Hangen yli hilpaisten - sana lumikenkien valinnasta

Tänä talvena miltei itse kukin on huokaissut, että "nyt pitäisi olla lumikengät" - ja aika moni myös vakavissa hankinta-aikeissa. Käsillä olevassa kirjoituksessa tarjoamme lyhyen perusjohdannon lumikenkien valintaan ja käyttöön. Allekirjoittaneen laatima teksti ilmestyi alkujaan Helsingin Sanomissa 12.1.2011, mutta sopii retkeilyllisen aiheensa puolesta myös tähän maantieteen blogiin.

Esoteerisen maantieteen koulussa digataan perinteisistä puisista lumikengistä, joita niitäkin yhä valmistetaan.

Se ahdistaa kummasti, kun oma mökki, työmaa tai mielipaikka on jäänyt reisisyvän hangen taa. Eräsukset ovat työläät kuskattavat eivätkä kätevät käyttää kalliomaastoissa tai tiheiköissä. Varteen otettava apuväline kulkemiseen on lumikengät. Sellaisilla pohjoiset kansat ovat pärjänneet tuhansia vuosia, ja nykyisin malleja ja kokoja riittää joka lähtöön – jopa juoksemiseen.

Pyysimme neuvoja lumikenkien valintaan ja käyttöön Suomen Ladun lumikenkäasiantuntijalta, liikuntakoordinaattori Sami Halénilta.

”Lumikenkiä valitessa kannattaa miettiä käytön tarkoitusta ja määrää”, Halén teroittaa. Satunnaisiin lumileikkeihin riittävät heppoisetkin räpylät, mutta savotassa tai tunturissa ei halua yllätykseksi kenkien hajoamista.

Moni kakku on päältä kaunis. Lumikenkien lopullista laatua on vaikea todeta muutoin kuin käytön kautta. Hinnat silti korreloivat tasokkuuden kanssa. Skaala vaihtelee alle 40 eurosta yli 500 euroon. Parempilaatuiset ovat satasesta alkaen. ”Suurin ero on ehkä pohjapiikkien ja siteiden kestävyydessä. Halvat siteet voivat myös tupata löystymään kesken käytön tai hangata vaelluskengät rikki.”

Aikuisten lumikenkien pituudet vaihtelevat 21 - 36 tuuman välillä. Sopivaan mittaan vaikuttaa käyttäjän paino ja raajojen pituus sekä lumiolot. ”Etelä-Suomen oloihin normaalipainoiselle naiselle 25-tuumanen on hyvä peruskenkä ja miehelle 30-tuumanen.” Kokoerot eivät näy hinnassa, mutta tarpeettoman suurilla kengillä meno on ankkamaisen kömpelöä.

Yleisimpiä Suomessa myytyjä merkkejä ovat Tubbs, Atlas ja TSL. Johtavat firmat ovat pohjois-amerikkalaisia, mutta ajan henkeä on Made in China kenkien pohjassa. Lumikenkämallit periytyvät kahdesta ikivanhasta mallista: pyöreähköstä ”karhuntassusta” ja suipohkosta ”majavanhännästä”. Nykykengät ovat joko kauttaaltaan muovisia tai ne koostuvat alumiiniputkikehikosta ja siihen viritetystä keinokuituisesta matosta eli ”kansinahasta”. Perinteisempiä ja arvokkaampia puisia malleja myydään niitäkin yhä, joskin marginaalisesti. ”Metsästäjät arvostavat niiden äänettömyyttä.”

Liki kaikissa lumikengissä side on päkiän alta keinuva eli kantapää pääsee nousemaan. Se on suureksi avuksi rinteitä kavutessa, kuten myös ”kynnet” eli varvaspiikit. Keinuakseli on metallista, heppoisimmillaan vain keinokuitusuikale. Kansinahan sidokset kuluvat etenkin lumikengän takanurkasta. Halpaversioissa kiinnitysniittaukset voivat olla epäilyttäviä. Laadukkaissa malleissa osia pystyy uusimaan, realistisinta korjaus on alumiiniputkikengissä.

Kansinahka tai side voi vaurioitua lumen alla törröttävästä terävästä oksasta tai oman kengän päälle astumisesta. ”Retkikorjauksissa pärjää aika pitkälti rautalangalla, nippusiteillä ja jeesusteipillä”, Halén vinkkaa.

Lähdemme kokeilemaan kenkiä Espoon Oittaan syvälumiseen metsään.

Halén mainitsee, että moni ensikertalainen pettyy aluksi, koska lumikengät eivät olekaan ”jokin lumen pinnalla levitoiva ilmatyynyalus”. Ne uppoavat noin 20 senttiä hötölumeen, mutta kävely on silti helppoa, pehmeää tassuttelua. Kenkien kohoavat kärjet ikään kuin uivat takaisin lumen pintaan. ”Lumikengillä on hyvä kävellä kuin aamulla tohveleissa keittiöön, rennon keinuvasti”, Halén ohjeistaa.

Keli on kuiva eivätkä kengät kerää nuoskapaakkuja pohjiinsa. Jotkut muoviset mallit tekevät sitä rankemmankin puoleisesti. Kuljemme sauvojen kanssa, mikä jelppaa tasapainossa. Välttämättömät ne eivät kuitenkaan ole. Kengiksi ovat soveliaimmat nilkkaa tukevat vaelluskengät.

Lumikenkiä ei tarvitse ostaa omaksi. Niitä vuokrataan monista loma- ja liikuntakeskuksista sekä ohjelmapalveluyrityksistä, tyypillisesti noin kympillä vuorokaudeksi. Suomen Ladulla on vuokraustoimintaa Espoon Oittaalla ja Helsingin Paloheinässä. Lisäksi Helsingissä ainakin Herttoniemen ja Roihuvuoren kirjastot lainaavat lumikenkiä viikoksi kerrallaan.

Upottava umpihanki on käytännössä suljettu sektori kävelijältä, vaan ei lumikenkäilijältä.

Lopuksi tiivistetty lumikengän ostajan ABC:

- Valitse kengät käyttötarkoituksen mukaan. Satunnaisessa virkistyskäytössä pärjää vähemmällä kuin vaativilla vaelluksilla tai ammattikäytössä.

- Hyvälaatuisten lumikenkien hinta on noin satasesta ylöspäin.

- Nykyisin suurin osa lumikengistä on materiaaliltaan joko kauttaaltaan muovia tai alumiiniputkikehikko- ja muovimattoyhdistelmiä. Molemmat ovat toimivia ratkaisuja.

- Mitä enemmän pinta-alaa kengillä on, sitä paremmin ne kantavat myös pehmeässä lumessa.

- Kenkien pituudet ilmoitetaan tuumissa. Keskimäärin miehille voi suositella 30-tuumasia ja naisille 25. Myös lapsille alkaen noin kolmevuotiaat on omat kenkänsä.

- Testaa, että kenkäsi sopivat hyvin lumikengän siteisiin. Jos samoja lumikenkiä käyttävät muutkin, tarkista säätövara. Kokeile siteiden käyttönäppäryys. Arvioi hihnoja ja solkia; ne tulevat kovaan rasitukseen.

- Mitä jyrkemmissä maastoissa liikut, sitä isommat ja terävämmät pohjapiikit kengissä tulee olla.

- Jos lumikengät hajoavat nopeasti normaalikäytössä, on aihetta olettaa valmistusvirhettä ja kääntyä myyjän puoleen.

Kukkukivi - Loviisan punainen torni

Kukkukivi on kuin karamelli, vaikka hieman outo lintu.

Edellisen kirjoituksen innoittamina jatkamme vielä torniaiheella. Loviisan Myllyharjun jylhästä hongikosta löydämme uhanalaisen vesitornin lisäksi pittoreskin jugend-näköalatornin, joka kantaa psykedeelis-kansallisromanttista nimeä Kukkukivi, ruotsiksi Kuckustenen. Arkkitehti K. Hjeltin piirtämä valurautainen rakennelma on vuodelta 1906, mutta ei harjulla ensimmäinen lajissaan, sillä samalla paikalla oli yksikerroksinen puinen paviljonki jo 1800-luvulla. Näköalatorni liittyy Loviisan kylpylähistoriaan - tornille tepastelu ja maisemien ihailu olivat osa kylpylävieraiden hoito-ohjelmaa. Raittiin ilman ja haltioitumisen tervehdyttävää vaikutusta ei aliarvioitu.

Näköalatorneista tähystely on leimallisesti kesäistä puuhaa. Kuin suljetuissa huvipuistoissa niissä on talvella kuitenkin oma viehättävä pysähtyneisyytensä, jossa kesäisten huokausten hetkellisyys on lempeän aavemaisesti läsnä. Kukkukivellä tunnelmaa lisää tornin rapistuneisuus.

Pari vuotta sitten torni julistettiin käyttökieltoon joidenkin ruostuneiden kannatintolppiensa vuoksi. Nämä ovat toivottavasti jo fiksattu.

Kaarevat muodot eivät tee väkivaltaa biologiselle perimällemme, sanoisi Henryk Skolimowski.

Aaltopeltimäiset metallielementit tuntuvat erikoisen teollisilta Art Noveua -torniin. Ovatko ne myöhempää perua, ehkä viimeiseltä peruskorjaukselta 1967?

Kuuliko täällä usein käen kukuntaa vai kukkuivatko kylpylävieraat, sitä tarina ei kerro.

Näköalat palkitsevat. Tornin ylätasanne on 49 metriä Loviisanlahden pinnasta.

Harva asia on niin altruistinen kuin näköalatornin pystytys: sen silkka tarkoitus on ilahduttaa ja ylevöittää tomuisen maan tallaajia.

Loviisan kylpylätoiminta sai alkunsa, kun alueelta löydettiin 1700-luvulla rautapitoinen "hapanlähde", jollaisia käytettiin tuolloin terveyslähteinä. Kylpeminen päättyi Loviisan palaessa maan tasalle 1855, mutta palon jälkeen löydetyt radiumpitoiset lähteet sekä kylmävesihoidon yleistyminen saivat kylpylätoiminnan uudelle alulle. Vuonna 1869 avattiin uusi uljas vesiparannuslaitos. 1900-luvun alussa kylpylävieraita tungeksi kaupungissa kymmenen tuhattakin kesässä, mutta tämä historian vaihe päättyi lopullisesti kylpylän paloon 1935.

Toisen maailmansodan jälkeen kylpylät olivat jo pois muodista, passé. Myös esimerkiksi Helsingin Kaivopuisto jäi lopullisesti vaille kylpylää sen jälkeen kuin neuvostopommi tuhosi 1944 nykyisen Café Ursulan kohdalla sijainneen laitoksen.

Mitä tekisit hylätyllä vesitornilla?

Kukapa tällaista tattia raaskisi räjäyttää?

Viime syksynä monissa helsinkiläislehdissä uutisoitiin Lauttasaaren Kotkavuoren vanhan vesitornin purku-uhasta. Kiinteistövirasto - joka ei viime vuosina ole tosiaan kunnostautunut rakennusperinnön ylimpänä ymmärtäjänä - halusi räjäyttää 15 vuotta tyhjillään seisseen tornin tarpeettomana, mutta Lauttasaari-seura ja museoväki panivat kampoihin. Pattitilanne ratkesi kaupunginhallituksen istunnossa 22.11. Päätös (§1276) oli tornin säilytykselle myönteinen. Kiinteistövirastoa kehotettiin aktivoitumaan tornin uusiokäytön miettimisessä ja rakennelmalle luvattiin suojelukaava tulevaisuudessa.

"Ajatus on, että kaupunki ei ota suoraan kalliita korjauskustannuksia itselleen, vaan koettaa vielä löytää jonkin järkevän käyttötarkoituksen muun toimijan taholta, minkä jälkeen tehtäisiin suojelukaava tuolle uudelle käyttötarkoitukselle. Purkaminen ei tule kyseeseen, sen verran tornilla on suojeluarvoa, mutta jo tällaisenaan, ilman yleisölle esittelyä sen korjauskustannukset ovat varsin suuret", kertoi kaupunginsihteeri Tanja Sippola-Alho sähköpostitse.

Tornin ulkopintojen kunnon väitetään olevan vaarallisen huono. Koko tornin alapuoli on aidattu ja sisäänkäynnille johtaa tällainen turvakäytävä. Lumi alla ei todista kappaleiden putoamisesta.

Nyt pitäisi siis keksiä virkaa tyhjälle vesitornille. Siihen on jo aiemmin funtsittu kahvilaa ja kiipeilykeskusta, mutta nuo ideat eivät ole edenneet. Tilaa tötterön siiloissa riittää 4500 kuutiometriä, mutta mitä niihin sijoittaisi? Ehkäpä ilokaasua, varmuusvarastoksi apeille ajoille? Ylätasannetta voisi käyttää - ja on joskus käytettykin - näköalapaikkana, tosin ylös johtavien portaiden kaiteista on vikisty, etteivät ne täytä nykyvaatimuksia. Kun 34-metrinen torni seisoo melkein yhtä korkealla mäellä merkitsisi se kuitenkin huikeita näköaloja. Korkeat paikat tekevät hyvää ihmiselle. Niissä mieli selkiytyy melkein automaattisesti ja pikkuhuolet hälvenevät edes hetkeksi. Kohottavin teoksin varustettu kirjakahvila, sellainen sopisi tornin huipulle. Entäpä tuhkansirottelukalmisto - tornista vainajan tuhkat saisivat lentää merituulen matkaan? Lähitalot eivät vissiin tykkäisi. Paikka kävisi myös leijanlennätykseen, nudismiin ja tähtientuijotusklubille, jossa maattaisiin huopiin kietoutuneina syntyjen syvien vallassa. Valosaaste ja bisnesrealiteetit taitavat valitettavasti tulla tielle...

Joku valpas kansalainen oli tornissa kameroineen, kun rakennuksessa oli avoimien ovien päivä sen täyttäessä 50 vuotta 2008. Tässä linkissä kuvia sisältä ja näköaloista:
http://matkat.domnik.net/img-fi/aiheita/2010/lauttasaari-vesitorni.shtml

Kotkavuori on Helsingin keskustaa lähin aito lähiökallio.

Kotkavuorelle on säästynyt myös jokunen satavuotias huvila, kun hankalaa maastoa ei aikoinaan käytetty kerrostalorakentamiseen.

Vesitornia pidetään Lauttasaaren epävirallisena maamerkkinä.

Kotkavuoren rinteiltä voi katsella auringonlaskun värjäämiä Töölön rantoja...

... Ja Salmisaaren komeaa teollisuusmaisemaa.

Osma Leppämäen suunnittelema Larun vesitorni rakennettiin 1958 ja siitä tuli Suomen ensimmäinen iso sienimallinen vesitorni. Betonikuori jännitettiin vesitiiviyden varmistamiseksi. Tornin ulkoseinien ja tukirenkaan betonivalu tehtiin neljän vuorokauden maratonina, sillä se piti tehdä kertalaakista ilman että betoni välillä kuivuisi.

Vaikka kaikki muu ihmisen kulutus tuntuu lisääntyvän, niin jengi läträä nykyisin huomattavasti vähemmän vedellä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Ehkä syinä ovat esimerkiksi kylpyammeiden harvinaistuminen ja suurten joukkojen siirtyminen käsillä pyykkäämisestä ja tiskaamisesta koneisiin. Joka tapauksessa vedenjakelun tasaustarve on pienennyt, ja tämä johti 1996 Lauttasaaren tornin syrjäyttämiseen sen alkuperäiskäytöstä.

Vesitornit edustavat rujouden estetiikkaa, jollaista on vasta viime vuosina alettu arvostaa. Yksi virstanpylväs oli Sari Sareston, Anne Salmisen ja Mira Vierron kirjoittama Helsingin kaupunginmuseon julkaisu Ostari, lähiön sydän (2004), jossa osoitettiin 1960-lukulaisten ostoskeskusten arkkitehtuuriset ja kulttuurihistorialliset arvot kaikkien muuntelu- ja purkupaineiden keskellä. Saa nähdä milloin aika kultaa 1980-luvun kaakelirakentamisen...

Mitä ikinä tornilla tehdäänkin, niin älkää maisemavalaisko sen ulkopintoja. Se on mautonta alleviivausta. Jättiläistenkin pitää saada levätä, öisten kulkijoiden nähdä häämöttäviä yleviä järkäleitä - vaikka sitten betonisia.

----

Toinen näytös: vesitorniprobleemi hiertää Loviisassakin

Aivan samoin kuin Helsingissä on myös Loviisassa painiskeltu vanhan vesitornin kohtalosta. Noin kilometrin päässä Loviisan keskustasta Myllyharjulla sijaitseva torni on todettu niin huonokuntoiseksi ja vuotavaksi, että kaupunginisien mukaan se tarvitsisi pikaista dynamiittihoitoa. Saksalaista varsikäsikranaattia eli niin sanottua "perunanuijaa" muistuttava rakennus on kuitenkin merkkiarkkitehtien Kaija ja Heikki Sirenin kynästä, ja on saanut Uudenmaan ympäristökeskuksen ja Porvoon museon puolelleen. "Sen plastinen muoto on osa Loviisan kaupunkikuvaa", sanovat asiantuntijat.

Tällä hetkellä tilanne on auki: nuija ei ole kopsahtanut sen enempää tornin tuhoamisen kuin sen suojelunkaan puolesta. Loviisan kaupungin vesihuollon mukaan purkaminen on kuitenkin todennäköistä, "ensisijainen vaihtoehto". Samalle harjulle tulee joka tapauksessa uusi vesitorni, josta on käyty jo arkkitehtikilpailu. Uuden tornin pitäisi valmistua 2012.

Tilavuudeltaan 600 kuutiometrin pampula on pysäyttävä näky tullessaan vastaan lumisesta metsästä.

Sirenien arkkitehtitoimiston mukaan 1961 valmistunut torni "heijastaa voimakkaasti omaa aikaansa ja sen arkkitehtuuri-ihanteita". Tähän ei ole mitään lisättävää.

Kaupungin työntekijät pelkäävät tornin kuntoa niin, että sen uumeniin on vaikea löytää halukkaita huoltomiehiä. Lisäpelkoa tuonee oven hurja maalaus.

Kovin näkyvä maamerkki pienehkö mutta omaperäinen vesitorni ei ole.

Tallinnan Koplissa on hieman samaa tyyliä edustava vesitorni. Ikkuna-aukot kielivät, että tässä on huomioitu myös ihmisen maisemajano.

Prinsessa ja Nahkahousut - sananen paikannimistä Helsingissä ja muuallakin

Kyltti Sipoon Viirilässä armahtaa kauhtumisellaan. Aina nimiä ei kaivata.

(Käsillä oleva kirjoitukseni ilmestyi alkujaan Kirkko & Kaupunki -lehdessä 6.10.2010.)

Paikka nimetään, kun paikasta välitetään ja sillä on merkitystä. Nimi opastaa perille, mutta myös luo paikalle identiteettiä. Paskalampi – yksi kolmesta tunnetusta 1700-luvun Helsingin suomenkielisestä paikannimestä – antaa kohteestaan hyvin erilaisen hohteen kuin Apollon- tai Minervankatu, jotka viittaavat kreikkalaisten valon sekä viisauden jumaliin.

Näiden väliin mahtuu monenlaista, sillä yksistään Helsingissä on yli 8000 virallista käyttönimeä – ja toinen mokoma ruotsinkielisiä päälle. Katujen ja paikkojen virallinen nimeäminen alkoi Liisankadusta ja Unioninkadusta 190 vuotta sitten. Helsingin nimistön kivijalan muodostavat ikivanhat kylännimet, joita ovat suomeksi esimerkiksi Käpylä, Malmi, Vartiokylä, Herttoniemi, Kumpula ja Meilahti. Kaupungin ensimmäisestä sijaintipaikasta Vantaajoen suulla kielivät yhä nimet Kellomäki ja Hirsipuunkallio.

Ennen nimet syntyivät ”luonnostaan” esimerkiksi paikan luonteen, käyttötarkoituksen, omistajan tai jonkin tapahtuman mukaan. Moderni nimeäminen on suunnitelmallista. Helsingin nimistön laatimisesta vastaa nimistötoimikunta, joka täytti juuri 50 vuotta. Kaupunginosan nimet annetaan usein tietyn teeman mukaan. Helsingissä käytäntö alkoi Punavuoresta 1840-luvulla, jossa nimet liittyvät merenkulkuun. Suomenkieliset nimet tulivat virallisiksi ensi kertaa Töölön asemakaavassa 1906. Romantiikka oli vallalla ja teemoina antiikin ohella Kalevala, pohjoismainen mytologia ja Vänrikki Stoolin tarinat.

Vanha nimistö on monesti kerroksellista, ja nimien alkuperä aukenee vain tutkijalle. Tulisiko heti mieleen, että Jämsän Taivassalon nimellä ei juonnu taivaasta, vaan taipaleesta eli kannaksesta, jonka yli saattoi kiskoa veneen? Ja vaikka saamelaisia oli muinoin etelässä, ei Nurmeksen Porokylän nimi viittaa poroihin, vaan kylän palamiseen 1891. Samoin lukuisat pyhä-alkuiset nimet eivät yleensä kerro luonnonuskonnon tyyssijoista (toisin kuin hiisi-nimet), vaan rajoista, joita on ollut eri ryhmien nautinta-alueiden välillä.

Kaksikielisellä alueella nimeä on voitu pompotella kielestä toiseen. Helsinkiin palataksemme: Huopalahti on mukaelma ruotsinkielisestä Hoplax-nimestä, joka on puolestaan syntynyt suomenkielisestä Haapalaksista (laksi=lahti).

Osa Helsingin vanhasta nimistöstä on kuollut tyystin. Kukaan ei sano Kansallisarkiston sijaitsevan Nuuskamyllynmäellä. Toisaalta moni historian säie yltää luoksemme nimenomaan nimistön kautta. Johanneksenkirkko sijaitsee mäellä, joka muinoin kantoi nimeä Johannisbärget, koska se tunnettiin nuorison juhannuksenviettopaikkana. Ullanlinnassa on oikeasti ollut linnoitus, Ruotsin kuningattaren mukaan nimetty Ulricasborg. Myös Helsingin kasvaessaan syömät lukuisat saaret jatkavat eloaan katukylteissä.

Paikannimen muuttamiseen ei hevin ryhdytä, mutta merkkihenkilöiden kunniaksi näin joskus tehdään. Esimerkiksi Heikinkatu (sitä ennen Läntinen Viertotie) nimettiin Mannerheimintieksi marsalkan 75-vuotisjuhlissa 1942. Nykyisin nimikkopaikkaa ei Helsingissä myönnetä elävälle ihmiselle; karenssiaika kuolemisesta on viisi vuotta.

Suomettuminen ylsi sekin nimiin: vaivihkaa muutettiin Lauttasaaren Ryssänniemi Vattuniemeksi, samoin Helsingin läntisen ulkosaariston Ryssäkari Rysäkariksi. Lenininpuisto nimettiin Alppilaan vasemmistoryhmän painostuksesta 1970.

Stadin slangin aktiiviharrastajat ovat jo pitkään kaivanneet ”helsinginkielisiä” kadunnimiä. Näitä joudutaan edelleen odottamaan, mutta Kalasatamaan on sentään luvassa slangiaiheisia korttelinnimiä.

Jälkikirjoitus: Stadin saarten veikeä nimistö

Helsingin Sanomissa oli 5.11.1997 merkillinen otsikko Pelastuslaitos poltti Sulhasen puutalon. ”Ai kenen sulhasen?”, voisi huudahtaa. Mutta kyse on saaresta: Sulhanen sijaitsee Länsiväylän kupeessa yhdessä Morsiamen kanssa.

Helsingin ehkä veijarimaisimmat paikannimet kuuluvat saarille. Näitä ovat esimerkiksi Emäntä, Viinakupu, Nahkahousut, Norppa, Mylläri, Porsas, Nimismies, Huomenlahja, Voirasia, Prinsessa, Räntty, Ulko-Hattu, Päntäri, Limppu ja Tupsu. Inventoin ne kaikki ja sata muuta saariston luontovalvojana. Ja kyllä saarilla on aina sen verta omaa luonnetta ja tuntua, että kukin nimensä ansaitsee.

Tiesittekö muuten, että kaupungin edustalla on vartiossa rivi tonttuja: Länsi-Tonttu, Itä-Tonttu ja Sokea Tonttu? No, jälkimmäinen on tosin piilossa veden alla, matalikko. Ja ne legendat. Rahakirstun tienoolla lepää tietysti aarre. Ja Leikosaaren nimi, niin kerrotaan, juontuu alkujaan ruotsin sanasta ”lik”, mikä tarkoittaa kalmoa ja viittaa ruumiiden säilytyspaikkaan.