Uusi vuosi on toiveiden aikaa. Lapsellista hömppääkö? Ehkei aivan sentään, sillä eittämättä jokainen fyysisessä maailmassa tapahtuva aistivan olennon suorittama teko on aluksi ollut mentaalinen akti, tiedostettu tai tiedostamaton. Ilman mielen tasolla tapahtunutta toimeenpanoa ulkoinen toiminta ei olisi mahdollista, oli sitten kyse pään rapsuttamisesta tai pyramidin pystyttämisestä. Toiveet - joita voidaan vaihtoehtoisesti kutsua tavoitteiksi tai aikomuksiksi - omaavat eri asteista sysäysvoimaa. Moninaiset yksilölliset ja kollektiiviset olosuhteet ja realiteetit sanelevat sitten reunaehtonsa, joiden puitteissa toive käy toteen tai sitten ei.
Silmiin osui vanha Itä-Helsingin Puotinharjua kuvaava postikortti. Itse asiassa kaksikin. Ne ovat 1960-luvun puolivälistä, jolloin Puotinharju hohti uutuuttaan kuin jokin luvatun maan hyväenteinen onnela. Varsinkin sen hahmoltaan näkinkenkää tai viuhkaa tapaileva ostoskeskus oli Suomen oloissa jotain ennen näkemättömän hienoa - kohde, jossa ulkopaikkakuntalaisten luokkaretkibussit saattoivat varta vasten pysähtyä. Tyylikäs ja omaperäinen moderni arkkitehtuuri, pihan luonnonkivipohjainen suihkulähde, puutarha istutuksineen, nurmineen, pensasaitoineen, massiivipuisine levähdyspenkkeineen, leikkipaikkoineen ja design-valaisimineen, tonttia rajaava pylväiden kannattelema koristeramppi (alusta suosittu pääskysten pesäpaikka), muovikupuyleisöpuhelimet, voileipäautomaatti, viisi katettua ostoskäytävää kattoikkunoineen, kahdet rullaportaat (huippu-uutuus tuolloin), kahden tuhannen auton pysäköintikenttä, katseilta kätketty huoltoajotunneli ja niin edespäin loivat arvoisat puitteet, joihin kelpasi asettua yhtä lailla Elannon kaksikerroksisen pienoistavaratalon ja johtavien pankkien (parhaimmillaan viisi samaan aikaan) kuin Fazerin kahvila-jäätelöbaarin ja Mic-Macin kaltaisten erikoisliikkeiden.
Puotinharjun lähiö ja 1965 valmistunut ostoskeskus loistavat puhtaan vaaleina ihanassa alkukesän päivässä.
Ostoskeskusta, tai ostokeskusta kuten rakennelman katolla olevat neonvalo-kirjaimet ilmoittivat, kelpasi siis esitellä. Se oli modernin airut - erään ystävän sanoin: kuin pelloille laskeutunut avaruusasema. Ja pelloille Puotinharju - rikkonainen kalliojakso vailla ensimmäistäkään harjua - oli tosiaan piiritetty. Etelässä nykyisen Itäkeskuksen kohdalla oli Marjaniemen kupeessa sijainneen Nymanin tilan pellot, kasvimaat ja lehmälaitumet, pohjoisessa Myllypuron laidalla tönötti pienviljelijä Ossian Gauffinin (1899-1979) hyvinkin arkaainen maatila. Puotinharjun tornitalojen raollaan olevista ikkunoista kantautui kesäaamuisin kukon kiekaisu ja talvisin vanha isäntä Gauffin ajeli reellä ostarille. Hän piti lapsista ja lapset hänestä; kerran hän noukki kirjoittajankin - tuolloin vaahtosammuttimen kokoisen vesselin - rekensä kyytiin talviselta Olavinlinnantieltä. Kerrotaan, että hevonen - Pekka oli sen nimi - kuljeskeli itsekin vanhoilla reviireillään välittämättä uudesta lähiöstä ja tapasi ottaa päiväunia nojaten lipputankoon erään kerrostalon pihassa Korsholmantiellä.
Mahtavaa roots-meinikiä näin jälkivinkkelistä. Mutta lie ollut kiusallisen noloa aikalaisista, avaruusaikaan malttamattomasti hapuilevista, juuri maalta muuttaneista wannabe-urbaaneista. 1960-lukulaista edistyskaipuuta osoittaa melko liikuttavalla tavalla eräs huomio, joka edellyttää meiltä suurennuslasin käteen ottoa ja postikortin ääreen kumartumista. Kas kummaa, postikortin tekijä "Kustannus ja tuonti Kuultokuva, Helsinki" on lisännyt valokuvaan autoja! Ne on tehty kuin lapsi olisi ollut asialla, piirtämällä kaduille - ja etenkin ostoskeskuksen parkkipaikalle - punaisia ja sinisiä pikku viivoja. Oikeita autoja noin 45 vuoden takaisessa Puotinharjussa näyttää olleen vain muutamia, joten niitä oli saatava kuvaan lisää. Sittenhän sitä jo kehtasi lähetellä maalaisserkuille.
Scifi-uskossa tehtyä viattoman tökeröä 1960-luvun kuvamanipulaatiota: värilliset pikkuviivat luovat autoja maisemaan, joka on kiusallisen vähäautoinen. Kuvan oikeassa alalaidassa on sentään oikea kuorma-auto ajamassa risteykseen.
Tuona aikana Helsinkiä luotiin kovalla tohinalla kaupungiksi, jonka liikkuminen perustuisi ennen kaikkea yksityisautoiluun. Tunnettu esimerkki motor city -revittelystä on Smith-Polvisen liikennesuunnitelma 1968, joka peitti kantakaupungin moottoriteiden lonkeroilla (onneksi vain paperilla; suunnitelman ainut valmistunut osa on Laajasalon läpäisevä absurdi moottoritien pätkä). Palataksemme toiveisiin: voidaan perustellusti sanoa, että Puotinharju-postikortin laatija toivoi lisää autoja. Hän toivoi niitä niin hartaasti, ettei voinut olla piirtämättä niitä julkiseen myyntiin menevään valokuvaan. Eikä hän ollut yksin. Kortin ostaja ihastui punaisista ja sinisistä "autoista" ja toivoi saavansa pian oman kumijalan, jolla kurvata muiden seuraan. Lähes kaikki toivoivat samaa - ja myös näkivät toiveensa käyvän toteen, kun ulkoiset olosuhteet (eli lähinnä pankkitilin saldo) olivat kohdallaan. Autoja tuli lännestä ja idästä. Tuli lisää. Ja vieläkin lisää. Toive oli tosiaankin toteutunut.
Enää autoja ei piirretä postikortteihin. Tulevia asuinalueita koskevissa arkkitehtuurissa havaintokuvissa autoja ei ole ollenkaan tai hyvin vähän. Jopa automainoksissa tiet ovat ihmeen autiot; menopeli kiitää usein ylhäisessä yksinäisyydessä keski-eurooppalaistyyppistä puukujaa tai muussa luonnonmaisemassa. Tänä päivänä avoin kampanja yksityisautoilun lisäämiseksi olisi poliittinen itsemurha ellei menisi sitten huumorista. Kuka on käynyt nykypäivän Puotinharjussa - jonka toiminnot viereen kohonnut Itäkeskus on ahmaissut nimiinsä kouluja, uimahallia ja kirjastoa myöten - tietää, että siellä jurruttaa aamusta iltaan krooninen, toivoton, hermoja raastava ruuhka. Utopia paremmasta on muuttunut jonkin asteiseksi painajaiseksi. Kohottajasta on tullut riippakivi.
Tämä postikortti keskittyy vielä enemmän Puotinharjun ostoskeskukseen. Kun uudelle ilmiölle, ostoskeskukselle, pohdittiin nimeä 1960-luvun alussa, ehdotti akateemikko Kustaa Vilkuna "puhosta". Puotinharjun ostoskeskus on tiettävästi ainoa lajissaan, josta Vilkunen ehdotusta käytetään: se tunnetaan isolla alkukirjaimella nimellä Puhos.
Rakennustaiteellisessa mielessä Puotinharjun ostoskeskus pilattiin peruuttamattomasti 1980-luvun lopulla, jolloin sitä laajennettiin - tulevasta suurlamasta autuaan tietämättöminä - kahteen kertaan. Suihkulähde peitettiin ja piha rakennettiin tukkoon puutarha uhraten. Leikkipaikasta tuli parkkipaikka. Muitakin arkkitehtuurisia yksityiskohtia, kuten rakennuksen takaosan jännä käytävä kaarimaisine seinäelementteineen, on poistettu. Koko paikka on saanut kelmeän harmaansinertävän maalin, joka muistuttaa rigor mortis -vaiheen vainajan ihon sävyä. Toiminnallisesti ostoskeskus on näivettynyt kehäraakiksi hylkiöksi säihkyvän naapurinsa, gigavolyymisen kerskakulutuspalatsi Itäkeskuksen kauppakeskuksen varjoon, ja siellä myös näyttäytyy enteen omaisena ei selvästikään loppuun asti ajatellun ja jo omaa elämäänsä elävän monikultturismi-kokeilun Itä-Helsingille asettama segregoitunut, teokraattis-uuskeskiaikainen ja kantaväestökatoinen lähitulevaisuus. Ostarin vilkkaimmat nykytoiminnot ovat somalimoskeija, laitapuolen kulkijoiden kokoontumistila, kirkon kirpputori sekä pari keskiolutjuottolaa (jo legendaarinen Puotinkrouvi on Sähköpuodin lopetettua ostarin viimeinen vuosikymmeniä vanha yritys). Suomen Yhdyspankin kassaholvissa säilytetään arabikauppiaan papusäkkejä ja Rautakirjan kioskissa operoi turkkilainen parturi. Ostarin yläkerroksessa liiketilaa on tyhjillään, thai-hieromasalonkeina tai epämääräisinä roinavarastoina - siellä liikkuminen on rappioangstin ja kitsch-eksootiikan sekainen surrealistinen seikkailu, johon harva välittää tai rohkenee ryhtyä. Omalla tavallaan, esimerkiksi kulttuurimaantieteilijän vinkkelistä, ostoskeskuksen nykytila on tokikin erittäin kiinnostava - varsinkin jos omaa aikaperspektiiviä verrata sitä paikan kukoistuksen päiviin.
1900-luvun alussa perustettu Storsängenin maatila Puotinharjun ja Myllypuron välissä jatkoi toimintaansa 1970-luvun loppuun. Kaupunki oli antanut ultimaatumin, jonka jälkeen tila purettaisiin. Vanha viljelijä Gauffin kuoli määräajan täyttymisen hetkillä eikä ehtinyt milloinkaan osalliseksi itseään ympäröivästä elämänmallista, kerrostaloasumisesta. Peltojen paikalla on nykyisin Myllypuron urheilupuisto kenttineen, kaukaloineen ja halleineen.
Ilmiömaailmassa - mitä todellisuudeksikin kutsutaan - on ehkä siisteintä se, että se ei ole staattista, vaan - hieman mutkia suoraksi vetäen - luontaisen pysymättömyytensä vuoksi muovailtavissa kuin taikina, ohjattavissa kuin elokuva. Sanonta kuuluu "varo toiveitasi, sillä ne voivat toteutua", ja siinä on vinha perä. Muokkaamme ympäristömme mielemme kuvaksi - ja ympäristö puolestaan vaikuttaa mieleemme. Sillä on väliä, mitä ajattelemme ja toivomme - siltä pohjalta syntyvät sanat ja teot, siltä pohjalta muuttuu maailma. Ja yhtä lailla vastaavasti sillä on väliä, millaisessa ympäristössä liikumme ja asumme. Ympäristön feedback iskee syvälle ohi tietoisen ja vaikuttaa jopa terveyteemme, kuten monet tutkimukset nykyään osoittavat.
Sanskritin sana ihmiselle, purusha, tarkoittaa käännettynä kutakuinkin "jotakin, jolla on voimaa". Se sisältää oleellisen muistutuksen ihmisyyden perusteista: meillä on luontainen kyky ja voima saada asiat liikkeelle. Mahdollisuus yhdistää järki ja emootion polttoaine tahtoon voi tehdä pyrkimyksistämme tehokkaampia kuin luotijuna. Yksilön panos tuntuu kuitenkin helposti hukkuvan kylmään avaruuteen. Näin varsinkin, jos vallan kahvassa olijat ajavat päinvastaista agendaa tai massa vyöryy vasten. Silti osallistumattomuus, sisäinen muumioituminen, ei ole mikään ratkaisu, vaan tietyssä mielessä ihmisyyden sammuttamista, katatoniaa. Realistisuutta ja vitaliteettia on vaikuttaminen, ja myötätunto ja eettisyys sarastavat siellä missä kimmoke ei ole itsekeskeisyys. Kaikki lähtee sisältä.
Toivotaan viisaasti.
Antoisaa ja oivaltavaa vuotta 2010 itse kullekin.
****
Liite: eräitä sanomalehtileikkeitä liittyen Puotinharjun ostoskeskuksen syntyhistoriaan (kirjoittajan äidin arkistosta).
Ennen kuin Puotinharjulle oli keksitty omaa nimeä sitä kutsuttiin nimellä Puotila II. Tässä esitellään eräitä alueen rakentajista.
Tulevan ostoskeskuksen paikka on 1963 vielä kukkaniittyä.
Ostori hahmottumassa 1964. Taustalla olevat Kastelholmantien kerrostalot ovat jo tulleet valmiiksi.
Ennen ostarin valmistumista pankki pyyhälsi asiakkaiden luo pakulla.
1965: "Puotinharjun perheissä iloitaan, kun odotetun ostoskeskuksen ovet avautuvat".
Avauduttuaan ostarilla toimivat seuraavat kauppa- ja palveluliikeet sekä pankit: HOK:n suurmyymälä, Valinta Penttinen, Helsingin Tekstiili ja Kangas, Osuusliike Elannon suurmyymälä, Valinta Kajava, Fazer kahvila ja konditoria, Gyldi Shop -tekstiililiike, Rautakirja, Pohjolan Pesula, Lindström, Lääkärikeskus Meditest, Parturi Sorsa, HOK:n Korona-baari, Tampereen Jalkine, Kirjakauppa Olavi Pauni, Kansallis-Osake Pankki, Helsingin Osakepankki, Pohjoismaiden Yhdyspankki, Apteekki, Helsingin Työväen Säästöpankki, Postisäästöpankki ja posti, Neuvius, Kukkakauppa, Jalkinekorjaamo Sihvonen, Kampaamo Laukkanen, Sähköliike H. Veijalainen, Kemikaalio T. Guster, Kenkäpuoti, Nuorten Aitta -askarteluliike, Tuotex-tekstiililiike, Kenkä-Teppo, Korsettibaari-BB, Lasten Asuste. (Lähde: Helsinki-lehti numero 6, 1965).
****
Jatkoliite (lisätty 18.3.2013): Eräitä Puotinharju-kuvia 1970-luvulta.
Kirjoittajan isoisä, vartiokyläläinen Aleksi Leppänen harrasti joissain määrin kotiseutunsa muuttuvien kasvojen kuvaamista ja hänen arkistostaan on tähän nostettu muutama otos Puotinharjun ostarilta ja sen liepeiltä.
Tämä kuva on todennäköisesti 1970-luvun alkupuoliskolta. Ostarin puutarhaa nähtynä ylätasanteelta.
Kuva ylätasanteen koillisnurkasta. Edessä Grandi-Floran puutarhamyymälä ja sen vasemmalla puolella ostarin huoltotie.
Kesän 1976 kuva on otettu Nymanin pellolle kohonneen Kalle Anttilan tavaratalon (Citymarket) rakennusvaiheen katolta.
Talvinen näkymä 1978. Kuvan keskellä Rautakirjan kioski.
Vasemmalla suikale tyylikästä koristekatosta. Toisin kuin nykyisin, Turunlinnantie on linjattu ostarin lähelle.
Peltojen ja Itäväylän takana oleva Citymarket on tullut valmiiksi ja Itäkeskuksen ensimmäiset asuintalot nousseet. Nosturi kertoo, että lisää on tulossa. Aikakausi on vaihtumassa, vaikka sitä ei vielä arvaisi. Seuraavalla vuosikymmenellä etumaastossa olisi jo Itäkeskuksen kauppakeskus ja Puhoksen kurjistumiskierre alkanut.
Näillä murikoilla pohjustetaan Itäkeskuksen metroaseman perustaa. Rakennustyömaan tie on todennäköisesti jäänne 1930-luvulla valmistuneen Uuden Porvoontien alkuperäistä linjaa. Kuva 1970-80 -lukujen vaihteesta.
Metroradan pohjustusta ostarin lähellä. Ojat ovat tukkiutuneet; ajan kanssa pelloille muodostui aikamoisia lampia, joille skidit riensivät lauttoineen.
Metrorata on valmistunut. Se päättyi vuosikaudet tähän. Kuljettaja käveli aina radan vartta junan toisen pään ohjaamoon, kun oli aika lähteä ajamaan takaisin kaupungin suuntaan. Huomaa Puotinharjun liikennemäärä, joka on kuvassa edelleen autuaallisen vähäinen (jokainen nykytilanteen tunteva tietää, mistä puhun).
Tässä Puotinharjun eteläosat ovat muuttuneet rakennustyömaaksi, jonka peittoon Puhoskin on jäänyt. Aluetta on jo pokkana alettu nimetä Itäkeskukseksi, kuten näkyy kirkon rakennustyömaan kyltistä.
Yksityiskohta virastokartasta vuodelta 1966. Mukana niin Puhos kuin Ossian Gauffinin pientila.
Väriläiskä. Lukijan lähettämä kortti ostarin loiston päivistä.
maanantai 28. joulukuuta 2009
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Saarroksissa: meren jäätyminen ja kelirikko Vartiosaaresta koettuna
Uimaportaat - muisto suven polskuttelusta.
Arktinen ilmamassa vyöryi eteläiseen Suomeen kertarysäyksellä alkaen sunnuntai-illasta 13.12. Pohjoisen portin auettua ammolleen lämpötila Helsingissä tippui muutamassa tunnissa nollasta noin miinus kymmeneen. Seuraavina päivinä elohopea pysytteli kaiken aikaa tuon alla, käyden matalimmillaan noin miinus kuudessatoista. Tennareissaan, ohuissa pusakoissaan, käsineittä ja päähineittä hytiseville city-ihmisille talven tulo oli varmasti kovempi järkytys kuin luonnolle, joka sääti heti toimintonsa vastaamaan olosuhteita. Pikkulinnut pörhistivät höyhenensä, oravat turvasivat pähkinäkätköihinsä, hiiret hakivat suojaa parisenttisen lumen alta ja horrostavat eläimet sen kun käänsivät kylkeään.
Pakkasen myötä tähän asti avoimena pysynyt meri alkoi heti höyrytä ja jäätyä. Se on aina hieno luonnonnäytelmä. Esoteerisen maantieteen koulu päätti seurata jäätymisprosessia Helsingin itäisessä sisäsaaristossa, Vartiosaaressa.
Tänä vuonna jäätyminen tapahtui yksiviivaisen varmasti ja vei kolme vuorokautta. Ihan ”heittämällä” se ei sentään sujunut. Ensimmäisen vuorokauden aikana kova tuuli sai laineen kapinoimaan vääjäämätöntä kohtaloaan vastaan. Aalto asettui vähitellen rannoista alkaen, kun pakkasherra leipoi siitä väkisin hyhmää, kauli hyhmästä pieniä lauttoja ja liimasi nämä sitten laidoistaan kiinni toisiinsa. Kun tuuli vähitellen hellitti, kasvoivat avoimilla vesialuiella piilleet jääkiteet hetkessä heliseviksi riitematoiksi, jotka nekin kuroivat reunoiltaan toisiinsa kiinni. Viimeiset vastarintasilmäkkeet eivät voineet välkkyä vapaina pitkään sen jälkeen kun salmen selän kaareilu oli kokonaisuutena taltutettu. Havaintopisteidemme tuntumassa ei ollut varsinaisia virtapaikkoja, joissa veden olisi voinut odottaa pysyvän kauempaa sulana.
Kelirikkolainen vahtaa lämpömittaria kuin kili keksiä.
Saarelaisille näin selkeälinjainen jäätyminen oli tietenkin suosiollinen tapahtuma. Suhteellisen tuoreessa muistissa on talvi 2007-2008, jolloin epämääräistä ja edestakaisin sahaavaa jäätymisprosessia sekä rajuja vedenkorkeuden heittelehtimisiä kesti käytännössä koko talven ja jäillä kävely jäi muutamaan päivään, askelten ollessa silloinkin epävarman pelokkaita. Vartiosaari on siinä mielessä melko poikkeuksellinen Suomen asuttujen saarten joukossa, että siellä tosiaan vielä koetaan kelirikon kulkuhaasteet - yleensähän kaukaisemmankin saariston asutut kolkat kuuluvat julkisen vallan (Merenkulkulaitos) järjestämän ympärivuotisen lossi- tai yhteysalusliikennöin piiriin.
Vartiosaaressa on kaksi yleisemmin käytettyä ylityspaikka: Reposalmen yli Laajasaloon (välimatka noin sata metriä) sekä Jatasalmen yli Tammisaloon (noin kaksi sataa metriä). Näistä ensin mainittu on tärkeämpi, se ”virallinen”. Kelirikon tullen molemmissa pidetään auki mahdollisimman pitkään jäiden läpi kulkevaa kanavaa. Sitä myöten ajetaan moottoriveneillä tai siinä kiskotaan ja lykitään soutuvenettä teräväpiikkisellä keksillä (kunnon keksejä ei muuten saa oikein mistään, ja moni Vartiosaaren puoshaka onkin paikallista käsityötä). Lisäksi Reposalmessa on lavereita, joista muodostetaan polku jäälle siinä vaiheessa, kun veneilyn käy vankkenevissa jäissä liian hankalaksi. Toinen rospuuttolavereista käytetty nimi "juoksulaudat" paljastaa, että heikko jää voi laverista huolimatta aaltoilla uhkaavasti ja haaveilun sijasta kulkijan on paras pistää juoksuksi. Jatasalmessa joudutaan luottamaan jäänpaksuuden mittauksiin ja naskaleihin, kun arvioidaan hetkeä vaihtaa veneestä kävelyyn.
Seuraavassa kuvaraportti helsinkiläisestä kelirikosta joulukuulta 2009.
Jäätyminen alkoi vaivihkaa ruovikon laidoilta aamulla maanantaina 14.12.
Tuuli jaksoi pitää yllä Jatasalmen sulapaikkoja noin vuorokauden pakastamisen jälkeen.
Erillisten jäälauttojen liimautuessa reunoistaan alkaa muodostua "kantta".
Ajamalla yhtä ja samaa kanavaa, pystyy pienikin vene kapinoimaan pari päivää kovaa jäätymistä vastaan.
Valmista palapeliä. Taustalla Suomen ensimmäiselle yksityiselle lentokoneelle 1920-luvulla rakennettu suojahalli eli hangaari. Helsingin kaupunki oli merkinnyt rakennuksen maaliskuussa vaivihkaa purkulistalle. Museoväki sai vihiä ja purkuhanke meni "jäihin", ainakin toistaiseksi.
Illalla 15.12. Jatsalmi on kauttaaltaan jäässä. Näkymä on pohjoiseen. Etualalla Vartiosaaren nuorisotalon lautalla kelluva sauna, horisontissa Itäkeskuksen maamerkki.
Hämäränhyssyn hetkillä 15.12. pakkasen jatkuttua vajaat kaksi vuorokautta oli jään paksuus lähellä rantaa viitisen senttiä.
Illalla 15.12. iski lyhyt, mutta sakea lumipyry. Jäätymisprosessin kannalta se ei tietenkään ollut toivottua.
Kuvasarja jäätymisen etenemisestä: Jatasalmi 14.-16.12.
Sarja (14.12. aamu ja ilta, 15.12. ja 16.12.) samalta paikalta eri suuntaan:
Reposalmi
Saaren tärkein ylityspaikka on saanut ohuen ensijään 15.12. Veneitä saaren puolella.
Moottorittomalla veneellä ei pysty soutamaan kapeassa rännissä. Venettä liikutellaan keksillä.
Kävelylavereilla saadaan kulkijan paino hajaannutettua laajemmalle pinta-alalle. Tässä vaiheessa jäät ovat liian heikot, että tätä niksiä voisi yrittää.
Keskipäivällä 16.12. laverit ovat jo käytössä, vaikka jää niiden alla notkahteleekin. Lumi on lakaistu lavereiden viereltä, ettei se eristeenä hidastaisi jäätymistä. Joku varhaisempi ylittäjä on työntänyt edellään jollaa, mutta on hylännyt sen kesken kaiken hankalana ja jatkanut lopun matkaa uskaliaasti railon laitaa (siinä tosin saattaa olla vahvin jää, koska veneiden nostattamat aallot ovat jäätyneet reunojen päälle ja pitäneet niitä vähälumisina).
Näkymiä saaren ulko- eli eteläpuolelle
Jollaksen suuntaan avautuva Karpinselkä jäätyi aamulla 15.12. Kalvomainen peilijää peittää rannan kivetkin.
Aamulla 16.12. jäätyneen meren vyöhyke jatkuu pari kilometriä Vartiosaarelta ulospäin. Kelirikon keskelle jäänyt saaristo on tällä hetkellä Helsingin perifeerisintä osaa, tavallaan erämaata.
Veden taistelu jäätymistä vastaan synnyttää merisavua.
Kokemuksellisesti kelirikko on saarroksissa olemista. Tämä on selvää siitäkin huolimatta, että nykytekniikan (esimerkiksi helikopterien) myötä totaalista fyysistä saarrosta ei periaatteessa voi muodostua. Saarrettuna olemisen tunne on enimmäkseen myönteinen. Kysehän ei ole taloussaarrosta, sotaan liittyvästä piirityksestä tai sosiaalisesta eristämisestä, vaan luonnon mahtiin mukautumisesta ja sen kanssa pelaamisesta. Kelirikkojumissa oleva joutuu luopumaan merkittävällä tavalla tavanomaisesta kontrollinhalustaan. Hän joutuu hellittämään, pysähtymään, myöntämään osansa ja rajoitteensa. Tässä mielessä kokemus on periaatteessa sukua sairastumiselle - mutta heikkouden tilan puuttuessa ja päinvastoin korvautuessa voimaantumisen tunteella, astuu rospuuton kokija hienoisesti hymyillen sankarien ja mysteerien ilmanalaan. Hänen ympärilleen on muodostunut luonnonvoimien toimesta vyöhyke, johon hän suhtautuu kuin pyhään, sillä se on pitkälti saavuttamaton, määrittämätön ja hengenvaarallinen.
Saarrosalue voi olla periaatteessa vaikka kaupungin keskustassa, mutta saarroksen myötä siellä vallitsee syvä perifeerisyys. Kelirikon aikana mantereen hallitseva ote saareen paikkana ja saarelaiseen psykologis-sosiaalisessa mielessä katkeaa tai heikkenee merkittävästi. Samalla kun ulkomaailman fyysinen saavutettavuus laskee lähelle nollaa, täyttää ihmisen sisäisen kokemusmaailman eräänlainen luontainen retriitin tuntu. Tahtoi hän sitä tai ei, saarroksissa oleva katsoo ulkopuolisena mantereen normeja, kuten erilaisia rutiineja, konsumerismia ja vallitsevaa aikakäsitystä. Eri asteiset rauhan tuntemukset ilmenevät jäiden "vangitsemassa" ihmisessä hyvinkin nopeasti. Vaikka hänen liikkumisensa on poikkeuksellisen rajoitettua, voi hänestä paradoksaalisesti tuntua erityisen irralliselta ja vapaalta: siltä, että hän voi viimeinkin tehdä juuri sitä mitä haluaa, ehkä jotain omia totunnaisuuksia rikkovaa.
Mitä tulee saarrettuihin yhteisönä, on yleisesti tunnettua, että jaettu piiritystila vahvistaa sen keskinäistä yhteenkuuluvuuden ja yhteyden tunnetta. Niin kelirikon motittama yksilö kuin yhteisö kokee olevansa paitsi osa luontoa, myös osa kulttuuria, pohjoisen ihmisen kekseliästä ja vuosisatojen mittaan hiottua selviytymiskamppailua. Pelikenttä on vaativa, mutta reilu: syy- ja seuraussuhteet ovat paljaat, välittömät ja ymmärrettävät - mikä ei välttämättä ole tyypillistä nykymaailmassa. Kelirikkosaarros kaikkinensa vaikuttaa sekä rationaaliseen että irrationaaliseen mieleen. Se vahvistaa kokonaisuuden tunnetta - ja tässä yhteydessä termillä rohjetaan tarkoittaa myös terveyttä englannin adjektiivin "wholesome" sisältämässä hengessä. Joskus ihmisten kuulee jopa toivovan kelirikkoon jäämistä - ja se tuskin on pelkkää sattumaa tai menneeseen aikaan luetun elämänmallin romantisointia.
Kelirikkoajosta nostettu vene on kasvattanut pohjaansa jääkerroksen. Sen repeytyessä irti poistuvat myös kesän merirokkojen jäänteet; konkreettinen symboli vuodenajan vaihtumisesta.
Jänis on käynyt ihmettelemässä veneen tekemää sulapaikkaa aamulla 16.12.
Jatasalmen varmistus 17.12.
Tässä ollaan lähdössä testaamaan joko jää kantaa. Mahdolliseen bludaamiseen on varauduttu täydellä pelastautumissetillä, johon kuuluu kelluntapuku, naskalit, köysi, keksi ja jäällä työntämiseen modifioitu tasapohjainen, työntökahvalla varustettu jolla.
Kantoihan se, jään vahvuus oli tasaisesti 5-6 senttiä rannasta rantaan. Jäähommissa on oma hauskuutensa eikä niiden jälkeen kaipaa myöskään mitään maksullisia extreme- ja survival-elämyspalveluita.
Kevät, sekin vielä tulee ja silloin on luonnollisesti oma kelirikkonsa. Silloin jään kunto pitää tulkita toisin kriteerein kuin nyt alkutalvesta. Oleellista on teräsjään osuus, sillä auringon höttöiseksi tekemä "puikkojää" voi olla paksunakin salakavalan heikkoa. Lisäksi kevätjäillä on vuorokaudenajallakin väliä: aamulla jäällä on usein yöpakkasen jäljiltä kova ja kantava pinta, mutta iltapäivällä sama paikka on kumisaappaita vaativaa, kolkosti upottavaa sohjoa. Vartiosaaren ja Tammisalon välisellä ylityspaikalla on ollut tapana tuhkata rannasta rantaan se kohta, johon halutaan avata veneväylä. Tummat hiukkaset sitovat ahnaasti maalis-huhtikuisten auringonsäteiden lämpöä ja auttavat täsmäsulattamaan rännin paikkaa. Rännin alkupäähän pudotetaan laiturilta moottorivene, joka avitetaan jään läpi kairaamalla ja sahaamalla jäätä. Jos hetki on otollinen, vene saa murretuksi tuhkalinjan auki. Usein tämä ei alkuvaiheessa onnistu koko matkalta, vaan loppumatka loikitaan jäille heitettyjä lankkuja pitkin. Kun kanavaa käyttää useampi vene, puhutaan myös ruuhkasta ja parkkipaikkojen huutavasta vähyydestä. Isot jäälautat haittaavat nekin liikennöintiä ja uhkaavat potkureita - viitseliäät kelirikkolaiset siistivät kanavaa tunkemalla pahimmat lautat keksin avulla ympäröivän jään alle. Meren vapautuminen jäistä on aina vähintään yhtä huomattava näytelmä ja tunnetila kuin sen jäätyminen.