Kun kulkee nykyaikaisilla teollisuusalueilla, on fiilis usein se, että haluaa vain mahdollisimman nopeasti pois. Kenenkään ei kuule toivovan teollisuusaluetta naapurikseen ja kaavoitus pyrkii myös varmistamaan, ettei näin pääse käymään. Tehdas- ja teollisuusalueet ovat kuin välttämättömiä pahoja; paikkoja, joiden tyylittömyys, persoonattomuus ja epäviihtyisyys otetaan annettuna, niihin automaattisesti kuuluvana.
Olivatko asiat ennen paremmin? Monella tapaa varmaan eivät, mutta ainakin teollisuuskeskittymät rakennettiin niin esteettisiksi, mittasuhteiltaan inhimmillisiksi ja ympäristöönsä orgaanisesti istuviksi, että nyt haluamme mennä niihin varta vasten viihtymään. Ilmiö koskee etenkin raudanvalmistukseen ja metalliesineiden valmistukseen liittyviä ruukkeja. Näiden uudesta vetovoimasta tunnetuin ja äärimmäisin esimerkki on Fiskarsin ruukki, joka alkaa olla jo joka neliömetriltään design-somistettu teemapuisto.
Kuljimme kesäisissä länsi-uusmaalaisissa maisemissa 1640 perustetun Antskogin (Ansku), 1641 perustetun Billnäsin (Pinjainen) ja 1649 perustetun Fiskarsin (Fiskari) ruukkimaisemien halki sekä poikkesimme parissa muussakin lähiseudun kohteessa, muun muassa kahdessa rautatietunnelissa. Alla kuvasatoa retkeltä.
ANTSKOG
Teollisuusalueen ydintä.
Antskogin ruukki sijaitsee Pohjan kirkolta Karjalohjalle vievän vanhan maantien mutkassa syvässä painanteessa. Sen perusti turkulainen Jacob Wolle (Wulff). Ruukin tarpeisiin louhittiin aluksi paikallista rautamalmia, mutta pian siirryttiin pääasiassa ruotsalaiseen tuontimalmiin. Ruukin masuuni lakkautettiin jo varhain, mutta ruukissa oli myös manufaktuuripaja, nippuvasarapaja ja valimo. 1600-luvun puolivälissä henkilökuntaan kuului muun muassa masuunimestari, padanvalaja, kaksi pistooliseppää, hienoseppä, pyöräseppä, useita vasaraseppiä, rakennusmestari, miilunpolttajia ja hiilenpolttajia.
Vuosisatojen mittaan ruukkia kohtasivat niin isovihan hävitykset kuin vararikot, nousukaudet, vaihtuvat omistajat, tekniset innovaatiot, tuotannon muutokset ja tulipalot. Nykyinen rakennuskanta on 1840-luvun ja 1900-luvun alun väliltä. 1900-luvun suurin työllistäjä oli Antskogin Verkatehdas Oy (Antskog Klädesfabrik Ab), joka rakensi paikalle suuren tehdasrakennusryhmän. Sarka-, tohveli-, ulsteri- ja pukukankaiden valmistukseen erikoistunut tehdas lopetti toimintansa konkurssiin 1959. Seuraavana vuonna ruukki pakkohuutokaupattiin, sen osti palokaluston valmistajana tunnettu helsinkiläinen MAKO-yhtiö. Tämä valmisti ruukissa paloautojen koreja, suksisiteitä, lastenrattaita, heteka-rautasänkyjä ja paloruiskuja - ja viimein hittituotteenaan käsisammuttimia. Ruukki kuuluu yhä MAKO-ryhmälle, mutta vaikuttaa hiljaiselta.
Suomenkielinen teksti puuttui, joten oletimme tässä lukevan "lämpimästi tervetuloa alueelle".
Tehtaankatu Antskogissa.
Rakennus istuu sulavasti viidakkomaisen rehevään ja hyvin jyrkkään rinteeseen.
Kalustohalli.
Jylhä goottilaisvaikutteinen rakennus.
Saman rakennuksen yläpuolella metsässä on sortumavaara jonkin maanalaisen rakenteen vuoksi.
Rakennukseen johtaa takasilta. Puusto ja kasvillisuus on ottanut paikan haltuunsa romanttisesti, mutta myös rakenteita hapertaen.
Sillalla kulkevat kapeat kiskot.
Kiskojen alapäässä on tällaisia rakenteita. Ne ovat osa isoa areenamaista sementtisäiliötä.
Pieni joki halkaisee ruukkialueen ja riehaannuttaa rehevän lehtokasvillisuuden.
Piippu on jäänyt metsikön keskelle.
Historiallisissa paikoissa on haasteena se, että ne pitää kunnossa mutta ei kiillota hengettömiksi. Tässä olisi rempan tarvetta.
Näinkin söpön idyllistä voi olla teollisuusalueella. Mäellä näkyvää ruukinkonttoria tarjotaan vuokralle.
BILLNÄS
Billnäsin ruukin ympärillä on kohistu, kun liikemies Olli Muurainen 2008 osti siitä suuren osan Pohjan kunnalta. Hän kehittää nyt alueelle - nostalgiaretkeilijän korviin huolestuttavan kuuloista - "tapahtumakeskusta", johon kuuluu muun muassa hotellihanke. Varsinainen riita koskee nimeä. Liikemies on rekisteröinyt "Billnäsin ruukki" -nimen yhtiönsä nimeksi ja tavaramerkiksi. Sitä muut alueen yrittäjät eivät niele, vaikka mikään ei toisaalta estä heitä edelleen sanomasta, että toimivat Billnäsin ruukissa.
Tapaus osoittaa mielenkiintoisesti, kuinka haluttu brandi teollisuusalueen nimestä voi tulla - kun alue on sellainen, että sitä kehtaa esitellä.
Billnäsin ruukin perusti Carl Billsten 1641 ja se siirtyi Hisingerin suvun omistukseen 1723. Isoviha, tulipalot, taloudelliset alamäet ja rutto koettelivat tätäkin keskittymää. Muiden ruukkien tavoin Billnäs oli oma pienoisyhteiskuntansa omine kouluineen ja sairastupineen, kirjastoineen ja paloasemineen. Parhaimmillaan ensimmäisen maailmansodan aikaan siellä työskenteli 1072 työntekijää. Seuraava omistaja oli Fiskars-yhtiö, joka valmisti siellä työkaluja vuosina 1920-1983. Tämän jälkeen aina vuoteen 2008 aluetta hallinnoi kunnan omistama Pohjan Ruukkiteollisuus Oy, jonka tehtävä oli lähinnä etsiä jotain käyttöä kiinteistöille. Tältä kaudelta monet muistavat paikan Faces-festareiden näyttämönä. Paikassa oli roots-meininkiä.
Yleisnäkymä Bilnäsistä.
Myös Bilnäsistä löytyy vielä sympaattista nuhjuisuutta.
Tupakointikieltoa ei alettu maalata kovin suunnitelmallisesti.
Metsä tulossa päälle.
Teollisuuspaikkakuntien äänimaisemaan kuuluivat erilaiset tehtaiden pillit ja kellot.
Konttoriin mentien kirjautumaan palkkalistoille ja sieltä myös lähetettiin lopputili kourassa kilometritehtaalle.
Notkumista suuntiin ja toisiin.
Fiskarsin käytössä ollut moderni teollisuushalli on tyhjillään. Menneinä vuosikymmeninä teollisuuspaikkojen yhteydessä oli myös aina pyöräparkki; usein mallia, jossa fillareita riiputettiin.
TEOLLISUUSTAAJAMAN VANHA POMMISUOJA
Silmiimme sattui myös ilmeisesti toisen maailmansodan aikainen väestönsuoja, johon kurkistimme sisään.
Pommisuoja sisäänkäynti saa luontaisen sirpalesuojauksen ollessaan maakanjonin perällä.
Ensimmäiset metrit oli täytetty vanhalla roinalla. (Kuva: Strangler)
Palokunnan kamaa.
Paloletkuja kannettavissa rynnäkkötelineissä.
Ilmanvaihtolaite katossa.
Syvemmällä labyrintissä oli sohva. Kuva kertoo suuresta ilmankosteudesta.
Hieman yllättäen pommisuojan sisällä oli erillinen, melko iso tiilihuoneisto. (Kuva: Strangler)
Valoisan kesäpäivän retkeily oli yhtäkkiä vaihtunut katakombitutkimukseksi.
Bunkkerissa oli mahdollisuus kuntopyöräilyyn.
Muistatko Ikun? Näitä ruuvailtiin fillareihin 1980-luvun alussa. Allekirjoittanut saavutti tällaisen mittarin näyttämän mukaan 48 km/h:n nopeuden eräässä Porvoontien alamäessä noin vuonna 1982. Se oli rajua se.
Bunkkerissa oli myös toinen ulko-ovi, mutta se oli jämähtänyt kiinni.
RAUTATIETUNNELEITA POHJANKURUSSA
Pohjankurussa on vieri vieressä kolme rautatietunnelia. Itäisin näistä on kokonaan pois käytöstä (nykyisin vailla rautatiekiskoja), keskimmäinen kuuluu Helsingin ja Turun väliseen niin sanottuun rantarataan ja täydessä aktiivikäytössä, läntisin vie Pohjankurun satamaan ja on periaatteessa vaan ei käytännössä yhä toiminnassa.
Matkalla kallion sisään. Kartalta katsottuna tämän nuorimman tunnelin rakentamiselle ei tunnu löytyvän järkiperustetta, kun ihan vieressä oli jo kaksi muuta tunnelia.
Oven tuntumassa näkee vielä hyvin, syvemmällä kaipaa jo fikkaria...
... kun eivät nämäkään enää toimi.
Näin keskikesällä on hyvä muistaa myös talven olemassaolo. Siitä kertoo tämä kuva, joka otettiin samaisen tunnelin toisesta päästä tänä vuonna tammikuussa noin -20 celsiuksen lämpötilassa.
Tunnelin yläpuolelle on valettu betoniin valmistumisvuosi 1963.
Vasemmalla vuoden 1963 käytöstä poistettu tunneli, oikealla rantaradan tunneli.
Tämä upea hevosenkenkäportti johtaa Suomen ensimmäiseen rautatietunneliin, joka on pituudeltaan 156 metriä.
Ratanauloja on jossain vaiheessa uusittu.
Hieman erikoisesti tunneliin oli pysäköity avomallisia tavaravaunuja. Niiden päällä oli kuitenkin hyvä kävellä. (Kuva: Strangler)
Tunnelin pässä avautui näkymä pieneen satamaan.
Saavutuksesta ollaan oltu syystä ylpeitä.
KARJAAN HÖYRYVETURI
Karjaan aseman ratapihalla lepää kehnossa kunnossa höyryveturi. Se Hr1-tyyppiä, tuttavallisesti Ukko-Pekka, jollaiset olivat Valtion Rautateiden voimakkaimpia pikajunavetureita. Tyyppiä rakennettiin 22 kappaletta vuosina 1937-1957. Karjaan yksilö on vuodelta 1948 Lokomon konepajalta. Vielä 1974 tällaisilla ajettiin Seinäjoen ja Vaasan välistä matkustajaliikennettä. Kaksi Ukko-Pekoista on nykyisin kunnostettu ajokuntoiseksi, kaksi päätynyt harrastajille Englantiin.
93 tonnia metallia ei maadu hetkessä pois. Ehkä tämä yksilö vielä pelastetaan.
Veturin identiteetti selviää numerosta.
Tässä voi kuvitella itsensä ajamaan rantaradan pikajunaa.
Venttiilien ynnä muun säätökeskus.
Karjaan asemalla on vanha kääntösilta vetureille talleihin ajoa varten. Miksiköhän 1007 ei saa olla tallissa?
HYLÄTTY PUNNITUSASEMA
Pohjankurun alueella on punnitusasema, jossa aika näyttää pysähtyneen kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikki on jätetty paikoilleen kuin tarkoitus olisi ollut palata seuraavana päivänä töihin - ja ehkä olikin, mutta jostain syystä kävi toisin. Avaimia riippuu avaintaulussa, raporttikirja on avattuna pöydällä, laskukone valmiina ja niin edespäin. Kukaan ei enää tullut. Mitä mahtoi tapahtua?
Kopissa on jotain veikeän sympaattista.
Vuonna 1901 perustetun Toledon vaakatehtaan tuotteet tiedetään laadukkaiksi. Tämäkin autovaaka toimisi luultavasti edelleen. Emme tulleet kokeilleeksi.
Aki Kaurismäki voisi suoraan hyödyntää punnitusasemaa sijoittamalla roolihahmon tänne duuniin.
Poistuessamme kohtasimme vaikuttavan sillan.
FISKARS
Fiskarsin ruukki sijaitsee Degersjöjärvestä Pohjanpitäjänlahteen virtaavan Fiskarsinjoen rannoilla. Ruukin perusti hollantilaisen Peter Thorwösten kuningatar Kristiinalta saamalla privilegiolla 1649. Masuunilla ja kankivasaralla varustetulla Thorwöstella oli lupa tuottaa kaikenlaisia valamalla ja takolla tehtäviä esineitä poislukien tykkejä. Työvoimansa hän tuotti ulkomailta, sillä paikallisilla miehillä ei tuolloin todellakaan ollut mitään konepaja-ammattilaisen valmiuksia.
Seuraavilla vuosisadoilla ruukin omistivat vuorollaan John Montgomerie, Robert Finlay ja John Jennings, B.M. Björkman sekä Johan von Julin. Viimeksi mainittu sai bisneksen kukoistamaan, hittituotteenaan erilaiset hevosaurat, joita myytiin käsittämättömät yli miljoona kappaletta (mikä samalla osoittaa, että ison volyymin massatuotannon ei tarvitse merkitä esteettisesti laadutonta ympäristöä). 1880-luvulta ruukkia hallinnoi Fiskars Aktiebolag -osakeyhtiö. Paikka palveli teollisuutta 1980-luvulle, jolloin toiminta muutti uusiin tiloihin Pinjaisiin.
Vähitellen taiteilijat, käsityöläiset ja muotoilijat keksivät uneliaan ruukin ja hankkivat sieltä tiloja. Ensimmäinen näyttely pidettiin 1994, minkä jälkeen Fiskars on rakettina kohonnut Suomen ruukkien ylivoimaiseksi turistivetonaulaksi ja aktivoinut yrittäjät monen sortin pajoineen, puoteineen, näyttelyineen, studioineen, galleroineen, konditorioineen, ravintoloineen, verstaineen, hotelleineen, kioskeineen, kirjakahviloineen, kokousauditorioineen, konsertteineen, teattereineen, antiikkipäivineen, opastuksineen, messuineen ja puuhapäivineen. Fiskarsin uusimmat uutiset kertovat paljon kertoessaan, että "Iittala Outlet avasi ovensa" ja "PetriS Chocolate Room laajenee".
Fiskarsilla menee siis hyvin, ja hyvä niin. Kuten jo kirjoitelman alussa todettiin, paikka on totaalisen trimmattu, brandatty, somistettu, kyltitetty ja puleerattu. Useimmat ihmiset tykkäävät siitä sellaisena - ja juuri sellaisena - eräät kuitenkin toivovat, että olisivat kokeneet miljöön sellaisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta sitten - ja pujottelevat pysähtymättä "Fiskars Villagen" tilausbussiruuhkan halki.
Ainoa Fiskars-kuvamme on ruukin laitamilta. Täälläkin näkee, kuinka teollisuus osasi ennen sijoittua harmonisesti ympäristöönsä.