Perheen kertomaa on, kuinka Itä-Helsingin Vartiokylästä ennen käytiin Malmin hautausmaalla. Elettiin 1950-lukua eikä autoa ollut. Suorin yhdyslinkki Vartiokylän ja Malmin välillä oli vanha maantie. Sitä pitkin käveltiin. Kesähelteillä takki käsivarrelle laskostettuna ja otsaa nenäliinalla pyyhkien, talvipakkasilla rivakoin narskuvin askelin, pimeän tullen taskulampun kellertävään keilaan turvautuen. Tie kulki laajassa metsässä halki nykyisen Myllypuron ja Pohjois-Viikin. Metsää kutsuttiin nimellä Botby skog tai Puotinkylän pohjoismetsä.
Matkaa Vartiokylästä hautausmaalle oli viitisen kilometriä. Patikalla saattoi törmätä keskellä tietä seisovaan lehmään, kuten eräänä juhannuspäivänä kerrotaan käyneen. Yhdessä kohtaa murjotti kallioseinämään louhittu ensimmäisen maailmansodan aikainen luola. Mättäät olivat marjaisia. Ilma kantoi hiljaisuuden satoa, ellei sitten etäisiä laukausten ääniä Malmin ampumaradalta. Kohokohdan tarjosi vuolaan puron ylittävä silta, joka sijaitsi jonkin matkaa Hallainvuoren takana. Paikalla kuohahteli koski. Aikoinaan siinä oli sijainnut mylly, jonka mukaan sittemmin nimettiin Myllypuron kaupunginosa. Matkan varrella oli muuan erityisen kaunis kohta, etelään avautuva rinne, jota leikkimielisesti kaavailtiin talonpaikaksi perheen vanhemmalle tyttärelle. Yhdellä reissulla putosi käsine, joka sitten seuraavalla reissulla löytyi. Ennen hautausmaata maisema tien vasemmalta puolen aukesi sepposelleen ja katse saattoi lentää kilometrejä yli Viikin peltojen Vanhankaupunginlahden laajoihin ruovikoihin asti. Itämeren tyttäreksi kutsutun nokisen kaupungin paljasti vain horisontin auer.
Tuo mutkainen ja kapea soratie, jota perhe taivalsi viisivuotiaana kuolleen iltatähtensä haudalle, säilyi valtaosaltaan sellaisenaan 2000-luvun alkuun asti. Nykyisin siitä voi löytää ainoastaan fragmentteja. Helsingin seudun tieverkostoa noin vuonna 1700 kuvaava kartta tuntee tien. On mahdollista, että se on keskiaikainen niin kuin ovat Vartiokylän ja Malmin kylätkin. Vaikka tie oli vielä 1960-luvun alkupuolen kartoissa merkitty arvovaltaisen paksuna, romahti sen asema täydellisesti, kun Kehä I valmistui sen korvaajaksi, minkä lisäksi Lahden moottoritie katkaisi sen. Vuoden 1969 ilmakuvassa moottoritie on työmaana maansiirtokoneineen ja kuorma-autoineen; raksan läpi olisi voinut vielä rämpiä, mutta pian tuon jälkeen vanha tie tukittiin, suuaukon jäädessä orpona mäen päälle.
Tie unohtui takametsiin, jossa harva liikkui. 1980-luvun alussa tie oli niin syrjähenkinen, että siellä isoisän sopi valmentaa 12-vuotiasta tyttärenpoikaa autolla ajon jaloon taitoon. Edelleen kautta 1990-luvun vallitsi tiellä syvä hiljaisuus ja sen reunusmetsät olivat Viikin puolella yhä laajoja ja seikkailullisen perifeerisiä. Koski kohisi harvojen tuntemana salaisuutena vehmaassa laaksossaan ja sen laidalla kohosi lehtokumpu, jossa jylhät kuuset raamittivat herkkähenkistä valkovuokkokunnasta. Kadonnut paikka tuppaa saamaan muistikuvissa erityisen hehkun, mutta toukokuiset iltayöt siellä päräyttivät tuoreeltaankin. Paikan henki, genius loci, oli voimakas. Tämä koski tietä kokonaisuutena. Se ei vienyt enää mihinkään, mutta tarjosi tunteen perille pääsystä.
Kun Myllypuron lisärakentaminen ja kokonaisen kaupunginosan perustaminen Viikkiin haukkasivat tien ja metsän sen ympäriltä - mikä tapahtui vaiheittain noin vuosina 1999-2007 - kehotti solastalginen* vaisto pysymään poissa alueelta. Usein on parempi säilyttää kauniit muistot ja välttää menemästä menetettyyn paikkaan. Toisaalta elämä on luopumista, tahdoimme tai emme.
Niinpä eräänä kevään 2017 päivänä tuli seurattua piiloitettua tietä, eräänlaista tien aavetta. Tien linjaus, niin tuli havaittua, on säilynyt Myllytuvanpolun ja Arthur Rindellin raitti -nimisten kevyen liikenteen väylien kohdalla, mutta vain satametrinen osuus ennen Lahdenväylää on "alkuperäiskuntoista", toisin sanoen viidakoitumassa.
Kuten tuli jo sivuttua, tietä hyödynnettiin osana ensimmäisen maailmansodan Helsingin maalinnoitusta. Sen läheisyydessä sijainneista linnoituslaitteista on eräs jäljellä - varsin mielenkiintoiseen paikkaan sijoittuneena. Päätimme retkemme suojahuoneelle, joka sijaitsee niin hyvien liikenneyhteyksien varrella että on käytännössä saavuttamaton.
* solastalgia on nostalgian muoto, jossa kaipuu menetettyyn ei sinällään suuntaudu tiettyyn fyysiseen maantieteelliseen sijaintiin vaan siihen mitä se oli ennen merkittävää ympäristönmuutosta.
Tässä käsittelemätön osuus koko vähäiseltä mitaltaan, talvella kuvattuna. Kaavan mukaan metsikkö tien molemmin puolin rakennetaan, eli tiekin on katoava tai vähintäänkin tuleva saneeratuksi.
Loikkaus Lahdenväylän ylitse (täydennetty 31.10.2017):
Heräsi epäilys, että vanhaa maantietä olisi voinut lyhyelti säilyä Malmin hautausmaan itälaidalla, muurin ulkopuolella. Ja näin tosiaan on. Kun hautausmaa perustettiin 1890-luvulla, sen alue rajattiin idässä tien mukaisesti. Nykyisin maantien pätkä palvelee yksinomaan hautausmaan varikkoalueen liikennettä.
Tässä yhteydessä tien tarinaan ilmaantuu Suomen viimeinen teloitettu nainen Martta Koskinen, joka kohtasi loppunsa maanpetoksesta tuomittuna 29.9.1943. Hänet ammuttiin sotaylioikeuden pöytäkirjan mukaan Malmilla "hautausmaan läheisyydessä", minkä lisäksi muissa lähteissä mainitaan "muuria vasten". Johtolankoja yhdistämällä päästään valistuneeseen arvaukseen, että teloitus pantiin toimeen juuri näillä metsäisillä paikkeilla, koska muualla hautausmaan rajat kulkivat joko asutuksen vieressä tai tiettömillä pelloilla. Toinen vaihtoehto on, että teloitus tapahtui Malmin ampumaradalla. Siinäkin tapauksessa Koskisen viimeinen matka kulki tutkimuksemme kohteena olevaa tietä. Saattoväkeen kuuluivat kurinpitorangaistusta kärsivät rikollisvangit, jotka hautasivat teloitetun irtolaisille tarkoitettuun rivihautaan.
Vuoden 1969 ilmakuvan mukaan moottoritien rakentamiseen liittynyt liikenne kulki muinaistietä hautausmaan sivuitse. Viimeisenä lähtenyt pystytti kyltin.
Tähän väliin hieman karttaosastoa pohdintoineen:
Noin vuoden 1700 Helsingin teitä kuvaavasta kartasta huomaamme, että tiestä lähti pitkä haara etelään Herttoniemen suuntaan. Haaran alkuosa noudattaa täsmällisesti Myllypuron ensimmäisen asuntokadun Myllärintien linjaa.
(Kartta teoksesta Sundman, M. (1983): Kaupungin rakentumisen vaiheet. Tutkielma Helsingin kaupunkirakenteen muodostumisesta ja väestörakenteen vaiheista. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisu YB 1/83).
Tie on johtanut Puotinkylän kartanolta (joka nykyisin tunnetaan Puotilan kartanona) Malmin kylään, joka oli Helsingin pitäjän hallinnollinen keskus, ja siitä edelleen pitäjän kirkolle eli 1400-luvulta peräisin olevalle Pyhän Laurin kirkolle. Sieltä tie on jatkunut Tikkurilan ikivanhalle markkinapaikalle. Tie on myös ristennyt Turun ja Viipurin välisen valtamaantien, Kuninkaantien, jota arvellaan Suomen toisiksi vanhimmaksi tieksi Hämeen härkätien jälkeen. Alkuperäinen risteyspaikka sijaitsi suunnilleen Malmin hautausmaan kohdalla.
Vailla vuosilukua oleva (marssireitin merkitsemiseen käytetty) kartta näyttäisi olevan mielenkiintoinen yhdistelmä kahta karttaa.
Muinaiset tielinjat ovat syntyneet hyvin orgaanisesti, jaloin ja kavioin. Puotinkylän asutus on peräisin viimeistään 1200-luvulta. Kukapa tietää jos tielle linjauksen antanut alkupolku olisi iältään vähintään sen kahdeksansataa vuotta. Jossain vaiheessa on kuitenkin joku tehnyt päätöksen, että polku tasoitetaan ja levennetään kärryliikenteelle kelpoisaksi. Työ on ollut valtava. Siitä saa pikkiriikkisen aavistuksen jokainen, joka on edes kerran kangennut jotain isompaa kiveä tai kantoa sijoiltaan ja sitten täyttänyt ja tasoittanut syntyneen montun.
Vuoden 1965 opaskartassa vuorossa on nimi Myllytuvantie. Tuleva Kehä I näkyy katkoviivalla muinaistien ja ampumaradan välisellä vyöhykkeellä.
Muinaistien viimeisiä hetkiä. Ilmakuva on keväältä 1997 ja tie erottuu lumisena (kuvakaappaus Helsingin karttapalvelu -sivustolta).
Vanhalta tieltä päästyämme lähdemme katsomaan teitä, jotka korvasivat sen.
Ketä kiinnostaa maailma Lahdentien alapuolella, voi jatkaa tähän:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/01/alinen-moottoritien-malliin.html