paikoin jopa reidensyvyisiä.

Rannoilla viihtyy myös tällaisia kookkaita hämähäkkejä.

Tähystäjä oli sirpaleilta ja luodeilta suojassa.

Venäläisillä oli tässä 120 mm:n patteri.

Lumilinko muistuttaa linnakkeen ympärivuotisesta käytöstä.

Vanha luotsitupa saaren pohjoisen laiturin tuntumassa.

Seinään hellan ylle on tuherrettu "lämmityskielto 25.8.-84 alkaen".

Betonikorsun katossa riippuu langanpätkä, joka on houkuttanut talvehtimaan painuneita liuskayökkösiä.

Erikoistoimintayksikkömme mekanisoitu osasto sotilaskodin portilla. Sotilaskoti valmistui 1942 ja kylmeni lopullisesti 60 vuotta myöhemmin 2002.

Sotilaskodin pihapenkki.

Saaren erikoisuus on minigolf-rata.

Neulasten putoaminen on äänetöntä.

Seesteistä tunnelmaa.

Vaikka radan puuosat lahoavat hiljalleen pois, on osa rakenteista tehty ronskisti betonista.

Yksinäinen puhelinkoppi rannassa ja siellä normaali puhelinkoje 1980-luvulta. Armeija on pystyttänyt puhelinkoppeja vartiomiesten sääsuojaksi. Sama uusiokäyttö esiintyy ainakin Isosaaren linnakkeella.

Kantahenkilökunnan rivitalo on ollut vuosia tyhjillään.

Luonto tuppaa liki.

Esteettisesti hivelevää arkkitehtuuria.

Puutalokeskittymä saaren eteläsiivekkeessä.

Venäläinen tyyli näkyy listojen koristeröpelössä.

Teräs uhmaa aikaa ja säätä.

Vartiomiehen taival on kulkenut tästä. 1960-luvun alun yönä täällä avattiin tuli kohden maihinnousseita outoja sammakkomiehiä, jotka kuitenkin onnistuivat pakenemaan mereen.

Eteläkärjen kallioilla.

Ulkosaaristossa on tunturimaista tunnelmaa.

Rapautuminen romahdutti linnoitteen.

Riisuttu patteri.

Junanvaunutupa hiekkarannalla.

Seinien läpi on ammuttu.

Kylä patterin varjossa.

12-tuumaisen vaihtoputki odottaa siististi varastoituna.

Varikko on ollut tärkeä paikka.

Vaahtopäisinä pärskyvien karien ja pikkuluotojen lomassa olisi painajaista kamppailla pikkuveneellä. Pitkin vuotta 1944 suuret määrät virolaisia pakolaisia päätyi Örölle. Osa rantautui tietämättä sotilasalueesta, osa käytiin noukkimassa linnakkeelle, osa etsi suojaa lopen uupuneina. Kaikki pidätettiin ja kuulusteltiin, ja lähes kaikkien sallittiin jatkaa matkaa Ruotsiin.

Harvaksi ovat käyneet askeleet.

Luonto viihtyy hyvin Örössä, oli ihmisiä tai ei.

Lähtöaamun valoa.

Linnakkeen historiasta kiinnostuneille voi suositella Johanna Pakolan kirjoittamaa kirjaa Örö - laidunmaasta linnakkeeksi (Turun rannikkotykistörykmentin perinneyhdistys, 2008). Löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Polulla - mietteitä maaston suonien ja askelten viisaudesta

2011-10-14T20:43:00.007+03:00

Polku Helsingin Vartiosaaresta.

(Oheinen tekstini julkaistiin alunperin Suomen Luonnon syyskuun numerossa 7/2011, mutta se sopii hyvin myös tämän blogin aihepiiriin).

----

Onko sinulla tiettyä mielipolkua, jota askeleesi tervehtivät ilolla ja jonne mielikuvissasi tahdot palata?

Monilla meistä on. Jokamiesoikeuden ansiosta Suomessa saa liikkua melkein missä vain maastossa. Tämän vuoksi luonnonympäristössä risteilevät epäviralliset polut ovat meille tuttu ja läheinen asia. Tässä kirjoituksessa tavoittelemme polkujen ideaa ja luonnetta.

Polut ovat kulkuväylien aatelia ollessaan täydellisen orgaanisia. Yksikään neliösentti polunpohjaa ei ole auki syyttä. Polut syntyvät spontaanisti ja aidosta tarpeesta. Kukaan ei lähde tamppaamaan maastoon polkua kirjoituspöydän takaa päätetyin, elämästä vieraantunein motiivein, vaan polut ilmaantuivat kuin taiasta sinne minne mieli vetää ja jalat vievät. Poluissa yhdistyy maalaisjärki estetiikan kaipuuseen. Se että vanhimmat tiet on tehty polkujen päälle, ei ole sattumaa.

Polut hakeutuvat näkemisen arvoisille ja merkityksellisille paikoille. Jos luonnossa on - ja miksipä ei olisi - "voimapaikkoja", jotka syystä tai toisesta vetävät kulkijoita puoleensa, on sellainen odotettavasti polun reitillä. Estetiikan suhteen näin on selvästi. Siellä missä kimmeltää metsälampi, on yleensä myös polku sitä kiertämässä, ja polusta vielä lähtevät pistot parhaille rantakiville retkeläisen istahtaa. Missä on jylhin näköaloin varustettu kukkula, sinne polveilee lupauksia myhäilevä polku, ja samoin muut luonnon nähtävyydet luolista ja lähteistä hiidenkirnuihin ja mansikkapaikkoihin sijoittuvat usein polun varrelle tai päähän. Jos metsä on tuntematon eikä siitä ole karttaa vaeltajan mukana, tarjoavat polut parhaan matkaoppaan ja jopa kohtalaisen turvan eksymisestä huolivalle.

Vaikka kulkija olisi aivan yksin, on polku yhteinen kokemus. Se sitoo matkalaisen luontevaan yhteisöllisyyteen polkua aiemmin kulkeneiden kanssa. Samalla kun kävelijä jakaa maiseman näkymättömien kanssavaeltajiensa kera, kun hän katsoo samoja keloja, kukkaketoja ja pirunpeltoja, ylläpitää hän omilla anturoillaan polun auki pysymistä seuraavia varten. Toisinaan ihminen alkaa astella siitä, mihin eläimet ovat tehneet uran. Etenkin peurat tunnetaan polkujen luojina. Näin polku voi yhdistää lajienkin kesken.

Siinä missä polku auliisti koukkaa näkemisenarvoista varteensa, kulkee se nähtävyyksien puuttuessa napakasti lyhyintä tietä. Ilmiön näkee selvästi tapauksissa, jossa geometrisesti suunniteltu ja koneellisesti rakennettu virallinen ulkoiluväylä saa rinnalleen monia oikaisuja, mitkä osoittavat ihmisten äänestäneen jaloillaan suoremman kulkureitin puolesta. Toisin kuin keinotekoiset luomukset, luonnollinen polku ei pelkää eikä voikaan pelätä maastonmuotoja; polku kulkee ylös ja alas kuin keinu, se kiertää lohkareet ja vie runkojen yli, liikehtii kuin tanssisi. Mutkittelussaan se osaa varata yllätyksiä kaarteiden taa; ominaisuus joka viivoittimella vedetyiltä linjoilta puuttuu. Jos iso puu kaatuu polulle, ei polku tätä hätkähdä vaan pian jo sopiva vierto on löytänyt paikkansa ja polku on saanut yhden nähtävyyden lisää.

Polku tietysti itsessään merkitsee, että maastoon tallataan juova, missä kasvillisuuden ei sallita harvoja kovapintaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kukoistaa. Luonto lukuisine arkoine emoineen ja hauraine versoineen pitää kuitenkin siitä, että suuret joukot eivät kulje tasaisesti joka paikassa, vaan astuvat tiettyjä hyväksi havaittuja reittejä. "Kulkea omia polkujaan" on hieman harhaanjohtava kielikuva, sillä harvalla on henkilökohtainen polku, jota muut eivät kulkisi.

Polku on olemassa vain niin kauan kuin sillä on käyttöä. Jos käyttötarve on vähäinen, alkaa polku parissa kesässä olla umpeenkasvanut, pensaiden oksat kurottuvat sen poikki ja kasvillisuus kutoo paikkoja kulutettuun pohjaan. Kokonaan unohdettu polku ennallistuu vaivihkaa luonnontilaiseksi maastoksi kuin zen-runossa: Hiljaa istuen, mitään tekemättä, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään”. Ero on suuri verrattuna rakennettuihin virallisiin kulkuväyliin, joita pidetään yleensä kunnossa, vaikka käyttötarve lähenisi nollaa. Kokonaan metsittynytkin tie erottuisi maastossa satoja vuosia laakean tasoitetun pohjansa vuoksi. Polussa on lempeää vaatimattomuutta, se ei tee numeroa itsestään. Polun synty, kukoistus, hiipuminen ja katoaminen muistuttavat elinkaaresta, joka on kaikilla ilmiöillä, mutta jonka synteettisessä maailmassa usein unohdamme.

Polkuja nurmettaa ihmisen laiskistuminen ja liikkumisen motorisoituminen, mutta pahin uhka on tehometsätalous, joka saattaa kertaheitolla tuhota ison vakiintuneen polkuverkoston kaikkine ainutkertaisine piirteineen. Samalla kadotetaan syy mennä koko paikalle. Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että mikään ei ole niin viheliäinen ja lannistava maasto kulkea kuin pusikkoinen hakkuuaukea risuineen ja rankoineen ja useassa tapauksessa syville avohaavoille aurattuine maaperineen.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä siinä missä musiikki tai vaikkapa juhannuksenvietto. Vuoden 2010 alussa Metsähallituksen koneet kaatoivat metsää Suomussalmen Vuokissa sillä seurauksella, että Vienan reittinä tunnettu ikiaikainen polku, jota myös Lönnrot taivalsi Kalevalan keruureissuillaan, meni kertaheitosta piloille. Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta, mutta mitäpä se enää auttoi. Jopa purettu rakennus voidaan pystyttää uudestaan kopiona, kuten tehtiin 1960-luvun puolivälissä hävitetylle hotelli Kämpille. Samaa ei voi tehdä polulle, jos sen koko olemassaolon perusta viedään.

Polut heijastavat jotain syvää ihmisestä, koska niitä on kautta aikain rinnastettu elämään ja sisäiseen kehitykseen. Tästä kielii esimerkiksi idiomi "henkinen polku". Polulta voi astua harhaan - ja sen voi taas löytää. Polku voi kulkea pimeän korven halki ja nousta taas leppeän paisteiselle kummulle. Risteyksissä täytyy tehdä valintoja ja miettiä mikä polku veisi perille. Se mikä on yhdelle oikea polku, ei kenties ole kutsuva ja tarkoituksenmukainen toiselle. Mikä on oma polku, se on kardinaalikysymys, joka sopii erityisen hyvin pohdittavaksi poluilla käyskennellessä. Ajattelijat, filosofit ja kirjailijat ovat aina suosineet kävelyretkiä oivalluksien kirvoittajana. Suoran ja yksiselitteisen tien sijasta kiemurainen, sukelteleva, yllätyksellinen ja maisemilla herkutteleva polku on lähempää sukua mielelle itselleen ja osaa toimia sille peilinä, vastauksien kätilönä ja ystävänä.

Missä mielipolkusi kulkeekaan, älä unohda käydä tapaamassa sitä.

Isosaaressa kylmenevää - Helsingin edustan viimeinen valmiuslinnake siirtyy historiaan

2011-10-08T19:46:00.024+03:00

Karua maisemaa Isosaaren Peninniemeltä.

Kautta koko itsenäisen Suomen ajan ja sitä ennenkin on Helsingin edustan avomerellä tuikkinut sivilisaation liekki. Isosaaren linnake - etulinnoitus, kuten termi kerran kuului - on päivystänyt julman ja rannattoman aavan ja joskus vihamielisten ulkovaltojenkin armoilla. Vaikeista olosuhteista huolimatta on liesi pidetty lämpimänä ja valo akkunalla. Yhteysalukset ovat ajaneet päivittäisiä vuorojaan, uupumaton huoltoketju ruokkinut ulappayhteisön elämää tuoden kaikkea tarvittavaa ala-asteen koulukirjoista ja jalkaräteistä nauriisiin ja ammustarpeisiin. Sairastuvalla ja sotilaskodissa on lempeä hoiva vallinnut, siinä missä tähystysasemalta on kiikaroitu öin päivin merelle ja tykistöllä - nyt viimeisessä vaiheessa 130 mm:n tornikanuunoilla - tärisytetty Stadin ikkunaruutuja.

Nyt tämä päättyy. Vuodenvaihteen jälkeen, tarkemmin sanottuna loppiaisesta, valmiuslinnake lakkautetaan, kun viimeinen siellä koulutettu varusmieserä kotiutetaan. Siitä tulee harjoitusalue, jossa ei enää asuta vakituisesti, kuten toistasataa vuotta on yhtäjaksoisesti tehty. Kyseessä on Helsingin viimeisen miehitetyn linnakesaaren kylmeneminen. Valtakunnankin tasolla asutut rannikkolinnakkeet ovat kokemassa dinosaurusten kohtalon. Isosaaren jälkeen niitä jää henkiin enää yksi, Kotkan Kirkonmaa, kun aikoinaan niitä oli kymmenittäin. Ilmiö on osa laajempaa säästökuuria - onhan saarten logistiikalla hintansa - kuten koko kiinteän rannikkotykistön alasajoa, johon pääselityksenä on usko ajoneuvoihin sijoitettujen liikkuvien meritorjuntaohjusyksiköiden ylivertaisuuteen.

Olipa näkemyksemme armeijasta myönteinen, kielteinen tai jotain siltä väliltä, se on kiistatonta, että vakituisesti miehitettyjen linnakkeiden myötä katoaa yksi erityislaatuinen ja ainakin etäältä katsottuna romanttinen saaristokulttuurin muoto. 76-hehtaarinen Isosaari on vielä loppuvuoden kahdeksan vakituisen asukkaan kotipaikka. 1980-luvulla heitä oli noin 70. Silloinen asukas kuvaa yhteisöä "valtamerilaivaksi", jossa jokainen vietti päivät omissa askareissaan mutta jossa kokoonnuttiin iltaisin viettämään yhteistä aikaa. Kaikkien asiat tietysti tiedettiin, kuten pienessä kylässä, ja joskus paremmin kuin asianomaiset itse. Rajaseudun perifeerisestä kylästä olikin kyse, liksaankin kilahti syrjäseutulisää.

Mantereesta kaukana sijaitsevassa ja ulkomaailman kieltokyltein torjuvassa suljetussa yhteisössä on ollut varmasti erikoista elää. Jotain sukulaisuutta elämänmalliin ja yhteisön sosiaalisiin selviytymisstrategioihin on kaiketi löydettävissä entisaikain majakka- ja luotsiyhteisöistä. Näiden elämänmenoa käsitteli kansatietelijä Harri Nymanin elokuussa Helsingin yliopistolla tarkistettu kiintoisa väitöskirja Uloimmalla rannalla - Luotsi- ja majakkamiesperheet asemayhdyskunnissaan.

Kävimme katsomassa Isosaaren viimeistä syksyä valmiuslinnakkeena, mistä kuvakatsaus ohessa.

"Isosaaren linnake" kertoo vartiotorni sataman laidalla saaren pohjoisosassa.

Saaressa oli ennen kapearaiteinen rautatie, josta muistona veturi ja tykkivaunu. Jossain polkupyörissä on lukko, mutta yhdessäkään lukkoa ei näytetä käytettävän.

Kaikki saarelaiset tietävät, millainen homma on roudata kamaa vetten taa.

Saaristoluonnossa yhdeksän kilometrin päässä Helsingin Kauppatorilta.

Metsämaastoisessa saaressa törmää tuon tuostakin tämän kaltaisiin näkyihin. Isosaaren linnoittaminen aloitettiin 1913 osana niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta ja sen raskaat ja järeät patterit valmistuivat kahta vuotta myöhemmin. Aiemmin saarella oli asunut kalastaja Pettersonin perhe torpassaan. Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen 1918 saksalaiset panivat Isosaaressa ja sen naapurissa Kuivasaaressa aluille suomalaisen rannikkotykistön tarjoamalla aselajin perusopetuksen.

Tämän Obuhovin tehtailla Pietarissa rakennettu 12-tuumainen (305 mm) tykki kuului alkujaan sotalaiva Imperator Alexander III:n aseistukseen. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikana valkoiset joutuivat vetääntymään Mustaltamereltä. Tässä yhteydessä Imperator Alexander III höyrysi Välimerelle ja siellä nykyisin Tunisiaan kuuluvaan Bizertan satamaan. Se oli Ranskan hallinnoima, joten miehistö internoitiin. Laiva romutettiin 1930-luvulla, mutta aseistus otettiiin talteen. Suomi tarjoutui 1938 ostamaan tykkejä. Eräs toiminimi olisi ne myynytkin, mutta tosiasiassa se ei omistanut tykkejä, vaan Ranskan valtio, joka pysäytti kaupanteon. Suomen talvisodan sytyttyä Ranska kuitenkin tarjoutui lahjoittamaan kaikki romutetun aluksen 12 järeää tykkiä ja 18 kevyempää. Kolme suomalaista alusta pantiin tuomaan ne Välimereltä vuoden 1940 alussa. Laivojen määränpää oli Petsamo, mutta eri syistä vain yksi päätyi sinne. Isosaareen tulleet järeät tykit saatiin viimein asennettua paikoilleen vuoden 1944 lopulla, mutta jo tammikuussa 1945 valvontakomissio pakotti purkamaan ne. Tykit palautettiin paikoilleen 1961-62. Niiden yksi kriisiajan tehtävistä olisi ollut kääntyä manteretta kohden ja ampua Helsinki-Vantaan lentokentälle, jos se olisi joutunut valloittajan käsiin.

Vanhan valonheitinaseman jäänteet.

Krimin sodassa kaatuneen merisotilas George Quinnellin tapausta käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/10/eraita-helsingin-saariston.html

Ensimmäisen maailmansodan linnoitusketjun harvinaisuus: kasematti, joka on varustettu hevoskärryllä (tai autolla) ajettavilla huoltoliuskoilla. Rakennelmaa koristavat kymmenet piikkilankakerät.

Vanhaa tykkiä on päivitetty 152-millisellä Tampellan putkella ja uudella sirpalesuojakilvellä.

Isosaaren paloasemaa ei voi luonnehtia miksikään arkkitehtuurin riemuvoitoksi.

Nykyinen kasarmi on vuodelta 1957. Ikkunat pihan perällä kuuluvat sotilaskodille. Isosaaren 1910-luvun puutalorakennuskanta on kokenut saman kohtalon kuin vanha rakennusperintö niin monessa muussakin Suomen taajamassa: se on hävitetty surutta, ja vain yksi talo, vanha leipomo, on kuin ihmeen kautta säästynyt.

Ulkosaariston vaivalloisen logistiikan takana toimii myös sivilisaation lohdullinen merkki, sairastupa.

Kuvauspäivänä meri oli säyseä, mutta voi kuvitella millainen se on ärjyimmillään. Tuulella ja aalloilla on lounaasta 1200 kilometriä esteetöntä kiitorataa iskeä näihin kallioihin. Vielä muutama vuosi sitten Isosaaressa sääasema, joka lähetti joka kolmas tunti synop-sääsähkeen Ilmatieteen laitokselle.

Satamassa. Linnakealukset ajavat Santahaminan ja Isosaaren väliä kolme edestakaista vuoroa päivässä: aamuseitsemän jälkeen, ennen puoltapäivää ja virka-ajan päättyessä. Ensi vuonna alukset siirtyvät Upinniemeen. Isosaaresta erkaneva kapea, noin puoli kilometriä pitkä Peninniemi näkyy taustalla.

Peninniemellä on kulkenut turvavaijeri, mistä pidettiin kiinni aaltojen iskiessä niemen ylitse.

Näkymä niemen puolivälistä saaren suuntaan.

Entinen torpedojen koeampumalaitos. Toisen maailmansodan aikaan paikka oli huippusalainen. Täällä testattiin, että torpedot ovat kunnossa ennen kuin ne annettiin tositoimiin. Tarvittaessa niitä huollettiin ja säädettiin.

Torpedot kuljetettiin koeampumoon raiteita myöten.

Laitoksesta johti merelle portti, josta tehtiin koeammuntoja. Nyt se on betonoitu umpeen.

Korroosiontestauspaikan sanotaan olevan Suomen armottomin olosuhteiltaan.

Näkymä kohden niemen ulkokärkeä. Niemi on täynnä toisen maailmansodan aikaisia ilmatorjuntatykin jalustoja. Isosaarelta käytiin kiivasta ilmatorjuntataistelua. Suorissa meritaisteluissa linnakkeen rooli oli vähäinen, mutta sen pelotevaikutteen voi uskoa pitäneen Stalinin laivaston loitolla Helsingin edustalta.

Jalustat ovat tämän näköisiä sisältä.

Suojakorsuja ja tähystysbunkkereita esteettisellä luonnonkivikatteella.

Miinasulutuksen voimalaitteen kasematti.

Isosaaren vanha koulu oli käytössä 1946-1987. Uuteen paikkaan sijoitettu koulu lakkautettiin oppilaiden puutteesta 2002.

Opettajalla oli päädyssä oma asunto.

Opettajan kämpän surrealistista tunnelmaa. 1980-luvun sisustus mattoineen päivineen on jäänyt kalastajan verkkovarastoksi.

Saarelle on neljä 130 mm:n tornikanuunaa (130 TK), joten harjoitusammuntojen ajoittaiset kumeat jysäykset tulevat vielä jäämään osaksi Itä-Helsingin äänimaisemaa. Sen verran varjelemme sotasalaisuuksia, että 130 TK:n kuvat jääköön jemmaan. Tämän hetkisten suunnitelmien mukaan 130 milliset pysyvät käytössä noin vuoteen 2020 saakka.

Kiitokset retkestä kuuluvat entiselle isosaarelaiselle, Suomenlinnan rannikkorykmentin tiedottaja Anu Vuoriselle, jolta myös ilmestyi aiemmin tänä vuonna muhkea Isosaari - pääkaupungin etuvartio -opus.

Isosaaren autioiduttua Helsingin saariston asutuiksi, ei-siltayhteyden päässä oleviksi saariksi jäävät Suomenlinnan lisäksi Vartiosaari (noin 20 asukasta), Villinki (yksi perhe) ja Harakka (1-2 asukasta?).

Eräitä Helsingin saariston hautamuistomerkkejä

2011-10-07T22:19:00.013+03:00

George Quinnellin hauta ruskaisen pensaikon katveessa.

Helsingin saariston historia on tapahtumarikas. Ja siellä missä on ollut tekijöitä, on tullut myös vainajia - varsinkin kun saaristo ja rannikko ovat olleet purjehdustaidon kehittymisestä alkaen rajapintaa, jolla on ollut toistuva eikä aina niin rauhanomainen kosketus ulkovaltoihin. Esittelemme tässä pari Helsingin saariston hautamuistomerkkiä.

SANTAHAMINAN PYRAMIDI

Krimin sodan aikana englesmanni tuli laivoillaan ampua paukuttelemaan Suomen rannikolle. Laivastolla ei ollut aikomusta valloittaa maata - se ei olisi ollut mahdollistakaan - vaan se tuli vain kylvämään tuhoa ja kauhua. Suomi oli toki vain sijaiskärsijä, sillä brittien tavoite oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja tehdä sen laivasto toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet. Kuuluisa Viaporin pommitus elokuussa 1855 liittyi tähän operaatioon, mutta monet muutkin saaret ja rannikkopaikat saivat osansa möyhennyksestä. Santahaminassa palveli Krimin sodan aikana 1100 tykkimiestä 12 patterin miehistönä. Heistä ainakin 63 sai pommituksessa surmansa, sillä tällaisen miesmäärän kerrotaan Santahaminassa seisovan pyramidin alla lepäävän.

Krimin sodan vainajat saivat heti tuoreeltaan 1855 erikoisen pyramidihautakiven.

LOUEKARIN SAKSALAISRISTI

Helsingin läntisessä ulkosaaristossa värjöittelee viimassa ja tyrskyissä puuton luoto nimeltä Louekari. Luodolla seisoo vaikuttavan kokoinen puuristi. Sen keskellä oli metallinen ovaalin muotoinen laatta, jossa oli kolmen vainajan nimet, päivämäärä heinäkuun jälkipuoliskolta 1941 ja muutama muukin sana tyyliin "für Gefallen Kamaraden". Sanomme tässä "oli", koska laattaa on kuulemma nykyisin varastettu. Mitä luodolla on sitten tapahtunut? Tähän ei ole löytynyt selvyyttä edes viereisen linnakesaaren Rysäkarin tapahtumapäiväkirjasta kesältä 1941. Ehkä tieto löytyisi Saksasta. Joka tapauksessa väitetään, että vainajat ovat lentokoneen pilotteja. Ympärillä on 10-30 metriä syvää. Sukeltajat kai tietäisivät lentokoneenhylyn.

Louekarin hauta kuvattuna kesällä 1997.

Detalji muistolaatasta. Tabuista tabuin symboli on saanut jonkun hajottamaan vihapäissään muistolaatan - tai sitten nyysimään sen himopäissään.

ISOSAAREN BRITTIHAUTA

Isosaaren linnakesaarella hätkähdyttää kaukana asutuksesta sijaitseva vanha hautapaasi. Se kuuluu brittimerimiehelle George Quinnell, joka menetti päänsä tykinkuulalle 35 vuoden ikäisenä kesäkuun 22. vuonna 1855. Hän palveli fregatti Amphionilla, jota kohden ammuttiin kanuunoin kolmen-neljän kilometrin päästä Santahaminasta. Laiva tulitti itsekin eikä kukaan aluksi huomannut päätöntä merimiestä, mutta yöllä kaamea torso löydettiin ja nimenhuudosta puuttuvan vastaajan perusteella identifioitiin Quinnelliksi. Aamulla laivasta souti läheiseen Isosaareen (tuolloin ei mikään sotilassaari) hautaamisryhmä, joka kuoppasi Quinnellin vieraisiin multiin. Kun kuolemasta oli vierähtänyt sata vuotta 1955, saapui Amphion-niminen brittisukellusvene tuomaan tervehdyksensä haudalle. Samalla hauta ilmeisesti myös sai nykyisen kivensä, korvaamaan paikalla aiemmin sijainnutta luonnonkiveä. Brittien suurlähettiläs on tuonut seppeleitä haudalle vielä viime vuosinakin, ei tosin nykyinen.

"George Quinnell syntyi Westbournessa, Sussexin maakunnassa heinäkuussa 1820. Myöhemmin hän asui Jerseyssä. Hän oli pitkä ja hyväkuntoinen mies. Quinnell liittyi laivastoon 1841 tavallisena merimiehenä 18 vuoden (sic!) iässä. Seitsemän vuotta myöhemmin hän avioitui Eliza Brownin kanssa, jolloin hänen kotisatamansa siirtyi Portsmouthiin. Hän palveli uransa aikana useissa aluksissa siirtyen Aphioniin 22. maaliskuuta 1853. Siirron yhteydessä hän yleni Johtavaksi merimieheksi (Leading Seaman), aikaan, jolloin sodanuhka kävi yhä ilmeisemmäksi. Niinpä vuotta myöhemmin hän lähti Amphionin mukana vuoden 1854 vaaroihin." (Vuorinen, Anu: Isosaari - Pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto, 2011.)

Me muistamme sinut, George, vaikka nummesi on kolkko ja autio.

SANTAHAMINAN PUNAVANKIEN HAUTAMUISTOMERKKI

Helsingissä sijainneilla 1918 sisällissodan jälkeisillä vankileireillä kuoli sairauksiin, nälkään ja teloituksiin noin 1500 vankia. Näiden päähautapaikkana toimi Santahamina, jonne tuotiin etenkin Suomenlinnan vainajia. Santahaminassa oli omakin vankileirinsä ja samoin leirit oli Katajanokalla ja Isosaaressa. Santahaminan hautaselvityksiin erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen entinen johtaja Jarmo Nieminen arvelee, että Santahaminaan on haudattu noin 1400 punavankia.

Santahaminan punavainajat saivat muistomerkkinsä 1949 eli poliittisen epävarmuuden leimaamina "vaaran vuosina". Punagraniittinen paasi on tyyliltään neuvostohenkinen eikä kovin sovinnollisen oloinen. Sen kahdella sivulla on tekstit. Vasemmalla syrjällä lukee: "Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949." Oikean puoleisen sivun teksti sanoo: "Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta."

Muistokivi oli alusta alkaen kommunistien (SKP, SKDL) reviiriä. Sen luokse marssittiin punaliput tanassa pitämään palopuheita, mikä synnytti varuskuntasaarella omat mielenkiintoiset jännitteensä (kulkueita väitetään ainakin ammutun ritsoilla). Sosiaalidemokraatit eivät ole vieläkään tehneet sen luo virallista muistamiskäyntiä, mikä on sekin maanlaajuisesti erikoista.

Poika poimii kaatuneen isänsä lipun - aatetta eteenpäin viedäkseen?

Muistomerkki sijaitsee "Saharan" hiekkakenttien laidalla. Hiekkaiseen maaperään oli helppo haudata ja siksi vainajia kerättiinkin Santahaminaan.

Oma erikoisuutensa on se, että Santahaminassa kuoli "vain" 13 vankia. Mistä se voisi johtua? Santahaminan vankileiri oli tuhannen naisen leiri. 80 prosenttia vangeista oli 15-20 -vuotiasta nuorisoa. He työskentelivät kasvimailla ja karjaa hoitaen, jolloin suupaloja sai sieltä täältä ja kohtalokasta aliravitsemusta oli helpompi välttää. Nieminen esittää, että tämä mahdollisesti lisäsi riittävästi vastustuskykyä espanjantaudille, joka niittasi vankeja muilla leireillä hirmuisia määriä.

Jälkikirjoitus:

Jos tätä sarjaa haluaisi täydentää, niin ainakin tulee mieleen 1937 Vallisaaren räjähdyksessä kuolleiden hautamuistomerkki Suomenlinnasta. Ja tietenkin Viaporin perustajan Augustin Ehrensvärdin viimeinen leposija Linnanpihalla.

Isosaarella on eversti Johan Rikaman (1895-1954) hautamuistomerkki rantakalliolla. Rannikkotykistöä kehittäneen Rikaman tuhkat levitettiin mereen Isosaaren eteläpuolelle. Lisäksi Isosaaressa on sinne haudattujen punavankien muistokivi, joka pystytettiin 1955 muutoin merkitsemättömälle hauta-alueelle. Isosaaren eli Iso-Mjölön vankileiri oli erityisen pahamaineinen; ehkä siksi, että sinne keskitettiin kuolemantuomittuja.

Vanhankaupunginlahdella on Röynälahden rantakallioon hakattuna kolmen toisessa maailmansodassa kaatuneen sotilaan etunimet ja kuolinpäivämäärät. Paikka ei ole tosin saari, vaan Mölylän niemi. Museoviraston tutkija John Lagerstedt on laatinut 2008 kaiverruksista tutkimusraportin Pauli, Eugen ja Tauno - Muistokaiverrus Mölylän kalliossa. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

Avokalliolle rannan tuntumaan on kaiverrettu kolme nimeä: Pauli, Eugen ja Tauno, jotka on ympäröity kukin omalla kehyksellään. Kehyksien yläreunaan on kaiverrettu vapaudenristit ja oikeisiin alanurkkiin risti ja päivämäärä. Kehykset ovat 42 cm leveitä ja 34 cm korkeita. Kaiverruksia oli vahvistettu liituamalla mutta ne erottuivat kalliosta vain kohtalaisesti. Kaiverruksista ylimmäisenä on Pauli † 22.7.1944, kesimmäisenä Eugen † 8.3.1940 ja alimpana Tauno † 27.11.1941.

Lagerstedt jäljitti kaatuneet sota-arkiston tietoihin perustuvasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Muistokaiverruksen tekijä ja tekoajankohta ovat pysyneet kuitenkin tuntemattomina.